Vaikka neiti Quested olikin tuntenut Ronnyn hyvin Englannissa,
huomasi hän tehneensä sangen järkevästi tullessaan ensin vierailemaan
hänen luokseen, ennenkuin päätti suostua hänen vaimokseen. India oli
kehittänyt niitä Ronnyn luonteen puolia, joita hän ei ollut milloinkaan
ihaillut. Ronnyn omahyväisyys, moittimishalu, yksipuolisuus, kaikki
muuttui silmiinpistäväksi troopillisen taivaan alla. Ronny näytti
välittävän paljon vähemmän kuin ennen siitä, mitä hänen lähimmäistensä
sisimmässä tapahtui. Hän väitti paljon varmemmin kuin ennen olevansa
oikeassa heihin nähden, ja että jos hän olikin väärässä, se ei
merkinnyt mitään. Kun hänelle todistettiin, että hän oli väärässä,
hän joutui ihan suunniltaan. Hän väitti aina, ettei Adelan todistelu
pitänyt paikkaansa. Adelan katsantokanta ei ollut milloinkaan oikea,
hänen väitteensä olivat kyllä johdonmukaisia, mutta lapsellisia,
ja Ronny muistutti usein, että hänellä oli varmat tiedot, mutta
ei Adelalla ja etteivät kokemukset auttaisi Adelaa, koskei hän
kuitenkaan osannut käyttää niitä hyväkseen. Adelalle teroitettiin,
että ylemmän koulun kurssi, luentojen kuunteleminen Lontoon
yliopistossa, vuoden kestävä yksityiskurssi, määrätty luku virkavuosia
määrätyssä maakunnassa, putoaminen hevosen selästä ja kuumekohtaus
olivat ainoita oikeita valmistuksia indialaisten ja kaikkien niiden
ihmisten ymmärtämiseen, jotka asuivat heidän maassaan; s.o. ne olivat
sellaisia valmistuksia, jotka Adelakin voi ymmärtää, sillä tietysti
Ronnynkin yläpuolella oli vielä korkeampia tiedon kuningaskuntia,
joissa asui Callendarin ja Turtonin tapaisia henkilöitä, jotka olivat
oleskelleet maassa parikymmentäkin vuotta, ja joiden lahjakkuus
oli yli-inhimillinen. Omasta puolestaan Ronnylla ei ollut varsin
suuria vaatimuksia, mutta Adela toivoi, että hänellä olisi ollut.
Tuo kypsymättömien virkamiesten kulunut puheenparsi: »Minä en ole
täydellinen, mutta...» koski hänen hermoihinsa.
Miten inhoittavasti Ronny olikaan käyttäytynyt herra Fieldingin
luona, keskeyttänyt keskustelun ja poistunut kesken tuota aavemaista
laulua! Ronnyn viedessä heitä vaunuillaan pois Adelan ärtyisyys
kiihtyi sietämättömäksi, hänen itsensä huomaamatta sitä seikkaa, että
hänen kiihtymyksensä osaksi kohdistui häntä itseään vastaan. Hän
odotti tilaisuutta saadakseen purkaa kiukkunsa, ja koska Ronnykin oli
vihoissaan ja molemmat olivat Indiassa, ilmestyikin sellainen tilaisuus
melko pian. He olivat tuskin poistuneet opiston alueelta, kun Adela
kuuli Ronnyn kysyvän äidiltään: — Mitä siellä puhuttiin joistakin
luolista? Silloin hän avasi tulen.
— Rouva Moore, teidän viehättävä tohtorinne päättikin toimeenpanna
huviretken kutsujen asemesta. Me kohtaamme hänet tuolla kaukana — te,
minä, herra Fielding ja professori Godbole — siis aivan samat henkilöt
kuin tänäänkin.
— Missä kaukana? kysyi Ronny.
— Marabar-luolissa.
— Hitto vieköön! murahti Ronny oltuaan hetkisen vaiti. — Sovittiinko
retkestä yksityiskohtaisesti?
— Ei. Jos olisit puhutellut häntä, olisimme voineet päättää asian.
Ronny pudisti päätään ja nauroi.
— Olenko sanonut jotakin hauskaa?
— Ajattelin vain, kuinka tuon hyvän tohtorin kaulus oli koholla
niskasta.
— Luulin sinun haluavan keskustella luolista.
— Niin haluankin. Aziz oli pukeutunut hienosti kaulahuivinneulasta
säärystimiin saakka, mutta oli unhottanut niskanappinsa kotiin. Siinä
on indialainen kaikessa komeudessaan: hän unhottaa aina yksityiskohdat,
mikä taasen johtuu rodulle ominaisesta perusvelttoudesta. Samanlaista
haihattelua on »tapaaminen» tuolla luolissa, jotka sijaitsevat monen
mailin päässä täältä ja kaukana toisistaan.
— Oletko käynyt siellä?
— En, mutta tunnen silti ne.
— Ah niin, tietysti!
— Oletko sinäkin luvannut lähteä tuolle huviretkelle, äiti?
— En ole luvannut mitään, sanoi rouva Moore melko odottamatta. — En
ainakaan tästä polokilpailusta. Aja siis ensin kotiin ja jätä minut
sinne. Haluan levähtää.
— Minut myös, sanoi Adela. — En minäkään halua katsella polokilpailua.
— Kuten haluatte, sanoi Ronny. Väsyneenä ja pettyneenä hän menetti
kokonaan malttinsa ja lisäsi kovalla, opettavaisella äänellä: — En pidä
lainkaan siitä, että sinä lähdet juoksentelemaan indialaisten kanssa.
Jos haluat matkustaa Marabar-luolille, saat mennä sinne englantilaisten
seurassa.
— En ikinä ole kuullut puhuttavankaan noista luolista, joten en tiedä,
missä ne sijaitsevat ja millaisia ne ovat, sanoi rouva Moore. — Mutta
missään tapauksessa, hän taputteli istuimen pielusta — en halua enää
kuunnella tällaista ikävää riitelemistä.
Molemmat nuoret häpesivät. He jättivät hänet huvilan edustalle ja
ajoivat yhdessä polokilpailuihin tuntien, että se oli vähin, mitä
he voivat tehdä. Heidän pahin huonotuulisuutensa haihtui, mutta he
olivat yhä vielä alla päin. Ukkonen puhdistaa harvoin ilman. Neiti
Quested istui ajatellen omaa käytöstään, jota hän ei hyväksynyt.
Sen sijaan, että hän olisi koetellut Ronnya ja itseään ja koettanut
päättää järkevästi avioliitosta, olikin hän sattumalta keskustellessaan
mangoista sekaseurassa ilmoittanut, ettei hän aio jäädä Indiaan. Se
taasen merkitsi sitä, ettei hän aio mennä naimisiin Ronnyn kanssa.
Mutta olisiko hänen tarvinnut puhua siitä ja sopiko sellainen
käytös sivistyneelle tytölle? Hän oli velvollinen antamaan Ronnylle
selityksen, mutta onnettomuudeksi hänellä ei ollut mitään selitettävää.
Tilaisuus »puhua suunsa puhtaaksi», mikä oli hänen luonteensa ja
periaatteidensa mukaista, oli lykkäytynyt, kunnes oli » liian
myöhäistä. Ei ollut järkevää käyttäytyä ilkeästi Ronnya kohtaan ja
hakea hänestä huonoja puolia tänä iltahetkenä.
Polokilpailu pantiin toimeen Maidanilla, lähellä kaupungin porttia.
Aurinko alkoi jo mennä mailleen ja jokainen puu oli kuin muistutus
yöstä. He kävelivät johtavan ryhmän luota syrjempänä sijaitsevalle
penkille, ja siellä Adela, tuntien että se oli hänen velvollisuutensa
sekä itseään että Ronnya kohtaan, lausui seuraavat harkitsemattomat
sanat: — Pelkään, että meidän pitää selvittää välimme, Ronny.
— Minulla on ilkeä luonne; minun pitää pyytää sinulta anteeksi,
Ronny vastasi. — En aikonut antaa sinulle enkä äidille minkäänlaisia
määräyksiä, mutta noiden bengaalilaisten tapa kohdella teitä ärsytti
minua. En tahdo sellaisen enää uudistuvan.
— Heillä ei ole mitään osuutta siihen, että minä...
— Ei, mutta Azizin ehdotus luolille tehtävästä retkestä oli vain
joutavaa jaarittelua. Kuulin hänen äänestään, ettei hän tarkoittanut
mitään vakavaa kutsullaan; hän tahtoi vain olla huvittava.
Mutta minä haluan keskustella kanssasi jostakin aivan muusta kuin
noista luolista. Hän katseli kellastunutta ruohoa. — Olen nyt
lopullisesti päättänyt, ettemme voikaan mennä naimisiin, hyvä poika.
Tämä uutinen koski Ronnyyn kovasti. Hän oli kyllä kuullut Azizin
ilmoituksen, ettei Adela aiokaan jäädä maahan, mutta ei ollut
kiinnittänyt huomiota siihen, koska hän ei ollut voinut uneksiakaan,
että joku indialainen konsanaan voisi olla välittäjänä kahden
englantilaisen välillä. Hän hillitsi mielensä ja sanoi ystävällisesti:
— Ethän ole milloinkaan luvannutkaan mitään, rakas tyttöseni; sinä et
ole sitonut itseäsi etkä minuakaan minkävuoksi sinun ei tarvitse olla
tästä pahoillasi.
Adelaa hävetti; kuinka vaatimaton Ronny olikaan! Hän voi kyllä pakottaa
Adelan hyväksymään hänen mielipiteensä, mutta hän ei milloinkaan
pakottaisi Adelaa menemään kihloihin, koska hän, kuten Adela itsekin,
piti kunniassa persoonallisten suhteiden koskemattomuutta. Juuri se
oli vienyt heidät yhteen heidän tavatessaan toisensa ensi kerran
Englannin järvien suurenmoisen luonnon keskellä. Adelan koetus oli nyt
lopussa, mutta hänellä oli sellainen tunne, että sen olisi pitänyt olla
tuskallisempi ja pitempi. Hän ei siis menekään naimisiin Ronnyn kanssa.
Se liukui ohitse kuin uni. Hän sanoi:
— Mutta keskustellaan nyt sentään siitä perusteellisesti, sillä sehän
on niin tärkeä päätös, emmekä saa tehdä minkäänlaisia erehdyksiä.
Haluaisin kuulla käsityksesi minusta, koska se mielestäni auttaisi
meitä molempia.
Ronny näytti onnettomalta ja pidättyväiseltä. — En luota suurestikaan
sellaiseen väittelyyn ja sitäpaitsi olen aivan lopussa kaikesta
lisätyöstä, jota Mohurram aiheuttaa, niin että saat suoda minulle
anteeksi.
— Tahdon vain, että kaikki tulisi selväksi välillämme. Lupaan vastata
kaikkiin kysymyksiisi, joita mahdollisesti haluat tehdä käytökseni
johdosta.
— Mutta minulla ei ole minkäänlaisia kysymyksiä tehtävänä. Olet
menetellyt täysin oikeuksiesi mukaisesti. Teit aivan oikein
matkustaessasi tänne katselemaan minua työssäni; se oli hyvä
suunnitelma eikä siitä kannata puhua sen enempää — me vain
kiihtyisimme. Ronny oli vihainen, loukkautunut ja liian ylpeä
houkutellakseen Adelaa; mutta hän ei voinut tunnustaa tytön
käyttäytyneen huonosti, sillä heti kun maanmiehet tulivat kysymykseen,
hän oli jalomielinen.
— Toivon, ettei sinulla olisi sen painavampia syitä. Olen käyttäytynyt
anteeksiantamattomasti aiheuttaessani sinulle ja äidillesi tällaista
vaivaa, sanoi neiti Quested katsellen nyrpeästi puuhun, jonka juurella
he istuivat. Pieni vihreä lintu istui siellä katsellen häntä, niin
loistava ja sievä, että se hyvinkin olisi voinut pyrähtää sinne suoraan
jostakin lintukaupasta. Kun se kohtasi hänen katseensa, ummisti se
silmänsä, teki pienen hypyn ja valmistautui pujahtamaan pesäänsä.
Villi indialainen lintu. — Ei mitään enää, toisti hän ja tunsi, että
jommankumman heistä tahi molempien olisi pitänyt pitää syvämietteinen
ja kiihkeä puhe. — Me olemme olleet hirvittävän englantilaisia tässä
asiassa, mutta luullakseni se on ollut oikein.
— Koska kerran olemme englantilaisia.
— Kuinka tahansa, Ronny, mutta emme ole ainakaan riidelleet.
— Sehän olisikin ollut peräti mieletöntä! Miksi riitelisimme?
— Luullakseni olemme ystäviä vielä tämänkin jälkeen?
— Tiedän sen.
— Se onkin hyvä.
Kun he olivat vaihtaneet tämän vakuutuksen, tunsivat he heti suurta
huojennusta, joka muuttui hellyyden aalloksi painuen sitten takaisin.
Heidän oma ivallisuutensa hellytti heitä ja he alkoivat tuntea itsensä
yksinäisiksi ja yksinkertaisiksi. Kokemukset ne erottivat heitä eivätkä
luonteet; ihmisinä he eivät olleet lainkaan erilaisia; käytännöllisesti
katsoen he olivat aivan samanlaisia, jos heitä verrattiin niihin
ihmisiin, jotka olivat lähinnä näköpiirissä. Bhili, joka piteli
kiinni erään upseerin poloponia, sekarotuinen, joka ohjasi Nawab
Bahadurin autoa, Nawab Bahadur itse, hänen elähtänyt pojanpoikansa —
ei kukaan heistä olisi voinut selviytyä vaikeuksista niin helposti
ja kylmäverisesti kuin he. Vain se, että he olivat puhuneet suunsa
puhtaaksi, oli vähentänyt niitä. Tietysti he olivat ystäviä ja
pysyisivätkin aina sellaisina.
— Tiedätkö, mikä tuon vihreän linnun nimi on? Adela kysyi siirtäen
olkapäätänsä hieman lähemmäksi häntä.
— Mehiläissyöjä.
— Ei, Ronny, sen siivissä on punaiset juovat.
— Papukaija, yritti Ronny.
— Eihän toki!
Kysymyksessä oleva lintu katosi lehvistöön. Se ei merkinnyt mitään,
mutta he olisivat tahtoneet saada selville sen nimen, koska se olisi
ikäänkuin lohduttanut heitä. Mutta Indiassa ei saada selville mitään;
jo pelkkä kysymyksen lausuminen saa kaiken katoamaan tahi muuttumaan
toiseksi.
— McBrydellä on kuvitettu lintukirja, sanoi Ronny apeasti. — Minä
puolestani en tunne lintuja lainkaan, olen tosiaankin tietämätön
kaikesta täällä, paitsi omasta työstäni. Se on todellakin suuri vahinko.
— Minunkin laitani on samoin. Olen kykenemätön kaikkeen.
— Mitä kuulenkaan? huudahti Nawab Bahadur niin kimeästi, että molemmat
säpsähtivät. — Mitä ikäviä asioita minä kuulenkaan? Englantilainen
nainenko kykenemätön? Ei, eihän toki! Hän hymyili iloisesti, ollen
varma siitä — määrättyjen rajojen sisällä, tietysti —että hän oli
tervetullut.
‒ Hyvää iltaa, Nawab Bahadur! Olette nähtävästi katsellut kilpailuja,
Ronny sanoi välinpitämättömästi.
— Niin olen, sahib, niin olen.
— Mitä kuuluu? kysyi Adela kooten ajatuksensa. Hän ojensi kätensä.
Vanha herra ymmärsi tästä auliista liikkeestä, että toinen vasta
äskettäin oli saapunut maahan, mutta hän ei kiinnittänyt siihen
erikoisemmin huomiotaan. Naiset, jotka näyttivät kasvonsa, muuttuivat
tämän ainoan tekonsa johdosta niin kummallisiksi hänen mielestään,
että hän arvosteli heitä pikemminkin heidän miesväkensä mukaan kuin
omalta näkökannaltaan. Ehkä he eivät olleetkaan siveettömiä. He eivät
missään tapauksessa olleet hänen kaitsettaviaan. Kun hän oli huomannut
pormestarin olevan kahden kesken erään tytön kanssa hämärässä, oli hän
lähestynyt heitä pelkästä hyväntahtoisuudesta. Hänellä oli uusi auto,
jonka hän tahtoi luovuttaa heidän käytettäväkseen; pormestari saisi
päättää, hyväksyttäisiinkö hänen tarjouksensa.
Ronny häpesi tällä hetkellä tylyyttään Azizia ja Godbolea kohtaan.
Tässä tarjoutui hänelle nyt tilaisuus näyttää, että hän osasi kohdella
indialaisia kunnioittavastikin, jos nämä vain ansaitsivat sen.
Senvuoksi hän sanoi Adelalle yhtä alakuloisen ystävällisesti, kuin
äsken väitellessään linnusta: — Haluaisitko lähteä ajelemaan puoleksi
tunniksi?
— Eiköhän meidän pitäisi jo lähteä kotiin?
— Miksi niin? Ronny katsoi häneen.
— Ajattelin vain, että meidän ehkä pitäisi puhutella äitiäsi ja
keskustella hänen kanssaan tulevaisuudensuunnitelmistamme.
— Kuten tahdot, mutta ei kai sillä ole mitään erityistä kiirettä, vai
mitä?
— Sallikaa minun viedä teidät autollani huvilaan mutta pieni retki
ensin, huudahti vanha herra kiiruhtaen autonsa luo.
— Hän voi näyttää sinulle täällä sellaista, mitä minä en voi, ja hän on
täysin luotettava. Luulen pienen vaihtelun tekevän sinulle hyvää.
Koska Adela oli päättänyt olla enää lisäämättä Ronnyn huolia, hän
suostui, vaikka hänen halunsa Indian tuntemiseen olikin äkkiä
laimentunut. Siihen oli ennen liittynyt jonkinlaista kapinallisuutta.
Kuinka he sijoittautuisivat vaunuun? Hienon pojanpojan oli pakko
jäädä kentälle. Nawab Bahadur istuutui eteen, koska hän ei halunnut
istua englantilaisen tytön vieressä. — Huolimatta iästäni opettelen
ohjaamaan, hän selitti. — Ihminen voi oppia vaikka mitä, jos vain
tahtoo. En ohjaa vielä itse. Istun vain tässä ja kyselen ohjaajaltani
opetellen ensin, miten kaikki tehdään, ennenkuin ryhdyn itse ohjaamaan.
Sillä tavalla kartetaan noita vakavia ja joskus hullunkurisiakin
onnettomuuksia, jollaisen uhriksi eräs maanmieheni äskettäin joutui
englantilaisen kerhon ihastuttavissa kutsuissa. Meidän hyvä Panna
Lalimme! Toivon, sahib, etteivät kukkanne pahasti vahingoittuneet.
Tehkäämme pieni ajeluretki Gangavati-tielle. Ajamme noin kolmen
neljänneksen päähän. — Sitten hän nukkui.
Ronny käski ohjaajan ajaa mieluummin Marabar- kuin Gangavati-tietä,
koska viimeksimainittua juuri korjattiin, ja istuutui sitten sen naisen
viereen, jonka hän oli menettänyt. Auto rupesi säksyttämään ja kiersi
viertotietä pitkin, joka vei alakuloisten ketojen vieritse. Surkeat
puut reunustivat tietä, ja koko maisema oli alaston tehden sellaisen
vaikutuksen, että maaseutu oli liian laaja voidakseen kustantaa
itselleen kauneutta. Nuori pari keskusteli vaisusti ja tunsi itsensä
mitättömäksi. Kun aurinko oli laskenut, näytti pimeys pursuavan esille
laihasta kasvistosta ja peittävän ensin heidän kummallakin puolellaan
sijaitsevat kedot, ennenkuin se nousi tielle. Ronnyn kasvot muuttuivat
epäselviksi, mikä seikka aina taivutti Adelan arvostelemaan paremmin
hänen luonnettaan. Auton sysäyksestä hänen kätensä kosketti Ronnyn
kättä, jolloin tuollainen väristys, jollaiset ovat niin tavallisia
eläinmaailmassa, vapisutti heitä kumpaakin ilmaisten heille, että
kaikki heidän vaikeutensa olivatkin olleet vain rakkaudenkinastelua. He
olivat molemmat liian ylpeitä lisätäkseen puristusta, mutta kumpikaan
ei vetänyt kättään takaisin ja molemmat tunsivat väärää yhteyden
tunnetta, joka oli yhtä paikallista ja ajoittaista kuin tulikärpäsen
kimallus. Se häviäisi hetkisen kuluttua sukeltautuakseen mahdollisesti
esille jälleen, mutta pimeys yksin on pysyväistä. Eipä yökään, joka
ympäröi heitä pilkkopimeänä, kuten heistä tuntui, ollut täysin pimeä,
sillä sitä heikensivät taivaanrannan takaa heijastuva päivän kajo ja
tähdet.
He paiskautuivat ylös... sysäys, hyppy, liukuminen, jarrut kiinni,
törmäys tien vieressä kasvavaa puuta vasten ja sitten äkkipysähdys.
Onnettomuus! Lievä. Ei kukaan ollut vahingoittunut. Nawab Bahadur
heräsi. Hän huusi jotakin arabian kielellä ja repi raivoissaan
partaansa.
— Mikä on mennyt rikki? kysyi Ronny sen hetkisen kuluttua, jonka
hän oli suonut itselleen, ennenkuin ryhtyi selvittämään tilannetta.
Sekarotuinen ohjaaja, herra Harris, joka oli menemäisillään pyörälle
päästään, tointui kuullessaan hänen äänensä ja vastasi todellisen
englantilaisen tapaan: — Antakaa minulle viisi minuuttia aikaa, niin
ohjaan teidät sitten, mihin ikinä vain haluatte.
— Pelästyitkö, Adela? Ronny päästi hänen kätensä irti.
— En ollenkaan.
— Minun mielestäni tällaisen onnettomuuden tyynesti vastaanottaminen on
mielettömyyden huippu! huusi Nawab Bahadur melko epäkohteliaasti.
— No, se on jo ohi eikä itkeminen hyödytä mitään, sanoi Ronny astuen
maahan. — Ajoimme onneksi tuota puuta vasten.
— Kaikki on ohi... niin, tietysti, vaara on ohi. Sytyttäkäämme savuke
ja koettakaamme laittaa olomme niin mukavaksi kuin suinkin. Niin juuri,
meidän pitää koettaa olla iloisia — voi, laupias Jumala! Bahadur alkoi
jälleen puhua arabiankieltä.
— Se ei ollut silta; vaunumme luisti.
— Eikä luistanut, sanoi Adela, joka oli nähnyt onnettomuuden
aiheuttajan ja luuli muidenkin huomanneen sen. — Ajoimme eläimen yli.
— Vanhus huudahti kauhusta. Hänen pelkonsa oli suhteeton ja naurettava.
— Eläimenkö yli?
— Suuri eläin hyökkäsi pimeästä tien oikealta puolen kimppuumme.
— Hyväinen aika, hän on oikeassa! huudahti Ronny.
— Oven kohdalta on kiiltoväri naarmuinen.
— Niin, sir, hän on oikeassa, toisti sekarotuinen. Juuri saranoiden
vieressä oli merkki ja ovi aukeni hyvin työläästi.
— Tietysti olen oikeassa. Näin sen karvaisen selän aivan selvästi.
— No, sepä vasta, Adela! Mikähän eläin se oli?
— En tunne tämän maan nelijalkaisia sen paremmin kuin lintujakaan,
mutta se oli liian suuri ollakseen vuohi.
— Aivan liian suuri ollakseen vuohi, sanoi vanhuskin.
— Otetaanpa selko siitä, sanoi Ronny. — Tarkastellaan jälkiä.
— Aivan niin. Ottakaa tämä sähkölyhty mukaan.
Ronny ja Adela kävelivät muutamia askelia takaisinpäin pimeässä,
yhteenkuuluvina ja onnellisina. Nuoruutensa ja kasvatuksensa
vaikutuksesta he eivät olleet järkytettyjä onnettomuudesta. He saivat
selville törmäyspaikan pyöränjälkien mutkista. Paikka oli erään sillan
tuolla puolen; eläin oli nähtävästi hypännyt tielle ojasta. Auton
jäljet olivat ensin suorat ja tasaiset, mutta sitten ne sekosivat.
Jokin ulkonainen voima oli selvästi sekaantunut leikkiin, mutta tietä
oli käytetty niin paljon, ettei yksityisiä jälkiä voinut erottaa, ja
lyhty loi niin räikeitä varjo- ja valokohtia, etteivät he voineet saada
selvää sen avulla. Sitäpaitsi Adela laskeutui innoissaan kyykkyyn
lakaisten helmoillaan maata, kunnes näytti siltä, ettei auton kimppuun
ollutkaan hyökännyt kukaan muu kuin hän itse. Tapaus huojensi suuresti
heidän mieltään. He unhottivat onnettomat henkilökohtaiset välinsä ja
tunsivat itsensä seikkailunhaluisiksi tonkiessaan tomussa.
— Varmaankin se on ollut puhveli, huusi Adela indialaiselle
isännälleen, joka ei ollut seurannut heitä.
— Aivan niin.
— Ellei se ollut hyena.
— Ronny kannatti jälkimmäistä olettamusta. Hyenat oleskelevat ojissa ja
pelkäävät valonheittäjiä.
— Hyenapa tietenkin, sanoi indialainen ilkeän ivallisesti ja viittasi
yöhön. — Herra Harris!
— Hetkinen vain; kymmenen minuutin kuluttua on kaikki selvä.
— Sahib sanoo sen olleen hyenan.
— Älkää toruko herra Harrista. Hän pelasti meidät ikävästä
kuperkeikasta. Hyvin tehty, Harris!
— Kuperkeikasta, jota meidän ei olisi lainkaan tarvinnut pelätä, jos
hän olisi totellut minua ja ajanut Gangavatin tietä Marabarin asemesta.
— Se oli minun vikani. Käskin hänen kääntää tälle tielle, koska tätä on
parempi ajaa. Herra Lesley on laitattanut sen autoille sopivaksi aina
kukkuloille saakka.
— Ahaa, nyt alan ymmärtää! Hän näytti kokoavan ajatuksiansa ja pyyteli
veltosti ja perinpohjaisesti anteeksi onnettomuutta. Ronny mumisi: »No,
älkäähän nyt», mutta indialaisen velvollisuus oli pyytää anteeksi, ja
hänen olisi pitänyt tehdä se jo aikaisemmin. Vaikka englantilaiset
ovatkin kylmäverisiä kriitillisellä hetkellä, ei kenenkään tarvitse
silti luulla, etteivät ne merkitse mitään. Nawab Bahadur oli joutunut
pahempaan kuin pulaan.
Samassa lähestyi muuan suuri auto vastakkaiselta taholta. Ronny meni
muutamia askelia lähemmäksi ja pysähdytti sen ponnekkain sanoin ja
liikkein. Jäähdyttäjässä oli poikkipäin kirjoitus »Mudkulin valtio» ja
autossa istui neiti Derek loistaen hilpeydestä ja suopeudesta.
— Herra Heaslop, neiti Quested, miksi pysähdytätte viattoman naisen?
— Meille on sattunut pieni onnettomuus.
— Miten ikävää!
— Ajoimme hyenan yli.
— Olipa se hirveän harmillista!
— Voitteko ottaa meidät autoonne?
— Kyllä.
— Ottakaa minutkin, pyysi Nawab Bahadur.
— Entä minut sitten? huusi herra Harris.
— Autoni ei ole omnibussi, sanoi neiti Derek tiukasti.
— Minulla on täällä jo urut ja pari koiraa. Voin ottaa mukaani kolme
teistä, mutta yhden on silloin istuttava edessä ja pidettävä toista
koiraa sylissään.
— Minä istuudun eteen, sanoi Nawab Bahadur.
— Kiivetkää sinne sitten! Minulla ei ole aavistustakaan, kuka te
oikeastaan olette.
— Kuulkaahan nyt, kuinka minun illalliseni nyt käy? Ette suinkaan
aio jättää minua tänne koko yöksi? Ohjaaja muuttui tunkeilevaksi
koettaessaan esiintyä eurooppalaisen tavoin. Hänellä oli pimeydestä
huolimatta päässään auringonkypäri, ja hänen kasvonsa, jotka eivät
hallitsevalta rodulta olleet perineet juuri muuta kuin huonot hampaat,
pistivät esille mahtipontisesti sen alta ja näyttivät sanovan: »Mitä
kujeilua tämä on? Älkää kiusatko minua, te mustat ja valkoiset. Minäkin
istun kiinni täällä kirotussa Indiassa aivan niinkuin tekin. Teidän
pitäisi käyttäytyä hieman ystävällisemmin minua kohtaan».
— Nassu tuo teille aterian pyörällään, sanoi Nawab Bahadur, joka oli
saanut takaisin arvokkuutensa. — Lähetän hänet oitis matkaan. Korjatkaa
sillä aikaa vaununi.
He kiisivät tiehensä. Luotuaan heihin moittivan silmäyksen herra Harris
kumartui maahan kontalleen. Kun sekä indialaisia että englantilaisia
oli läheisyydessä, tuli hän mahtipontiseksi, koska hän ei tiennyt,
kumpaan rotuun hän oikeastaan kuului. Hänen verensä vastakkaiset virrat
tekivät hänet hetkiseksi levottomaksi, mutta sitten ne sekaantuivat
yhteen jälleen eikä hän kuulunut enää muille kuin itselleen.
Mutta neiti Derek oli oikein loistavalla tuulella. Hänen oli
onnistunut varastaa Mudkul-auto. Hänen maharadshansa joutuisi kyllä
pois suunniltaan, mutta siitä hän ei välittänyt; ruhtinas sai antaa
hänelle matkapassin jos halusi. — Luulen, etteivät nuo ihmiset uskalla
tehdä meille mitään, hän sanoi. — Ellen varastaisi kuin korppi, en
pääsisi mihinkään. Hän ei tarvitse lainkaan autoa, se tyhmeliini. Hänen
valtionsa luotto vain vahvistuu, kun minun nähdään ajelevan hänen
autollaan loma-aikanani Chandraporessa. Hänen pitäisi ajatellakin
asiasta juuri niin. Mutta maharani on toisenlainen — hän on oikea
sulotar. Nuo ovat hänen sylikoiriaan, pikku raukat. Otin ne kiinni
ohjaajan avulla. Voiko ajatella mitään sen hullunkurisempaa kuin
koirien ottaminen mukaan hallitsijain väliseen neuvotteluun? Hän nauroi
pakahtuakseen. — Mutta urut! Ne ovat minun oma pieni erehdykseni,
niistä voidaan syyttää vain minua. He melkein heittivät ne jälkeeni,
vaikka tahdoin, että ne olisi jätetty junaan. Voi sentään!
Ronny nauroi pidättyväisesti. Hänestä ei ollut paikallaan, että
englantilaiset ottivat vastaan toimia alkuasukasvaltioissa, joissa he
tosin saivat jonkinverran vaikutusvaltaa, mutta vain yleisen arvonannon
kustannuksella. Hän sanoi nuorelle naiselle, että tämä kerran voittaisi
indialaiset heidän omissa vehkeissään, jos hän jatkaisi tarpeeksi kauan.
— He antavat minulle potkut aina, ennenkuin pääsen niin pitkälle, ja
sitten saan uuden toimen. Koko India on tupaten täynnä maharaneja,
raneja ja begumeja, jotka tarvitsevat minunlaisiani naisia.
— Niinkö? Siitä minulla ei ollut aavistustakaan.
— Kuinka olisi voinut ollakaan, herra Heaslop? Eihän hän voi tietää
mitään maharaneista, neiti Quested? Ei niin mitään. Ainakin toivon niin.
— Otaksun, etteivät nuo mahtavat naiset ole kovinkaan kiinnostavia,
sanoi Adela tyynesti, moittien sisimmässään nuoren tytön
käyttäytymistä. Hänen kätensä kosketti jälleen pimeässä Ronnyn kättä,
ja eläimelliseen väristykseen liittyi nyt mielipiteiden samanlaisuuskin.
— Erehdytte. He ovat verrattomia.
— En tahtoisi väittää sitäkään, että hän on väärässä, sanoi Nawab
Bahadur eristetyltä etuistuimelta, jonne hänet oli karkoitettu. —
Alkuasukasvaltion hallitsijan puoliso voi epäilemättä olla erinomainen
nainen, eikä johtuisi mieleenikään sanoa mitään halventavaa hänen
korkeudestaan Mudkulin maharanista. Mutta pelkään, että hän on
sivistymätön ja taikauskoinen. Ja voisiko hän ollakaan toisenlainen?
Mitäpä tilaisuutta sellaisella naisella on ollut sivistyäkseen? Ah,
taikauskoisuus on jotakin vallan hirmuista, se on suuri puute ja
vika meissä indialaisissa. Ja kuin korostaakseen hänen arvosteluaan
ilmestyivät englantilaisen siirtokunnan valot näkyviin tien oikealla
puolella kohoavalta kukkulalta. Hän kävi yhä puheliaammaksi. — Jokaisen
kansalaisen velvollisuus on luopua taikauskostaan, ja vaikka minulla
tuskin onkaan kokemusta hinduvaltioista yleensä eikä juuri lainkaan
tästä Mudkul-nimisestä, missä kuvittelen hallitsijaa kunnioitettavan
vain yhdellätoista tykinlaukauksella, en kuitenkaan luule niiden
menestyneen niin hyvin kuin Angloindian, jossa näemme järkevyyden ja
järjestyksen leviävän kaikkiin suuntiin kuin eloasynnyttävän joen.
— Siunatkoon! huudahti neiti Derek.
Välittämättä keskeytyksestä vanhus jatkoi. Hänen kielensä kanta
oli lauennut ja hänellä oli paljon sydämellään. Hän hyväksyi neiti
Questedin lausunnon, etteivät ruhtinaalliset henkilöt ole kiinnostavia,
koska hän itse oli mahtavampi kuin moni riippumaton hallitsija, mutta
hän ei halunnut muistuttaa neiti Questedille omasta mahtavuudestaan,
ettei neiti huomaisi epäkohteliaisuuttaan. Se oli hänen puheensa
perussävy, johon sekaantui lisäksi kiitollisuutta neiti Derekiä
kohtaan siitä, että hän sai ajaa tämän autossa, suostuvaisuutta
pitää vastahakoista koiraa sylissään ja yleistä surua niiden huolien
johdosta, joita hän oli aiheuttanut ihmiskunnalle illan kuluessa.
Hän tahtoi sitäpaitsi nousta autosta kaupungin läheisyydessä
saadakseen käsiinsä palvelijansa ja nähdäkseen, mitä tyhmyyksiä
hänen pojanpoikansa oli saanut aikaan. Kootessaan kaikki nämä huolet
yhdeksi ainoaksi sotkuiseksi vyyhdeksi, hän samalla epäili kuulijainsa
tarkkaavaisuuden laimenevan, ja luuli pormestarin urkujen suojassa
hakkailevan jompaakumpaa tyttöä. Mutta hän oli saanut liian hyvän
kasvatuksen ollakseen jatkamatta. Se seikka, että he voisivat olla
ikävystyneitä, ei juolahtanut hänen mieleensäkään, koska hän ei
tiennyt, mitä ikävystyminen merkitsi. Eikä sekään, että he olivat
häpeämättömiä, merkinnyt mitään hänelle, koska Jumala oli luonut
kaikki rodut erilaisiksi. Onnettomuuden uhka oli väistetty, ja hänen
elämänsä jatkui yhtä hyödyllisenä, hienona ja onnellisena kuin ennenkin
ilmaisten itsensä virtanaan vuotavin hyvinvalituin sanoin.
Kun tuo vanha kuohulähde oli eronnut heidän seurastaan, ei Ronny
puhunut hänestä mitään. Turton oli opettanut hänelle, että miehen
arvostelemisen siirtäminen tuonnemmaksi on järkevää, ja senvuoksi
hän säästi sen, mitä hänellä oli sanottavaa Nawabin luonteesta,
tuonnemmaksi. Hänen kätensä, jonka hän oli ojentanut sanoessaan
hyvästi, kosketti jälleen Adelan kättä. Adela siveli sitä nyt
peittelemättä, Ronny vastasi hänen hyväilyynsä ja molemminpuolinen
puristus merkitsi varmasti jotakin. He katsoivat toisiinsa saapuessaan
huvilan edustalle; siellä odotti heitä rouva Moore. Neiti Questedin
asia oli puhua ja hän sanoikin hermostuneesti:
Ronny, tahtoisin mielelläni peruuttaa kaiken, mitä sanoin Maidanilla.
Ronny mukautui siihen, ja sovinnon seurauksena oli heidän
kihlautumisensa.
Ei kumpikaan heistä ollut aavistanut tällaista tulosta. Adela oli
aikonut asettua entiselle epäröivälle kannalleen, mutta siitä ei
ollutkaan tullut mitään. Hän oli nyt saanut rintaansa nimilipun,
jota tuo vihreä lintu ja tuo karvainen eläin eivät olleet saaneet.
Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, koska hän ei pitänyt nimilipuista,
ja sitäpaitsi hän tunsi, että hänen ja hänen kosijansa välillä olisi
pitänyt tapahtua jotakin uutta, jotakin dramaattista ja kestävää. Mutta
Ronny ei ollut lainkaan huolissaan; hän oli tyytyväinen, ehkäpä hieman
hämmästyksissään, mutta hänellä ei sittenkään ollut mitään sanottavaa.
Mitäpä siinä oikeastaan olikaan sanomista? Kysymyshän oli ollut vain
siitä, mentäisiinkö vai eikö mentäisi naimisiin, ja he olivat päässeet
yksissä tuumin myönteiseen tulokseen.
Mennään nyt kertomaan tästä äidille, hän sanoi aukaisten revitetyn
sinkkioven, joka suojeli huvilaa siivekkäiden petojen parvilta. Kolina
herätti äidin. Hän oli istunut muistellen kaukana olevia lapsiaan,
joita niin harvoin mainittiin, eikä hän ensin oikein käsittänyt, mitä
oli tapahtunut. Hänen oli tapana usein vaipua hiljaiseen mietiskelyyn,
ja sen äkillinen keskeytyminen tuntui hänestä häiritsevältä.
Kun uutinen oli ilmoitettu, Ronny sanoi armollisesti ja rehellisesti:
— Katselkaa nyt Indiaa, te molemmat, niin paljon kuin haluatte. Tiedän
käyttäytyneeni hieman naurettavasti Fieldingin luona, mutta nyt ovat
tunteeni muuttuneet. En ollut siellä oikein oma itseni.
»Tehtäväni täällä ovat nyt nähtävästi lopussa; en halua enää nähdä
koko Indiasta tämän enempää, rupean valmistelemaan kotimatkaani»,
ajatteli rouva Moore. Hän muisti, mitä onnellinen avioliitto merkitsi,
ajatellessaan omia avioliittojaan. Adelankin vanhemmat olivat olleet
onnellisissa naimisissa. Suurenmoista oli, että niin onnellinen
tapaus toistui nuoremman sukupolven keskuudessa. Aina vain uudestaan!
Tällaisten liittojen lukumäärä lisääntyisi varmaankin yhtä rintaa
sivistyksen kanssa ja ihanteet tulisivat jalommiksi ja luonteet
lujemmiksi. Mutta hän oli väsynyt vierailustaan maakuntakoulussa,
hänen jalkojaan pakotti, herra Fielding oli kävellyt liian nopeasti ja
liian kauas, nuoret olivat pahoittaneet hänen mielensä vaunuissa ja
saaneet hänet ajattelemaan, että he aikoivat rikkoa välinsä, ja vaikka
kaikki olikin selvää nyt, ei hän voinut puhua niin innostuneesti häistä
eikä muusta kuin hänen olisi pitänyt.. Ronny oli päässyt satamaan,
nyt täytyi äidin matkustaa kotiin auttamaan toisia, mikäli he olivat
hänen apunsa tarpeessa. Itse hän ei enää ajatellut naimisiinmenoa;
hänen tehtävänään oli muiden auttaminen ja palkintonaan se, että häntä
sanottiin kiltiksi. Vanhat naiset eivät saa vaatia sen enempää.
He söivät päivällisensä keskustellen iloisesti ja ystävällisesti
tulevaisuudesta. Vihdoin he puhuivat siitäkin, mitä oli tapahtunut, ja
Ronny loi yleiskatsauksen päivän tapahtumiin omalta näkökannaltaan.
Hänen päivänsä oli ollut aivan erilainen kuin naisten, sillä näiden
huvitellessa hän oli työskennellyt. Mohurram lähestyi ja tavalliseen
tapaansa Chandraporen muhamettilaiset rakensivat paperitorneja,
jotka olivat niin korkeita, etteivät ne mahtuneet kulkemaan erään
määrätyn viikunapuun oksien alitse. Tiedettiin, mitä silloin
tulisi tapahtumaan: kun torni ottaa kiinni oksaan, kiipeää joku
muhamettilainen puuhun ja katkaisee oksan; hindut puolestaan suuttuvat
tästä, puhkeaa uskonnollinen mellakka ja taivas tiesi, mitä. Ehkäpä on
pakko kutsua sotaväkeä paikalle. Lähetystöt ja sovintovaltuuskunnat
olivat neuvotelleet Turtonin johdolla ja kaikki säännöllinen työ oli
pysähtynyt Chandraporessa. Pitäisikö kulkueen valita toinen tie, vai
tehtäisiinkö tornit lyhyemmiksi? Muhamettilaiset suostuivat edelliseen,
mutta hindut kannattivat jälkimmäistä vaihtoehtoa. Piiripäällikkö
oli liittynyt hinduihin, kunnes oli alkanut epäillä heidän tahallaan
taivuttaneen puuta. Mutta he sanoivat sen vääntyneen itsestään. Nyt
seurasi mittauksia, asemapiirustuksia ja virallinen tarkastus itse
paikalla. Mutta Ronny ei ollut ollenkaan tyytymätön päiväänsä, koska se
oli todistanut, että India tarvitsi englantilaisia; ilman heitä olisi
alkuasukasten kesken varmasti puhjennut verinen kahakka. Hänen äänensä
muuttui jälleen miellyttäväksi. Hänen tehtävänsä tässä maassa ei ollut
osoittaa ystävällisyyttä, vaan säilyttää rauhaa, ja nyt, luvattuaan
tulla hänen vaimokseen, Adelakin ymmärtäisi sen.
— Mitä tuo vanha herrasmies tarkoitti tarjotessaan meille autonsa?
Adela kysyi, ja hänen välinpitämätön äänensä oli juuri sellainen kuin
Ronny oli toivonutkin.
— Tuo vanha herrasmies on aina auttavainen ja uskollinen, kun yleiset
asiat ovat kysymyksessä. Hän on meidän malli-indialaisemme.
— Todellako?
— Pelkään sen olevan totta. Eivätkö he ole kummallisia, parhaimmatkin
heistä? Sellaisia he ovat ja ennemmin tahi myöhemmin he kaikki
unhottavat kaulusnappinsa. Sinä olet ollut tekemisissä kolmen eri
indialaisen kanssa tänään, Bhattacharyain, Azizin ja tämän vanhuksen
kanssa, eikä ole mikään sattuma, että he kaikki ovat aiheuttaneet
sinulle pettymyksiä.
— Minä pidän Azizista, Aziz on todellinen ystäväni, pisti rouva Moore
väliin.
— Kun eläin syöksyi kimppuumme, menetti Nawab malttinsa, hylkäsi
ohjaajansa ja lyöttäytyi neiti Derekin vastukseksi. Mikään suuri rikos
se ei tosin ollut, mutta kukaan valkoinen ei olisi menetellyt sillä
tavoin.
— Mikä eläin?
— Jouduimme pienen onnettomuuden uhreiksi Marabar-tiellä. Adela luulee
hyenaa sen aiheuttajaksi.
— Onnettomuudenko? huudahti rouva Moore.
— Siitä ei kannata puhuakaan, kosk'ei kukaan vahingoittunut.
Erinomainen isäntämme vain heräsi unelmistaan ja pauhasi kovasti
luullen meidän aiheuttaneen onnettomuuden.
Rouva Moorea värisytti. — Aave! Mutta hänen huulensa tuskin muodostivat
sanoiksi tätä ajatusta. Nuoret eivät huomanneet sitä, koska he
ajattelivat omia tulevaisuudensuunnitelmiaan. Kun rouva Mooren
olettamusta ei millään tavalla tuettu, hävisi se olemattomiin tahi
palasi takaisin siihen tajunnan osaan, joka harvoin tuo itsensä julki.
— Niin, ei mitään rikollista, selitti Ronny lyhyesti, — mutta
alkuasukkaat ovat sellaisia, ja se on muuan syy, miksi emme salli
heidän päästä kerhoihimme. En ymmärrä sitäkään, kuinka neiti Derekin
kaltainen hieno tyttö voi ruveta alkuasukasruhtinaiden palvelukseen...
Mutta minun täytyy nyt lähteä jatkamaan työtäni. Krishna!— Krishna oli
oikeudenpalvelija, jonka piti tuoda hänelle asiakirjat virastosta.
Mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut ja siitä syntyi hirmuinen
meteli. Ronny raivosi, huusi, vaikeroi, ja vain tottunut kuuntelija
olisi saattanut huomata, ettei hän ollut vihoissaan; hän ei ollut
halunnutkaan asiakirjoja kotiinsa ja pani toimeen tämän metelin vain
senvuoksi, että niin piti olla. Palvelijat, jotka ymmärsivät hänet
täydellisesti, juoksentelivat lyhtyineen veltosti sinne tänne. Ronny
tuomitsi poissaolevan oikeudenpalvelijan kahdeksan annan [anna, noin 11
penniä] sakkoon ja syventyi sitten tarkastelemaan rästiluetteloja.
— Haluaisitko panna pasianssia tulevan anoppisi kanssa, rakas Adela,
vai tuntuuko se sinusta liian laimealta huvilta? kysyi rouva Moore.
— Mielelläni. En tunne itseäni lainkaan kiihtyneeksi, olen vain
iloinen, että kihlaus vihdoinkin päätettiin. Se ei kuitenkaan saa
aikaan minkäänlaisia muutoksia. Olemme kaikki kolme samoja ihmisiä kuin
ennenkin.
— Se onkin paras tapa suhtautua asiaan. Hän latoi pöydälle ensimmäisen
rivin kortteja.
— Luulen niin, sanoi tyttö miettiväisesti.
— Fieldingin luona pelkäsin jo teidän päättävän asianne toisella
tavalla... musta sotamies punaisen rouvan jälkeen... He keskustelivat
tyynesti pasianssista.
Äkkiä Adela sanoi: — Tehän kuulitte minun sanovan Azizille ja
Godbolelle, etten aio jäädä tänne. En tiedä, miksi sanoin niin, sillä
en tarkoittanut sitä. Tunnen, etten ole ollut tarpeeksi vilpitön tahi
tarpeeksi tarkkaavainen. Minusta tuntui kuin olisin kokonaan kadottanut
käsitykseni oikeista suhteista. Te olette ollut kovin kiltti minulle,
ja minäkin aioin olla kiltti, kun matkustimme, mutta olen tahtomattani
ollut toisenlainen... Rouva Moore, onko ihmisen elämällä mitään
tarkoitusta, ellei hän ole ehdottoman rehellinen?
Rouva Moore jatkoi korttiensa latomista. Sanat olivat epämääräiset,
mutta hän tajusi niiden takana piilevän epävarmuuden. Hän oli tuntenut
sitä itsekin omien kihlaustensa aikana... epämääräistä katumusta ja
epäröintiä. Kaikki oli kuitenkin järjestynyt jälkeenpäin oivallisesti,
ja epäilemättä tulisi nytkin käymään niin. — Minä en ainakaan olisi
levoton, hän sanoi. — Se johtuu osaksi ympäristöstä; me vaivaamme
järkeämme mitättömyyksillä, sensijaan että kohdistaisimme huomiomme
sellaisiin asioihin, jotka merkitsevät jotakin. Olemme täällä
»tulokkaita», kuten ihmiset sanovat.
— Tarkoitatteko, että India olisi jollakin tavalla syynä
levottomuuteeni?
— India on... hän keskeytti.
— Mistä johtui, että sanoitte sitä aaveeksi?
— Mitä olen sanonut aaveeksi?
‒ Tuota eläintä, joka hyökkäsi kimppuumme. Sanoittehan silloin: »Aave!»
‒ En varmaankaan ajatellut silloin lainkaan sanojani.
‒ Se oli luullakseni sittenkin hyena.
— Hyvin uskottavaa.
Ja he jatkoivat pasianssiaan. Chandraporessa odotti Nawab Bahadur
autoaan. Hän istui kaupunkitalonsa pihalla (se oli pieni kalustamaton
rakennus, jossa hän hyvin harvoin kävi) pienen hovinsa keskellä,
jollainen aina muodostuu vähänkään huomattavammassa asemassa olevien
indialaisten ympärille. Ikäänkuin pimeyden luonnollisina tuotteina
joku turbaani silloin tällöin pulpahti esiin kuin vaahto pinnalle,
kumartui häneen päin ja vetäytyi takaisin. Hän oli äänessä esitelmöiden
uskonnollisesta aiheesta. Yhdeksän vuotta sitten, kun hänellä oli ollut
ensimmäinen autonsa, hän oli ajanut juopuneen miehen yli, joka kuoli
siihen paikkaan, ja sen jälkeen tuo mies oli alituisesti odottanut
häntä. Nawab Bahadur oli viaton Jumalan ja lain edessä, hän oli
maksanut sakkoja kaksi kertaa niin paljon kuin hänen olisi pitänyt,
mutta se ei ollut auttanut; mies jatkoi odotustaan epämääräisenä
olentona lähellä kuolinpaikkaansa. Ei ainoakaan englantilainen
tiennyt sitä eikä ohjaajakaan; se oli rotusalaisuus, jonka ainoastaan
veriheimolainen voi saada tietoonsa. Nyt hän puhui kauhistuneena tähän
salaisuuteen liittyvistä seikoista; hän oli vetänyt muitakin mukanaan
vaaraan, oli pannut parin viattoman ja kunnioitettavan vieraan hengen
vaaralle alttiiksi. Hän toisti: — Jos olisinkin kuollut, niin mitäpä
se olisi merkinnyt? Kerranhan se tapahtuu kuitenkin; mutta nuo toiset,
jotka luottivat minuun. Seuruetta värisytti, ja kaikki rukoilivat armoa
Jumalalta. Vain Aziz pysyi tyynenä senvuoksi, että omakohtainen kokemus
tuki häntä. Olihan hän halveksimalla aaveita tutustunut rouva Mooreen?
— Sinähän tiedät, Nureddin, hän kuiskasi Nawab Bahadurin pojanpojalle,
elähtäneelle nuorukaiselle, jota hän harvoin tapasi, mutta josta hän
aina piti, unhottaakseen hänet taas heti — sinähän tiedät, rakas
ystäväni, että meidän muhamettilaisten pitää ehdottomasti luopua
kaikesta taikauskoisuudesta, jos Indian mieli hiemankaan edistyä.
Kuinka kauan pitää minun nyt kuulla puhuttavan tuosta Marabar-tien
villisiasta? Nureddin katsoi maahan. Aziz jatkoi:
— Isoisäsi kuuluu toiseen sukupolveen, ja sinähän tiedät minun
kunnioittavan ja rakastavan häntä. Minulla ei ole mitään sanottavaa
hänestä, väitän vain, ettei taikausko sovi meille nuorille. Tahtoisin
pakottaa sinut lupaamaan — Nureddin, kuuletko — ettet usko pahoihin
henkiin, ja jos minä sattuisin kuolemaan (terveyteni käy yhä
huonommaksi), vielä senkin, että kasvatat lapseni sellaisiksi, etteivät
hekään usko niihin. Nureddin hymyili, hänellä oli jo sopiva vastaus
kauniilla huulillaan, mutta ennenkuin hän ehti muodostaa sen sanoiksi,
saapui auto ja hänen isoisänsä otti hänet mukaansa.
Pasianssi vei runsaasti aikaa. Rouva Moore jatkoi muminaansa korteista,
ja neiti Quested auttoi häntä koettaen välillä jutella hyenasta,
kihlauksesta, Mudkulin maharanista, Bhattacharyasta ja tästä kuluneesta
päivästä kokonaisuudessaan, jonka nyt puoleksi kuivunut maalaus näytti
vähitellen saavan melkein yhtä määrätyt muodot kuin India itsekin, jos
sitä olisi voitu katsella kuusta. Sitten pasianssin panijat menivät
levolle, mutta eivät kuitenkaan, ennenkuin toiset olivat heränneet
toisella taholla, toiset, joiden tunteita he eivät voineet tajuta
ja joiden olemassaolosta he eivät tienneet mitään. Ei milloinkaan
tyynenä eikä milloinkaan täysin pimeänä kului yö, eroten muista öistä
parin kolmen tuulenpuuskansa vuoksi, jotka tuntuivat tulevan suoraan
taivaasta ja ponnahtavan takaisin sinne kovina ja tiiviinä, jättämättä
jälkeensä minkäänlaista viileyttä. Kuuma aika oli tulossa.