XI

Vaikka indialaiset olivat jo ajaneet tiehensä ja vaikka Fielding

näki hevosensa seisovan pienessä vajassa pihan nurkassa, ei kukaan

viitsinyt taluttaa sitä hänen luokseen. Hän aikoi juuri lähteä

hakemaan sitä itse, kun hänet pysähdytti talosta kuuluva kutsu.

Aziz istui vuoteessaan näyttäen levottomalta ja kiusaantuneelta. —

Tällainen on kotini, hän sanoi katkeran ivallisesti. — Idän ylistetty

vieraanvaraisuus on tällaista. Katsokaa noita kärpäsiä ja muurilaastia,

joka putoilee seinistä. Eikö tämä näytäkin hauskalta? Nyt kai

mielellänne poistutte nähtyänne itämaisen huoneen sisustan?

— Te olette joka tapauksessa levon tarpeessa.

— Minä voin levätä koko päivän, tuon oivallisen tohtori Lalin ansiosta,

joka on majuri Callendarin vakooja, kuten hyvin tiedätte; mutta tällä

kertaa hän ei päässyt minuun käsiksi. Olen saanut luvan lievän kuumeen

pitoon.

— Callendar ei luota kehenkään, ei englantilaisiin eikä indialaisiin.

Hänen luonteensa on sellainen, ja toivoisin, ettei hän olisi

päällikkönne.

— Tahtoisitteko ennen lähtöänne, sillä teillä kai on hyvin kiire, olla

niin hyvä ja avata tuon laatikon? Näettekö siellä pientä ruskeata

paperikääröä?

— Kyllä.

— Avatkaa se.

— Kuka tämä on?

— Hän oli vaimoni. Te olette ensimmäinen englantilainen, jolle hän

milloinkaan on näyttäytynyt. Nyt voitte panna hänen valokuvansa

takaisin laatikkoon.

Fielding oli hämmästyksissään kuin vaeltaja, joka äkkiä näkee kukkia

erämaan kivikossa. Hän katsoi tarkemmin valokuvaa, mutta se esitti

vain indialaista naista, joka katseli ulos maailmaan. Hän mutisi: — En

oikeastaan ymmärrä, miksi osoitatte minulle näin suurta luottamusta,

Aziz, mutta annan sille suuren arvon.

— Ah, eihän se ole mitään! Vaimoni ei ollut hienosti sivistynyt nainen

eikä edes kauniskaan. Mutta pankaa nyt kuva pois. Olisitte joka

tapauksessa saanut nähdä hänet, jos hän olisi ollut elossa. Miksi en

siis voisi näyttää teille hänen valokuvaansa.

— Olisitteko näyttänyt hänet minulle?

— Olisin kyllä. Olisin esittänyt teidät veljenäni ja silloin olisitte

saanut nähdä hänet. Hamidullahkin on nähnyt hänet ja moni muu.

— Luuliko hän heitä veljiksenne?

— Ei tietenkään, mutta sellainen sana on olemassa ja se on hyvä sana.

Kaikki ihmiset ovat veljiä, ja heti kun joku esiintyy veljenäni, on

hänellä oikeus nähdä vaimoni.

— Ja kun kaikki rupeavat menettelemään niin, ei purdahnia ole enää

olemassa.

— Juuri sentähden, että voitte tuntea ja puhua noin, näytin teille

valokuvan, Aziz sanoi vakavasti. Senvuoksi, että te käyttäydytte

niin hyvin ja minä niin huonosti, näytin teille kuvan. En odottanut

milloinkaan, että kääntyisitte takaisin, kun huusin teille. Ajattelin:

»Hän on varmaankin saanut minusta tarpeekseen, koska loukkasin

häntä». Herra Fielding, ei kukaan aavistakaan, kuinka paljon sääliä

me indialaiset tarvitsemme, emme aavista sitä edes itsekään. Sääliä,

enemmän sääliä ja vielä enemmän sääliä. Se on ainoa toivomme. Hänen

äänensä kuului onealta, ikäänkuin hän olisi puhunut unissaan.

— Me emme voi rakentaa Indiaa muulle kuin tunteidemme perustalle. Mitä

auttavatkaan kaikki uudistukset ja sovitteluvaltuuskunnat, isoisten

neuvostot ja yleiset juhlat, joissa englantilaiset nyrpistävät nenäänsä

meille?

— Se on aloittamista väärästä päästä, vai mitä? Kyllä ymmärrän, mutta

virastot ja hallitukset eivät ymmärrä. Hän silmäili jälleen valokuvaa.

Siinä oleva nainen katsoi maailmaan noudattaen miehensä tahtoa ja omaa

toivomustaan, mutta havaitsikin tämän meluisan, ristiriitaisen maailman

hyvin kummalliseksi.

— Pankaa hänet pois, hän ei merkitse mitään, hänhän on kuollut, Aziz

sanoi hiljaa. — Näytin hänet teille senvuoksi, ettei minulla ollut

teille muutakaan näytettävää. Nyt voitte penkoa koko huvilani ja

kääntää sen ylösalaisin. Minulla ei ole mitään muita salaisuuksia;

kolme lastani ovat isoäitinsä luona, siinä kaikki.

Fielding istuutui vuoteen viereen ihastuneena hänelle osoitetusta

luottamuksesta, mutta samalla kuitenkin hieman suruissaan. Hän tunsi

itsensä vanhaksi. Hän toivoi, että hänkin voisi antautua tunneaaltojen

kannatettavaksi. Seuraavalla kerralla, kun he tapaisivat toisensa,

Aziz ehkä olisi epäluuloinen ja varuillaan. Hän tiesi sen ja oli

siitä pahoillaan. Sääliä, sääliä ja vielä enemmän sääliä. Niin, sitä

hän kyllä voi osoittaa, mutta sisältyikö siihen todellakin kaikki,

mitä tämä kummallinen kansa tarvitsi? Eiköhän se lisäksi vaatinut,

että ihmiset silloin tällöin antautuisivat tunteittensa valtaan? Mitä

hän olikaan tehnyt ansaitakseen tämän luottamuksen ja mitä hän voi

antaa sijaan? Hän muisteli entistä elämäänsä. Kuinka mitättömän vähän

salaisuuksia se sisälsikään! Oli kyllä olemassa sellaisiakin seikkoja,

joista hän ei milloinkaan ollut kertonut kenellekään, mutta ne olivat

niin tavallisia, ettei niistä kannattanut puhua mitään. Hän oli ollut

rakastunut, jopa kihloissakin, mutta morsian oli rikkonut välit,

ja hänen muistonsa ja häneen kohdistetut ajatukset olivat pitäneet

häntä jonkin aikaa erossa muista naisista, mutta sitten oli seurannut

mukaantuminen, katumus ja tasapaino. Hänen entisyytensä oli todellakin

laiha, eikä Aziz olisi välittänyt sellaisista salaisuuksista, vaan

olisi sanonut niiden olevan kylmästi hyllyille järjestettyjä.

— »En pääse milloinkaan läheisiin väleihin tämän nuoren miehen kanssa»,

Fielding ajatteli. Ja lisäsi: »Enkä kenenkään toisenkaan kanssa».

Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän oikeastaan siitä

välittänytkään. Hän oli tyytyväinen saadessaan auttaa ihmisiä ja pitää

heistä, niin kauan kuin heillä ei ollut mitään sitä vastaan; jos heillä

olisi ollut jotakin sitä vastaan, olisi hän muitta mutkitta lähtenyt

hiljaa tiehensä. Kokemus voi saada aikaan paljon, ja se, mitä hän oli

oppinut Euroopassa ja Englannissa, tuli hänen avukseen auttaen häntä

näkemään selvästi, mutta selvänäköisyys esti häntä kokemasta mitään

uutta.

— Mitä piditte naisista, joihin tutustuitte torstaina? hän kysyi.

Aziz pudisti inhoten päätään. Kysymys palautti hänen mieleensä hänen

hätäisen lausuntonsa Marabar-luolista.

Mitä ylimalkaan pidätte englantilaisista naisista?

— Hamidullah piti heistä Englannissa, mutta täällä emme näe heitä

milloinkaan. Ah ei, siihen olemme aivan liian varovaisia! Puhutaan

jostakin muusta.

— Hamidullah on oikeassa siinä, että he ovat paljon miellyttävämpiä

Englannissa. Täällä on heissä jotakin sellaista, mikä ei pue heitä.

Vaiettuaan hetkisen Aziz sanoi: — Mistä johtuu, ettette ole naimisissa?

— Fielding oli iloinen toisen kysymyksestä. — Siitä, että olen joskus

hyvin ja joskus huonosti pelastautunut avioliiton pauloista, hän

vastasi. — Aioin kerran kertoa teille hieman itsestäni, jos vain olisin

voinut saada kertomukseni kyllin kiinnostavaksi. Se nainen, jota

rakastin, ei halunnutkaan mennä naimisiin kanssani. Siinä koko juttu,

mutta se tapahtui viisitoista vuotta sitten eikä merkitse enää mitään.

— Mutta teillä ei ole lapsia.

— Ei ainoatakaan.

— Suokaa anteeksi seuraava kysymykseni: Onko teillä aviottomia lapsia?

— Ei. Olisin sanonut sen teille, jos minulla olisi.

— Siinä tapauksessa nimenne sammuu täydellisesti.

— Minkäpä sille voi.

— Vai niin. Hän pudisti päätään. — Tällaista välinpitämättömyyttä

itämaalainen ei voi milloinkaan ymmärtää.

— Minä en välitä lapsista.

— Se ei tässä vaikuta mitään asiaan, sanoi Aziz kärsimättömästi.

— En kaipaa heitä enkä halua heitä itkemään kuolinvuoteeni ääreen enkä

kunnioittamaan muistoani jälkeenpäin. Haluaisin paljoa mieluummin

jättää jälkeeni jonkin ajatuksen kuin lapsen. Hankkikoot muut lapsia

itselleen. Minulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia siihen nähden,

koska Englanti alkaa olla jo niin tupaten täynnä ihmisiä, että he

piakkoin täyttävät koko Indiankin hakiessaan itselleen työtä.

— Miksi ette mene naimisiin neiti Questedin kanssa?

— Hyvä Jumala, hänhän on hupakko!

— Hupakko, hupakko! Olkaa niin hyvä ja selittäkää. Eikö se ole ruma

sana?

— Ah, en tunne häntä lainkaan, mutta hän teki minuun sellaisen

vaikutuksen kuin hän olisi ollut erikoisen tyypillinen länsimaisen

kasvatusmenetelmän tuote.

— Mutta hupakko, herra Fielding. Mitä se merkitsee?

— Hän jankuttaa jankuttamistaan ikäänkuin lukisi jotakin kirjaa,

koettaa kaikin mokomin ymmärtää Indiaa ja elämää yleensä, tehden

silloin tällöin merkinnän reunaan.

— Minusta hän oli hauska ja vakava.

— Ehkä hän voi olla sellainenkin, Fielding sanoi häveten arvosteluaan.

— Jokainen vihjauskin, että hänen pitäisi mennä naimisiin, aiheuttaa

nuoressa miehessä kiihtymystä ja liioittelun halua. — Mutta minä en

voi mennä naimisiin hänen kanssaan, vaikka tahtoisinkin, koska hän on

äskettäin mennyt kihloihin pormestarin kanssa.

— Niinkö? Kuinka iloinen olenkaan! Aziz huudahti huojentuneena, koska

tämä tapahtuma vapautti hänet Marabar-retkestä. Tuskinpa hän voi kutsua

sinne oikeita angloindialaisia.

— Se on vanhan äidin ansiota. Hän pelkäsi, että rakas poika valitsisi

itse, minkävuoksi hän toi tänne mukanaan sopivan tytön ja pani nuoret

seurustelemaan toistensa kanssa, kunnes se tapahtui.

— Mutta rouva Moore ei kertonut siitä minulle puhuessaan muista

suunnitelmistaan.

— Minä olenkin saanut tietää sen muualta; nämä ovat kerhojuttuja. Mutta

he ovat nyt kaikissa tapauksissa kihloissa.

— Siinä tapauksessa te olette joutunut kokonaan pois laskusta,

poika parka, hän sanoi hymyillen. — Ei mitään neiti Questediä herra

Fieldingille. Neiti Quested ei ole kauniskaan. Hänellä ei ole

oikeastaan lainkaan rintoja, jos nyt ajatellaan sitä.

Fieldingkin hymyili, mutta hänen mielestään puhuminen naisen rinnoista

oli huonon maun merkki.

— Pormestarille hän ehkä riittää ja pormestari hänelle. Teille hankin

sellaisen naisen, jonka rinnat ovat kuin mangohedelmät.

— Ei, älkää tehkö sitä.

— En toki teekään; se voisi sitäpaitsi vahingoittaa asemaanne. Hänen

ajatuksensa olivat siirtyneet avioliitosta Kalkuttaan. Hänen kasvonsa

muuttuivat vakaviksi. Olisipa sekin ollut kaunista, jos hän olisi

viekoitellut rehtorin mukaansa sinne, ja saattanut hänet vaikeuksiin.

Ja äkkiä hän alkoi kohdella ystäväänsä toisin muuttuen suojelijaksi,

joka tuntee Indian vaarat ja varoittaa toista niistä. — Ette voi olla

tarpeeksi varovainen, herra Fielding. Kaiken, mitä sanotte tahi teette

tässä kirotussa maassa, sieppaa joku kateellinen henkilö tietoonsa.

Ehkäpä kummastutte kuullessanne, että teidän tullessanne täällä istui

ainakin kolme vakoojaa. Olin tosiaankin melko levoton senvuoksi, että

puhuitte niin suoraan Jumalasta. He tulevat varmasti ilmoittamaan sen.

— Kenelle sitten?

— Se olisi ehkä voinut vielä mennä, mutta te puhuitte moraalistakin

ja sanoitte tulleenne tänne riistääksenne muilta leivän. Se oli hyvin

varomatonta. Tämä on kauhea häväistysjuttujen pesä. Ja sitäpaitsi

kuunteli eräs oma oppilaanne teitä.

— Olen kiitollinen, että sanoitte minulle tämän; minun pitää vasta olla

hieman varovaisempi. Kun innostun johonkin, loukkaan helposti muita.

Mutta se ei tee mitään.

— Avomielisyytenne voi tuottaa teille vaikeuksia.

— Mitäpä siitä.

— Mutta kuulkaahan nyt. Lopuksi voi käydä niinkin, että menetätte

paikkanne.

— Jos niin käy, niin käyköön. Se ei tapa minua. Minun on perin helppo

matkustaa.

— Helppo matkustaa! Te kuulutte todellakin kummalliseen rotuun, Aziz

sanoi kääntyen pois kuin hän olisi halunnut nukkua, kääntyäkseen

kuitenkin heti takaisin. — Johtuuko se ilmastostanne vai mistä?

— On paljon indialaisiakin, joiden on helppo matkustaa; tarkoitan

buddalaisia munkkeja ja muita sellaisia henkilöitä. Se kuuluu juuri

niihin seikkoihin, joita minä ihailen teidän maassanne. Jokainen mies

voi muuttaa esteettömästi muualle, jollei hänellä ole vaimoa eikä

lapsia. Sekin on osaksi syynä siihen, että vastustan avioliittoa. Olen

pyhimys, mutta pyhyyttä vailla. Kertokaa tämä kolmelle vakoojallenne ja

käskekää heidän kuuluttaa se muille.

Aziz oli ihastuksissaan tästä uudesta päähänpistosta. Vai senkövuoksi

herra Fielding ja muutamat muut olivat niin pelottomia! Heillä ei ollut

mitään menetettävää. Mutta hän itse oli juurtunut yhteiskuntaan ja

islamiin. Hän kuului perintöön, joka sitoi hänet, ja hän oli hankkinut

lapsia maailmaan. Vaikka hän elikin niin epämääräistä elämää tässä

mitättömässä huvilassaan, oli hän kuitenkin siihen pääsemättömästi

sidottu.

— Minua ei voida erottaa työstäni, senvuoksi että työni koskee

kasvatusta. Luulen, että ihmiset voidaan kasvattaa yksilöllisiksi ja

sellaisiksi, että he ymmärtävät muita ihmisiä. Se on vakaumukseni.

Hän lopetti uskontunnustuksensa; molemmat vaikenivat. Kärpäset kävivät

entistä vihaisemmiksi pöristen aivan heidän silmiensä edessä tahi

ryömien heidän korviinsa. Fielding hosui hurjasti ympärilleen. Hän tuli

kuumiinsa liikunnosta ja nousi lähteäkseen.

— Käskisitteköhän palvelijaanne tuomaan hevoseni, koska hän ei

näyttänyt ymmärtävän minua.

— Tiedän sen. Annoin hänelle määräyksen, ettei hän saisi tuoda

hevostanne. Sellaisia kepposia me teemme onnettomille englantilaisille.

Herra Fielding raukka! Mutta nyt päästän teidät menemään. Ah, hyvä

ystävä, paitsi teitä ja Hamidullahia, minulla ei ole ketään, jonka

kanssa voisin keskustella tässä kaupungissa. Pidättehän tekin

Hamidullahista, vai mitä?

— Paljonkin.

— Tahdotteko luvata minulle, että käännytte heti puoleemme joutuessanne

pulaan?

— Minä en joudu milloinkaan pulaan.

»Kummallinen mies. Toivon hänen selviytyvän kunnollisesti kaikesta»,

Aziz ajatteli jäätyään yksikseen. Hänen ihailunsa oli haihtunut, ja

sen vastavaikutus teki hänet suojelevaiseksi. Hänen oli hyvin vaikea

kunnioittaa sellaista henkilöä, joka pelaa avonaisilla korteilla.

Tultuaan nyt tarkemmin tuntemaan Fieldingin hän tunnusti hänet

vilpittömän lämminsydämiseksi ja mutkattomaksi, mutta ei kovinkaan

järkeväksi mieheksi. Hänen avomielisyytensä Ram Chandin ja Rafi &

Kumppanin läsnäollessa oli vaarallista ja tyhmää.

Mutta he olivat ystäviä, veljiä. Suostumus oli varma, sopimus oli

allekirjoitettu ja he luottivat toisiinsa. Hän nukahti muistellessaan

näiden viime tuntien tapahtumia — Ghalibin runoja, naisellista

kauneutta, vanhaa oivallista Hamidullahia, kunnon Fieldingiä, omaa

kunnioitettua vaimoaan ja rakkaita lapsiaan. Hän siirtyi siihen

maailmaan, missä nämä ilot saivat olla rauhassa vihollisilta, kukoistaa

ikuisessa paratiisissa tahi liukua eteenpäin kirjavasta marmorista

rakennettuja kanavia pitkin tai kaartua holveiksi, joihin oli

kirjoitettu Jumalan yhdeksänkymmentäyhdeksän nimeä.