VI

Aziz ei ollut mennyt »peli-iltaan». Kohtauksensa jälkeen rouva

Mooren kanssa hän oli saanut muuta tehtävää. Sairaalassa sattui

useita kirurgisia tapauksia ja ne pitivät hänet työssä. Hän lakkasi

olemasta pannaan julistettu ja runoilija, ja muuttui lääkäriksi

kertoen kauhistuneille ystävilleen hauskasti ja yksityiskohtaisesti

leikkauksista. Hänen ammattinsa lumosi hänet joskus, mutta hän

vaatikin siltä kiihoittavuutta, ja vain hänen kätensä, mutta ei

hänen luonteensa, oli tieteellinen. Hän rakasti veistä ja käytteli

sitä taitavasti, ja ruiskutti mielellään potilaihin uutta seerumia.

Mutta säännöt ja terveydenhoito ärsyttivät häntä ikävyydellään, ja

rokotettuaan jonkun miehen lavantaudin varalta hän saattoi itse juoda

keittämätöntä vettä. — Mitä voi sellaiselta mieheltä odottaa? sanoi

majuri Callendar. Mutta sisimmässään hän tiesi, että jos vain Aziz

hänen asemestaan olisi leikannut rouva Graysfordin umpisuolen viime

vuonna, olisi tuo vanha rouva ehkä ollut hengissä vielä nytkin. Eikä

tämä seikka tehnyt häntä lainkaan ystävällisemmäksi Azizia kohtaan.

Aziz joutui seuraavana aamuna moskeassa tapahtuneen kohtauksen jälkeen

rettelöihin kuten tavallisesti. Majuri, joka oli valvonut puoleenyöhön,

tahtoi niin kirotun mielellään tietää, miksi Aziz ei ollut tullut heti

saatuaan sanan.

— Suokaa anteeksi sir, mutta minähän tulin. Kun olin tulossa

pyörälläni, puhkesi kumi eläinsairaalan kohdalla. Minun täytyi

senvuoksi hakea käsiini tonga.

— Puhkesiko se eläinsairaalan kohdalla? Ja mitä teillä oli siellä

tekemistä?

— Suokaa anteeksi, mutta...

— Ah Herra Jumala! Jos minä nyt asun tässä — hän potkaisi merkin

hiekkaan — ja te asutte tässä — ei kymmenenkään minuutin matkan päässä

asunnostani — ja eläinsairaala sijaitsee oikealla yhtä pitkän matkan

päässä asunnostanne — tuossa noin — niin mitä teillä on tekemistä sen

läheisyydessä ollessanne matkalla minun luokseni? Tehkää nyt hieman

työtä vaihteen vuoksi.

Hän meni matkoihinsa kiukuissaan odottamatta selitystä, joka ei

olisi ollut lainkaan mutkikas, koska tuo sairaala sijaitsi suoralla

linjalla Hamidullahin talon ja hänen asuntonsa välillä, minkävuoksi

Azizin oli luonnollisesti ollut pakko sivuuttaa se. Majuri ei saanut

milloinkaan päähänsä sitä, että sivistyneet indialaiset vierailevat

uskollisesti toistensa luona ja muodostavat vaikeuksista huolimatta

uuden yhteiskunnallisen luokan. Hän tiesi vain, ettei kukaan heistä

ollut ikinä puhunut hänelle totta, vaikka hän oli oleskellut maassa jo

parikymmentä vuotta.

Aziz katsoi huvitettuna hänen menoaan. Hänen ollessaan hyvällä tuulella

englantilaiset olivat hänen mielestään hullunkurisia olentoja, ja

hän oikein nautti siitä, etteivät he ymmärtäneet häntä. Mutta tämä

nautinto johtui kokonaan tunteesta, hermoista, jotka jokin satunnainen

tapaus tahi aika kerran turmelisi; sillä ei ollut mitään sijaa siinä

iloisuudessa, jonka valtaan Aziz joutui sellaisten henkilöiden parissa,

joihin hän luotti. Hänen mieleensä juolahti äkkiä muuan ilkeä pilajuttu

rouva Callendarista. »Minun pitää kertoa se Mahomet Alille saadakseni

hänet nauramaan», hän ajatteli. Sitten hän ryhtyi työhönsä. Hän oli

taitava työssään ja majurille välttämätön, ja hän tiesi sen. Hän

unhotti pilajutun kokonaan toimittaessaan ammattiinsa kuulumia tehtäviä.

Seuraavina miellyttävinä, työteliäinä päivinä Aziz kuuli huhuiltavan,

että piiripäällikkö tulisi toimeenpanemaan kutsut, joihin kaikkien

pitäisi kuulemma mennä Nawab Bahadurin kehoituksesta. Hänen

assistenttitoverinsa, tohtori Panna Lal, oli riemuissaan sen johdosta

vaatien itsepäisesti, että heidän piti ajaa yhdessä noihin kutsuihin

hänen uusilla vaunuillaan. Tämä järjestely sopi molemmille. Azizin ei

tarvitsisi hävetä pyöräänsä eikä maksaa vuokratuista ajopeleistä, ja

Panna Lal, joka oli varovainen vanha mies, saisi siten jonkun ohjaamaan

hevostaan. Hän voi kyllä ohjata sitä itsekin, mutta vain nipin napin,

ja hän pelkäsi autoja ja outoa käännettä kerhon alueelle. — Siellä

voi mahdollisesti tapahtua jotakin ikävää, hän sanoi kohteliaasti,

— mutta meidän pitää ainakin kunnialla päästä sinne, vaikka emme

selviytyisikään sieltä kunnialla takaisin. Ja minusta tuntuisi

johdonmukaisemmalta ja tekisi ehkä paremman vaikutuksenkin, jos kaksi

lääkäriä saapuisi sinne yhtä aikaa.

Mutta kun lähdön hetki alkoi lähestyä, tunsi Aziz itsensä

vastahakoiseksi ja päätti olla lähtemättä. Ensiksikin hän oli myöhään

loppuneen työpäivänsä jälkeen vapaa ja onnellinen, ja toiseksi tämä

päivä sattui olemaan hänen vaimonsa kuoleman vuosipäivä. Vaimo oli

kuollut heti sen jälkeen, kun Aziz oli ruvennut rakastamaan häntä;

alussa hän ei ollut rakastanut vaimoaan lainkaan. Koska hän osittain

kannatti länsimaisia mielipiteitä, ei hän lainkaan hyväksynyt liittoa

sellaisen naisen kanssa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt.

Muutos tapahtui lapsen syntymisen jälkeen. Vaimon rakkaus ja vaimon

uskollisuus, jossa oli jotakin muutakin kuin pelkkää alistumista,

ja vaimon ponnistukset totuttaa itseänsä purdahnin poistamiseen,

mikä varmasti tapahtuisi tulevan sukupolven aikana, ellei vielä

heidän aikanaan, voittivat hänet. Vaimo oli järkevä, mutta samalla

vanhanaikaisen viehkeä. Niin haihtui vähitellen hänen mielestään

tuo tunne, että hänen sukunsa oli valinnut hänelle väärän naisen.

Aistilliset nautinnot — no niin, hän oli saanut kokea niitä, mutta

ne olivat vuoden kuluessa menettäneet tenhonsa? Hän oli saanut

niiden sijalle jotakin, joka näytti kasvavan sitä suuremmaksi, kuta

kauemmin he elivät yhdessä. Vaimo synnytti pojan ja antaessaan elämän

toiselle pojalle hän kuoli. Silloin Azizille selveni, mitä hän oli

menettänyt, ja hän tunsi, ettei mikään nainen voisi milloinkaan

täyttää hänen vaimovainajansa paikkaa. Joku ystävä voisi pikemmin

olla hänen kaltaisensa kuin joku toinen nainen. Vaimo oli mennyt pois

eikä maailmassa ollut ketään hänen vertaistaan. Voiko tämä tunne,

että vaimo oli ollut suurenmoinen, olla muuta kuin rakkautta? Hän

huvitteli ja unhotti hänet silloin tällöin, mutta joskus hän tunsi,

että hänen vaimonsa mukana oli kaikki maailman kauneus ja ilo kadonnut,

ja ajatteli itsemurhaa. Tulisiko hän tapaamaan vaimonsa haudan tuolla

puolen? Vaikka hän olikin oikeauskoinen, hän ei tiennyt sitä. Jumalan

olemassaolo on kyllä kumoamattomasti todistettu, mutta kaikissa muissa

kohdissa oli hänkin yhtä horjuvalla kannalla kuin useimmat kristityt;

hänen uskonsa haudantakaiseen elämään saattoi heikontua toivoksi,

hävitä kokonaan, puhjeta esille jälleen yhdessä lauseessa tahi sydämen

muutamissa lyönneissä, niin että verisolut pikemminkin kuin hän itse

näyttivät päättävän, mikä mielipide hänellä kulloinkin oli ja kuinka

kauan. Näin oli kaikkien hänen muidenkin mielipiteittensä laita.

Ei mikään pysynyt eikä mikään hävinnyt tulematta jälleen takaisin;

kiertokulku oli yhtämittainen säilyttäen hänet nuorena, ja hän suri

vaimoaan syvemmin senvuoksi, että hän suri häntä niin harvoin.

Olisi ollut yksinkertaisempaa sanoa tohtori Panna Lalille, että

hän oli muuttanut päätöksensä, mutta viime hetkeen saakka hän ei

tiennyt muuttaneensa sitä, koska se muuttui itsestään. Voittamaton

vastahakoisuus sai hänet valtoihinsa. Rouva Callendar, rouva Lesley

— ei, hän ei voinut sietää heitä surussaan, koska hän pelkäsi

heidän aavistavan sen — hän piti englantilaisia naisia tavattoman

herkkävaistoisina — ja voivan nautinnokseen kiduttaa ja pilkata häntä

miestensä kuullen. Kun hänen olisi pitänyt olla lähtövalmis, hän olikin

postikonttorissa kirjoittamassa sähkösanomaa lapsilleen. Palattuaan

kotiinsa hän kuuli tohtori Lalin hakeneen häntä ja poistuneen sitten.

No niin, menköön hän vain niin kuin hänen hiomattomalle luonteelleen

parhaiten sopi. Hän puolestaan aikoi seurustella vainajan kanssa.

Ja hän aukaisi erään laatikon ottaen esille vaimonsa valokuvan. Kun

hän katseli sitä, alkoivat kyyneleet tippua hänen silmistään. »Kuinka

olenkaan onneton!» hän ajatteli. Mutta koska hän todellakin oli

onneton, sekaantui hänen itsesääliinsä muuan toinenkin tunne; hän

tahtoi muistella vaimoansa, mutta ei voinutkaan. Miksi hän muisti

ihmisiä, joita hän ei rakastanut? Ne ilmestyivät aina niin elävinä

hänen eteensä, mutta kuta kauemmin hän katseli tätä valokuvaa, sitä

vähemmän hän näki. Tällä tavalla vaimo oli karttanut häntä siitä

alkaen, kun he olivat kantaneet hänet hautaan. Hän oli tiennyt vaimonsa

häviävän hänen läheisyydestään ja silmistään, luullen kuitenkin, että

vaimo voisi elää hänen sielussaan. Hän ei ymmärtänyt, että juuri se

seikka, että olemme rakastaneet vainajia, lisää niiden olemattomuutta

ja että kuta kiihkeämmin kutsumme niitä, sitä kauemmaksi ne liukuvat

meistä. Ruskea pahvipalanen ja kolme lasta — siinä kaikki, mitä

hänellä oli jäljellä vaimostaan. Se oli sietämätöntä, ja hän ajatteli

uudestaan: »Kuinka onneton olenkaan!» tuntien samalla huojennusta.

Hetkisen hän oli hengittänyt keuhkoihinsa kalmanhajua, joka ympäröi

itämaalaisia ja kaikkia muitakin ihmisiä, mutta koska hän oli nuori,

peräytyi hän huohottaen sen tieltä. »En milloinkaan voita tätä», hän

sanoi itsekseen. »Urani epäonnistuu varmasti ja poikani saavat huonon

kasvatuksen». Sitten kuin tämä oli selvinnyt hänelle, ryhtyi hän työhön

sen torjumiseksi ja silmäili muutamia muistiinpanoja, joita hän oli

tehnyt sairaalassa eräästä sairaustapauksesta. Ehkä joku rikas mies

olisi jonakin päivänä leikkauksen tarpeessa; silloin hän ansaitsisi

paljon rahaa. Muistiinpanot kiinnostivat häntä, ja hän lukitsi

valokuvan jälleen laatikkoon. Sen aika oli ohi eikä hän enää muistellut

vaimoaan.

Teenjuonti kevensi hänen mieltään ja hän lähti tervehtimään

Hamidullahia. Hamidullah oli mennyt kutsuihin, mutta ei hänen poninsa.

Aziz sai lainaksi sen ja ystävänsä ratsastushousut ja polonuijan. Hän

pakeni Maidanille. Se oli melkein tyhjä, paitsi yhtä nurkkausta, missä

muutamat nuorukaiset harjoittelivat. Harjoittelivat, mutta mitä? Heidän

olisi ollut hyvin vaikeata sanoa sitä, vaikka he ehkä aavistivatkin

sen. He juoksentelivat sinne tänne honteloina ja vääräsäärisinä —

paikkakunnan väestön ruumiillinen kunto oli huono — kasvoissaan ilme,

joka ei johtunut päättäväisyydestä, vaan pikemminkin päätöksestä

olla päättäväinen. — Maharajah, salaam! Aziz huudahti leikillään ja

nuorukaiset pysähtyivät ja nauroivat. Hän varoitti heitä rasittamasta

itseään liiaksi. He lupasivat pitää varansa ja jatkoivat juoksuaan.

Ratsastettuaan kentän keskelle hän alkoi iskeä palloa. Hän ei osannut

pelata, mutta hänen poninsa osasi, ja hän alkoi opetella mieli vapaana

kaikista inhimillisistä riitaisuuksista. Hän unhotti kokonaan elämän

kirotun häärinän ratsastellessaan Maidanin kenttää pitkin ja poikin,

iltatuulen hivellessä hänen otsaansa ja kenttää ympäröivien puiden

ilahduttaessa hänen silmiään. Pallo kiisi erästä harhailevaa nuorta

upseeria kohti, joka myös harjoitteli. Hän löi sen takaisin Azizille ja

huusi: — Lähettäkää se tänne jälleen!

— Mainiota!

Upseeri tiesi osapuilleen, kuinka oli pelattava, mutta hänen hevosensa

ei lainkaan, niin että hän ja Aziz olivat tasaväkiset. Keskittäessään

huomionsa palloon he mieltyivät jollakin tavalla toisiinsa ja

hymyilivät pysähdyttäessään hevosensa levähtääkseen. Aziz piti

sotilaista — he joko hyväksyivät toverinsa tahi kiroilivat hänelle,

mikä oli paljon miellyttävämpää kuin siviilimiesten ainainen ylemmyys —

ja nuori upseeri piti kaikista, jotka osasivat ratsastaa.

— Oletteko pelannut usein?

— En milloinkaan.

— Siinä tapauksessa jatkamme vielä hetkisen.

Kun hän löi, pillastui hänen hevosensa, ja hän putosi maahan huudahtaen

»Hyvä Jumala!», mutta ponnahti heti jälleen satulaan.

— Ettekö te putoa milloinkaan?

— Useinkin.

— Sitä en usko!

— He pysähdyttivät hevosensa jälleen hyvän toveruuden sytyttämä tuli

silmissään. Mutta se jäähtyi heidän ruumiinsa jäähtyessä, sillä

urheilu aiheuttaa vain lyhytaikaisen lämmönnousun. Kansallisuus palasi

takaisin, mutta ennenkuin myrkky ehti vaikuttaa, he erosivat tervehtien

toisiaan. »Kunpa kaikki olisivat tuollaisia!» ajattelivat molemmat.

Oli jo auringonlaskun aika. Muutamia hänen uskolaisiaan oli tullut

kentälle, ja he rukoilivat nyt kasvot Mekkaan käännettyinä. Muuan

bramiinihärkä lähestyi heitä ja vaikka Aziz itse ei halunnutkaan

rukoilla, ei hän voinut ymmärtää, miksi tuo kömpelö epäjumalaeläin

saisi häiritä heitä. Hän tyrkkäsi sitä polonuijallaan. Juuri silloin

tervehti häntä eräs ääni tieltä. Siellä oli tohtori Panna Lal, joka

palasi piiripäällikön kutsuista mitä syvimmän epätoivon vallassa.

— Tohtori Aziz, tohtori Aziz, missä olette piileskellyt? Odotin teitä

ainakin kymmenen minuuttia kotonanne, mutta sitten minun oli pakko

lähteä.

— Olen hyvin pahoillani; mutta minun piti välttämättä käväistä

postikonttorissa.

Jokainen hänen omaan seurapiiriinsä kuuluva henkilö olisi hyväksynyt

tämän puolustelun ja ymmärtänyt hänen muuttaneen mieltään, mikä oli

jotakin niin tavallista, ettei siitä kannattanut väitellä. Mutta

tohtori Lal, joka oli alhaista sukua, ei ollut lainkaan varma siitä,

oliko se tarkoitettu loukkaukseksi, ja hän oli sitäpaitsi vihoissaan

siitä, että Aziz oli tyrkännyt härkää. — Postiinko? Ettekö olisi voinut

lähettää sinne palvelijoitanne? hän kysyi.

— Minulla on niitä niin vähän — elän niin vaatimattomasti.

— Palvelijanne puhutteli minua. Näin palvelijanne.

— Mutta, tohtori Lal, kuinka olisin voinut lähettää pois palvelijani,

kun tiesin teidän tulevan; te tulette, me lähdemme tiehemme, taloni

jää autioksi, palvelijani tulee ehkä takaisin, mutta sillä aikaa ovat

varkaat vieneet kaiken irtaimen omaisuuteni. Kokki on kuuro — en voi

milloinkaan luottaa häneen — ja tarjoilija vain pieni poika. Me, Hassan

ja minä, emme poistu talosta milloinkaan samalla kertaa. Olen antanut

siitä tiukan määräyksen. Hän sanoi kaiken tämän ja paljon muutakin

kohteliaisuudesta, säästääkseen tohtori Lalia. Mutta tämän ärtymys ei

lauhtunut. — Vaikka niin olisikin ollut, mikä esti teitä kirjoittamasta

lippusta, että olitte mennyt? Tohtori Lal sanoi tämän ja vielä paljon

muutakin. Aziz inhosi huonoa kasvatusta ja pani poninsa vikuroimaan.

— Pysykää syrjässä tahi muuten lähtee minunkin hevoseni liikkeelle

myötämielisyydestä! vaikeroi tohtori Lal paljastaen siten todellisen

ärtyisyytensä syyn. — Se on ollut niin villi ja mahdoton iltapäivällä.

Se turmeli muutamia oikein hienoja kukkia kerhon puutarhassa, ja neljä

miestä sai kiskoa sitä takaisin. Englantilaiset herrat ja naiset

katselivat tapausta ja päällikkö Sahibkin huomasi sen. Tämä ei tietysti

kiinnosta lainkaan teitä, jolla on niin paljon työtä ja niin paljon

sähkötettävää. Minä taasen olen vain vanha lääkäri ja tein mielestäni

oikein mennessäni sinne, koska minut kerran oli kutsuttu. Voin

ilmoittaa teille, että poissaolostanne tehtiin huomautuksia.

— Huomautelkoot minun puolestani niin paljon kuin vain haluavat!

— Kyllä nuorten kelpaa elää! Totisesti, ihan kateeksi käy!

— Menen tahi en mene, miten minua vain miellyttää.

— Ensin lupaatte minulle ja sitten keksitte tuon sähkösanomajutun.

Lähdehän jo liikkeelle, Dapple!

Tohtori ajoi matkoihinsa ja Aziz sai hurjan halun hankkia itselleen

verivihollisen. Hän voisi helposti saada halunsa täytetyksi

karauttamalla laukkaa tohtorin jälkeen. Ja hän tekikin niin. Dapple

pillastui. Sitten hän ratsasti juoksua Maidanin poikki. Nuoren upseerin

kanssa pelatun pelin aiheuttama innostus ei ollut vielä kokonaan

haihtunut, hän ajoi laukkaa ja juoksua, kunnes hiki tippui hänestä, ja

aina siihen saakka, kunnes hän luovutti ponin takaisin Hamidullahin

tallirengille, hän tunsi olevansa yhtä hyvä mies kuin kuka tahansa

toinenkin. Mutta kun hän pääsi maahan, tuli pelko hiipien. Oliko

hän huonoissa väleissä vallanpitäjien kanssa? Oliko hän loukannut

piiripäällikköä jäämällä pois kutsuista? Tohtori Panna Lal oli tosin

vaikutusvaltaa vailla oleva mies, mutta oliko sittenkään viisasta

riidellä hänen kanssaan? Hänen ajatuksensa kääntyivät tavallisista

asioista puhtaasti poliittisiin. Hän ei ajatellut enää: »Voinko sietää

noita ihmisiä?» vaan »Ovatko he voimakkaampia kuin minä?» samalla kuin

hän hengitti keuhkoihinsa ilmaan levinnyttä myrkkyä.

Kotona odotti häntä kirjelippunen, jossa oli viraston leima. Se oli

hänen pöydällään kuin helvetinkone, joka pienestä kosketuksesta

räjähdyttäisi hänen huvilapahaisensa ilmaan. Hänet oli varmasti

erotettu senvuoksi, ettei hän ollut saapunut kutsuihin. Mutta kun

hän aukaisi kirjeen, sisälsikin se vallan muuta; siinä oli herra

Fieldingin, maakuntaopiston johtajan, kutsu tulla torstaina teelle

hänen luokseen. Hän tuli heti paremmalle tuulelle. Hän olisi kyllä

tullut iloisemmaksi muutenkin, sillä hänen sielunsa oli sellainen, että

se voi kärsiä alistumatta kuitenkaan sortoon, ja elää tyyntä elämäänsä

hänen huikentelevaisuutensa rinnalla. Mutta tämä kutsu ilahdutti häntä

erityisesti senvuoksi, että Fielding oli jo kerran kutsunut hänet

teelle kuukausi sitten, minkä hän kuitenkin oli unhottanut — ei ollut

lainkaan vastannut kutsuun, ei ollut mennyt, vaan unhottanut sen. Ja

tässä saapui nyt uusi kutsu ilman ainoatakaan moitetta tahi vihjettä

hänen aikaisemmasta poisjäämisestään. Tämä oli oikeaa kohteliaisuutta

— tuota ystävällisyyttä, joka paljastaa hyvän sydämen — ja hän tarttui

kynään kirjoittaen sydämellisen vastauksen, minkä jälkeen hän kiiruhti

takaisin Hamidullahin luo kuulemaan uutisia. Hän ei ollut milloinkaan

ennen puhutellut rehtoria ja luuli nyt todellisen puutteen elämässään

tulevan täytetyksi. Hän halusi saada tietää kaiken tästä erinomaisesta

ihmisestä — hänen palkkansa, hänen makunsa, hänen entisyytensä ja millä

tavoin hänen suosionsa voitaisiin parhaiten saavuttaa. Mutta Hamidullah

oli vieläkin kaupungilla, ja Mahomet Ali, joka oli kotona, tahtoi vain

lasketella tyhmiä sukkeluuksia vastaanotosta.