IX

Aziz sairastui, kuten hän oli ennustanutkin, mutta ainoastaan lievästi.

Kolme päivää myöhemmin hän lepäsi vuoteessa kotonaan luulotellen

olevansa hyvin kipeä. Hänessä oli hieman kuumetta, ja jos sairaalassa

olisi nyt sattunut jotakin tärkeää, ei hän olisi välittänyt siitä.

Silloin tällöin hän vaikeroi peläten kuolevansa, mutta tämä pelko ei

vallannut häntä pitkäksi aikaa kerrallaan, ja tarvittiin hyvin vähän

hänen ajatustensa kääntämiseksi toisaanne. Oli sunnuntai, joka on

aina arveluttava päivä Idässä ja vetelehtimisen veruke. Lepäillessään

uneliaana vuoteellaan Aziz saattoi kuulla englantilaisen siirtokunnan

kirkon ja teurastamon takaisen lähetyssaarnaajien rukoushuoneen

kellojen kuminan — noiden erilaisten kelloparien, joiden kuminalla

oli aivan eri tarkoitus, sillä toinen pari vetosi voimakkaasti

Angloindiaan, toinen taasen hyvin heikosti ihmiskuntaan. Ensimmäistä

paria vastaan hänellä ei ollut mitään, eikä hän kiinnittänyt

toiseenkaan pariin huomiotaan, koska hän tiesi sen voimattomuuden.

Vanha herra Graysford ja nuori herra Lorley käännyttivät indialaisia

nälänhädän aikoina jakamalla heille ruokaa, mutta parempien aikojen

koittaessa heidät tietysti hylättiin, ja vaikka he joka kerta, kun

näin tapahtui, hämmästyivät ja masentuivat, eivät he milloinkaan

viisastuneet vahingosta. »Ei ainoakaan englantilainen, lukuunottamatta

herra Fieldingiä, ymmärrä meitä», ajatteli hän, »mutta kuinka saisin

tilaisuuden puhutella jälleen häntä? Jos hän tulisi tähän huoneeseen,

kuolisin häpeästä, koska täällä on niin likaista». Hän käski Hassanin

ruveta siistimään, mutta Hassan, joka koetteli saamiaan palkkarahoja

heittelemällä niitä kuistin portaille, luuli voivansa olla kuulematta

häntä. »Tämä on oikein indialaista, ja meidän tapaistamme». Azizin

uneliaisuus palasi ja hän antoi ajatustensa kohdistua elämän

vaihteleviin pikkuseikkoihin.

Vähitellen ne pysähtyivät erääseen määrättyyn pisteeseen... tuohon

pohjattomaan kuiluun, josta lähetyssaarnaajat puhuvat, mutta jota hän

ei ollut milloinkaan uskonut matalaa kuoppaa syvemmäksi. Niin, hän

haluaisi viettää jonkun illan tyttöjen kanssa laulellen ja pitäen

iloa, joka korkeimmillaan ollessaan loppuisi hekumaan. Niin, juuri sen

tarpeessa hän olikin. Mutta kuinka hän voisi tyydyttää halunsa? Jos

majuri Callendar olisi ollut indialainen, olisi hän ottanut huomioon,

millaisia nuoret miehet ovat, ja suonut hänelle turhia utelematta parin

kolmen päivän loman Kalkutan matkaa varten. Mutta majurin mielestä

käskyläiset oli luotu joko jäästä tahi sellaisiksi, että he mielellään

pysyivät Chandraporen basaareissa. Vain herra Fielding kykeni...

— Hassan!

Palvelija tuli juosten.

— Katso noita kärpäsiä, veli, ja Aziz viittasi katossa kihisevään

kärpäsparveen. Sen keskustana oli sähköjohtolanka, joka riippui katosta.

— Huzoor, ne ovat kärpäsiä.

— Mainiota, mainiota, niitä juuri ne ovat, aivan niin, mutta miksi

luulet minun kutsuneen sinua?

— Jotta ajaisin ne jonnekin muualle, sanoi Hassan hetkisen tiukasti

ajateltuaan.

— Jos ne ajetaan jonnekin muualle, tulevat ne jälleen takaisin.

— Huzoor.

— Sinun pitää tehdä jotakin kärpäsille; olen juuri senvuoksi ottanut

sinut palvelukseeni, Aziz sanoi ystävällisesti.

Hassan sanoi lähettävänsä juoksupojan hakemaan tikapuita Mahomet Alilta

ja pyytävänsä juoksupojan sytyttämään primuskeittiön ja lämmittämään

vettä. Sitten hän lupasi itse nousta tikapuille vesisanko mukanaan

upottaakseen johdon kärpäsineen siihen.

— Mainiota, suurenmoista! No, sanohan nyt, mitä sinun pitää tehdä?

— Tappaa kärpäsiä.

— Mainiota! Tee niin!

Hassan poistui tehtävästään tietoisena ja alkoi etsiä käsiinsä

juoksupoikaa. Mutta kun hän ei löytänyt tätä, muuttuivat hänen

askeleensa yhä hitaammiksi ja vihdoin hän hiipi takaisin paikalleen

kuistiin, uskaltamatta kuitenkaan enää koetella kolikoltaan pelosta,

että isäntä ehkä sattuisi kuulemaan niiden kilinän. Sunnuntaikellot

kumisivat. Itä oli palannut takaisin Itään Englannin vartiopaikkojen

kautta ja muuttunut naurettavaksi matkalla.

Aziz haaveili yhä kauniista naisista.

Hänen mielikuvituksensa oli suora ja mutkaton, olematta silti karkea.

Yhteiskunnallisen asemansa johdosta hän oli jo monta vuotta tiennyt

kaiken, mitä hänen ruumiinsa tarvitsi, ja kun hän oli alkanut lueskella

lääketiedettä, loukkasi häntä kaikki se turhantarkkuus ja melu, millä

Eurooppa laati taulukkoja sukupuoliasioista. Tiede näytti tahtovan

käydä käsiksi kaikkeen väärästä päästä. Kun hän huomasi kokemuksistaan

kerrottavan eräässä saksalaisessa käsikirjassa, ei hän ymmärtänyt

niitä, koska se seikka, että ne oli painettu siihen, sai aikaan sen,

että ne lakkasivat olemasta hänen kokemuksiaan. Se, mitä hän oli saanut

tietää isältään tahi äidiltään tahi nuuskinut palvelijoilta, oli

sellaista viisautta, josta hänellä oli hyötyä ja jota hän sopivassa

tilaisuudessa saattoi jakaa muillekin.

Mutta hän ei saanut häväistä lapsiaan menettelemällä tyhmästi.

Kuinka kävisikään, jos ihmiset alkaisivat juoruta hänestä jotakin

hänen arvoaan alentavaa? Hänen täytyi myöskin ajatella asemaansa

majuri Callendarin häntä koskevista mielipiteistä huolimatta. Aziz

kannatti siveyttä, kaunistamatta sitä kuitenkaan millään moraalisilla

koristeilla, ja erityisesti juuri siinä hän erosi englantilaisista.

Hänen sovinnaisuutensa oli yhteiskunnallista. Ei tee mitään, että

ihmisiä petetään, niin kauan kuin he eivät huomaa sitä, koska se vasta

sitten, kun he huomaavat sen, koskee heihin. Ihmiset yleensä eivät

ole sellaisia kuin hyvät ystävät tahi Jumala, joita kohtaan petoksen

suunnitteleminenkin on jo rikos. Sitten kuin hän oli saanut kaiken

tämän täydellisesti selville, hän rupesi ajattelemaan, millaisen

tekosyyn hän keksisi saadakseen matkustaa Kalkuttaan, muistaen

samalla erään siellä asuvan miehen, joka voisi pyynnöstä lähettää

hänelle sähkösanoman ja kirjeen, näytettäväksi majuri Callendarille.

Mutta juuri kun hän oli päässyt näin pitkälle, hän kuuli rattaiden

kolinaa pihalta. Joku oli tullut kysymään hänen vointiaan. Osanoton

ajatteleminen lisäsi kuumetta ja vaikeroiden tällä kertaa oikein

rehellisesti hän kietoutui makuuhuopaan.

— Aziz, rakas ystävä, olemme kovasti huolissamme sinusta, sanoi

Hamidullahin ääni. Neljä vierasta istuutui Azizin vuoteen laidalle.

— Kun lääkäri sairastuu, on se jotakin vakavaa, sanoi apulaisinsinööri

Syed Muhammedin ääni.

— Kun insinööri sairastuu, on se yhtä vakavaa, sanoi ylikonstaapelin,

herra Haqin, ääni.

— Niin juuri, me olemme kaikki tärkeitä miehiä, sen osoittavat

palkkammekin.

— Tohtori Aziz joi teetä rehtorin luona torstai-iltana, piipitti

insinöörin veljenpoika Rafi. — Professori Godbole, joka myös oli

siellä, on hänkin sairastunut. Eikö se ole melko kummallista?

Jokaisen rinnassa leimahti epäluulon liekki palamaan.

— Lorua! huudahti Hamidullah painokkaasti, sammuttaen liekin.

— Loruapa tietenkin! sanoivat toisetkin häveten epäluuloaan. Vallaton

koulupoika joutui hämilleen epäonnistuttuaan tämän häpeäjutun

vireillepanemisessa ja nousi seisoalleen nojaten selkäänsä seinään.

— Onko professori Godbolekin sairas? kysyi Aziz uutisen järkyttämänä.

— Olen todellakin hyvin pahoillani. Azizin sielukkaat ja sääliväiset

kasvot pilkistivät makuuhuovan poimujen välistä. — Hyvää päivää, herra

Syed Muhammed ja herra Haq! Teitte kiltisti tullessanne tiedustelemaan

vointiani. Hyvää päivää, Hamidullah. Mutta tehän tuotte ikäviä uutisia.

Mikä häntä vaivaa, tuota kunnonmiestä?

— Miksi et vastaa, Rafi? Sinähän tässä olet suurin tekijä, sanoi hänen

setänsä.

— Niin, Rafillahan tässä on valta ja voima, sanoi Hamidullah myöntäen.

— Rafi on Chandraporen Sherlock Holmes. Kerro nyt, Rafi.

Kuiskaten heikosti kuin henki koulupoika mumisi sanan »ripuli»,

rohkaisten mielensä heti sen lausuttuaan, koska se vahvisti hänen

asemaansa. Epäluulon tuli leimahti jälleen liekkiin vanhempien miesten

mielessä, mutta nyt vallan toisesta syystä. Eikö tuo, jota sanottiin

ripuliksi, voinut olla aikainen, lievä koleratapaus?

— Jos asia on niin, on se erittäin vakavaa, koska meillä ei ole vielä

maaliskuun loppukaan käsissä. Miksi ei minulle ole ilmoitettu tästä?

huusi Aziz.

— Tohtori Panna Lal hoitaa häntä.

— Tietysti; he ovat molemmat hinduja; siinä sitä nyt ollaan. He

takertuvat kiinni toisiinsa kuin savi ja oljet ja salaavat kaiken.

Tule tänne, Rafi. Istuudu tuohon. Kerro tarkkaan kaikki. Onko hän

oksentanutkin?

— Kyllä, sir, ja hänellä on kovat tuskat.

— Siinä tapauksessa se on selvä juttu. Neljänkolmatta tunnin kuluttua

hän on kuollut.

Kaikki näyttivät kauhistuneilta ja olivatkin kauhuissaan,

mutta professori Godbole oli pahentanut asiaansa turvautumalla

uskonveljeensä. Hän säälitti heitä nyt vähemmän kuin äsken, jolloin

hän oli esiintynyt yksinäisenä, kärsivänä ihmisenä. Melko lyhyen ajan

kuluttua he alkoivat moittien arvostella häntä tartunnan lähteenä.

— Hindut ovat kaikkien tautien levittäjiä, sanoi herra Haq.

Herra Syed Muhammed oli ollut mukana uskonnollisilla juhlilla

Allahabadissa ja Ujjainissa ja kuvaili niitä purevan ivallisesti.

Allahabadissa vei kyllä virtaava vesi pois saastan, mutta Ujjainissa

oli pieni Sipra-niminen joki padottu, ja tuhannet kylpijät jättivät

taudinsiemenensä lammikkoon. Hän puhui inhoten polttavasta auringosta,

lehmänlannasta, kehäkukista ja noiden buddalaisten munkkien leiristä,

jotka kuljeksivat melkein ilkoisen alasti katuja pitkin. Kun häneltä

kysyttiin Ujjainin ylijumalan nimeä, vastasi hän, ettei hän tiedä

sitä; hän oli ollut mielestään liian hyvä kysyäkseen sitä, eikä hän

sitäpaitsi ollut voinut tuhlata aikaansa sellaisiin vähäpätöisyyksiin.

Hänen purkauksensa kesti hyvän aikaa ja kiihkoissaan hän alkoi puhua

punjab-murretta (hän oli kotoisin siltä taholta Indiaa), jota ei kukaan

ymmärtänyt.

Aziz kuunteli mielellään, kuinka hänen uskontoaan ylistettiin. Se

vaikutti rauhoittavasti hänen sielunsa pintakerrokseen houkutellen

kauniita haavekuvia esiin. Kun insinööri oli lopettanut meluisan

sanatulvansa, Aziz sanoi: — Minunkin mielipiteeni on aivan sama.

Hän kohotti kätensä näyttäen kämmentään, hänen silmänsä alkoivat

hehkua ja sydämensä täyttyi hellyydellä. Ojentautuen yhä korkeammalle

makuuhuovastaan hän lausui Ghalibin kirjoittaman runon. Sillä ja

äskeisellä keskustelulla ei ollut minkäänlaista aiheyhteyttä, mutta se

lähti hänen sydämestään ja meni toisten sydämeen. Sen ylevyys liikutti

heitä suuresti. Ylevyys oli heidän mielestään taiteen korkein päämäärä;

runon oli herätettävä kuulijassa tunne hänen omasta heikkoudestaan

ja saatava aikaan jonkinlainen yhdysside ihmisen ja kukkien välille.

Likaisessa makuuhuoneessa tuli hiljaista; lapselliset vehkeilyt, juorut

ja tyytymättömyyden ilmaukset asettuivat näiden sanojen vaikutuksesta,

joita pidettiin kuolemattomina. Ei kehoituksena sotaan, vaan tyyntä

luottamusta herättävänä heissä virisi tunne, että India oli yhtenäinen

kokonaisuus, muhamettilainen, jollainen se aina oli ollut. Mitä

Ghalib lieneekin tuntenut, hän oli kuitenkin elänyt Indiassa, ja se

seikka teki maan yhtenäiseksi heidän mielestään: hän oli kadonnut

omien tulppaaniensa ja ruusujensa kera, mutta tulppaanit ja ruusut

eivät katoa. Ja pohjoisessa sijaitsevat sisarvaltakunnat — Arabia,

Persia, Ferghana ja Turkestan — ojensivat surumielisesti käsivartensa

hänen laulaessaan, sillä kaikki kauneus on surumielistä, tervehtien

naurettavaa Chandraporea, jossa jokainen katu ja talo oli hajalla ja

erikseen, ja vakuuttaen sen pysyvän koossa ja olevan yhtenäisen.

Seurueesta ei ymmärtänyt runoutta kukaan muu kuin Hamidullah. Toiset

olivat sydämeltään yksinkertaisia ja hiomattomia. He kuuntelivat

kuitenkin mielellään, sillä kirjallisuus ei ollut vielä tyyten erillään

heidän sivistyksestään. Ylikonstaapelin mielestä, esimerkiksi, Aziz

ei alentanut itseään lainkaan runonlausunnallaan; mutta toisaalta

ylikonstaapeli ei osoittanut sitä hilpeää suosiotakaan, jolla

englantilainen torjuu kaiken kauneuden tartunnan. Hän istui vain

paikallaan pää tyhjänä, ja kun hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti

olivat hyvin vaatimattomia, palasivat takaisin, oli niissä suloista

raikkautta. Runo ei ollut tehnyt kenellekään heistä »hyvää». Mutta se

oli ollut ohimenevä muistutus, kauneuden jumalallisten huulten henkäys,

kahden tomusta luodun maailman välillä visertelevä satakieli. Vaikka se

ei vaikuttanutkaan niin vahvasti kuin Krishnan rukoileminen, antoi se

kuitenkin ilmaisun heidän yksinäisyydelleen, eristyneisyydelleen ja sen

ystävän kaipuulleen, joka ei milloinkaan tule, mutta jota ei kuitenkaan

milloinkaan voi kokonaan poistaa mielestään. Se sai Azizin ajattelemaan

jälleen naisia, mutta toisella tavalla, vähemmän tarkasti, mutta

kiihkeämmin. Joskus vaikutti runous häneen tällä tavalla, joskus se

vain kiihoitti hänen himojaan, eikä hän tiennyt milloinkaan edeltäpäin

sen vaikutuksen laatua; hän ei voinut keksiä mitään sääntöä sille eikä

millekään elämässä.

Hamidullah oli poikennut taloon matkallaan erääseen riitaisaan

komiteaan, joka oli tarkoituksiltaan kansallinen ja jossa hindut,

muhamettilaiset, pari sikhiä, pari parsimista, yksi jaini ja yksi

syntyperäinen kristitty koettivat pitää toisistaan enemmän kuin oli

luonnollista heidän kesken. Niin kauan kuin moitittiin englantilaisia,

meni kaikki hyvin, mutta mitään merkittävämpää ei oltu saatu aikaan,

ja jos englantilaiset poistuisivat Indiasta, häviäisi komiteakin

olemattomiin. Hän oli iloinen, ettei Aziz, josta hän piti ja jonka

perhe oli sukua hänen perheelleen, ollut vähääkään innostunut

politiikkaan, joka turmelee luonteen ja uran, vaikka ei mitään voida

saavuttaakaan ilman sitä. Hän muisteli Cambridgeä surumielisesti kuin

jotakin toista loppuun lausuttua runoa. Kuinka onnellinen hän olikaan

ollut parikymmentä vuotta sitten! Politiikkaan ei kajottu lainkaan

herra ja rouva Bannisterin pappilassa. Siellä olivat urheilu, työ ja

miellyttävä seurustelu vaihdelleet, ja ne tuntuivat siihen aikaan

riittävältä kansakunnan elämän perustalta. Mutta täällä oli vain

vehkeilyä ja pelkoa. Herrat Syed Muhammed ja Haq — hän ei voinut

luottaa edes heihinkään, vaikka he olivatkin saapuneet tänne hänen

vaunuissaan, ja koulupoika oli kuin skorpioni. Kumartuen lähemmäksi hän

sanoi: — Aziz, Aziz, rakas poikani, meidän pitää lähteä nyt, olemme jo

olleet täällä liiankin kauan. Koeta toipua pian, sillä en todellakaan

tiedä, kuinka pieni seurapiirimme voi tulla toimeen ilman sinua.

— En aio unhottaa ystävällisiä sanojasi, Aziz vastasi.

— Minä yhdyn niihin täydellisesti, sanoi insinööri.

— Kiitoksia, herra Syed Muhammed.

— Minä myös ja minäkin! huusivat toiset, koettaen kukin parhaan

taitonsa mukaan osoittaa ystävyyttään. Pieniä hyödyttömiä liekkejä,

joita ei voida tukahduttaa! Seurue jäi yhä istumaan vuoteen reunalle

pureksien sokeriruokoa, jota Hassan oli käynyt noutamassa basaarista,

ja Aziz joi kupillisen maustettua maitoa. Äkkiä kuului vaununpyörien

kolinaa. Tohtori Panna Lal oli tullut saatuaan ajomiehekseen kauhean

Ram Chandin. Sairashuonetunnelma palasi heti, ja potilas ryömi

huopapeitteen alle.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta tulen tänne majuri Callendarin

käskystä kysymään sairaan vointia, sanoi hindu hermostuneena

jouduttuaan uteliaisuutensa johtamana tällaiseen kiihkoilijoiden pesään.

— Tuossa hän lepää, sanoi Hamidullah viitaten pitkällään lepäävän

sairaan ääriviivoihin.

— Tohtori Aziz, tohtori Aziz, tulin tiedustelemaan vointianne!

Aziz käänsi ilmeettömät kasvonsa kuumemittaria kohti.

— Kätenne myös, olkaa niin hyvä. Hän tarttui siihen, katsoi katossa

surisevia kärpäsiä, ja totesi sitten sairaassa olevan hieman kuumetta.

— Melko vähän, kaiketi, sanoi tohtorin seuralainen, Ram Chand, joka

halusi rettelöidä.

— Hänessä on kuumetta, hänen pitää pysyä vuoteessa sanoi tohtori Panna

Lal pudistaen kuumemittaria, itiin ettei sen elohopean korkeudesta

saanut enää selvää. Hän oli inhonnut nuorta virkatoveriaan aina tuosta

Dapplen tekemästä kolttosesta saakka ja olisi mielellään nipistänyt

häntä ja ilmoittanut majurille hänen laiskoittelevan. Mutta hänen

itsensäkin pitäisi ehkä piakkoin paneutua vuoteeseen pariksi päiväksi,

eikä majuri Callendar sitäpaitsi milloinkaan uskonut alkuasukasten

puheita, kun he juorusivat toisistaan, vaikka hän aina uskoihin pahinta

heistä. Myötämielisyys näytti hänestä senvuoksi varmimmalta suunnalta.

— Kuinka on vatsanne laita! hän kysyi. — Entä päänne, onko se kipeä? Ja

kun hän samalla huomasi tyhjän kupin, hän suositteli maitoruokia.

— Tämä oli suureksi huojennukseksi meille. Teitte oikein kauniisti

tullessanne katsomaan sairasta, herra tohtori, sanoi Hamidullah

imarrellakseen häntä.

— Sehän kuuluu velvollisuuksiini.

— Me tiedämme, kuinka paljon teillä on tekemistä.

— Niin, se on kyllä totta.

— Ja kuinka tautista kaupungissa juuri nykyjään on.

Tohtori epäili, että tähän lauseeseen oli kätketty ansa. Vastasipa

hän myöntäen tai kieltäen, kummassakin tapauksessa hänen lausuntoaan

voitaisiin käyttää häntä vastaan. — Tauteja on aina liikkeellä, hän

vastasi, — ja minulla on paljon työtä, mutta sehän kuuluu lääkärin

ammattiin.

— Hänellä ei ole minuuttiakaan joutilasta aikaa, koska hänellä on nyt

kaksinverroin työtä maakuntaopistossa, sanoi Ram Chand.

— Hoidatteko ehkä professori Godbolea?

Tohtorin kasvoille tuli ammattimainen ilme; hän vaikeni.

— Me toivomme hänen ripulinsa olevan ohimenevää laatua.

— Hän on jo toipumassa, mutta ei ripulista.

— Olemme hieman levottomia hänen tähtensä, koska hän ja tohtori

Aziz ovat keskenään hyviä ystäviä. Olisimme teille kiitollisia, jos

tahtoisitte sanoa meille hänen sairautensa laadun.

Mietteliään näköisenä tohtori sanoi hetkisen kuluttua:

— Peräpukamia.

— Siinä saat, hyvä Rafi, koleerastasi! huudahti Aziz voimatta enää

hillitä itseään.

— Koleera, koleera; mitä kaikkea tässä saa vielä kuullakaan! tohtori

huusi vihoissaan. — Kuka levittelee sellaisia valheellisia juttuja

potilaistani?

Hamidullah viittasi rikokselliseen.

— Kuulen puhuttavan koleerasta, veneerisistä taudeista ja vaikka

mistä. Mihin tämä kaikki loppuu? kysyn usein itseltäni. Kaupunki on

täynnä vääriä huhuja, joiden keksijä olisi saatava selville, jotta

viranomaiset voisivat rangaista häntä.

— Rafi, kuuletko? Miksi olet kertonut meille perättömiä juttuja?

Koulupoika mumisi kuulleensa sen eräältä toiselta pojalta ja huomautti,

että se huono englannin kirja, jota hallitus pakottaa koulussa

lukemaan, antaa usein niin vääriä tietoja, että oppilaat erehtyvät

helposti.

— Se ei oikeuta sinua lainkaan rupeamaan lääkärien syyttäjäksi, sanoi

Ram Chand.

— Niinpä kyllä, aivan niin, myönteli Hamidullah, joka halusi karttaa

ikävyyksiä. Mutta sananvaihto kehittyi kuitenkin niin kiivaaksi, että

herrat Syed Muhammed ja Haq näyttivät vihastuvan ja valmistautuivat

lähtemään tiehensä. — Sinun pitää pyytää vilpittömästi anteeksi, Rafi;

huomaan setäsikin vaativan sitä, sanoi Hamidullah. — Et ole vielä

myöntänyt olevasi pahoillasi niiden vaikeuksien vuoksi, joita olet

huolimattomuudellasi aiheuttanut tohtorille.

— Hänhän on vain poika, sanoi Panna Lal leppyneenä.

— Juuri poikain pitää oppia jotakin, sanoi Ram Chand.

— Muistaakseni teidän poikanne epäonnistui alemmassa tutkinnossa, sanoi

Syed Muhammed äkkiä.

— Todellako? Ehkäpä. Mutta hänellä ei olekaan ketään sukulaista

sanomalehden toimittajana.

— Eikä teillä ole enää lupaa ajaa lehden asioita oikeudessa.

Heidän äänensä kovenivat. He hyökkäsivät toistensa kimppuun

salaperäisin vihjauksin, saaden aikaan kovan rähinän. Hamidullah

ja tohtori koettivat toimia välittäjinä. Kesken kaiken joku sanoi:

— No, onko hän kipeä vai ei? Herra Fielding oli tullut huoneeseen

kenenkään huomaamatta. Kaikki nousivat seisoalleen, ja Hassan sivalsi

sokeriruovolla kärpäsparvea englantilaisen kunniaksi.

— Olkaa niin hyvä ja istuutukaa, Aziz sanoi kylmästi.

Millainen huone ja millainen seurue! Rähinää ja haukkumasanoja,

lattialla sokeriruovon palasia, pähkinöitä ja tahroja, taulut vinossa

likaisilla seinillä, eikä mitään löyhytintä. Aziz ei ollut milloinkaan

aikonut asua tällä tavoin ikäänkuin kolmannen luokan ihmiset. Ja

hämmennyksissään hän ajatteli vain Rafia, jolle hän oli nauranut ja

jota hän oli antanut muiden moittia. Pojan piti päästä täältä pois

loukkaamattomana, sillä muuten hän rikkoisi vieraanvaraisuuden lakia

koko seuruetta kohtaan.

— Herra Fielding teki ystävällisesti tullessaan katsomaan ystäväämme,

sanoi ylikonstaapeli. — Tämä suuri hyvyys liikuttaa meitä.

— Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, hän ei vaadi sitä eikä hän ole

kolmen tuolinkaan tarpeessa, hänessä ei ole kolmea englantilaista,

Aziz huomautti suutahtaen. — Rafi, tule tänne. Istuudu jälleen. Olen

ihastuksissani, kun saatoit tulla tänne Hamidullahin kanssa, rakas

poikaseni. Tulen varmasti paremmaksi, saatuani tavata sinut.

— Suokaa minulle anteeksi erehdykseni, sanoi Rafi.

— No, oletteko vai ettekö ole sairas? toisti Fielding.

— Majuri Callendar on luultavasti kertonut teille minun laiskoittelevan.

— No, laiskoitteletteko sitten? Seurue nauroi ystävällisesti ja

tyytyväisesti. »Englantilainen parhaimmalta puoleltaan», ajattelivat

he. »Niin sukkela!»

— Kysykää tohtori Panna Lalilta.

— Saanko olla aivan varma siitä, ettei läsnäoloni väsytä teitä?

— Saatte varmasti. Pienessä huoneessanihan on jo kuusi henkeä. Olkaa

hyvä ja istuutukaa, jos vain voitte suoda anteeksi muodollisuuksien

puutteen. Hän kääntyi jatkamaan keskusteluaan Rafin kanssa, jota

opettajan tulo oli kauhistuttanut, koska hän oli koettanut levittää

juoruja hänestä. Nyt hän halusi livistää tiehensä.

— Hän on sairas eikä ole sairas, sanoi Hamidullah tarjoten savukkeita.

— Ja minä puolestani luulen useimpain meistä olevan samanlaisessa

tilassa.

Fielding oli samaa mieltä hänen kanssaan; hän ja tuo miellyttävän

hienotunteinen asianajaja tulivat hyvin toimeen keskenään. He olivat

iloisen tuttavallisia ja alkoivat luottaa toisiinsa.

— Koko maailma näyttää olevan kuolemaisillaan eikä kuitenkaan kuole,

minkävuoksi meidän pitää uskoa varjelevan kaitselmuksen olemassaoloon.

— Ah, se on totta, oikein totta! sanoi ylikonstaapeli, joka luuli

heidän ylistävän uskontoa.

— Onko se totta herra Fieldinginkin mielestä?

— Mikä sitten? Maailma ei ole kuolemaisillaan. Olen siitä aivan varma.

— En tarkoittanut sitä, vaan kaitselmuksen olemassaoloa.

— Vai niin, mutta minä en usko kaitselmukseen.

— Mutta kuinka siinä tapauksessa voitte uskoa Jumalaan? kysyi Syed

Muhammed.

— En usko Jumalaankaan.

Koko seurue säpsähti, aivan kuin joku olisi sanonut: »Siinä nyt

kuulitte?», ja Aziz kohotti hetkiseksi katseensa häpeillen.

— Onko totta, että melkein kaikki englantilaiset ovat nykyjään

jumalankieltäjiä? kysyi Hamidullah.

— Sivistyneet, ajattelevat ihmisetkö? Siihen voi kyllä vastata

myöntävästi, vaikka he eivät pidäkään tuosta nimityksestä. Totuus on

se, että länsimaat ajattelevat nykyjään liian vähän uskoa ja epäuskoa.

Noin viisikymmentä vuotta takaperin tahi vielä silloinkin, kun te ja

minä olimme nuoria, hälistiin siitä paljon enemmän.

— Huononeeko siellä moraalikin?

— Se riippuu kokonaan siitä, mitä tarkoitatte moraalilla. Omasta

puolestani luulen senkin huononevan.

— Suokaa minulle anteeksi, jos kysyn, millä oikeudella Englanti siinä

tapauksessa pitää hallussaan Indiaa?

— Kas niin, jälleen politiikkaa! Tähän kysymykseen en halua lainkaan

kajota. Omasta puolestani olen täällä senvuoksi, että olin työn

tarpeessa. En voi sanoa teille, miksi Englanti on täällä, enkä

sitäkään, onko sillä mitään oikeutta olla täällä. Se käy yli

ymmärrykseni.

— Opetustyöhön täysin pätevät indialaisetkin tarvitsevat paikkoja

kouluissa.

— Luultavasti, mutta minä satuin tulemaan ensin, sanoi Fielding

hymyillen.

— Suokaa minulle vieläkin anteeksi, mutta onko oikein, että

englantilainen ottaa paikan, kun on olemassa kelvollisia

indialaisiakin? En tarkoita tietenkään mitään henkilökohtaista.

Henkilökohtaisesti me olemme ihastuneita läsnäolostanne ja annamme

suuren arvon tällaiselle avomieliselle keskustelulle.

Oli olemassa vain yksi suora vastaus indialaisen kysymyksiin,

nimittäin että Englanti pitää Indiaa hallussaan senvuoksi, että India

on niin rikas maa. Mutta Fielding ei halunnut sanoa sitä. Hänen

rehellisyysintoilunsa oli talttunut.

— Olen erittäin mieltynyt oleskeluuni täällä, hän sanoi. — Niin kuuluu

vastaukseni ja se on ainoa puolustukseni. Onko se oikein vai väärin,

en osaa sanoa. Sekin voi olla väärin, että satuin syntymään. Minähän

riistän hengittäessäni ilmaa joltakulta toiselta. Ja kuitenkin olen

iloinen, että niin on tapahtunut, ja nautin myös olostani täällä.

Vaikka ihminen olisi kuinka kurja tahansa, hän saa siitä kuitenkin

jonkinlaisen hyvityksen, jos hän tuntee onnea olemassaolostaan.

Indialaiset joutuivat hämilleen. Ajatussuunta ei ollut heille vieras,

mutta sanat olivat liian kylmiä ja asiallisia. Vaikka eräässä lauseessa

puhuttiinkin kunnioittavasti oikeudesta ja moraalista, sen sanamuoto

vaivasi heidän korviaan ja hämmensi heidän käsityskykyään. Heidän

sanansa ja tunteensa vastasivat harvoin toisiaan, paitsi puhtaissa

tunneasioissa. Heillä oli lukemattomia puhtaasti henkisiä, sovinnaisia

käsitteitä, ja ellei niitä otettu huomioon, oli heidän hyvin vaikea

seurata mukana.

— Entä sitten ne englantilaiset, jotka eivät ole mieltyneitä Indiassa

oleskeluunsa — voivatko he mitenkään puolustaa itseään? Hamidullah

kysyi.

— Eivät voi. Ajakaa heidät pois täältä.

— Heidän erottamisensa noista toisista tulee olemaan hyvin vaikeaa,

Hamidullah sanoi nauraen.

— Enemmänkin kuin vaikeaa, suorastaan väärää, sanoi Ram Chand. — Ei

kukaan indialainen herrasmies pidä sellaista tekoa kunniallisena. Siinä

juuri eroamme toisista kansoista. Me olemme niin hengellistyneitä.

— Niin, se on totta, sanoi ylikonstaapeli.

— Onko se totta, herra Haq? Minun mielestäni me emme ole lainkaan

hengellistyneitä. Me emme voi olla yksimielisiä, mikä kuitenkin olisi

kaikkein tärkeintä. Me emme voi täyttää sopimuksia emmekä ehdi ajoissa

junalle. Onko niin sanottu Indian henkisyys muuta kuin sitä? Teidän

ja minun pitäisi olla eräässä kokouksessa tällä haavaa, mutta me emme

ole; tohtori Panna Lalin pitäisi olla potilaittensa luona, mutta hän ei

ole. Niin me jatkamme ja luullakseni tulemme jatkamaan aikojen loppuun

saakka.

— Nyt ei ole aikojen loppu, koska kello ei ole vielä puolta

yhtätoistakaan, huudahti tohtori Panna Lal, joka oli tullut jälleen

luottavaiselle tuulelle. — Hyvät herrat, jos saan sanoa pari sanaa,

miten mielenkiintoinen keskustelu! Pyydän lausua kiitokseni ja

tunnustukseni herra Fieldingille, joka opettaa poikiamme ja suo heille

osan omien kokemustensa ja viisautensa siunauksista.

— Lähtekäämme nyt; väsytämme vain potilasta, Fielding sanoi, ja

vihdoinkin he menivät matkoihinsa, neljä muhamettilaista, kaksi hindua

ja englantilainen. He pysähtyivät kuistiin odottamaan, kunnes heidän

vaununsa ehdittiin ajaa portaitten edustalle.

— Azizilla on suuret ajatukset teistä, herra Fielding. Vain hänen

sairaudestaan johtui, ettei hän sanonut mitään.

— Ymmärrän hyvin, sanoi Fielding, jolle vierailu oli aiheuttanut

pettymyksen ja joka nyt näytti saavan turhaan odottaa, että hänen

vaununsa ajettaisiin esiin. Hän oli pitänyt paljon Azizista heidän

tavatessaan toisensa ensi kerran ja oli toivonut, että heidän

tuttavuutensa jatkuisi.

X

Kuumuus oli lisääntynyt viime tunnin aikana, ja kadut olivat niin

autiot, kuin jokin onnettomuus olisi lakaissut pois kaikki ihmiset.

Vastapäätä Azizin huvilaa kohosi suuri keskeneräinen rakennus, joka

oli kahden veljeksen, kahden tähtienselittäjän, oma. Sen telineillä

torkkui orava pää alaspäin. Se lepäsi tulikuumia telineitä vasten

liikutellen syyhyistä häntäänsä. Se näytti talon ainoalta asukkaalta,

ja sen päästämät äänet sopivat epäilemättä keskeneräisen rakennuksen

tunnelmaan tuntumatta silti viehättäviltä. Toisenlaista ääntä kuului

muutamasta tomuisesta puusta, jonka vaiheilla ruskeat linnut kirkuen

lentelivät sinne tänne pyydystellen hyönteisiä.

Elävien olentojen enemmistölle merkitsee hyvin vähän mitä vähemmistö,

joka nimittää itseään ihmisiksi, toivoo ja tahtoo. Useimmat Indian

asukkaista eivät välitä siitä, kuinka Indiaa hallitaan. Alemmat eläimet

eivät kyllä Englannissakaan välitä Englannista, mutta troopillisissa

maissa on välinpitämättömyys silmiinpistävämpi, koska siellä

puhekyvytön maailma on lähempänä ja valmiimpana anastamaan itselleen

vallan heti, kun ihminen väsyy. Kun nuo seitsemän herraa, jotka Azizin

huvilassa olivat olleet eri mieltä kaikesta, poistuivat sieltä,

tunsivat he äkkiä yhteisen taakan painoa, jonkinlaista epämääräistä

ahdistusta, jonka he määrittelivät sanoilla: »Tulee paha ilma».

He tunsivat, että ilmassa oli paksulti jotakin, joka painoi ihoa.

Vaununpielukset polttivat heidän housujaan, heidän silmiinsä pisti,

ja hikipisaroita alkoi tippua päähineen alta heidän poskilleen. He

hyvästelivät veltosti ja hajaantuivat huviloihinsa saadakseen takaisin

itsetuntonsa ja ne ominaisuudet, jotka erottivat heidät muista.

Koko kaupungissa ja suurimmassa osassa Indiaa alkoi sama pakeneminen

kellareihin, korkealle vuoristoon ja puiden varjoon. Huhtikuu, tuo

kauhujen edeltäkävijä, oli tullut. Aurinko rupesi valloittamaan

takaisin valtakuntaansa voimakkaasti, mutta ilman kauneutta, ja juuri

se oli niin hirveää. Kunpa siinä olisi edes ollut kauneutta! Sen

julmuutta olisi silloin voitu sietää. Liiallisen valovoimansa vuoksi

se epäonnistui riemukulussaan, koska sen vaaleankeltaiseen tulvaan

eivät hukkuneet ainoastaan esineet, vaan valo itsekin. Se ei ollut enää

saavuttamaton ystävä ihmisille, eläimille ja toisille auringoille, ei

ikuinen lupaus eikä haihtumaton aavistus, joka aina elää meissä, vaan

yksinkertaisesti luotu kappale vain, kuten kaikki muukin, ja sellaisena

ihanuudesta pois suljettu.