Vaikka indialaiset olivat jo ajaneet tiehensä ja vaikka Fielding
näki hevosensa seisovan pienessä vajassa pihan nurkassa, ei kukaan
viitsinyt taluttaa sitä hänen luokseen. Hän aikoi juuri lähteä
hakemaan sitä itse, kun hänet pysähdytti talosta kuuluva kutsu.
Aziz istui vuoteessaan näyttäen levottomalta ja kiusaantuneelta. —
Tällainen on kotini, hän sanoi katkeran ivallisesti. — Idän ylistetty
vieraanvaraisuus on tällaista. Katsokaa noita kärpäsiä ja muurilaastia,
joka putoilee seinistä. Eikö tämä näytäkin hauskalta? Nyt kai
mielellänne poistutte nähtyänne itämaisen huoneen sisustan?
— Te olette joka tapauksessa levon tarpeessa.
— Minä voin levätä koko päivän, tuon oivallisen tohtori Lalin ansiosta,
joka on majuri Callendarin vakooja, kuten hyvin tiedätte; mutta tällä
kertaa hän ei päässyt minuun käsiksi. Olen saanut luvan lievän kuumeen
pitoon.
— Callendar ei luota kehenkään, ei englantilaisiin eikä indialaisiin.
Hänen luonteensa on sellainen, ja toivoisin, ettei hän olisi
päällikkönne.
— Tahtoisitteko ennen lähtöänne, sillä teillä kai on hyvin kiire, olla
niin hyvä ja avata tuon laatikon? Näettekö siellä pientä ruskeata
paperikääröä?
— Kyllä.
— Avatkaa se.
— Kuka tämä on?
— Hän oli vaimoni. Te olette ensimmäinen englantilainen, jolle hän
milloinkaan on näyttäytynyt. Nyt voitte panna hänen valokuvansa
takaisin laatikkoon.
Fielding oli hämmästyksissään kuin vaeltaja, joka äkkiä näkee kukkia
erämaan kivikossa. Hän katsoi tarkemmin valokuvaa, mutta se esitti
vain indialaista naista, joka katseli ulos maailmaan. Hän mutisi: — En
oikeastaan ymmärrä, miksi osoitatte minulle näin suurta luottamusta,
Aziz, mutta annan sille suuren arvon.
— Ah, eihän se ole mitään! Vaimoni ei ollut hienosti sivistynyt nainen
eikä edes kauniskaan. Mutta pankaa nyt kuva pois. Olisitte joka
tapauksessa saanut nähdä hänet, jos hän olisi ollut elossa. Miksi en
siis voisi näyttää teille hänen valokuvaansa.
— Olisitteko näyttänyt hänet minulle?
— Olisin kyllä. Olisin esittänyt teidät veljenäni ja silloin olisitte
saanut nähdä hänet. Hamidullahkin on nähnyt hänet ja moni muu.
— Luuliko hän heitä veljiksenne?
— Ei tietenkään, mutta sellainen sana on olemassa ja se on hyvä sana.
Kaikki ihmiset ovat veljiä, ja heti kun joku esiintyy veljenäni, on
hänellä oikeus nähdä vaimoni.
— Ja kun kaikki rupeavat menettelemään niin, ei purdahnia ole enää
olemassa.
— Juuri sentähden, että voitte tuntea ja puhua noin, näytin teille
valokuvan, Aziz sanoi vakavasti. Senvuoksi, että te käyttäydytte
niin hyvin ja minä niin huonosti, näytin teille kuvan. En odottanut
milloinkaan, että kääntyisitte takaisin, kun huusin teille. Ajattelin:
»Hän on varmaankin saanut minusta tarpeekseen, koska loukkasin
häntä». Herra Fielding, ei kukaan aavistakaan, kuinka paljon sääliä
me indialaiset tarvitsemme, emme aavista sitä edes itsekään. Sääliä,
enemmän sääliä ja vielä enemmän sääliä. Se on ainoa toivomme. Hänen
äänensä kuului onealta, ikäänkuin hän olisi puhunut unissaan.
— Me emme voi rakentaa Indiaa muulle kuin tunteidemme perustalle. Mitä
auttavatkaan kaikki uudistukset ja sovitteluvaltuuskunnat, isoisten
neuvostot ja yleiset juhlat, joissa englantilaiset nyrpistävät nenäänsä
meille?
— Se on aloittamista väärästä päästä, vai mitä? Kyllä ymmärrän, mutta
virastot ja hallitukset eivät ymmärrä. Hän silmäili jälleen valokuvaa.
Siinä oleva nainen katsoi maailmaan noudattaen miehensä tahtoa ja omaa
toivomustaan, mutta havaitsikin tämän meluisan, ristiriitaisen maailman
hyvin kummalliseksi.
— Pankaa hänet pois, hän ei merkitse mitään, hänhän on kuollut, Aziz
sanoi hiljaa. — Näytin hänet teille senvuoksi, ettei minulla ollut
teille muutakaan näytettävää. Nyt voitte penkoa koko huvilani ja
kääntää sen ylösalaisin. Minulla ei ole mitään muita salaisuuksia;
kolme lastani ovat isoäitinsä luona, siinä kaikki.
Fielding istuutui vuoteen viereen ihastuneena hänelle osoitetusta
luottamuksesta, mutta samalla kuitenkin hieman suruissaan. Hän tunsi
itsensä vanhaksi. Hän toivoi, että hänkin voisi antautua tunneaaltojen
kannatettavaksi. Seuraavalla kerralla, kun he tapaisivat toisensa,
Aziz ehkä olisi epäluuloinen ja varuillaan. Hän tiesi sen ja oli
siitä pahoillaan. Sääliä, sääliä ja vielä enemmän sääliä. Niin, sitä
hän kyllä voi osoittaa, mutta sisältyikö siihen todellakin kaikki,
mitä tämä kummallinen kansa tarvitsi? Eiköhän se lisäksi vaatinut,
että ihmiset silloin tällöin antautuisivat tunteittensa valtaan? Mitä
hän olikaan tehnyt ansaitakseen tämän luottamuksen ja mitä hän voi
antaa sijaan? Hän muisteli entistä elämäänsä. Kuinka mitättömän vähän
salaisuuksia se sisälsikään! Oli kyllä olemassa sellaisiakin seikkoja,
joista hän ei milloinkaan ollut kertonut kenellekään, mutta ne olivat
niin tavallisia, ettei niistä kannattanut puhua mitään. Hän oli ollut
rakastunut, jopa kihloissakin, mutta morsian oli rikkonut välit,
ja hänen muistonsa ja häneen kohdistetut ajatukset olivat pitäneet
häntä jonkin aikaa erossa muista naisista, mutta sitten oli seurannut
mukaantuminen, katumus ja tasapaino. Hänen entisyytensä oli todellakin
laiha, eikä Aziz olisi välittänyt sellaisista salaisuuksista, vaan
olisi sanonut niiden olevan kylmästi hyllyille järjestettyjä.
— »En pääse milloinkaan läheisiin väleihin tämän nuoren miehen kanssa»,
Fielding ajatteli. Ja lisäsi: »Enkä kenenkään toisenkaan kanssa».
Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän oikeastaan siitä
välittänytkään. Hän oli tyytyväinen saadessaan auttaa ihmisiä ja pitää
heistä, niin kauan kuin heillä ei ollut mitään sitä vastaan; jos heillä
olisi ollut jotakin sitä vastaan, olisi hän muitta mutkitta lähtenyt
hiljaa tiehensä. Kokemus voi saada aikaan paljon, ja se, mitä hän oli
oppinut Euroopassa ja Englannissa, tuli hänen avukseen auttaen häntä
näkemään selvästi, mutta selvänäköisyys esti häntä kokemasta mitään
uutta.
— Mitä piditte naisista, joihin tutustuitte torstaina? hän kysyi.
Aziz pudisti inhoten päätään. Kysymys palautti hänen mieleensä hänen
hätäisen lausuntonsa Marabar-luolista.
Mitä ylimalkaan pidätte englantilaisista naisista?
— Hamidullah piti heistä Englannissa, mutta täällä emme näe heitä
milloinkaan. Ah ei, siihen olemme aivan liian varovaisia! Puhutaan
jostakin muusta.
— Hamidullah on oikeassa siinä, että he ovat paljon miellyttävämpiä
Englannissa. Täällä on heissä jotakin sellaista, mikä ei pue heitä.
Vaiettuaan hetkisen Aziz sanoi: — Mistä johtuu, ettette ole naimisissa?
— Fielding oli iloinen toisen kysymyksestä. — Siitä, että olen joskus
hyvin ja joskus huonosti pelastautunut avioliiton pauloista, hän
vastasi. — Aioin kerran kertoa teille hieman itsestäni, jos vain olisin
voinut saada kertomukseni kyllin kiinnostavaksi. Se nainen, jota
rakastin, ei halunnutkaan mennä naimisiin kanssani. Siinä koko juttu,
mutta se tapahtui viisitoista vuotta sitten eikä merkitse enää mitään.
— Mutta teillä ei ole lapsia.
— Ei ainoatakaan.
— Suokaa anteeksi seuraava kysymykseni: Onko teillä aviottomia lapsia?
— Ei. Olisin sanonut sen teille, jos minulla olisi.
— Siinä tapauksessa nimenne sammuu täydellisesti.
— Minkäpä sille voi.
— Vai niin. Hän pudisti päätään. — Tällaista välinpitämättömyyttä
itämaalainen ei voi milloinkaan ymmärtää.
— Minä en välitä lapsista.
— Se ei tässä vaikuta mitään asiaan, sanoi Aziz kärsimättömästi.
— En kaipaa heitä enkä halua heitä itkemään kuolinvuoteeni ääreen enkä
kunnioittamaan muistoani jälkeenpäin. Haluaisin paljoa mieluummin
jättää jälkeeni jonkin ajatuksen kuin lapsen. Hankkikoot muut lapsia
itselleen. Minulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia siihen nähden,
koska Englanti alkaa olla jo niin tupaten täynnä ihmisiä, että he
piakkoin täyttävät koko Indiankin hakiessaan itselleen työtä.
— Miksi ette mene naimisiin neiti Questedin kanssa?
— Hyvä Jumala, hänhän on hupakko!
— Hupakko, hupakko! Olkaa niin hyvä ja selittäkää. Eikö se ole ruma
sana?
— Ah, en tunne häntä lainkaan, mutta hän teki minuun sellaisen
vaikutuksen kuin hän olisi ollut erikoisen tyypillinen länsimaisen
kasvatusmenetelmän tuote.
— Mutta hupakko, herra Fielding. Mitä se merkitsee?
— Hän jankuttaa jankuttamistaan ikäänkuin lukisi jotakin kirjaa,
koettaa kaikin mokomin ymmärtää Indiaa ja elämää yleensä, tehden
silloin tällöin merkinnän reunaan.
— Minusta hän oli hauska ja vakava.
— Ehkä hän voi olla sellainenkin, Fielding sanoi häveten arvosteluaan.
— Jokainen vihjauskin, että hänen pitäisi mennä naimisiin, aiheuttaa
nuoressa miehessä kiihtymystä ja liioittelun halua. — Mutta minä en
voi mennä naimisiin hänen kanssaan, vaikka tahtoisinkin, koska hän on
äskettäin mennyt kihloihin pormestarin kanssa.
— Niinkö? Kuinka iloinen olenkaan! Aziz huudahti huojentuneena, koska
tämä tapahtuma vapautti hänet Marabar-retkestä. Tuskinpa hän voi kutsua
sinne oikeita angloindialaisia.
— Se on vanhan äidin ansiota. Hän pelkäsi, että rakas poika valitsisi
itse, minkävuoksi hän toi tänne mukanaan sopivan tytön ja pani nuoret
seurustelemaan toistensa kanssa, kunnes se tapahtui.
— Mutta rouva Moore ei kertonut siitä minulle puhuessaan muista
suunnitelmistaan.
— Minä olenkin saanut tietää sen muualta; nämä ovat kerhojuttuja. Mutta
he ovat nyt kaikissa tapauksissa kihloissa.
— Siinä tapauksessa te olette joutunut kokonaan pois laskusta,
poika parka, hän sanoi hymyillen. — Ei mitään neiti Questediä herra
Fieldingille. Neiti Quested ei ole kauniskaan. Hänellä ei ole
oikeastaan lainkaan rintoja, jos nyt ajatellaan sitä.
Fieldingkin hymyili, mutta hänen mielestään puhuminen naisen rinnoista
oli huonon maun merkki.
— Pormestarille hän ehkä riittää ja pormestari hänelle. Teille hankin
sellaisen naisen, jonka rinnat ovat kuin mangohedelmät.
— Ei, älkää tehkö sitä.
— En toki teekään; se voisi sitäpaitsi vahingoittaa asemaanne. Hänen
ajatuksensa olivat siirtyneet avioliitosta Kalkuttaan. Hänen kasvonsa
muuttuivat vakaviksi. Olisipa sekin ollut kaunista, jos hän olisi
viekoitellut rehtorin mukaansa sinne, ja saattanut hänet vaikeuksiin.
Ja äkkiä hän alkoi kohdella ystäväänsä toisin muuttuen suojelijaksi,
joka tuntee Indian vaarat ja varoittaa toista niistä. — Ette voi olla
tarpeeksi varovainen, herra Fielding. Kaiken, mitä sanotte tahi teette
tässä kirotussa maassa, sieppaa joku kateellinen henkilö tietoonsa.
Ehkäpä kummastutte kuullessanne, että teidän tullessanne täällä istui
ainakin kolme vakoojaa. Olin tosiaankin melko levoton senvuoksi, että
puhuitte niin suoraan Jumalasta. He tulevat varmasti ilmoittamaan sen.
— Kenelle sitten?
— Se olisi ehkä voinut vielä mennä, mutta te puhuitte moraalistakin
ja sanoitte tulleenne tänne riistääksenne muilta leivän. Se oli hyvin
varomatonta. Tämä on kauhea häväistysjuttujen pesä. Ja sitäpaitsi
kuunteli eräs oma oppilaanne teitä.
— Olen kiitollinen, että sanoitte minulle tämän; minun pitää vasta olla
hieman varovaisempi. Kun innostun johonkin, loukkaan helposti muita.
Mutta se ei tee mitään.
— Avomielisyytenne voi tuottaa teille vaikeuksia.
— Mitäpä siitä.
— Mutta kuulkaahan nyt. Lopuksi voi käydä niinkin, että menetätte
paikkanne.
— Jos niin käy, niin käyköön. Se ei tapa minua. Minun on perin helppo
matkustaa.
— Helppo matkustaa! Te kuulutte todellakin kummalliseen rotuun, Aziz
sanoi kääntyen pois kuin hän olisi halunnut nukkua, kääntyäkseen
kuitenkin heti takaisin. — Johtuuko se ilmastostanne vai mistä?
— On paljon indialaisiakin, joiden on helppo matkustaa; tarkoitan
buddalaisia munkkeja ja muita sellaisia henkilöitä. Se kuuluu juuri
niihin seikkoihin, joita minä ihailen teidän maassanne. Jokainen mies
voi muuttaa esteettömästi muualle, jollei hänellä ole vaimoa eikä
lapsia. Sekin on osaksi syynä siihen, että vastustan avioliittoa. Olen
pyhimys, mutta pyhyyttä vailla. Kertokaa tämä kolmelle vakoojallenne ja
käskekää heidän kuuluttaa se muille.
Aziz oli ihastuksissaan tästä uudesta päähänpistosta. Vai senkövuoksi
herra Fielding ja muutamat muut olivat niin pelottomia! Heillä ei ollut
mitään menetettävää. Mutta hän itse oli juurtunut yhteiskuntaan ja
islamiin. Hän kuului perintöön, joka sitoi hänet, ja hän oli hankkinut
lapsia maailmaan. Vaikka hän elikin niin epämääräistä elämää tässä
mitättömässä huvilassaan, oli hän kuitenkin siihen pääsemättömästi
sidottu.
— Minua ei voida erottaa työstäni, senvuoksi että työni koskee
kasvatusta. Luulen, että ihmiset voidaan kasvattaa yksilöllisiksi ja
sellaisiksi, että he ymmärtävät muita ihmisiä. Se on vakaumukseni.
Hän lopetti uskontunnustuksensa; molemmat vaikenivat. Kärpäset kävivät
entistä vihaisemmiksi pöristen aivan heidän silmiensä edessä tahi
ryömien heidän korviinsa. Fielding hosui hurjasti ympärilleen. Hän tuli
kuumiinsa liikunnosta ja nousi lähteäkseen.
— Käskisitteköhän palvelijaanne tuomaan hevoseni, koska hän ei
näyttänyt ymmärtävän minua.
— Tiedän sen. Annoin hänelle määräyksen, ettei hän saisi tuoda
hevostanne. Sellaisia kepposia me teemme onnettomille englantilaisille.
Herra Fielding raukka! Mutta nyt päästän teidät menemään. Ah, hyvä
ystävä, paitsi teitä ja Hamidullahia, minulla ei ole ketään, jonka
kanssa voisin keskustella tässä kaupungissa. Pidättehän tekin
Hamidullahista, vai mitä?
— Paljonkin.
— Tahdotteko luvata minulle, että käännytte heti puoleemme joutuessanne
pulaan?
— Minä en joudu milloinkaan pulaan.
»Kummallinen mies. Toivon hänen selviytyvän kunnollisesti kaikesta»,
Aziz ajatteli jäätyään yksikseen. Hänen ihailunsa oli haihtunut, ja
sen vastavaikutus teki hänet suojelevaiseksi. Hänen oli hyvin vaikea
kunnioittaa sellaista henkilöä, joka pelaa avonaisilla korteilla.
Tultuaan nyt tarkemmin tuntemaan Fieldingin hän tunnusti hänet
vilpittömän lämminsydämiseksi ja mutkattomaksi, mutta ei kovinkaan
järkeväksi mieheksi. Hänen avomielisyytensä Ram Chandin ja Rafi &
Kumppanin läsnäollessa oli vaarallista ja tyhmää.
Mutta he olivat ystäviä, veljiä. Suostumus oli varma, sopimus oli
allekirjoitettu ja he luottivat toisiinsa. Hän nukahti muistellessaan
näiden viime tuntien tapahtumia — Ghalibin runoja, naisellista
kauneutta, vanhaa oivallista Hamidullahia, kunnon Fieldingiä, omaa
kunnioitettua vaimoaan ja rakkaita lapsiaan. Hän siirtyi siihen
maailmaan, missä nämä ilot saivat olla rauhassa vihollisilta, kukoistaa
ikuisessa paratiisissa tahi liukua eteenpäin kirjavasta marmorista
rakennettuja kanavia pitkin tai kaartua holveiksi, joihin oli
kirjoitettu Jumalan yhdeksänkymmentäyhdeksän nimeä.