Herra Fielding oli vasta äskettäin päätynyt Indiaan. Hän oli jo
yli neljänkymmenen, kun hän tuli sinne maailman kummallisimman
käytävän, Bombayn Victoria aseman, kautta. Lahjottuaan eurooppalaisen
lippujentarkastajan hän vei tavaransa vaunuun lähteäkseen matkalle
ensimmäisellä troopillisella junallaan. Tämä matka syöpyi hänen
mieleensä luonteenomaisuutensa vuoksi. Hänen kahdesta matkatoveristaan
toinen oli nuorukainen, joka oli yhtä kokematon Idän oloihin
nähden kuin hänkin, ja toinen, suunnilleen hänen ikäisensä, täysi
angloindialainen. Kuilu erotti hänet molemmista; hän oli nähnyt liian
monta kaupunkia ja liian paljon ihmisiä ollakseen enemmän toisen kuin
toisenkaan hengenheimolainen. Hän sai kosolti uusia vaikutelmia, jotka
eivät kuitenkaan olleet täysin uusia; entisyys painoi leimansa niihin,
kuten hänen erehdyksiinsäkin. Suhtautuminen indialaiseen melkein
samalla tavalla kuin italialaiseen ei esimerkiksi ole varsin tavallinen
erehdys eikä ehkä turmiollinenkaan, ja Fielding huomasi voivansa
monessa kohden rinnastaa toisiinsa tämän ja tuon toisen niemimaan,
joka pienempänä ja hienommin luotuna työntyy pitkälti Välimeren
klassillisiin aaltoihin.
Hänen uransa oli ollut vaihteleva, vaikka hän olikin antautunut
koulualalle, ja siihen oli sisältynyt sekä tyhmyyksiä että katumusta.
Tällä haavaa hän oli karaistunut, suopea ja järkevä keski-iän
kynnykselle päässyt mies, joka luotti sivistykseen. Hän ei välittänyt
siitä, keitä hän opetti. Koulupoikia, henkilöitä, vajavaisia,
poliiseja, kaikenlaista väkeä oli sattunut hänen tielleen, eikä
hänellä ollut mitään sitä vastaan, että näiden lisäksi tulivat nyt
indialaisetkin. Ystävien vaikutuksesta hänet oli nimitetty Chandraporen
pienen opiston rehtoriksi; hän piti tästä toimestaan ja ajatteli, että
hänellä oli ollut menestystä. Hän tuli hyvin toimeen oppilaittensa
kanssa, mutta hänen ja hänen maanmiestensä välinen kuilu, johon
hän oli kiinnittänyt huomiotansa junassa, laajeni levottomuutta
herättävästi. Aluksi hän ei nähnyt mitään, mikä olisi ollut hullusti.
Hän ei ollut lainkaan epäisänmaallinen, hän oli aina tullut hyvin
toimeen englantilaisten kanssa Englannissa, ja kaikki hänen parhaat
ystävänsä olivat englantilaisia; miksi siis olisi täälläkään ollut
toisin? Ulkomuodoltaan hän kuului tuohon kookkaaseen pörrötukkaiseen,
letkusääriseen ja sinisilmäiseen tyyppiin ja näytti luottamusta
herättävältä siihen saakka, kunnes hän alkoi puhua. Silloin tuli hänen
käytökseensä jotakin, mikä hämmensi kuulijoita eikä voinut hälventää
sitä epäluottamusta, jota hänen ammattinsa jo luonnostaan herätti.
Indiassa täytyy kerta kaikkiaan olla joku määrä lukeneitakin miehiä,
mutta voi sitä, joka lisää heidän lukumääräänsä. Tunne, että herra
Fielding oli jonkinlainen hajoittava voima, vahvistui, ja syystä
kylläkin, sillä aatteet ovat vaarallisia kastijärjestelmälle, ja hän
käytti niitä tehokkaimman, vaihtoon perustuvan menettelytavan mukaan.
Kun hän ei ollut lähetyssaarnaaja eikä ylioppilas, pani hän enimmän
painoa yksityiseen ajatustenvaihtoon. Hän uskoi maailmassa olevan
ihmisiä, jotka ponnistelevat päästäkseen toistensa yhteyteen, onnistuen
parhaiten suopeuden, sivistyksen ja järjen avulla — uskonkappale, joka
sopi hyvin huonosti Chandraporen oloihin, mutta josta Fielding piti
hellittämättä kiinni. Hänellä ei ollut minkäänlaista rotutunnetta — ei
suinkaan senvuoksi, että hän oli muita virkaveljiään etevämpi, vaan
siksi, että hän oli kasvanut toisessa ilmastossa, jossa laumavaistot
eivät menesty. Enimmän oli hänen asemaansa kerhossa vahingoittanut
muuan viaton huomautus, jonka hän oli sivumennen lausunut, nimittäin
että nuo niin sanotut valkoiset rodut oikeastaan olivatkin
tuhkanharmaita. Hän oli sanonut sen vain leikillään, ajattelematta
lainkaan, ettei »valkoisilla» ja värikysymyksellä ollut sen enempää
yhteyttä kuin »God save the King» hymnillä ja Jumalalla ja että hänen
viittauksensa oli siis kerrassaan sopimaton. Se helakanharmaa uros,
jolle hän sattui sanansa sanomaan, tunsi itsensä kovasti häväistyksi;
hänessä heräsi Fieldingiä kohtaan epäluulo, jonka hän kertoi muulle
laumalle.
Mutta miehet sietivät häntä kuitenkin hänen hyvän sydämensä ja
voimakkaan ruumiinsa vuoksi; vain heidän naisensa päättelivät, ettei
hän ollut oikea sahib. He eivät pitäneet hänestä. Fielding puolestaan
ei osoittanut heille lainkaan huomaavaisuutta, ja tämä seikka, johon
ei Englannin naismaailmassa olisi kiinnitetty ollenkaan huomiota,
vahingoitti häntä sellaisessa yhdyskunnassa, missä miehiltä vaadittiin
vilkkautta ja auttavaisuutta. Herra Fielding ei milloinkaan antanut
koiria tahi hevosia koskevia neuvoja, ei kutsunut milloinkaan
päivälliselle, ei tehnyt kiitosvierailuja eikä koristanut joulukuusia
lapsille, ja vaikka hän kävikin kerhossa, tuli hän sinne vain
pelaamaan biljaardia tahi verkkopalloa ja poistui sitten heti. Hän
oli huomannut seurustelemisen sekä indialaisten että englantilaisten
kanssa käyvän päinsä, mutta oivaltanut myös, että jos hän aikoi
seurustella englantilaisten naistenkin kanssa, täytyi hänen hylätä
indialaiset. Näitä kahta ei voitu yhdistää. Ei kannattanut lainkaan
moittia kumpaakaan puolta ja vielä vähemmän kannatti moittia niitä
siitä, että ne moittivat toisiaan. Asiaa ei voinut auttaa, ja jokainen
sai valita. Useimmat englantilaiset miehet antaisivat etusijan oman
maan naisille, joiden lukumäärä alituisesti lisääntyi, niin että
vuosi vuodelta saatettiin yhä paremmin järjestää elämä kotimaan
olojen mukaiseksi. Fieldingin mielestä oli sopivaa ja miellyttävää
seurustella indialaisten kanssa, ja hän sai nyt maksaa siitä.
Yleensä ei kukaan englantilainen nainen käynyt opistossa muuten kuin
virallisissa asioissa, ja vaikka hän kutsuikin rouva Mooren ja neiti
Questedin luokseen teelle, tapahtui se vain siksi, että he olivat
vastatulleita, jotka pitivät kaikkia vertaisinaan, vaikkakin ehkä
hieman pinnallisesti, eivätkä muuttaneet äänensävyään puhuessaan hänen
muiden vieraittensa kanssa.
Yleisten töiden osasto oli valinnut opiston paikan umpimähkään, mutta
sen alueella oli vanha puutarha ja puutarhamaja, jossa Fielding
asui suurimman osan vuodesta. Hän oli parhaillaan pukeutumassa
kylvyn jälkeen, kun Aziz ilmoitettiin. Koroittaen ääntään hän huusi
makuuhuoneestaan: — Pyydän teitä ystävällisesti olemaan kuin kotonanne.
Huudahdus oli yhtä harkitsematon kuin melkein kaikki muutkin hänen
tekonsa, hän oli vain halunnut sanoa niin.
Aziz oli valmis noudattamaan kirjaimellisesti kehoitusta. — Saanko
todellakin, herra Fielding? Tämä on hyvin ystävällistä teidän
puoleltanne, hän huusi takaisin, — olen hyvin ihastunut mutkittomiin
seurustelutapoihin. Hän vilkastui ja katseli ympärilleen huoneessa.
Siellä oli muutamia ylellisyysesineitä, mutta ei minkäänlaista ankaraa
järjestystä, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut nöyryyttää
indialaista. Se oli sitäpaitsi hyvin kaunis huone, josta päästiin
puutarhaan kolmen korkean puisen holvikaaren kautta. — Olen todellakin
halunnut jo kauan aikaa tavata teitä, hän jatkoi. — Olen kuullut Nawab
Bahadurin puhuvan niin paljon teidän hyvästä sydämestänne. Mutta niin
kurjassa loukossa kuin tämä Chandrapore ei ole ainoatakaan sellaista
paikkaa, jossa tuntemattomampi tällä paikkakunnalla, oli tapanani
toivoa teidän sairastuvan, että voisimme siten tutustua toisiimme. He
nauroivat molemmat, ja menestyksensä kannustamana Aziz alkoi vilkkaasti
puhella: — Ajattelin näin: »Miltähän herra Fielding mahtanee tänään
näyttää? Ehkä hän on hieman kalpea. Ja ylilääkäri on myös niin kalpea,
ettei hänestä ole sairaskäynnille». Silloin olisitte lähettänyt
hakemaan minua, ja me olisimme keskustelleet toistemme kanssa
hauskasti, sillä tehän kuulutte olevan suuri persialaisen runouden
tuntija.
— Tunnette siis minut?
— Tietysti tunnen. Mutta tunnetteko te minua?
— Tunnen teidät varsin hyvin.
— Olen ollut täällä vasta vähän aikaa ja viettänyt aikani melkein
yksinomaan basaareissa. En kummastele lainkaan, ettette ole milloinkaan
nähnyt minua. Minua kummastuttaa vain se, että tiedätte nimeni.
Kuulkaahan nyt, herra Fielding! Arvatkaahan, minkä näköinen olen. Tämä
on jonkinlaista urheilua.
— Olette neljä jalkaa ja yhdeksän tuumaa pitkä, sanoi Fielding, joka
hämärästi näki hänet makuuhuoneen oven himmeän lasin läpi.
— Mainiota! Entä vielä? Eikö minulla ole kunnioitusta herättävä
valkoinen partakin?
— Kirottua!
— Onko jotakin hullusti?
— Polkaisin kauluksennappini rikki.
— Ottakaa minun nappini.
— Onko teillä mukananne varanappi?
— On; annan sen teille heti.
— En huoli siitä, jos tarvitsette sen itse.
— En tarvitse, se on taskussani. Hän meni sivulle, niin ettei hänen
ääriviivojaan voitu nähdä, ja irroitti niskanapin paidastaan, kultaisen
napin, jonka hänen lankonsa oli tuonut hänelle Euroopasta. — Täällä on!
hän huusi.
— Pyytäisin teitä tuomaan sen minulle tänne, ellette kovin pidä kiinni
muodollisuuksista.
— Hetkinen vielä! Kiinnittäessään kaulustansa jälleen paikoilleen
Aziz lausui rukouksen, ettei se kohoaisi sijoiltaan teetä juotaessa.
Fieldingin kantaja, joka auttoi herraansa pukeutumisessa, avasi hänelle
oven.
— Tuhansia kiitoksia! He tervehtivät toisiaan kädestä ja hymyilivät.
Aziz alkoi katsella ympärilleen ikäänkuin olisi ollut vanhan tuttavan
luona. Fielding ei kummastellut lainkaan, että heistä näin äkkiä oli
tullut hyvät tuttavat. Tunneherkät ihmiset joko tulevat ystäviksi heti
tahi eivät milloinkaan, ja hänellä ja Azizilla, jotka olivat kuulleet
pelkkää hyvää toisistaan, oli varaa luopua muodollisuuksista.
— Mutta minä olen luullut aina, että englantilaiset pitävät huoneensa
hyvin hienossa kunnossa. Täällä ei ainakaan näytä siltä. Minun ei
tarvitse lainkaan hävetä. Hän istuutui ihastuneena vuoteelle unhottaen
sitten itsensä niin, että veti jalkansa koukkuun alleen. — Kuvittelin
näkeväni kaiken kylmästi ladottuna laudakoille. No, herra Fielding,
sopiiko nappi?
— Mene tiedä!
— Mitä se merkitsee? Ettekö tahtoisi opettaa minulle muutamia uusia
sanoja, että englanninkieleni muuttuisi paremmaksi?
Fielding epäili, voisiko »kaikki kylmästi ladottuna laudakoille»
tulla sen paremmaksi. Häntä hämmästytti usein nuoremman sukupolven
joustavuus vieraan kielen käyttämisessä. He muuttivat ääntämistapaa,
mutta osasivat sanoa sen, mitä halusivat, ja sanoa nopeasti. He eivät
käyttäneet minkäänlaisia hindulaisia lausetapoja, joita kerhon jäsenet
väittivät heidän käyttävän. Mutta kerho kehittyikin hitaasti; se väitti
vieläkin, että vain harvat muhamettilaiset, hinduista puhumattakaan,
tahtovat syödä englantilaisen pöydässä, ja että kaikki indialaiset
naiset saavat oleskella tuon läpipääsemättömän purdahnin takana.
Jokainen kerhon jäsen tiesi kuitenkin asian oikean laidan, mutta
kokonaisuutena kerho kieltäytyi muuttamasta mielipiteitään.
— Antakaahan minun kiinnittää nappi. Nyt huomaankin... paidan
napinreikä on liian pieni, olisi vahinko suurentaa sitä.
— Miksi hitossa ihmisten pitää ensinkään käyttää kauluksia, Fielding
murahti taivuttaessaan päätään.
— Me käytämme niitä välttääksemme poliisia.
— Kuinka niin?
— Jos ajan pyörällä englantilainen puku ylläni, saan mennä rauhassa,
mutta jos minulla on fetsi päässä, huutaa poliisi: »Lyhtysi on
sammunut!» Lordi Curzon [Indian varakuningas vv. 1898—1905] ei
muistanut sitä seikkaa kehoittaessaan Indian alkuasukkaita käyttämään
värikkäitä pukujaan. Eläköön, nappi meni reikään! Joskus haaveilen,
että minulla on loistavat vaatteet ja että ratsastan sotaan Alamgirin
jäljessä. Herra Fielding, kuinka India mahtoikaan olla kaunis,
silloin kuin mogulien valtakunta [mogulit, turkkil. kansa, joka
16:nnen vuosisadan alussa valloitti suurimman osan Etu-Indiaa] oli
suurimmillaan ja Alamgir hallitsi Delhissä riikinkukonvaltaistuimellaan!
— Tänne tulee pari naistakin teelle tapaamaan teitä. Tunnettekin heidät
luullakseni.
— Tapaamaanko minua? En tunne ketään naisia.
— Ettekö rouva Moorea ja neiti Questediäkään?
— Ah, nyt muistan! Tuo pieni moskeassa sattunut romanttinen kohtaus
oli haihtunut hänen muististaan heti, kun se oli ohi. — Rouva Moore on
vanha nainen; mutta mikä olikaan hänen toverinsa nimi?
— Neiti Quested.
— Kuten tahdotte. Hän ei ollut hyvillään toisten vieraiden tulosta,
koska hän olisi mieluummin ollut kahden uuden ystävänsä kanssa.
— Voitte puhella neiti Questedin kanssa vaikka
riikinkukkovaltaistuimesta, jos haluatte; hän kuuluu olevan hyvin
taiteellinen.
— Onko hän postimpressionisti?
— Juuri sellainen. Mennään nyt juomaan teetä. Tämä menee jo yli
ymmärrykseni.
Aziz loukkautui. Lausunto vihjaisi, ettei hänellä, halvalla
indialaisella, ollut oikeutta tietää mitään postimpressionismistä — se
etuoikeus oli varattu hallitsevalle rodulle. Hän sanoi jäykästi: — En
pidä rouva Moorea lainkaan ystävänäni, tapasin hänet vain sattumalta
eräässä moskeassa — ja hän oli lisäämäisillään: eikä yksi ainoa
tapaaminen riitä ystävyyden solmiamiseen. Mutta ennenkuin hän ehti
lopettaa lauseensa, hänen jäykkyytensä hävisi, senvuoksi että hän tunsi
Fieldingin vilpittömän suopeuden. Hänen oma hyväntahtoisuutensa tuli
myös avuksi. Hänen arvostelunsa pohjautui ennenkaikkea tunteeseen. Hän
oli havaitsevinaan jokaisessa lauseessa sivutarkoituksen, erehtyen
kuitenkin joskus päätelmissään, ja hänen elämänsä oli pelkkää
haaveilua, vaikka se olikin toimeliasta. Fielding esimerkiksi ei
ollut halventavalla vihjauksellaan tarkoittanut indialaisia, vaan
postimpressionismia; kokonainen kuilu erotti hänen sanansa rouva
Turtonin sanoista »Luulen heidän puhuvan englanninkieltä», vaikka
ne Azizin mielestä kuulostivatkin samanlaisilta. Fielding huomasi
jotakin menneen vikaan ja korjautuneen jälleen, mutta koska hän oli
hyvänuskoja, milloin henkilökohtaiset välit olivat kysymyksessä, ei hän
ollut tietääkseenkään siitä, ja heidän keskustelunsa jatkui entiseen
tapaan.
— Paitsi naisia, odotan erästä opettajatoverianikin, Narayan Godbolea.
— Ahaa, tuota dekkalaista bramaania.
— Hänkin toivoo entisyyttä takaisin, vaikka ei juuri Alamgiria.
— Eipä tietenkään, arvaan sen. Tiedättekö, mitä tämä dekkalainen
bramaani sanoo? Hän väittää englantilaisten valloittaneen Indian
heiltä, huomatkaa, heiltä eikä moguleilta. Eikö se ole oikein heidän
tapaistaan? Vieläpä he ovat lahjomalla saaneet aikaan, että se on
painettu heidän koulukirjoihinsa, sillä he ovat viekkaita ja tavattoman
rikkaita. Professori Godbolen täytyy olla hänestä kuulemieni juttujen
perusteella aivan toisenlainen kuin muut dekkabramaanit. Oikea
kunnonmies.
— Miksi ette te, indialaiset, perusta kerhoa tänne Chandraporeen, Aziz?
‒ Ehkä perustammekin sen kerran. Mutta tuolla näkyy jo tulevan rouva
Moore ja tuo toinen, mikä hänen nimensä nyt olikaan.
Miten onnellista, etteivät nämä kutsut olleet yleiset, vaan sellaiset,
joissa muodollisuudet eivät merkinneet mitään. Tuntien sen Aziz
jutteli vaivattomasti englantilaisten naisten kanssa kohdellen heitä
kuin miehiä. Kauneus olisi saattanut hänet hämilleen, koska se laatii
omat lakinsa, mutta rouva Moore oli niin vanha ja neiti Quested niin
ruma, että hän säästyi siitä huolesta. Adelan kulmikas ruumis ja hänen
pisamaiset kasvonsa olivat hirveitä virheitä Azizin silmissä, ja hän
ihmetteli, kuinka Jumala oli saattanut olla niin julma tätä naisolentoa
kohtaan. Siitä johtui, että hänen käytöksensä neitiä kohtaan muuttui
täysin vilpittömäksi.
— Tahtoisin tiedustella teiltä erästä asiaa, tohtori Aziz, aloitti
neiti Quested. — Kuulin rouva Moorelta, kuinka avulias olitte ollut
häntä kohtaan moskeassa ja perin kiinnostavakin. Muutamia minuutteja
kestäneen keskustelunne aikana hän oppi tuntemaan Indiaa enemmän kuin
näinä kolmena viikkona, jotka olemme viettäneet täällä.
— Ah, sellaisesta pikkuseikasta ei kannata puhuakaan! Mutta onko
maassani jotakin muuta, josta voisin kertoa teille?
— Tahtoisin, että selittäisitte meille erään pettymyksen, jonka saimme
kokea tänä aamuna. Se johtuu varmaankin indialaisten seurustelutavoista.
— Sellaisia tapoja ei tietääkseni ole olemassakaan. Me olemme
luonnostamme hyvin kursailematonta väkeä.
— Pelkään tehneemme jonkin tyhmyyden ja loukanneemme heitä, sanoi rouva
Moore.
— Se on vieläkin mahdottomampaa. Mutta saanko kuulla, mitä on
tapahtunut?
— Eräs indialainen rouva ja hänen miehensä lupasivat lähettää vaununsa
hakemaan meitä tänään kello yhdeksän aikaan. Mutta vaunut eivät
tulleetkaan. Odotimme odottamistamme emmekä voi lainkaan ymmärtää, mitä
on tapahtunut.
— Jokin väärinkäsitys, sanoi Fielding, joka heti huomasi tämän
tapauksen olevan niitä, joiden oli parasta jäädä selvittämättä.
— Ei, se ei ollut väärinkäsitys, neiti Quested väitti. — He luopuivat
matkastaan Kalkuttaankin voidakseen ottaa meidät vastaan. Olemme
molemmat aivan varmoja siitä, että olemme tehneet jonkin naurettavan
tyhmyyden.
— Minä en ainakaan välittäisi siitä.
— Herra Heaslop sanoo samaa, neiti Quested ilmoitti punastuen hieman. —
Mutta ellei välitä mistään, niin ei opi ymmärtämäänkään mitään.
Isäntä halusi mielellään vaihtaa puheenaihetta, mutta Aziz sekaantui
keskusteluun innostuneesti ja sai syyllisten nimien palasista selville,
että he olivat hinduja.
— Noilla veltoilla hinduilla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on
sopivaa, mikä ei. Tunnen vallan hyvin heidät erään sairaalan lääkärin
kertomuksista. Mies on veltto ja epätäsmällinen. On vain hyväksi,
ettette päässeet heidän luokseen, koska silloin olisitte saaneet aivan
väärän käsityksen Indiasta. Heidän kotinsa ei ole siisti, ja minä
puolestani luulen sen alkaneen hävettää heitä itseäänkin niin, etteivät
he kehdanneetkaan lähettää vaunujaan hakemaan teitä.
— Niin, se voi kyllä olla mahdollista, sanoi rouva Moore.
— Minä inhoan salaperäisyyksiä, sanoi Adela.
— Me englantilaiset olemme sellaisia.
— En ole vihoissani heille senvuoksi, että olen englantilainen, vaan
oman persoonallisen käsitykseni vuoksi, korjasi Adela.
— Minä pidän salaperäisyyksistä, mutta vihaan salamyhkäilyä, sanoi
rouva Moore.
— Mutta salaperäisyyshän on salamyhkäilyä.
— Ah, luuletteko niin, herra Fielding?
— Salaperäisyys on vain salamyhkäilyn juhlallisempi nimitys. Ei
kumpaistakaan kannata penkoa. Aziz ja minä tiedämme, että India on
aivan täynnä salamyhkäilyä.
— Indiako? Mutta sehän on järkyttävää!
— Ette huomaa mitään salamyhkäilyä, kun tulette tervehtimään minua,
sanoi Aziz melkein tietämättään. — Rouva Moore ja kaikki muutkin —
kutsun teidät kaikki. Olkaa niin ystävällisiä ja tulkaa!
Vanha nainen kiitti. Hänen mielestään nuori lääkäri oli tavattoman
hauska, ja sitäpaitsi muuan uusi tunne, joka oli puoleksi väsymystä
ja puoleksi kiihkoa, yllytti häntä poikkeamaan uudelle polulle. Neiti
Quested vastasi myöntävästi seikkailunhalusta. Hänkin piti Azizista ja
luuli Azizin paljastavan hänelle Indian ihmeet, sittenkuin hän tulisi
paremmin tuntemaan hänet. Azizin kutsu teki hänet hyvin tyytyväiseksi
ja hän kysyi tohtorin osoitetta.
Aziz muisteli kauhistuneena asuntoaan. Se oli inhoittava hökkeli erään
kurjan basaarin lähellä. Siinä oli oikeastaan vain yksi ainoa huone,
jossa kihisi pieniä mustia kärpäsiä. — Mutta puhutaan nyt jostakin
muusta, hän huudahti. — Toivoisin asuvani täällä. Katsokaa, kuinka
kaunis tämä huone on! Ihaillaan sitä yhdessä. Kuinka kauniisti nuo
holvit kaartuvatkaan! Kuinka hienoa! Tämä on kysymysten ja vastausten
rakennustaidetta. Rouva Moore, olette Indiassa nyt. — Aziz ei laskenut
leikkiä. Huone tosiaan ihastutti häntä. Se oli seitsemännellätoista
vuosisadalla rakennettu korkean virkamiehen vastaanottohuone, ja
vaikka se olikin puusta, se toi Fieldingin mieleen Firenzen Loggia
de' Lanzzi'n. Pieniä huoneita, jotka nyt oli eurooppalaistettu, oli
sen molemmin puolin, mutta keskihuone oli paperoimaton ja ilman
ikkunaruutuja, niin että puutarhailma pääsi vapaasti virtaamaan
sisään. Istuttiin aivankuin ulkosalla jossakin näyttelyssä, linnuille
huutelevien puutarhurien ja erään miehen näkyvissä, joka oli vuokrannut
lammikon viljelläkseen siinä vesikastanjoita. Fielding oli antanut
vuokralle mangopuutkin — oli mahdotonta tietää, kuka kulloinkin sattui
pujahtamaan puutarhaan — ja hänen palvelijansa istuivat päivät ja yöt
portailla peloittelemassa pois varkaita. Huone oli todellakin hyvin
kaunis, eikä englantilainen ollut turmellut sitä. Kuitenkin saattoi
heti nähdä, kuka talossa asui.
— Jakaisin oikeutta täällä. Köyhälle leskelle, jolta on varastettu,
antaisin viisikymmentä rupiaa, toiselle sata ja niin edespäin. Siitä
minä pitäisin.
Rouva Moore hymyili ajatellen nykyaikaisia menetelmiä, joita hänen
poikansa edusti. — Pelkään, etteivät rupiat riittäisi ajan pitkään, hän
sanoi.
— Minun rahani ainakin riittäisivät. Jumala antaisi minulle lisää, kun
hän näkisi minun lahjoittavan niitä köyhille. Antaisin aina, kuten
Nawab Bahadurkin. Isäni oli samanlainen ja senvuoksi hän kuolikin
köyhänä. — Ja viitatessaan huoneeseen hän kansoitti sen kirjureilla ja
virkamiehillä, jotka kaikki olivat hyväsydämisiä sentähden, että olivat
eläneet niin kauan aikaa sitten. — Niin, me antaisimme alituisesti
ja istuisimme matoilla tuolien asemesta; siinä onkin menneisyyden ja
nykyisyyden suurin ero; mutta en usko, että milloinkaan rankaisisimme
ketään.
Naiset olivat samaa mieltä hänen kanssaan.
— Ihmisraukka, antakaa hänen yrittää uudelleen. Vankilassa hän
tulee vain pahemmaksi ja turmeltuu kokonaan. Azizin kasvoille tuli
hyvin lempeä ilme, kuten on sellaisella henkilöllä, joka ei kykene
hallitsemaan ja joka ei ymmärrä, että jos rikoksellinen päästetään
vapaaksi, hän varastaa jälleen tuolta leskiraukalta. Hän oli lempeä
kaikille muille, paitsi muutamille verivihollisilleen, jotka eivät
hänen mielestään olleet ihmisiäkään. Heille hän halusi kostaa. Hän oli
lempeä englantilaisillekin, koska hän tiesi sisimmässään, etteivät
he voineet mitään sille, että olivat niin kylmiä ja kummallisia,
kulkien kuin jääkylmä merivirta hänen maansa läpi. — Me emme rankaise
ketään, emme ketään, hän toisti, — ja illalla panemme toimeen suuret
juhlat, joissa tanssijattaret näyttävät taitoaan ja kauniit tytöt
seisovat loistavat soihdut käsissään lammikon ympärillä, ja kaiken
pitää olla iloa ja riemua seuraavaan päivään saakka, jolloin taasen
jaamme oikeutta entiseen tapaamme — viisikymmentä ruplaa, sata, tuhat,
kunnes rauha on taattu. Ah, miksi emme saaneet elää noina aikoina?
Mutta ihailettekohan tarpeeksi herra Fieldingin kotia? Katselkaa noita
sinisiksi maalatuita pilareita ja kuistin huvimajoja, vai kuinka te
nimitätte niitä? Niiden pienet pyöreät katot muistuttavat bamburuokojen
latvoja. Miten kaunista! Ja bambut huojuvat tuolla ulkona lammikon
ympärillä. Rouva Moore, rouva Moore!
— Mitä sitten? rouva kysyi nauraen.
— Muistatteko vielä moskeamme vettä? Se virtaa tänne täyttäen tuon
lammikonkin — keisarien suunnittelema käytännöllinen järjestelmä.
He pysähtyivät täällä matkallaan Bengaaliin. He rakastivat vettä.
Jokaiseen paikkaan, minne ikinä he vain tulivat, he suunnittelivat
suihkukaivoja, puutarhoja ja yleisiä kylpylöitä. Sanoin äsken juuri
herra Fieldingille, että antaisin mitä tahansa, jos vain saisin
palvella heitä.
Hän oli väärässä veteen nähden, jota ei kukaan keisari, olipa hän
sitten kuinka taitava tahansa, voi saada virtaamaan vastamäkeen. Muuan
melko syvä laakso ja koko Chandrapore oli moskean ja Fieldingin talon
välillä. Ronny olisi oitis korjannut hänen tekemänsä erehdyksen, ja
Turton olisi mielellään tehnyt sen, mutta jättänyt kuitenkin tekemättä.
Fieldingillä ei ollut edes halua oikaista vieraansa väitettä; hän
ei enää vaatinut kirjaimellista totuutta, vaan tyytyi mielenlaadun
rehellisyyteen. Mitä taasen neiti Questediin tulee, hän uskoi
kirjaimellisesti kaikki Azizin puheet. Tietämättömyydessään hän piti
Azizia »Indiana», ollenkaan epäilemättä, että Azizin näköpiiri oli
rajoitettu ja hänen järjestelmänsä epäluotettava, ja, ettei kukaan voi
sanoa: minä olen India.
Aziz oli hyvin innoissaan ja puhui kiihkeästi, sanoipa vielä
»kirottua» sekaantuessaan puheissaan. Hän kertoi heille ammatistaan
ja leikkauksista, joita hän oli katsellut ja joihin hän oli ottanut
osaa, selostaen sellaisia yksityiskohtia, jotka kauhistuttivat
rouva Moorea, neiti Questedin ymmärtäessä ne väärin hänen
vapautuneisuutensa merkiksi, koska hän oli kuullut samanlaisia juttuja
kotona yliopistopiireissä. Hän luuli Azizia yhtä itsenäiseksi kuin
luotettavaksikin ja asetti hänet korokkeelle, jolla hän ei voinut
pysyä. Hän oli kyllä tällä haavaa melko korkealla, mutta ei millään
korokkeella. Hän liiteli siivillään, mutta väsymys pudottaisi hänet
pian maahan.
Professori Godbolen tulo tyynnytti hieman häntä, mutta iltapäivä
oli sittenkin hänen. Tuo kohtelias ja arvoituksellinen bramaani ei
asettanut minkäänlaisia esteitä hänen kaunopuheisuudelleen, vaan
pikemminkin antoi sille lisää vauhtia. Hän joi teetään lyhyen matkan
päässä uskottomista pienen pöydän ääressä, joka oli sijoitettu aivan
hänen taakseen. Kukaan ei ollut huomaavinaan professori Godbolen teetä.
Hän oli jo vanhahko, kuihtunut, harmaaviiksinen ja harmaasilmäinen
mies, jonka iho oli yhtä vaalea kuin eurooppalaistenkin. Hänellä
oli päässään turbaani, joka muistutti vaaleanpunaisiksi värjättyjä
makarooneja, ja yllään takki, liivit ja vyö, dhoti, ja pienillä
tiuvuilla koristetut säärystimet. Tiuvut olivat samantyyliset kuin
turbaani, ja koko hänen olemuksensa vaikutti sopusuhtaiselta, kuin
hän olisi sulattanut yhteen Idän ja Lännen sekä henkisesti että
aineellisesti ja kuin ei häntä milloinkaan voitaisi järkyttää
tasapainostaan. Naisissa hän herätti mielenkiintoa ja he toivoivat
hänen täydentävän Azizia puhumalla jotakin uskonnosta. Mutta hän vain
söi ja joi hymyillen ja kohottamatta katsettaan.
Aziz jätti mogulikeisarit rauhaan ryhtyen puhumaan aiheista, jotka
eivät olleet kiusallisia kenellekään. Hän kuvaili, kuinka mangohedelmät
kypsyvät ja kuinka hän poikavuosinaan oli sadekausina juossut
toveriensa kanssa pitämään kestejä suureen mangolehtoon, joka kuului
hänen sedälleen. Ja kuinka sitten palattiin kotiin läpimärkinä ja
tuntien ehkä hieman vatsanväänteitä. — Mutta siitä minä en välittänyt.
Kaikki toverini olivat yhtä kipeitä kuin minäkin. Mutta me lohdutimme
toisiamme urdulaisella sananlaskulla: »Mitä merkitsee onnettomuus,
kun ollaan onnettomia yhdessä». Neiti Quested, teidän pitää odottaa
mangohedelmien kypsymistä. Miksi ette voisi asettua oikein asumaan
tänne Indiaan?
— Pelkään, etten voi jäädä tänne, Adela vastasi. Hän sanoi sen
ajattelematta lainkaan sanojensa merkitystä. Sekä hänestä että noista
kolmesta miehestä se sopi mainiosti keskusteluun, eikä hän moneen
minuuttiin, niin, tuskinpa puoleen tuntiinkaan, huomannut lausuntoaan
niin tärkeäksi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt ilmoittaa se
Ronnylle.
— Teidänlaisenne vieraat ovat hyvin harvinaisia.
— Niin todellakin, myönsi professori Godbolekin. — Sellaista
kohteliaisuutta nähdään harvoin. Mutta mitä voimme tarjota heille
pitääksemme heidät täällä?
— Mangoja, mangoja.
He nauroivat. — Mangohedelmiä voi saada Englannissakin nykyjään,
huomautti Fielding. — Ne kuljetetaan sinne jäähdytetyissä säiliöissä.
Englannissa voidaan leikkiä Indiaa aivan yhtä hyvin kuin Indiassa
Englantia.
— Mutta molemmat tulevat äärettömän kalliiksi, sanoi tyttö.
— Luultavasti.
— Ja ikäviksi.
Mutta isäntä ei antanut keskustelun saada näin vaarallista käännettä.
Hän kääntyi vanhan naisen puoleen, joka näytti levottomalta ja
suuttuneelta, hänen voimatta ymmärtää syytä siihen, ja kysyi hänen
suunnitelmistaan. Rouva Moore vastasi haluavansa mielellään katsella
opistoa. Kaikki nousivat heti, paitsi professori Godbole, joka
parhaillaan söi banaania.
— Älä sinä tule mukaan, Adela, sinähän et pidä oppilaitoksista.
— Niin, se on totta, sanoi neiti Quested istuutuen jälleen.
Aziz epäröi. Hänen kuulijakuntansa hajaantui. Tutumpi osa poistui,
mutta tarkkaavaisempi jäi jäljelle. Muistaen, että kutsut olivat
yksityiset, hänkin jäi huoneeseen.
Keskustelu jatkui entiseen tapaan. — Voitaisiinko matkailijoille
tarjota raakoja mangohedelmiä kiisselinä? — Lääkärinä sanon jyrkästi:
ei! — Mutta minä lähetän teille joitakin terveellisiä herkkuja, sanoi
vanhus. — Teen sen niin mielelläni.
— Neiti Quested, professori Godbolen herkut ovat ihmeellisiä, sanoi
Aziz alakuloisesti. Hänkin olisi tahtonut lähettää vieraille herkkuja,
mutta hänellä ei ollut vaimoa, joka olisi valmistanut niitä. — Niistä
saatte hieman Indian esimakua. Minä, ikävä kyllä, olen sellaisessa
asemassa, etten voi lähettää teille mitään.
— En ymmärrä, miksi sanotte niin. Olettehan niin ystävällisesti
pyytänyt meitä vierailulle kotiinne.
Aziz ajatteli taasen kauhistuneena asuntoaan. Taivas varjelkoon, tuo
tyhmä tyttö oli ottanut hänen sanansa vakavalta kannalta! Mitä hänen
nyt piti tehdä? — Niin, se on päätetty! huudahti hän. Pyydän teitä
kaikkia vieraikseni Marabar-luoliin.
— Kuinka ihastuttavaa siitä tuleekaan!
— Ah, siitä tulee suurenmoinen juhla verrattuna minun herkkuihini.
Mutta eikö neiti Quested ole jo käynyt luolissamme?
— En. En ole kuullut niistä edes puhuttavankaan.
— Puhuttavankaan? huudahtivat molemmat. — Marabar-vuorten luolista?
— Me emme kuule mitään kiinnostavaa kerhossa. Siellä pelataan vain
verkkopalloa ja juorutaan jonnin joutavia.
Vanha mies oli vaiti. Ehkäpä hän ajatteli, ettei neidin sopinut täällä
arvostella omaa rotuaan, tahi pelkäsi, että neiti ehkä kertoisi
englantilaisille hänen uskottomuudestaan, jos hän olisi samaa mieltä
hänen kanssaan. Mutta nuori mies sanoi nopeasti:
— Niin, tiedän sen.
— Puhukaa minulle senvuoksi niin paljon kuin suinkin, sillä muuten
en ikinä opi tuntemaan Indiaa. Tarkoitatteko noita kukkuloita, joita
katselen joskus iltaisin? Mitä luolia siellä on?
Aziz alkoi selittää, mutta sitten kävikin ilmi, ettei hän itsekään
ollut milloinkaan käynyt luolissa, oli vain aina aikonut lähteä
sinne, mutta työ ja yksityiset tehtävät olivat esteenä. Luolat olivat
sitäpaitsi niin kaukanakin. Professori Godbole laski ystävällisesti
leikkiä hänen kustannuksellaan.
— Ovatko nuo luolat suuriakin? kysyi neiti Quested
— Ei, ne ovat verraten pieniä.
— Kertokaa, millaisia ne ovat, professori Godbole.
— Se on minulle hyvin suuri kunnia. Hän veti tuolinsa lähemmäksi ja
hänen kasvonsa jännittyivät. Neiti Quested otti esiin savukekotelonsa,
tarjosi Azizille ja Godbolelle ja sytytti itsekin savukkeen.
Merkitsevän väliajan jälkeen professori sanoi: — Kallioseinämässä on
käytävä, josta mennään luolaan.
— Ovatko ne suunnilleen samanlaisia kuin Elephantan luolat?
— Eivät ollenkaan. Elephantan luolissa on Shivan ja Parvatin
kuvapatsaita, mutta Marabarissa ei ole mitään kuvapatsaita.
— Ne ovat varmaankin hyvin pyhiä paikkoja, sanoi Aziz auttaakseen
kertojaa.
— Vielä mitä.
— Mutta ne on kai koristettu jollakin tavoin?
— Eivät ole.
— Mutta miksi ne sitten ovat niin kuuluisia? Mehän kaikki puhumme
noista kuuluisista Marabar-luolista. Ehkä se onkin vain tavallista
tyhjää kerskailuamme.
— En tahtoisi sanoa sitäkään.
— Kuvailkaa ne sitten neidille.
— Se tulee ilahduttamaan minua suuresti. Mutta hän luopui tästä ilosta,
ja Aziz ymmärsi hänen salaavan jotakin luolista. Hän ymmärsi sen
siitä, että häntä itseäänkin usein vaivasi samanlainen mykkyys. Joskus
hän voi Callendarin raivoksi sivuuttaa jonkin asian tärkeän puolen
ruvetakseen puhumaan saman asian sadoista vähemmän tärkeistä puolista.
Majuri syytti häntä petollisuudesta ja olikin pintapuolisesti oikeassa,
mutta ainoastaan pintapuolisesti. Azizin menettely johtui pikemminkin
salaperäisen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut vastustaa ja
joka mykistytti hänet. Nyt oli Godbole mykistynyt salaten luultavasti
vastoin tahtoaan jotakin. Varovasti käsiteltynä hän saisi kyllä voiton
painajaisestaan ja kertoisi, että Marabar-luolat olivat ehkä täynnä
vuotokiviä. Aziz viittasi kokeeksi niihin, mutta Godbole vastasi
kieltävästi.
Väittely jatkui kevyesti ja ystävällisesti, Adelan lainkaan
aavistamatta, mitä sen takana piili. Hän ei aavistanut, että näiden
muhamettilaisten verraten yksinkertaiset aivot taistelivat alkuaikojen
pimeyttä vastaan. Aziz pelasi jännittävää peliä. Hän käsitteli
ihmisleikkikalua, joka kieltäytyi toimimasta, ja hän tiesi sen liiankin
hyvin. Jos se rupeaisi toimimaan, ei hänellä eikä professori Godbolella
olisi minkäänlaista hyötyä siitä, mutta tehtävä sai hänet silti
valtoihinsa, ollen sukua abstraktiselle ajattelemiselle. Hän jutteli
juttelemistaan tehden hyökkäyksiä, jotka hänen vastustajansa torjui
tahtomatta myöntää hyökkäyksiä edes tehdyksikään ja etääntyen yhä
kauemmaksi tehtävästään selostaa Marabar-luolien merkillisyyksiä, jos
niissä mitään merkillistä edes olikaan.
Mutta juuri silloin saapui paikalle Ronny.
Närkästyneellä äänellä, jota hän ei edes koettanut hillitä, hän huusi
puutarhasta: — Mitä täällä on tapahtunut, Fielding? Missä äitini on?
— Hyvää iltaa, neiti Quested sanoi kylmästi.
— Sinun ja äidin pitää tulla heti minun mukanani. Pannaan toimeen
polokilpailu.
— Luulin ettei siitä tulisi mitään.
— Suunnitelmia on muutettu. Joukkoon on liittynyt muutamia upseereita.
Tule nyt, niin kerron sinulle kaiken.
— Äitinne palaa hetkisen kuluttua, sanoi professori Godbole, joka oli
noussut kunnioittavasti seisoalleen. — Mitättömässä opistossamme ei ole
paljoa katseltavaa.
Ronny ei kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, vaan puhui edelleen
Adelalle. Hän oli kiiruhtanut työstään hakemaan häntä polokilpailuihin
senvuoksi, että hän luuli niiden huvittavan Adelaa. Hän ei aikonut olla
lainkaan epäkohtelias näille indialaisille, mutta ainoa yhdysside,
joka hänen mielestään voi liittää hänet indialaiseen, oli virka, eikä
kumpikaan näistä miehistä sattunut olemaan hänen käskyläisiään. Koska
he olivat vapaita henkilöitä, sivuutti hän heidät kokonaan.
Mutta onnettomuudeksi Aziz ei ollut sillä tuulella, että hän olisi
suostunut tähän. Hän ei halunnut luopua äskeisestä hilpeästä
tuttavallisesta tunnelmasta. Hän ei ollut noussut seisoalleen kuten
Godbole, ja nyt hän huusi tunkeilevan ystävällisesti paikaltaan: —
Tulkaa tänne, herra Heaslop! Istuutukaa siksi aikaa, kunnes äitinne
tulee.
Ronny vastasi käskien Fieldingin palvelijan hakea isäntänsä heti.
— Hän ei ymmärrä teitä. Sallikaa minun — ja Aziz toisti käskyn
kansankielellä.
Ronnya halutti vastata terävästi; hän tunsi Azizin edustaman
tyypin, hän tunsi kaikki tyypit, ja tämä kuului noihin hutiloiden
eurooppalaistutettuihin. Mutta koska hän oli hallituksen palvelija,
kuului hänen velvollisuuksiinsa ikävyyksien karttaminen; senvuoksi
hän ei sanonut mitään eikä ollut tietääkseenkään Azizin uhmailevasta
käyttäytymisestä. Ja Aziz käyttäytyi uhmaavasti. Kaikki, mitä hän
sanoi, oli nenäkästä tahi ärsyttävää. Hänen siipensä eivät kannattaneet
häntä enää, mutta hän ei halunnut pudota maahan taistelutta. Hän
ei aikonut kohdella nenäkkäästi herra Heaslopia, joka ei ollut
milloinkaan tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta tässä oli kysymys
angloindialaisesta, josta piti tulla ihminen, ennenkuin kaikki saattoi
muuttua jälleen miellyttäväksi. Hän ei aikonut olla niin kömpelön
tuttavallinen neiti Quesfediäkään kohtaan, tahtoen vain saada hänet
puolelleen, eikä huutaa eikä kirkua professori Godbolelle. Siitä
muodostui kummallinen neljäkkö — Aziz lepatellen maahan, neiti Quested
hämmennyksissään hänen äkillisestä ilkeydestään, Ronny raivoissaan ja
bramaani pitäen silmällä heitä kolmea alasluoduin silmin ja ristissä
käsin kuin ei mitään olisi tapahtunut. — Kuin kohtaus jostakin
näytelmästä, ajatteli Fielding, joka katseli puutarhan toiselta
laidalta, kuinka he olivat ryhmittyneet kauniin huoneen pilarien väliin.
— Älä vaivaudu tulemaan tänne, äiti! huusi Ronny. — Olemme juuri
lähtemäisillämme. Sitten hän kiiruhti Fieldingin luo, vei hänet syrjään
ja sanoi teeskennellyn sydämellisesti: — Haluan sanoa vain sen, vanha
ystäväni, jos sallitte, ettei teidän mielestäni olisi pitänyt jättää
neiti Questediä yksinään.
— Olen hyvin pahoillani! Mitä onkaan tapahtunut? vastasi Fielding
koettaen puolestaan esiintyä miellyttävästi.
— Niin... olen tietysti auttamattomasti vanhoillinen, mutta en pidä
siitä, että englantilainen tyttö istuu yksinään polttelemassa savuketta
parin indialaisen kanssa.
— Hän jäi tänne yhtä mielellään kuin hän nyt polttaakin, hyvä ystävä.
— Niin, sellainen käy päinsä Englannissa.
— Minä en voi huomata tässäkään mitään sopimatonta.
— Ellette kerran voi, niin ette voi... Ettekö näe sitäkään, että tuo
mies on hölmö?
Suunniltaan kiihkosta Aziz esiintyi suojelevasti rouva Moorea kohtaan.
— Hän ei ole hölmö, vastusti Fielding. — Hänen hermonsa ovat vain
hieman kiihoittuneet, siinä kaikki.
— Mikä sitten olisi ärsyttänyt hänen kalliita hermojaan?
— En tiedä. Hän oli täysin rauhallinen minun poistuessani.
— Se ei ainakaan johdu minun sanoistani, vakuutti Ronny. — En ole edes
puhutellutkaan häntä.
— No, se on hyvä. Viekää nyt naiset mukananne, koska onnettomuus jo on
tapahtunut.
— Fielding, älkää luulko minun pahastuneen tahi mitään sellaista...
Ettekö tekin halua tulla katselemaan polokilpailua? Se ilahduttaisi
meitä suuresti.
— Kiitoksia, mutta en luullakseni voi. Olen hyvin pahoillani, jos
mielestänne olen laiminlyönyt jotakin. Luulin suunnitelleeni kaiken
hyvin.
Sitten alettiin sanoa jäähyväisiä. Kaikki olivat huonolla tuulella
tahi onnettomia. Tuntui kuin itse maastakin olisi huokunut jotakin
ärsyttävää. Olisiko kukaan voinut käyttäytyä niin surkeasti Skotlannin
nummella tahi Italian alppihuipulla? arvaili Fielding jälkeenpäin.
Hänestä tuntui kuin Indiassa ei olisi ollut minkäänlaista tyynnyttävää
puolta, johon olisi voinut turvautua. Sellaista ei luultavasti ollut
ensinkään olemassa tahi sitten ahmaisi tyyneys kaiken, kuten se
näytti ahmaisseen professori Godbolen. Tässä oli nyt Aziz, ärtyisenä
ja halveksivana; rouva Moore ja neiti Quested, molemmat tyhminä;
hän itse ja herra Heaslop, molemmat ulkonaisesti kohteliaina, mutta
todellisuudessa inhoittavina ja toisiaan vihaavina.
— Hyvästi, herra Fielding, ja paljon kiitoksia... Kouluhuoneenne ovat
ihastuttavat!
— Hyvästi, rouva Moore.
— Hyvästi, herra Fielding, ihastuttava iltapäivä!
— Hyvästi, neiti Quested.
— Hyvästi, tohtori Aziz.
— Hyvästi, rouva Moore.
— Hyvästi, tohtori Aziz.
— Hyvästi, neiti Quested. Aziz pudisti voimakkaasti neidin kättä
näyttääkseen varmuuttaan. — Älkää unohtako luolia. Minä selvitän koko
asian käden käänteessä.
— Kiitoksia.
Paholaisen kiihoittamana loppusyöksyyn Aziz lisäsi: ‒ Miten ikävää,
että aiotte poistua Indiasta niin pian! Voi, muuttakaa päätöksenne ja
jääkää!
— Hyvästi, professori Godbole, jatkoi neiti Quested joutuen äkkiä
hämilleen. — Mikä vahinko, ettemme saaneet kuulla teidän laulavan.
— Voinhan laulaa nyt, hän sanoi ja alkoi laulaa.
Hänen hauras äänensä nousi ja laski lausuen sekavia sanoja. Joskus
kuuntelijat olivat havaitsevinaan laulussa jonkinlaista rytmiä
ja joskus se muistutti länsimaista lauluakin. Mutta korva, jota
näin alituisesti petettiin, menetti pian johtolangan ja eksyi
äänisokkeloihin, joista eivät mitkään olleet raakoja eivätkä
vastenmielisiä eivätkä mitkään ymmärrettäviä. Vain palvelijat
ymmärsivät ne. He alkoivat kuiskailla keskenään. Mies, joka poimi
vesikastanjoita, ilmestyi alastomana lammikosta, hänen huulensa menivät
raolleen ihastuksesta, niin että hänen punainen kielensä näkyi. Laulu
jatkui ja taukosi muutamien minuuttien kuluttua yhtä satunnaisesti kuin
se oli alkanutkin — näennäisesti keskellä tahtia.
— Kiitoksia, mutta mitä se oli? kysyi Fielding.
— Selitän sen teille yksityiskohtaisesti. Se oli muuan uskonnollinen
laulu. Kuvittelin olevani maitotyttö. Sanon Shri Krishnalle: »Tule,
tule minun tyköni yksinäsi». Mutta jumala kieltäytyy tulemasta. Minä
nöyryytän itseni ja sanon: »Älä tule ainoastaan minun luokseni.
Jaa itsesi sataan eri Krishnaan ja käske niiden mennä sadan
seuralaisnaiseni luo, mutta anna yhden, ah maailmankaikkeuden herra,
tulla minun luokseni!» Mutta hän kieltäytyy tulemasta. Tämä toistuu
useita kertoja. Laulu on sävelletty sopivaksi tähän hetkeen, joka on
iltahetki.
‒ Mutta toivoakseni hän suostuu tulemaan jossakin toisessa laulussa?
sanoi rouva Moore lempeästi.
‒ Ah ei, hän kieltäytyy tulemasta! toisti Godbole, ymmärtämättä ehkä
kysymystä. — Minä sanon hänelle: »Tule tule, tule!» mutta hän ei tule.
Ronnyn askeleet olivat lakanneet kuulumasta, ja hetkisen vallitsi
täydellinen hiljaisuus. Ei ainoakaan tuulenviri väreilyttänyt vettä
eikä ainoakaan lehti lepattanut.