IV

Piiripäällikkö piti sanansa. Seuraavana päivänä hän lähetti

kutsukortteja useimmille paikkakunnan indialaisille herrasmiehille

ilmoittaen ottavansa heidät vastaan kerhon puutarhassa ensi tiistaina

viiden ja seitsemän välillä ja että rouva Turton toivottaisi mielellään

tervetulleiksi kaikki ne heidän perheittensä naiset, jotka eivät välitä

purdahnista [purdah, väliverho, joka indial. talossa erottaa naisten

osaston]. Hänen tekonsa aiheutti suuren hälinän ja siitä keskusteltiin

eri piireissä.

— Tämä tapahtuu maaherran määräyksestä, kuului Mahomet Alin selitys.

— Turton ei tekisi sitä milloinkaan, ellei hänen olisi pakko. Nuo

korkeammat virkamiehet ovat toisenlaisia, he ovat myötämielisiä meille,

varakuningaskin, ja he vaativat, että meitä on kohdeltava oikein. Mutta

he tulevat tänne niin harvoin ja asuvat niin kaukana täältä. Kuitenkin —

— Hyvähän on tuntea myötämielisyyttä matkojen päästä, sanoi muuan

parrakas vanha herra. — Minä annan enemmän arvoa ystävälliselle

sanalle, joka kuiskataan korvaani. Herra Turton on lausunut sen syystä

tai toisesta. Hän puhuu ja me kuuntelemme. En ymmärrä, miksi meidän

pitäisi väitellä asiasta sen pitemmälti. Lopuksi hän toisti muutamia

koraanin lauseita.

— Kaikilla ei ole teidän lempeää luonnottanne, Nawab Bahadur

[kunnianimi indialaisten keskuudessa], eikä teidän oppineisuuttanne.

— Maaherra saattaa olla hyvä ystäväni, mutta minä en aiheutakaan

hänelle minkäänlaisia huolia. Kuinka voitte, Nawab Bahadur? —

Kiitoksia, mainiosti, sir Gilbert. Kuinka itse voitte? — Ja sillä siitä

on päästy. Mutta minä voin olla herra Turtonin silmätikkuna, ja jos hän

kutsuu minut, otan kutsun vastaan. Aion matkustaa tänne Dilkushasta

juuri senvuoksi, vaikka minun silloin täytyykin lykätä toisia asioita

tuonnemmaksi.

— Tulette menettämään arvokkaisuutenne, sanoi äkkiä muuan pieni tumma

herra.

Kaikki liikahtivat paheksuvasti. Kuka olikaan tämä sivistymätön

nousukas, joka uskalsi arvostella piirikunnan rikkainta tilanomistajaa?

Vaikka Mahomet Ali olikin samaa mieltä nousukkaan kanssa, katsoi hän

velvollisuudekseen vastustaa häntä. — Herra Ram Chand! hän sanoi

kumartaen jäykästi kädet lanteilla.

— Herra Mahomet Ali!

— Herra Ram Chand, Nawab Bahadur osaa varmasti päättää ilman teidän

arvosteluannekin, mikä sopii hänen arvolleen.

— En luule lainkaan menettäväni arvokkaisuuttani, sanoi Nawab

Bahadur Ram Chandille hyvin ystävällisesti, sillä hän huomasi

miehen käyttäytyneen epäkohteliaasti, ja tahtoi pelastaa hänet

seurauksilta. Hän oli hetkisen aikonut sanoa: »Luulen kylläkin

menettäväni arvokkaisuuteni», mutta oli hylännyt sen, koska se ei ollut

kohteliasta puhetta. — Miten se vahingoittaisi arvokkaisuuttamme? En

todellakaan käsitä. Kutsuhan on laadittu hyvin kohteliaaseen muotoon.

— Kun hän tunsi, ettei hän voinut tasoittaa tämän enempää itsensä

ja kuulijoittensa välistä yhteiskunnallista juopaa, hän lähetti

hienosti puetun pojanpoikansa, joka oli hänen seuralaisenaan, hakemaan

vaunuja. Kun ne ajoivat esiin, hän toisti kaiken sanomansa, vaikkakin

pitkäveteisemmin, ja lopetti: — Tapaamme tiistaina, hyvät herrat.

Toivon silloin kohtaavani teidät kaikki kerhon puutarhassa.

Tämä lausunto merkitsi paljon. Nawab Bahadur oli rikas tilanomistaja,

hyväntahtoinen, huomattu mies. Maakunnan kaikki kansankerrokset

kunnioittivat häntä suuresti. Hän oli rehellinen vihollinen ja vilpitön

ystävä, ja hänen vieraanvaraisuutensa oli tullut sananparreksi.

»Lahjoita äläkä lainaa, sillä kuka kiittää sinua siitä kuolemasi

jälkeen», oli hänen mielilauseensa. Rikkaana kuoleminen oli hänen

mielestään epärehellistä. Kun tällainen mies alistui viidenkolmatta

mailin pituiseen automatkaan saadakseen puristaa piiripäällikön kättä,

alkoi juhla näyttää toisenlaiselta. Sillä hän ei ollut muutamien

huomattavien herrojen kaltainen, jotka lupauduttuaan tulemaan

pettävätkin toiset viime hetkessä ja antavat pikkukalojen räpistellä

verkossa. Jos hän sanoi tulevansa, ei hän milloinkaan pettänyt niitä,

jotka luottivat häneen. Kaikki ne herrat, joiden kanssa hän oli

keskustellut, kehoittivat nyt toisiaan menemään kutsuihin, vaikka he

sydämessään olivatkin vakuutettuja siitä, että hänen neuvonsa oli tyhmä.

Hän oli puhunut oikeussalin viereisessä pienessä huoneessa, jossa

asianajajat odottivat asiakkaitaan. Ja asiakkaat puolestaan odottivat

ulkona tomuisella kadulla. He eivät olleet saaneet minkäänlaisia

kutsukortteja herra Turtonilta. Ja heidänkin takanaan oli piirejä —

väkeä, jolla ei ollut yllään muuta kuin lanteiden ympärille kierretty

vaatekappale, väkeä, jolla ei ollut edes sitäkään ja joka kulutti

aikaansa lyömällä paria keppiä yhteen tulipunaisen nuken edessä —

ihmissuku, joka eli elämäänsä kaukana kaikesta siitä, minkä sivistynyt

ihminen voi käsittää, kunnes ei mikään inhimillinen kutsu voinut enää

saavuttaa sitä.

Ehkä kaikkien kutsujen täytyykin tulla taivaasta, ehkä ihmiset

tekevätkin turhaa työtä koettaessaan toteuttaa yhteenkuuluvaisuuden

aatetta, koska he yrityksillään vain laajentavat juopaa. Niin

ajattelivat kaikissa tapauksissa vanha herra Graysford ja nuori herra

Sorley, nuo alttiit lähetyssaarnaajat, jotka asuivat teurastamoiden

takana, matkustivat aina kolmannessa luokassa eivätkä tulleet

milloinkaan kerhoon. Isämme huoneessa on monta asuinsijaa, he

opettivat, ja vain siellä voidaan ihmiskunnan yhteensoveltumattomat

vastakohdat toivottaa tervetulleiksi ja suoda niille huojennusta.

Sen kuistilta eivät palvelijat aja pois ketään, olipa hän musta

tahi valkoinen, eikä ulkopuolelle tarvitse jäädä kenenkään, joka

vain lähestyy rakastavin sydämin. Ja miksi pitäisi jumalallisen

vieraanvaraisuuden loppua tähänkään? Ajatelkaahan esimerkiksi apinoita.

Eikö siellä voisi olla sijaa apinoillekin? Vanha herra Graysford

sanoi ei, mutta nuori Sorley, joka oli vapaamielinen, sanoi kyllä.

Hän ei tiennyt mitään syytä, miksi eivät apinat saisi vastaavaa

osaansa autuudesta, ja hän pani tästä kysymyksestä toimeen suopeita

väittelytilaisuuksia hinduystäviensä kanssa. Entä shakaalit sitten?

Ne tuntuivat totta puhuen melko vastenmielisiltä herra Sorleystäkin,

mutta hän myönsi sentään, että koska Jumalan armo on rajaton, voi

se ehkä hyvinkin ulottua kaikkiin nisäkkäisiin. Entä ampiaiset?

Hän kävi epävarmaksi, kun tuli puhe ampiaisista, ja tahtoi vaihtaa

puheenaihetta. Entä appelsiinit, kaktukset, kristallit, savi ja kaikki

herra Sorleyn sisässä vilisevät bakteerit? Ei, ei, se oli jo liian

pitkälle menemistä!

V

Peli-iltaa ei voitu sanoa onnistuneeksi — ei ainakaan siinä

merkityksessä, mitä rouva Mooren ja neiti Questedin oli tapana sanoa

onnistuneeksi. He tulivat varhain, koska juhla oli toimeenpantu

heidän kunniakseen, mutta useimmat indialaiset vieraat olivat tulleet

vielä aikaisemmin ja seisoivat nyt toimettomina yhdessä ryhmässä

verkkopallokenttien takana.

— Kello on vasta vähän yli viiden, sanoi rouva Turton. — Mieheni

tulee virastosta hetkisen kuluttua ja panee kaiken alkuun. En ymmärrä

lainkaan, mitä meidän pitää tehdä. Meillä ei ole milloinkaan ennen

ollut tällaista illanviettoa kerhossa. Herra Heaslop, aiotteko panna

toimeen tällaisia kutsuja minun kuoltuani? Tämä on jotakin sellaista,

joka saisi vanhan ajan Burra Sahibit kääntymään haudoissaan.

Ronny nauroi kunnioittavasti. — Sinähän halusit jotakin silmääkiehtovaa

ja nyt olemme hankkineet sinulle sellaista, huomautti hän neiti

Questedille. — Mutta sinusta nuo hellehattuun ja säärystimiin

arjalaiset veljet näyttävät?

Ei kumpikaan nainen vastannut mitään, hieman ikävystyneinä

verkkopallokentän toiselle puolen. Ei, tuo ei ollut lainkaan

silmääkiehtovaa; kun Itä luopuu vuosisataisesta komeudestaan, laskeutuu

se laaksoon, jonka loppua ei näy.

— Meidän pitää ennen kaikkea muistaa, ettei kukaan tänne saapunut

merkitse mitään, koska sellaiset eivät tule tänne, jotka merkitsisivät

jotakin. Vai mitä, rouva Turton?

— Aivan niin, tuo uhkea nainen sanoi nojautuen taaksepäin. Hän

»varustautui», kuten hän sanoi — ei kuitenkaan minkään sellaisen

varalta, joka tulisi tapahtumaan tänä iltana tahi tällä viikolla, vaan

ajatellen epämääräistä tulevaisuuden tapausta, jolloin joku korkea

virkamies saapuisi arvostelemaan hänen yhteiskunnallista suuruuttaan.

Julkisesti esiintyessään hän useimmiten oli juuri tällainen, ylhäisen

pidättyväinen.

Saatuaan lisää varmuutta hänen kannatuksestaan Ronny jatkoi: — Jos

syttyisi kapina, eivät sivistyneet indialaiset hyödyttäisi meitä

ensinkään, minkävuoksi heidän voittamistaan puolellemme ei kannata

lainkaan koettaakaan, koska he eivät merkitse mitään. Useimmat noista

miehistä, jotka nyt näette täällä, ovat kapinallisia sydämessään, ja

loput juoksisivat ja huutaisivat toisten mukana. Mutta maanviljelijät

— se on kokonaan toinen juttu. Mutta nuo tuolla — älkää kuvitelkokaan

heidän edustavan Indiaa.

Hän viittasi aukion takaa näkyvään tummaan ryhmään; siellä näkyi

välähdyksiä silmälasien takaa tahi joku raapaisi kengällään ikäänkuin

tuntien, että heitä halveksittiin. Eurooppalaiset vaatteet olivat

levinneet kuin spitali. Harvat olivat mukaantuneet kokonaan, mutta

kukaan ei ollut jäänyt tartunnasta osattomaksi. Oli hiljaista aukion

molemmin puolin Ronnyn lopettaessa puheensa; vihdoin liittyi muutamia

englantilaisia naisia ryhmään, mutta heidän sanansa tuntuivat

haihtuvan heti, kun ne lausuttiin. Muutamia haarahaukkoja liiteli

hitaasti taivaalla, niiden yläpuolella leijaili suuri korppikotka, ja

läpikuultava taivas heijasti väräjämätöntä valoaan kaikkialle.

Keskusteltiin »Kate-serkusta».

He olivat koettaneet saada esille näyttämöllä oman suhtautumisensa

elämään ja pukeutua keskiluokan englantilaisten tapaan, jollaisia he

todellisuudessa olivat. Ensi vuonna he esittäisivät »Tie onneen» tahi

»Henkivartijat»-nimisen näytelmän. Lukuunottamatta tätä vuosittaista

partioretkeä, he antoivat kirjallisuuden olla jokseenkin rauhassa.

Miehillä ei ollut aikaa syventyä siihen eivätkä naiset ryhtyneet

mihinkään, mitä he eivät voineet tehdä yhdessä miesten kanssa. Heidän

tietämättömyytensä kaunotaiteista oli merkille pantava, eivätkä

he laiminlyöneet ainoatakaan tilaisuutta huomauttaakseen siitä

toisilleen. Oli sopimatonta puhua indialaisista, sentähden että se

kuului ammattiin, ja vielä vähemmän taiteesta, ja Ronny oli vaientanut

äitinsä, kun tämä oli kysynyt hänen viuluaan; viulu oli melkein kuin

häpeäpilkku eikä missään tapauksessa soitin, josta saattoi puhua

julkisesti. Rouva Moore pani merkille, kuinka suvaitsevaisiksi ja

sovinnaisiksi hänen arvostelunsa olivat muuttuneet; kun he kauan aikaa

sitten olivat nähneet »Kate-serkun» Englannissa, oli Ronny halveksinut

sitä, mutta nyt hän väitti sitä hyväksi ollakseen loukkaamatta

kenenkään tunteita.

Paikkakunnan lehdessä oli kyllä ollut »moittiva arvostelu, sellainen,

jota ei kukaan valkoinen mies olisi voinut kirjoittaa», kuten rouva

Lesley sanoi. Näytelmää kiitettiin luonnollisesti yhtä paljon kuin sen

näyttämölleasetusta ja näyttelemistäkin, mutta arvostelussa oli ollut

seuraava lause: »Neiti Derek, joka muuten sopi ihastuttavasti osaansa,

oli nähtävästi kokematon ja unhotti silloin tällöin vuorosanansa». Tätä

rehellisen arvostelun heikkoa yritystä oli pidetty hyvin loukkaavana.

Neiti Derek, joka oli paatunut, ei kylläkään ollut valittanut, mutta

sitä enemmän hänen ystävänsä. Neiti Derek ei kuulunut Chandraporen

siirtokunnan asukkaisiin. Hän oli tullut vierailemaan pariksi viikoksi

poliisipäällikön, McBryden, luo ja täyttänyt kiltisti yhteisnäyttelyyn

viime hetkessä ilmestyneen aukon. Kuinka kaunis muisto hänelle nyt

jäisikään heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta!

— Työhön, Mary, työhön! huudahti piiripäällikkö taputtaen vaimoaan

olkapäähän ratsuruoskallaan.

Rouva Turton nousi vastahakoisesti. — Mitä minun oikeastaan pitää

tehdä? Ah noita purdahn-naisia! Luulin varmasti, ettei ainoakaan heistä

tulisi tänne.

Pieni ryhmä indialaisia naisia oli kokoontunut puutarhaan vaatimattoman

huvimajan läheisyyteen, minne ujoimmat olivat jo paenneet. Muut

seisoivat selin seurueeseen kääpiöpuuryhmän varjossa. Jonkun matkan

päässä heistä seisoivat heidän miehiset sukulaisensa pitäen silmällä

tätä uhkayritystä.

— Minun mielestäni heidän pitäisi tulla tänne minun luokseni.

— Tule nyt vain, Mary. Älä ole hermostunut.

— Kieltäydyn tervehtimästä miehiä kädestä, paitsi Nawab Bahaduria.

— Keitä siellä nyt oikeastaan onkaan? Hän tarkasteli ryhmää. — Hm, hm,

melkein kaikki ne, joita voitiin odottaakin. Luulen tietäväni, miksi

kukin on saapunut tänne. Tuo ajattelee välikirjaa ja tuo haluaa saada

minut oikealle puolelleen Mohurram juhlassa [Mohurram, muhamettilaisten

uskonnollisia juhlia]. Tuolla on tähtientutkija, joka ei tahtonut ottaa

osaa kunnallistaen rakennuskustannuksiin, ja tuolla tuo parsilainen,

ja tuo on — halloo, kas niin — aivan keskelle runkoruusuryhmää. Veti

vasemmasta ohjaksesta aikoessaan vetää oikeasta. Kuten tavallisesti!

— Heille ei olisi milloinkaan pitänyt antaa lupaa ajaa pihalle,

koska se ei ole lainkaan hyväksi heille, sanoi rouva Turton, joka

vihdoinkin oli alkanut lähestyä huvihuonetta rouva Mooren, neiti

Questedin ja rottakoiransa seuraamana. — En ymmärrä lainkaan, miksi he

ovat tulleet. He inhoavat tällaista yhtä paljon kuin mekin. Kysykää

vain rouva McBrydeltä. Hänen miehensä pakotti hänet toimeenpanemaan

purdahnkutsuja, kunnes hän teki lakon.

— Tämä ei ole mikään purdahnkutsu, oikaisi neiti Quested.

— Vai ei! kuului halveksiva vastaus.

— Olkaa ystävällinen ja ilmoittakaa meille, keitä nämä naiset ovat,

pyysi rouva Moore.

— Te olette heitä etevämpiä joka suhteessa. Älkää unhottako sitä. Te

olette kaikkia indialaisia etevämpiä, paitsi paria kolmea kuningatarta,

jotka ovat teidän vertaisianne.

Hän meni tervehtimään ryhmää toivottaen naiset muutamin urdulaisin

sanoin tervetulleiksi. Hän oli opetellut kieltä, mutta vain siinä

tarkoituksessa, että voisi puhutella palvelijoita, minkävuoksi

hän ei tuntenutkaan kohteliaampia sanontatapoja ja tiesi vain

teonsanojen imperatiivimuodot. Lopetettuaan lyhyen puheensa hän kysyi

seuralaisiltaan: — Onko tämä sellaista, mitä olitte odottaneet?

— Olkaa ystävällinen ja sanokaa näille naisille minun toivovan, että

osaisin puhua heidän kieltään, ja ilmoittakaa, että me vasta äskettäin

olemme saapuneet heidän maahansa.

— Ehkä me sentään osaamme hieman teidän kieltänne, sanoi muuan nainen.

— Miten hullunkurista, hän ymmärtää! sanoi rouva Turton.

— Eastborne, Piccadilly, High Park Corner, sanoi eräs toinen nainen.

— Niin, he osaavat englanninkieltä.

— Mutta nythän voimme keskustella; miten hauskaa! Adela huudahti

vilkastuen.

— Hän tuntee Pariisinkin, huomautti eräs katselija.

— He matkustivat ehkä Pariisin kautta tullessaan tänne, sanoi rouva

Turton ikäänkuin olisi kuvaillut muuttolintujen matkoja. Hänen

käytöksensä oli muuttunut vieläkin hillitymmäksi hänen huomattuaan

muutamien ryhmän naisten eurooppalaistuneen niin, että he ehkä voisivat

ruveta arvostelemaan häntä.

— Tuo pienempi nainen on vaimoni, rouva Bhattacharya, selitti

katselija. — Tuo pitempi taasen on sisareni, rouva Das.

Molemmat naiset suoristautuivat ja hymyilivät. Heidän liikkeissään

oli jotakin kummallisen epävarmaa, aivan kuin he olisivat etsineet

jotakin uutta kaavaa, jonka hankkimisessa ei Itä eikä Länsi voinut

auttaa heitä. Kun rouva Bhattacharyan mies puhui, kääntyi vaimo syrjään

hänestä, mutta mies ei välittänyt lainkaan siitä, että vaimo katseli

muita miehiä. Sanoaksemme totuuden, kaikki naiset olivat epävarmoja,

kyyristyivät maahan ja suoristautuivat jälleen, nauraa hihittivät

ja tekivät pieniä anteeksipyytäviä ja kauhistuneita liikkeitä

kaikesta, mitä sanottiin, milloin hyväillen, milloin taas paeten

rottakoiraa. Neiti Quested oli nyt saanut ikävöimänsä tilaisuuden;

hänellä oli myötämielisiä indialaisia edessään ja hän koetti taivuttaa

heitä puhumaan, mutta epäonnistui ja sai turhaan hyökkäillä tätä

kohteliaisuuden kaikuvaa muuria vastaan. Kaikki, mitä hän sanoi,

aiheutti anteeksipyytävän muminan, joka muuttui sulaksi osanotoksi, kun

hän pudotti nenäliinansa. Hän koetti olla tekemättä mitään saadakseen

nähdä, mitä se vaikuttaisi, mutta silloin eivät vieraatkaan tehneet

mitään. Rouva Moorella oli yhtä vähän menestystä. Rouva Turton odotti

heitä pidättyväisenä; hän oli tiennyt jo alusta alkaen, millainen

sekasotku tästä kaikesta tulisi.

Kun he sanoivat hyvästi, juolahti jotakin rouva Mooren mieleen

ja hän sanoi rouva Bhattacharyalle, jonka kasvoista hän piti: —

Sallisittekohan meidän tulla vierailulle luoksenne jonakin päivänä?

— Milloin sitten? kysyi rouva kumartuen ihastuttavasti eteenpäin.

— Milloin teille vain sopii.

— Kaikki päivät ovat sopivia.

— Sopiiko torstaikin?

— Vallan mainiosti.

— Iloitsemme suuresti siitä, koska se on meistä todellakin hauskaa.

Mihin aikaan?

— Milloin vain.

— Sanokaa, milloin sopisi parhaiten. Me olemme täydellisiä muukalaisia

teidän maassanne. Emme tiedä lainkaan, milloin otatte vastaan, sanoi

neiti Quested.

Ei rouva Bhattacharyakaan näyttänyt olevan siitä selvillä. Hänen

viittauksensa vihjasivat siihen, että hän siitä alkaen, kun torstait

luotiin, oli tiennyt englantilaisten naisten tulevan vierailulle hänen

luokseen jonakin torstaina, ja oli senvuoksi aina kotona sinä päivänä.

Kaikki ihastutti eikä mikään kummastuttanut häntä. Hän lisäsi: — Me

matkustamme Kalkuttaan tänään.

— Niinkö? huudahti Adela, huomaamatta ensin ristiriitaa. Mutta sitten

hän sanoi: — Ah, mutta jos me tulemme, olette te matkustaneet!

— Rouva Bhattacharya ei väittänyt vastaan. Mutta hänen miehensä huusi

paikaltaan: — Niin, niin, teidän pitää tulla torstaina!

— Mutta tehän olette silloin Kalkutassa.

— Emmekä ole. Hän sanoi jotakin nopeasti bengaalin kielellä vaimolleen.

— Odotamme teitä torstaina.

— Niin, torstaina, toisti nainen.

— Ettehän vain aio meidän vuoksemme lykätä matkaanne tuonnemmaksi?

huudahti rouva Moore.

— Emme suinkaan. Emme ole sellaisia ihmisiä. Mies nauroi.

— Mutta luulen teidän sittenkin peruuttaneen matkanne. Olen siitä kovin

pahoillani.

Kaikki nauroivat nyt, huomaamatta kuitenkaan lainkaan sitä, että

olivat menetelleet kömpelösti. Seurasi loppumaton väittely, jonka

kuluessa rouva Turton hymyili itsekseen ja peräytyi omiensa luo.

Sovittiin lopuksi, että he tulisivat torstaina, mutta varhain aamulla,

häiritäkseen mahdollisimman vähän Bhattacharyain suunnitelmia.

Herra Bhattacharya lupasi lähettää vaununsa hakemaan heitä ja

palvelijan näyttämään heille tietä. He sanoivat jäähyväiset ladellen

kohteliaisuuksia ja hymyillen, ja kolme naista, jotka eivät tähän

saakka olleet ottaneet lainkaan osaa keskusteluun, pyrähti äkkiä esille

huvimajasta kuin kolme ihmeellisen väristä pääskystä ja kumarsi heille.

Sillä aikaa oli piiripäällikkökin tehnyt kierroksensa. Hän lausui

ystävällisiä huomautuksia ja muutamia leikillisiä sanoja, joille

taputettiin innostuneesti käsiä, mutta hän tiesi jotakin epäedullista

melkein jokaisesta vieraastaan ja esiintyi senvuoksi mahtavasti.

Elleivät he olleet pelanneet väärin, olivat he tehneet jotakin muuta

moitittavaa, ja nekin, joissa ei ollut mitään vikaa, halusivat hankkia

itselleen joitakin etuja häneltä. Hän arveli, että tällainen pelierä

saisi aikaan enemmän hyötyä kuin pahaa; muuten hän ei olisi pannut

sitä toimeenkaan, mutta hänellä ei ollut minkäänlaisia harhaluuloja ja

hän peräytyikin juuri oikeaan aikaan aukion englantilaiselle puolelle.

Hänen jättämänsä vaikutelmat vaihtelivat. Monet vieraat, erittäinkin

vaatimattomammat ja vähemmän englantilaistuneet, olivat vilpittömän

kiitollisia. Joutuminen niin korkean virkamiehen puhuteltavaksi

oli häviämätön aarre. He eivät välittäneet lainkaan siitä, kuinka

kauan he saivat seisoa, tai kuinka vähän tapahtui, ja kun kello löi

seitsemän, oli heidän poistuttava. Nawab Bahadur oli välinpitämätön

omasta puolestaan siitä huomiosta, joka tuli hänen osakseen, mutta

liikutettu siitä vilpittömästä ystävyydestä, jonka oli täytynyt

olla syynä kutsuun. Hän tunsi vaikeudet. Hamidullahinkin mielestä

piiripäällikkö oli suoriutunut hyvin tehtävästään, mutta toiset, kuten

Mahomet Alikin, olivat kyynillisiä, koska he olivat varmoja siitä, että

Turton oli toimeenpannut kutsut esimiestensä määräyksestä. Heitä kalvoi

koko ajan voimaton raivo, joka tarttui muutamiin muihinkin, jotka

olivat taipuvaisia katselemaan asioita terveemmältä näkökannalta. Ja

kuitenkin iloitsi Mahomet Alikin tulostaan. Pyhätöt ovat houkuttelevia

erittäinkin silloin, kun ne harvoin avataan, ja häntä huvitti

tarkastella englantilaisen kerhon juhlamenoja, voidakseen sitten

jälkeenpäin pilkata niitä ystäviensä kuullen.

Turtonin jälkeen täytti virkamiehistä parhaiten velvollisuutensa

pienen maakuntaopiston rehtori, herra Fielding. Hän tunsi hyvin vähän

maakuntaa ja vielä vähemmän sen asukkaita, minkävuoksi hän ei ollutkaan

niin kyynillinen kuin muut. Nuorekkaana ja iloisena hän kulki joukossa,

peuhasi ja teki lukemattomia erehdyksiä, joita hänen oppilaittensa

vanhemmat koettivat silotella, koska hän oli heidän suosiossaan.

Kun virvokkeita tarjottiin, ei hän palannutkaan englantilaisten

puolelle, vaan poltti suunsa indialaisilla herneillä eli gramilla.

Hän jutteli kaikkien kanssa ja söi kaikkea. Muun merkillisen lisäksi

hän kuuli noiden vasta Englannista saapuneiden naisten saavuttaneen

suuren menestyksen ja että heidän kohtelias pyyntönsä päästä rouva

Bhattacharyan vieraiksi ei ollut miellyttänyt ainoastaan rouvaa,

vaan kaikkia muitakin indialaisia, jotka olivat kuulleet puhuttavan

siitä. Se tuntui mieluisalta herra Fieldingistäkin. Hän tuskin tunsi

noita äsken saapuneita naisia, mutta päätti kuitenkin kertoa heille,

millaisen mielihyvän he ystävällisyydellään olivat valmistaneet

indialaisille.

Hän tapasi nuoremman heistä yksinään. Hän seisoi katsellen kaktusaidan

raosta kaukaisia Marabar-vuoria, jotka näyttivät siirtyneen lähemmäksi

auringon laskiessa. Fielding kertoi uutisensa hänelle ja hän oli siitä

niin iloinen ja kiitteli Fieldingiä niin sydämellisesti, että tämä

kutsui hänet ja toisen naisen kotiinsa teelle.

— Tulen hyvin mielelläni ja varmasti rouva Moorekin tulee.

— Elän melkein erakon tapaan.

— Sellainen elämä lienee ehkä edullisinta tällaisessa paikassa.

— Opetustyöni ja muiden toimieni takia voin vain harvoin käydä täällä

kerhossa.

— Tiedän sen, emmekä me milloinkaan tule alas täältä. Kadehdin teitä,

koska saatte elää indialaisten parissa.

— Tahtoisitteko mielellänne tutustua pariin kolmeen heistä?

— Hirveän mielelläni; sitähän juuri kaipaankin. Nämä kutsut

harmittavat minua ja tekevät minut niin alakuloiseksi. Maanmieheni

täällä ovat luullakseni mielettömiä. On hullutusta kutsua vieraita ja

kohdella heitä sitten töykeästi. Te ja herra Turton ja mahdollisesti

herra McBryde olette ainoat, jotka ovat käyttäytyneet jokseenkin

kohteliaasti, mutta noiden toisten käytös hävettää minua ja tilanne

näyttää muuttuvan vain pahemmaksi.

Niin kävikin. Englantilaiset miehet olivat aikoneet käyttäytyä

paremmin, mutta sen olivat estäneet heidän naisensa, joita heidän piti

palvella, tarjoilla heille teetä, neuvoa heille koirien kasvattamista

ja niin edespäin. Kun verkkopalloilu alkoi, tuli välimuuri

ylipääsemättömäksi. Oli aiottu panna toimeen muutamia Idän ja Lännen

välisiä otteluita, mutta ne unhotettiin, ja tavalliset kerhojoukkueet

ottivat kentät haltuunsa. Fieldingiäkin harmitti tämä, mutta hän

ei sanonut sitä tytölle, koska hänestä tytön lausunto oli tuntunut

jollakin tavalla teoreettiselta. — Kiinnostaako teitä indialainen

musiikki? hän kysyi. Yliopistossa oli muuan vanha opettaja, joka osasi

laulaa.

-— Ah, tahtoisin niin mielelläni kuunnella sitä! Tunnetteko tohtori

Azizin?

— Minä sekä tunnen hänet että en tunne. Tahtoisitteko, että kutsuisin

hänetkin?

— Rouva Moore pitää häntä hyvin miellyttävänä miehenä.

— Mainiota, neiti Quested! Sopiiko teille torstaina?

— Kyllä. Saman päivän aamuna aiomme käydä vierailulla tuon indialaisen

rouvan luona. Torstait ovat aina hauskoja päiviä.

— En pyydä pormestaria tulemaan mukaan. Tiedän, ettei hän kuitenkaan

pääse siihen aikaan.

— Ronnylla on aina niin paljon tehtävää, vastasi neiti Quested

katsellen kukkuloita. Ne muuttuivat äkkiä niin ihmeellisiksi. Mutta

hän ei voinut nähdä niitä. Kuva hänen elämästään naimisissa olevana

naisena ilmestyi kuin ikkunaluukku hänen eteensä peittäen vuoret

näkyvistä. Hän ja Ronny kävisivät täällä kerhossa tällä tavalla joka

iltapäivä ja ajaisivat sitten kotiinsa pukeutumaan. Heidän pitäisi

seurustella Lesleyn ja Callendarien, Turtonien ja Burtonien kanssa,

kutsua heidät luokseen ja käydä heidän luonaan, oikean Indian liukuessa

huomaamatta ohi. Värit olisivat vain jäljellä — kirjavan komea

lintumaailma aikaisin aamulla, valkoiset turbaanit, tulipunaiset tahi

siniset epäjumalankuvat — ja elämä jatkuisi niin kauan kuin väkeä olisi

basaareissa ja kylpijöitä vesilammikoissa. Hän saisi katsella kaikkea

tätä korkeista ajopeleistään. Mutta se voima, joka vaikutti värien ja

elämän takana, pakenisi häntä vielä perusteellisemmin kuin nyt. Hän

saisi aina katsella Indiaa kuin koruvyöhykettä, saamatta milloinkaan

tutustua sen henkeen; hän otaksui rouva Mooren nähneen vilahduksen

juuri tästä hengestä.

Ja kävi kuten hän oli ajatellutkin. He läksivät kerhosta viiden

minuutin kuluttua ja sitten he pukeutuivat ja päivällisille saapuivat

neiti Derek ja McBrydet, ja ateriaksi tarjottiin Juliennelientä,

jossa uiskenteli tykinluodin kokoisia pyöreitä herneitä, väärennettyä

maalaisleipää, kalaa, joka oli muka olevinaan kampelaa, mutta olikin

täynnä ilkeitä ruotoja, suuria herneitä kyljyksien kera, kakkua ja

paistetuille leipäviipaleille ladottuja sardiineja, siis oikeita

angloindialaisia ruokia. Joku laji voitiin lisätä tahi ottaa pois aina

sen mukaan, kuinka vieraiden yhteiskunnallinen asema laski tahi nousi,

herneet voivat kolista enemmän tahi vähemmän, sardiinit ja vermutti

saattoivat olla eri liikkeiden maahan tuomia, mutta perinnäistavat

olivat järkkymättömät; nautittiin maanpakolaisruokaa, jota ruoanlaittoa

ymmärtämättömät palvelijat olivat valmistaneet. Adela ajatteli kaikkia

niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet tänne ennen häntä,

istuutuen syömään samaa ruokaa ja edistämään samoja suunnitelmia

ja saamaan samoja moitteita samalla suopealla tavalla, kunnes he

saattoivat olla poikkeamatta syrjään vakituisista keskustelunaiheista

ja alkaa vuorostaan moittia toisia. — Minusta ei tule milloinkaan

sellaista, ajatteli hän, koska hän itse oli vielä nuori. Mutta samalla

hän tunsikin ruvenneensa vastustamaan jotakin, joka oli sekä petollista

että sitkeää ja jota vastaan hän tarvitsi liittolaisia. Hänen täytyi

kerätä Chandraporessa ympärilleen sellaisia henkilöitä, jotka tunsivat

hänen tavallaan, ja hän oli iloinen, että hän oli kohdannut herra

Fieldingin ja tuon indialaisen naisen, jonka nimeä hän ei osannut

lausua. Tässä oli ainakin alku, ja seuraavina päivinä hän aikoi ottaa

tarkemmin selkoa asemastaan.

Neiti Derek oli erään kaukaisen alkuasukasvaltion maharanin

seuranainen. Hän oli sukkela ja iloinen, ja viekoitteli kaikki

nauramaan lomalleen, jonka hän oli ottanut itselleen sentähden, että

hän oli mielestään ansainnut sen, eikä senvuoksi, että maharani oli

sallinut hänen matkustaa. Nyt hän sitäpaitsi tahtoi vallata maharajahin

auton, jonka tämä oli vienyt mukanaan Delhiin. Hänellä oli suuret

suunnitelmat, kuinka hän varastaisi sen sivuradan pääteasemalla

vaunusta, jossa se tuotiin takaisin. Hän sanoi myös jotakin hyvin

hullunkurista peli-illasta — hän suhtautui yksinkertaisesti koko

niemimaahan kuin johonkin operettiin. — Jollei näkisi noiden

henkilöiden koomillisia puolia, ei täällä voisi tulla toimeen, hän

sanoi. Rouva McBryde — hän oli juuri tuo nainen, joka oli toiminut

sairaanhoitajattarena — ei väsynyt huudahtelemaan: — Ah, Nancy, miten

sukkelaa! Ah, Nancy, tuollehan voi nauraa ihan kuollakseen! Kunpa

minäkin voisin noin suhtautua kaikkeen! Herra McBryde ei puhunut

paljoa, mutta tuntui mukavalta mieheltä.

Kun vieraat olivat menneet ja Adela paneutunut nukkumaan, keskustelivat

äiti ja poika jälleen keskenään. Poika tarvitsi hänen neuvoaan ja

apuaan, vaikka se toiselta puolen harmitti häntä. — Keskusteleeko

Adela paljonkin kanssasi? Minulla on niin ylenmäärin työtä, etten voi

oleskella hänen parissaan niin paljon kuin tahtoisin, mutta toivoakseni

hän on tyytyväinen.

— Adela ja minä keskustelemme enimmäkseen Indiasta. Mutta kun nyt

kerran tulit maininneeksi siitä, niin olet aivan oikeassa, että sinun

pitäisi olla enemmän hänen parissaan kuin nykyään.

— Ehkä, mutta silloin alkaisivat ihmiset juoruta.

— No, joskus niidenkin täytyy juoruta. Anna niiden puhua!

— Ihmiset ovat niin kummallisia täällä Indiassa, aivan toisenlaisia

kuin kotona Englannissa — täällä ollaan aina Parrasvalossa, kuten Burra

Sahib sanoo. Sanon sinulle Pienen esimerkin: Kun Adela meni kerhoalueen

laitaan Ja herra Fielding seurasi häntä sinne, näin sen herättävän

rouva Callendarin huomiota. He pitävät silmällä kaikkea, kunnes

näkevät, että vastatullut on oikeata lajia.

— En usko Adelan milloinkaan muuttuvan heidän kaltaisekseen — hän on

aivan liiaksi yksilöllinen.

— Niin, sellainen hän on, Ronny sanoi miettiväisesti. Hän tiesi

olevansa rouva Mooren mielestä aivan mahdoton. Tottuneena eristettyyn

elämäänsä Lontoossa rouva Moore ei tietenkään voinut käsittää,

että Indiassa, joka näytti olevan niin täynnä salaperäisyyttä,

sovinnaisuuskäsitteet olivat ankarampia kuin Englannissa. — Toivoakseni

ei hänen mieltään painosta mikään, jatkoi Ronny.

— Kysy häneltä, kysy häneltä itseltään, rakas poikani.

— Hän on ehkä kuullut puhuttavan kuumasta vuodenajasta, mutta tietysti

lähetän hänet vuoristoon huhtikuussa — en kuulu niiden joukkoon, jotka

antavat vaimonsa paistua täällä tasangolla.

— Ah, se ei suinkaan johdu ilmoista!

— Kaikki johtuu ilmoista täällä Indiassa, rakas äiti.

— Samaa sanoo herra McBrydekin, mutta Adelaa hermostuttavat paljon

pahemmin angloindialaiset itse. He eivät hänen mielestään käyttäydy

säädyllisesti indialaisia kohtaan.

— Mitä sanoinkaan? Ronny huudahti kiivastuen. — Tiesin sen jo

viime viikolla. On niin naisten tapaista vaivata päätään moisilla

pikkuasioilla!

Rouva Moore hämmästyi niin, että unhotti Adelan. — Pikkuasia!

Pikkuasia! toisti hän. — Mikä pikkuasia se on?

— Me emme ole tulleet tänne käyttäytyäksemme säädyllisesti.

— Mitä tarkoitat?

— Juuri sitä, mitä sanonkin. Olemme tulleet tänne jakamaan oikeutta ja

turvaamaan rauhaa. Se on ainakin minun käsitykseni asiasta. India ei

ole mikään vierassali.

— Sinulla on samanlaiset tunteet kuin Jumalalla, sanoi rouva Moore

tyynesti, mutta häntä suretti pikemminkin hänen käytöksensä kuin hänen

tunteensa.

Ronny koetti tyyntyä ja sanoi: — India pitää jumalista.

— Ja englantilaiset esiintyvät mielellään jumalina.

— Nyt ei ole kysymys siitä. Täällä me olemme ja tänne aiomme jäädäkin,

ja maa saa tyytyä meihin, olimmepa sitten jumalia tahi emme. Ah,

kuulehan nyt, huudahti hän melkein intomielisesti, — mitä te, sinä

ja Adela, oikeastaan vaaditte minulta? Pitäisikö minun toimia omia

maanmiehiäni ja kaikkea sitä vastaan, mitä kunnioitan ja ihailen

täällä? Pitäisikö minun luopua saamastani vallasta tehdä maalle

palveluksia, senvuoksi etten osaa käyttäytyä ystävällisesti? Ei

kumpikaan teistä ymmärrä, mitä työ on, sillä muussa tapauksessa ette

milloinkaan puhuisi tuollaista hentomielistä pötyä. Minusta on hyvin

ikävää kajota tähän asiaan, mutta joskus minun on pakko. Sinä ja Adela

käyttäydytte suorastaan sairaalloisen tunteellisesti. Pidin teitä

silmällä tänään kerhossa, sitten kuin Burra Sahib oli nähnyt niin

paljon vaivaa huvittaakseen teitä. Minä olen tullut tänne tekemään

työtä, muistakaa se, ja pitämään tätä kirottua maata aisoissa. En ole

lähetyssaarnaaja, en sosialistinen parlamentinjäsen, enkä harhaileva

hento- ja myötämielinen kirjailijakaan, vaan ainoastaan hallituksen

palvelija. Itsehän kehoitit minua valitsemaan juuri tämän ammatin, ja

se on sellaista kuin se on. Me emme ole ystävällisiä täällä Indiassa

emmekä aio tullakaan sellaisiksi. Meillä on täällä tärkeämpääkin

tehtävää.

Hän puhui vakavissaan. Hän työskenteli joka päivä uutterasti

oikeudessa koettaen päättää, kumpi kahdesta väärästä tiedosta oli

oikeampi, yrittäen jakaa oikeutta pelotta, koettaen suojella heikkoa

voimakkaamman sorrolta ja erottaa mahdottomuudet mahdollisista

valheista ja imartelusta huolimatta. Samana aamuna hän oli tuominnut

erään konduktöörin sen johdosta, että mies oli ottanut liian paljon

maksua pyhiinvaeltajilta, ja erään pathanin [pathanit, Etu-Indian

afgaanit] väkisinmakaamisyrityksestä. Hän ei odottanut itselleen mitään

kiitosta eikä tunnustusta tästä. Konduktööri ja pathani tulisivat

vetoamaan asiasta, lahjoisivat väliaikana todistajat paremmin ja

saisivat tuomionsa peruutetuiksi. Hän oli tehnyt velvollisuutensa.

Mutta hän halusi myötämielisyyttä omaistensa puolelta ja hän saikin

sitä muilta, paitsi näiltä vastatulleilta. Hän ei halunnut vaivautua

»peli-iltoihin» päivän työn päätyttyä, vaan halusi pelata verkkopalloa

toveriensa kanssa ja lepuuttaa jalkojaan matalassa tuolissa.

Hän puhui vakavissaan, mutta äiti toivoi sentään, ettei poika

olisi ollut niin kiihkeä. Miten Ronny herkuttelikaan tilanteiden

nurjilla puolilla! Miten hän korostikaan, ettei hän ollut tullut

Indiaan käyttäytymään säädyllisesti, tuntien siitä jopa suoranaista

tyydytystäkin. Äiti muisteli hänen kouluaikaansa. Nuoruusvuosien

inhimillisyys oli poissa; hän puhui kuin järkevä ja katkeroitunut

lapsi. Hänen sanansa olisivat ehkä vaikuttaneet äitiin, mutta kun

äiti kuunteli tuota itsetyytyväistä äänensävyä, kun hän näki suun

pyöristyvän niin itse rakkaasti pienen punaisen nenän alla, tunsi hän,

kylläkin sangen epäjohdonmukaisesti, ettei tämä ollut viimeinen sana

Indiasta. Heikkokin katumuksen tunne — ei mikään sen korea vastike,

vaan sydämestä lähtevä todellinen katumus — olisi tehnyt Ronnystä

toisenlaisen miehen ja brittiläisestä keisarikunnasta toisenlaisen

laitoksen.

— Aion väitellä tästä, vieläpä nuhdellakin sinua, sanoi rouva

Moore helistellen sormuksiaan. — Englantilaiset ovat tulleet tänne

käyttäytyäkseen säädyllisesti.

— Kuinka aiot selittää sen? kysyi Ronny, nyt hyvin ystävällisellä

äänellä, koska hän häpesi äskeistä kärsimättömyyttään.

— Siten, että Indiakin kuuluu maailmaan. Ja Jumala on luonut meidät

tähän maailmaan, jotta olisimme ystävällisiä toisillemme. Jumala

on rakkaus. Äiti epäröi nähdessään, kuinka vastenmielisiltä hänen

väitteensä tuntuivat Ronnystä, mutta jokin pakotti hänet jatkamaan: —

Jumala on luonut meidät tähän maailmaan, jotta rakastaisimme toisiamme

ja todistaisimme sen teoillamme. Hän on läsnä kaikkialla, Indiassakin,

nähdäkseen, kuinka onnistumme.

Ronny näytti nyreältä ja hieman levottomaltakin. Hän tunsi tämän

uskonnollisen piirteen äidissään ja piti sitä heikkouden merkkinä. Kun

hänen isäpuolensa kuoli, oli se esiintynyt hyvin silmiinpistävästi.

Hän ajatteli: »Äiti alkaa tietenkin jo käydä vanhaksi, enkä minä saa

vihastua hänen sanoistaan».

— Jumala tyytyy siihenkin, että koetamme käyttäytyä säädyllisesti. Hän

siunaa kaikkia vakavia, voimattomiakin pyrkimyksiä. Arvelen kaikkien

epäonnistuvan, mutta epäonnistumistahan on niin monenlaista. Hyvää

tahtoa, enemmän hyvää tahtoa, vielä enemmän hyvää tahtoa. Vaikka minä

puhuisin enkelten kielellä...

Ronny odotti, kunnes hän oli lopettanut, ja sanoi sitten

ystävällisesti: — Niin juuri! Minun pitää nyt luullakseni lähteä

selailemaan papereitani ja sinun pitää mennä nukkumaan.

— Minäkin luulen niin olevan parasta. He eivät kuitenkaan eronneet

vielä muutamiin minuutteihin, vaikka keskustelu olikin muuttunut

hajanaiseksi, kun siihen oli sekoitettu kristillisyyttä. Ronny hyväksyi

uskonnon sikäli kuin se rajoittui kansallishymniin, mutta ei hyväksynyt

sitä enää silloin, kun se vaati itselleen vaikutusvaltaa hänen

elämäänsä. Silloin oli hänen tapanaan sanoa kunnioittavasti, mutta

tiukasti: — En pidä lainkaan siitä, että puhutaan tällaisesta. Jokainen

selvittäköön uskonasiansa parhaan taitonsa mukaan. Ja kaikki, jotka

kuulivat hänen puhuvan, sanoivat: »Hyvä!»

Rouva Moore tunsi erehtyneensä puhumalla Jumalasta, mutta kuta

vanhemmaksi hän tuli, sitä vaikeampi hänen oli välttää puhumasta

Hänestä. Jumala oli alituisesti ollut hänen ajatuksissaan hänen Indiaan

tulostaan saakka, vaikka hän, kummallista kyllä, ei tuntenut siitä

enää samaa tyydytystä kuin ennen. Hänen täytyi alinomaa toistella

Jumalan nimeä, koska se oli suurinta, mitä hän tiesi, mutta hän

ei ollut milloinkaan tuntenut sen vaikutusta niin vähäiseksi kuin

nyt. Taivaankannen yläpuolella tuntui aina olevan toinen kansi ja

kaukaisimmankin kaiun takana hiljaisuus. Ja hän katui jälkeenpäin,

ettei hän ollut pysynyt tuossa todellisessa ja vakavassa aiheessa,

josta hänen matkansa Indiaan oli johtunut, Ronnyn ja Adelan välisessä

suhteessa. Joutuisivatko he kihloihin vai ei?