Näyteltiin juuri »Kate-serkun» kolmatta näytöstä, kun rouva Moore
saapui kerhoon. Ikkunat olivat peitetyt, jotteivät palvelijat näkisi
isäntäväkensä näyttelevän, ja kuumuus oli senvuoksi tukahduttava.
Toinen sähkölöyhyttimistä surisi kuin haavoittunut lintu; toinen oli
rikki. Koskei rouva Moore halunnut palata katselijoiden joukkoon, hän
meni biljaardisaliin, missä hän tervehdykseksi sai kuulla huudahduksen:
»Haluaisin oppia tuntemaan _oikean_ Indian!», ja silloin hänen oma
elämänsä muuttui hänelle heti jälleen todelliseksi. Puhuja oli Adela
Quested, tuo kummallinen, harkitsevainen tyttö, jonka saattamisen
Englannista tänne Ronny oli uskonut hänen tehtäväkseen. Ja Ronny
oli hänen yhtä harkitsevainen poikansa, jonka kanssa neiti Quested
luultavasti, mutta ei kuitenkaan varmasti, menisi naimisiin, ja itse
hän oli jo vanhahko nainen.
‒ Niin minäkin haluaisin, ja toivon vain, että saisimme tilaisuutta
siihen. Turtonit luultavasti järjestävät meille jotakin tiistaina.
‒ Siitä tulee ratsastusretki norsuilla tavalliseen tapaan. Ajatelkaa
nyt tätäkin iltaa. »Kate-serkku!» Kuinka hullunkurista! »Kate-serkku»!
Mutta mitä sinä löysit? Onnistuitko vangitsemaan kuun Gangeksesta?
Molemmat naiset olivat sattumalta edellisenä iltana nähneet kuun
heijastuvan etäällä joen pintaan. Vesi oli venyttänyt sitä niin, että
kuun kuvajainen näytti suuremmalta ja loistavammalta kuin kuu itse, ja
se oli huvittanut heitä.
— Menin moskeaan, mutta en tavoittanut kuuta.
— Kulma on jo varmasti muuttunut. Se nousee vasta myöhemmin.
— Niinpä niin, haukotteli rouva Moore, jota kävelyretki oli väsyttänyt.
— Annahan minun ajatella — me kai emme näe täällä kuun toista puolta,
luullakseni.
— Niin huonosti ei Indian laita sentään vielä ole, sanoi muuan
miellyttävä ääni. — Toisen puolen maasta, jos niin tahdotte, mutta
kuu on täällä sama kuin muuallakin. Ei kukaan läsnäolijoista tuntenut
puhujaa eivätkä he nähneet häntä sen koommin. Sanottuaan ystävälliset
sanansa hän käveli punaisten tiilipylväiden välitse pimeään.
— Me emme näe edes maankaan toista puolta, ja sitä juuri valitammekin,
sanoi Adela. Rouva Moore oli samaa mieltä. Heidän nykyinen veltto
elämänsä oli pettymys hänellekin. He olivat tehneet hyvin romanttisen
matkan Välimeren poikki ja Egyptin hiekkasärkkien sivu Bombayn
satamaan, mutta saaneetkin perille tultuaan tutustua tällaiseen
mitättömään paikkaan. Mutta hän ei suhtautunut pettymykseen niin
vakavasti kuin neiti Quested, yksinkertaisesti vain senvuoksi, että hän
oli neljäkymmentä vuotta vanhempi ja oppinut kokemuksesta tietämään,
ettei elämä milloinkaan täytä toivomuksiamme sinä hetkenä, joka
mielestämme parhaiten sopisi siihen.
— Tahdotteko juotavaa? kysyi toinen miellyttävä ääni. ‒ Rouva Moore —
neiti Quested — juokaa lasillinen tahi pari. Tällä kertaa he tunsivat
puhujan piiripäälliköksi, herra Turtoniksi, jonka luona he olivat
syöneet päivällistä. Hänkin oli huomannut Kate-serkun ilmapiirin liian
kuumaksi. Ronny, hän kertoi, toimi näyttämöohjaajana majuri Callendarin
asemesta, jonka hänen indialainen apulaisensa oli jättänyt pulaan, ja
oli vallan mainio. Hän alkoi sitten puhua Ronnyn muista ansioista ja
lausui tyyneen, ratkaisevaan tapaansa sangen ylisteleviä sanoja. Se ei
johtunut siitä, että tämä nuori mies oli etevä urheilija, kielentaitaja
ja tarkka lakimies, vaan siitä — tässä pantiin paino vaan-sanalle —
ettei Ronny katsonut mitä hyvänsä arvolleen sopivaksi.
Rouva Moore hämmästyi suuresti kuullessaan sen, koska arvokkuus ei
juuri kuulu niihin avuihin, joita äidit haluavat nähdä pojissaan. Neiti
Questedkin kuunteli sitä levottomana; hän ei ollut vielä harkinnut
tarpeeksi, pitikö hän sellaisista miehistä, jotka kehuvat avujaan.
Vieläpä hän koetti väitellä asiasta herra Turtonin kanssa, mutta tämä
keskeytti hänet ystävällisellä kädenliikkeellä, jatkaen arvosteluaan: —
Kaiken kaikkiaan, Heaslop on oikea sahib. Hän on juuri sellainen mies,
jollaisia me tarvitsemme. Muuan toinen lakimies, joka seisoi nojautuen
biljaardipöytään, lisäsi: — Nyt sen kuulitte! Asia oli sillä selvä, ja
piiripäällikkö meni matkoihinsa täyttämään muita velvollisuuksiaan.
Sillä aikaa näytelmä loppui ja amatööriorkesteri alkoi soittaa
kansallishymniä. Keskustelu ja biljaardipeli taukosivat, kasvot
jäykistyivät. Se oli miehitysarmeijan sotavirsi. Se muistutti jokaista
kerhon jäsentä, että he olivat maanpaossa eläviä englantilaisia. Se
herätti hieman tunteellisuutta ja vahvisti tahdonvoimaa. Ja vaikka he
eivät tunteneetkaan mielessään mitään kuninkaallista tahi jumalallista,
tunsivat he kuitenkin jotakin ja saivat voimia tulevien päivien
vastoinkäymisiin. Sitten he kaatoivat laseihin ja tarjosivat toisilleen
juomaa.
— Adela, tahdotko sinäkin lasillisen? Entä äiti?
He kiittivät kieltäytyen — he olivat kyllästyneet juomiin — ja neiti
Quested, joka aina lausui ajatuksensa suoraan, selitti jälleen
haluavansa tutustua oikeaan Indiaan.
Ronny oli loistavalla tuulella. Adelan toivomus tuntui hänestä
hullunkuriselta ja hän huusi eräälle ohikulkijalle: ... Fielding,
kuinka voi tutustua oikeaan Indiaan?
— Koettamalla tutustua indialaisiin, vastasi mies ja katosi.
— Kuka hän oli?
‒ Opettajamme — maakuntaopiston opettaja.
— Niinkuin sitten muka voitaisiin päästä tutustumasta heihin, huokasi
rouva Lesley.
— Minä ainakin olen päässyt, sanoi neiti Quested. —| Paitsi omaa
palvelijaani olen tuskin puhutellut ainoatakaan intialaista
maihinastumiseni jälkeen.
— Kiittäkää onneanne.
— Mutta tahtoisin tutustua heihin.
Hän joutui huvitetun naisryhmän keskipisteeksi. Muuan sanoi: — Ikävöidä
indialaisia! Onko kuultu kummempaa! Toinen lausui — Alkuasukkaita!
Miten hullunkurista! Kolmas, hieman vakavampi, sanoi: — Antakaahan
minun selittää. Alkuasukkaat lakkaavat kunnioittamasta meitä
tutustuttuaan meihin.
‒ Tavallisesti käy niin.
Mutta ystävällinen ja vaatimaton nainen jatkoi: — Olin
sairaanhoitajatar ennen naimisiinmenoani ja jouduin usein tekemisiin
heidän kanssaan. Tunnen indialaiset. Miten hirveän ikävä asema
englantilaiselle naiselle — olin sairaanhoitajattarena itsenäisessä
valtiossa. Siellä toivoi vain, että olisi saanut olla heistä erillään
niin paljon kuin suinkin.
— Potilaistako myös?
— Nähkääs, kun alkuasukkaan annetaan kuolla, ei sen ystävällisempää
tekoa voida tehdäkään hänelle, sanoi rouva Callendar.
— Mutta ajatelkaahan, jos hän pääsisikin taivaaseen, sanoi rouva Moore
lempeästi, mutta ivallisesti hymyillen.
— Menköön minne haluaa, kunhan ei vain tule minun tielleni. Kun
ajattelen heitä, käy ihoni kananlihalle.
— Minäkin olen tuuminut tuota taivaassa-tapaamisasiaa, ja juuri
senvuoksi en hyväksykään lähetyssaarnaajia, sanoi nainen, joka oli
ennen toiminut sairaanhoitajattarena. — Pappeja saa kyllä olla, mutta
ei lähetyssaarnaajia. Selitän heti tarkemmin ajatukseni.
Mutta samassa tuli piiripäällikkö väliin.
— Haluatteko todellakin tutustua arjalaiseen veljeenne, neiti Quested?
Se käy helposti päinsä. En luullut hänen voivan huvittaa teitä.
Hän mietti hetkisen. — Saatte käytännöllisesti katsoen tutustua
minkälaiseen tyyppiin haluatte. Valitkaa vain. Tunnen virkamiehet ja
tilanomistajat. Heaslop voi viedä teidät asianajajapiireihin, ja jos
tahdotte tutustua tarkemmin opetukseen, voimme kääntyä Fieldingin
puoleen.
‒ Olen väsynyt katselemaan noita maalauksellisia olentoja, jotka
kulkevat ohitseni kuin koruvyöhykkeen kuvat, sanoi tyttö. — Se oli
ihmeellistä ensin astuessamme maihin, mutta pinnallinen lumous haihtuu
pian.
Hänen saamansa vaikutelmat eivät kiinnostaneet vähääkään
piiripäällikköä, joka oli päättänyt vain huvittaa tyttöä. Pitäisikö hän
ehkä pelierästä? Piiripäällikkö selitti hänelle, millainen se tulisi
olemaan — ei bridge-erä, vaan kutsut, joissa Idän ja Lännen puolueet
sekautuisivat yhteen. Ilmaisumuoto oli hänen oma keksimänsä ja huvitti
kaikkia, jotka sen kuulivat.
— Tahtoisin tutustua niihin indialaisiin, jotka ovat samassa
yhteiskunta-asemassa kuin tekin ja joita te kohtelette kuin ystäviä.
— Mutta he eivät ole samassa yhteiskunta-asemassa kuin me, sanoi
piiripäällikkö nauraen. — He ovat täynnä maailman kaikkia hyveitä,
mutta eivät kuitenkaan ole samassa asemassa kuin me, ja nyt on kello jo
puolikaksitoista ja on liian myöhäistä ruveta selittämään syitä siihen.
— Neiti Quested, millainen nimi! rouva Turton huomautti miehelleen
heidän ajaessaan kotiin. Tämä nuori nainen ei ollut saavuttanut hänen
hyväksymistään; hän oli rouvan mielestä vastenmielinen ja nenäkäs.
Hän toivoi, ettei neiti Questediä olisi tuotu tänne naitettavaksi
kuten näytti, tuolle kiltille pienelle Heaslopille. Hänen miehensä
oli sydämessään samaa mieltä, mutta hän ei arvostellut milloinkaan
englantilaista naista, ellei siihen ollut pakkoa, ja sanoi sentähden
vain, että neiti Quested tietysti oli väärässä. Sitten hän lisäsi:
— India saa aikaan ihmeitä arvosteluun nähden erittäinkin kuumana
vuodenaikana; se on saanut ihmeitä aikaan Fieldingissäkin. — Rouva
Turton huomautti, ettei Fielding ollutkaan oikeata lajia, ja että hän
voi mainiosti mennä naimisiin neiti Questedin kanssa, koska ei hänkään
ollut oikeata lajia. He saapuivat huvilaansa, joka oli matala ja
äärettömän laaja, koko siirtokunnan vanhin ja epämukavin huvila, jonka
nurmikentät olivat syvän liemilautasen muotoisia. He ottivat vieläkin
lasillisen, mutta nyt vain paljasta vettä, ja menivät vuoteeseen.
Heidän poistumisensa kerhosta merkitsi illan huvitusten loppua, sillä
kaikilla tällaisilla kokouksilla oli virallinen vivahdus. Sellaisen
yhteiskunnan, joka polvistuu varakuninkaan edessä uskoen kuninkaaseen
liittyvän jumaluuden olevan siirrettävissä, täytyy myös tuntea
kunnioitusta varakuninkaan edustajaa kohtaan. Chandraporessa olivat
Turtonit pieniä jumalia.
— Kuinka ystävällinen Burra Sahib olikaan! sanoi Ronny, mielihyvillään
hänen vierailleen osoitetusta huomaavaisuudesta. — Tiedättekö, hän
ei ole milloinkaan ennen toimeenpannut peli-iltaa. Ja päivällisten
jälkeen päälle päätteeksi. Toivon, että olisin voinut järjestää jotakin
itse, mutta kunhan tunnette alkuasukkaat paremmin, ymmärrätte, että
se on helpompaa Burra Sahibille kuin minulle. He tuntevat hänet —
he tietävät, ettei hänen kanssaan sovi leikkiä — minähän olen vielä
verraten outo täällä. Kenenkään ei tarvitse luullakaan tuntevansa
tätä maata, ennenkuin hän on oleskellut täällä parikymmentä vuotta.
Hei, äiti, tässä on päällystakkisi! Ajattele, millaisia erehdyksiä
ihminen sentään voi tehdä! Heti tänne tuloni jälkeen tarjosin eräälle
asianajajalle savukkeen. Jälkeenpäin sain tietää, että hän oli
lähettänyt apulaisensa basaareihin kertomaan siitä ja ilmoittamaan
kaikille oikeauskoisille, että heidän oli parasta kääntyä Vakil Mahomet
Alin puoleen, koska Ali oli muka hyvissä väleissä pormestarin kanssa.
Sen jälkeen olen oikeudessa kohdellut häntä niin asiallisesti kuin
suinkin. Se oli minulle opiksi ja toivoakseni hänelle myös.
— Eikö olisi paremmin opiksi, jos tarjoaisit kaikille asianajajille
savukkeen?
— Ehkä, mutta aikaa on vähän ja liha on heikko; Luulenpa, että tupakoin
mieluummin kerhossa omieni joukossa.
— Miksi ei noita asianajajia kutsuta kerhoon? kysyi neiti Quested
itsepäisesti.
Pääsy kielletty. Hän oli ystävällinen ja suopea ja näytti ymmärtävän
selvästi, miksi neiti Quested ei ymmärtänyt. Hän käsitti olleensa
samanlainen itsekin, mutta ei pitkää aikaa. Hän meni kuistille ja huusi
tiukasti. Hänen saisinsa vastasi, ja kääntämättä päätään Ronny käski
ajaa vaununsa esiin.
Rouva Moore, joka oli ikävystynyt kerhossa, vilkastui ulkoilmassa.
Hän katseli kuuta, joka kumotti kullankeltaisena purppuraisella
taivaalla. Englannissa kuu oli tuntunut hänestä kylmältä ja vieraalta,
mutta täällä se kääriytyi yön syliin maan ja kaikkien muiden tähtien
kanssa. Äkillinen tunne hänen ja taivaankappalten yhteydestä ja
sukulaisuudesta virtasi tuon vanhan naisen läpi kuin vesi säiliön
läpi, jättäen jälkeensä kummallisen raittiin viileyden. Hän ei
hyväksynyt »Kate-serkkua» eikä kansallishymniä, mutta niiden sävel
oli muuttunut uudeksi, samalla tavoin kuin cocktail ja sikarit olivat
muuttuneet näkymättömiksi kukiksi. Kun moskea tuli näkyviin pitkänä ja
latteakattoisena eräässä tien mutkassa, hän huudahti: — Kas tuonne minä
menin; kävin siellä!
‒ Oletko käynyt siellä? Milloin sitten? kysyi hänen poikansa.
— Väliajalla.
— Mutta, äiti, eihän sellainen sovi lainkaan.
— Eikö äidillekään? vastasi rouva Moore.
— Ei, Se ei todellakaan sovi tässä maassa. Se on vaarallista jo
käärmeidenkin vuoksi. Ne lähtevät tavallisesti liikkeelle iltaisin.
— Juuri niin sanoi nuori mieskin.
— Tämähän kuulostaa hyvin romanttiselta, sanoi neiti Quested, joka
oli tavattomasti kiintynyt rouva Mooreen ja iloitsi hänen pienestä
seikkailustaan. — Sinä kohtaat moskeassa nuoren miehen etkä mainitse
siitä minulle mitään.
— Aioin juuri kertoa siitä sinulle, Adela, kun jotakin tuli väliin, ja
sitten unhotin sen. Muistini alkaa jo huonontua.
— Oliko hän hauska?
Rouva istui hetkisen vaiti ja sanoi sitten: — Hyvin hauska.
— Kuka hän oli? kysyi Ronny.
— Lääkäri; en tiedä hänen nimeään.
— Lääkärikö? En tunne ketään nuorta lääkäriä täällä Chandraporessa.
Minkä näköinen hän oli?
— Melko lyhyt, pieniviiksinen ja vilkassilmäinen mies. Hän huusi
minulle jotakin kengistäni, ollessani moskean pimeimmässä osassa.
Siten pääsimme puheen alkuun. Hän luuli minun tulleen pyhäkköön kengät
jalassa, mutta onneksi olin muistanut tavan. Hän kertoi minulle
lapsistaan ja sitten palasimme yhdessä kerhoon. Hän sanoi tuntevansa
sinut hyvin.
‒ Kunpa vain olisit näyttänyt hänet minulle! En saa nyt päähäni, kuka
hän on.
— Hän ei tullut sisälle kerhoon. Hän sanoi, ettei hän saa.
— Silloin totuus paljastui Heaslopille ja hän huudahti: — Hyvä Jumala!
Ei suinkaan hän ollut muhamettilainen? Miksi ihmeessä et sanonut
puhutelleesi alkuasukasta? Olin aivan väärillä jäljillä.
— Muhamettilainen! Miten äärettömän kiinnostavaa! huudahti neiti
Quested. — Ronny, eikö tämä olekin juuri äitisi tapaista? Meidän
keskustellessamme, kuinka pääsisimme tuntemaan oikean Indian, hän menee
ja kohtaa; sen, ja unhottaa sitten kokonaan kokemuksensa.
Mutta Ronny oli hämillään. Äitinsä kuvauksesta hän oli luullut lääkäriä
nuoreksi Mugginsiksi Gangeksen toiselta puolen ja paljastanut kaikki
toverilliset tunteensa. Olipa tämä sekasotkua! Miksi äiti ei ollut
vihjaissut äänenpainollaankaan puhuvansa indialaisesta? Vihaisesti ja
diktaattorimaisesti hän alkoi kysellä häneltä: — Huusiko hän todellakin
sinulle moskeassa? Kuinka? Miten hävytöntä! Mitä hänellä itsellään oli
tekemistä siellä siihen aikaan? Ei, se ei ole heidän rukoushetkensä.
Tämän hän sanoi vastaukseksi neiti Questedille, joka oli hyvin
innoissaan seikkailusta. — Vai huusi hän sinulle jotakin kengistäsi.
Siinä tapauksessa se oli hävyttömyys. Vanha temppu! Toivon, ettet olisi
riisunut kenkiäsi.
— Ehkäpä se oli hävyttömyyttä, mutta mikään temppu se ei ollut, sanoi
rouva Moore. Indialainen oli vallan suunniltaan, kuulin sen hänen
äänestään. Mutta hän muuttui heti, kun vastasin hänelle.
— Sinun ei olisi pitänyt vastata.
— Mutta, kuulehan nyt, sanoi järkevä tyttö — etkö odottaisi vastausta
joltakin muhamettilaiselta, jos käskisit häntä ottamaan hatun päästä
kirkossa?
— Siinä on ero, äärettömän suuri ero, mutta te ette ymmärrä sitä.
‒ Tiedän, etten ymmärrä, mutta tahtoisin käsittää sen. Ole ystävällinen
ja selitä meille.
Heaslop toivoi, ettei Adela puuttuisi koko asiaan. Hänen äitinsä
ei merkinnyt niin paljon — hän oli vain huvimatkailija, tilapäinen
saattaja, joka palaisi Englantiin sulattamaan saamiaan vaikutelmia.
Mutta Adelaan nähden, joka aikoi jäädä pysyvästi maahan, oli
toisin; kävisi väsyttäväksi, jos hän joutuisi väärälle tolalle
alkuasukaskysymyksessä. Hilliten hevosia hän sanoi: — Tuolla on teidän
Gangeksenne.
Naisten huomio kääntyi toiselle taholle. Heidän edessään alhaalla
välähti näkyviin loistava valopilkku. Se ei ollut vettä eikä kuutamoa,
vaan kuin valkea kuhilas pimeyden viljapellolla. Heaslop kertoi heille,
että juuri siihen paikkaan oli muodostumassa uusi hiekkasärkkä ja
että tuo tumma kohta sen huipulla oli hiekkaa ja että ruumiit soluvat
sen sivu Benareksesta tahi niiden pitäisi solua, jos vain krokotiilit
jättäisivät ne rauhaan. — Tänne Chandraporeen saapuu hyvin vähän
ruumiita.
— Krokotiilejä siinäkin! Miten hirveätä! mumisi hänen äitinsä. Nuoret
vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät; heitä huvitti, kun vanha nainen
sai silloin tällöin pieniä pelonkohtauksia, ja niin oli sopusointu
heidän välilleen palautettu. Rouva Moore jatkoi: — Hirmuinen joki!
Ihmeellinen joki! — ja huokasi. Loiste alkoi jo himmentyä joko kuun
kulun tahi hiekan liikehtimisen vaikutuksesta; Pian olisi tuo loistava
kuhilas poissa ja vain pieni ympyrä, joka sekin muuttuisi, kimaltelisi
virtaavan tyhjyyden päällä. Naiset väittelivät, ryhtyisivätkö he
odottamaan muutosta vai ei. Mutta hiljaisuus oli jo tiessään ja hevoset
liikahtelivat malttamattomasti. Ajatellen hevosia he eivät jääneet
pitemmälti odottamaan, vaan ajoivat pormestarin huvilaan, missä neiti
Quested meni heti levolle rouva Mooren jutellessa hetkisen poikansa
kanssa.
Heaslop tahtoi kuulla enemmän tuosta muhamettilaisesta lääkäristä.
Hänen velvollisuuksiinsa kuului epäilyttävien kuljeksijain
ilmiantaminen; mies oli varmaankin ollut joku kurja puoskari, joka oli
lähtenyt liikkeelle basaareista. Kun rouva Moore kertoi miehellä...
olevan jotakin tekemistä Minto-sairaalassa, tunsi Heaslop huojennusta
ja sanoi, että sen miehen täytyi olla Aziz, ja että hänestä ei ollut
mitään pahaa sanottavana.
— Aziz, ihastuttava nimi!
— Keskustelit siis hänen kanssaan. Tuntuiko hän sinusta
suopeamieliseltä?
Tietämättä lainkaan, mitä kysymys tarkoitti, rouva Moore vastasi: —
Kyllä, heti ensi hetkestä.
— Tarkoitan vain ylimalkaisesti. Tekikö hän sellaisen vaikutuksen,
että hän sietää meitä — meitä raakoja valloittajia, piintyneitä
virkavaltaisia miehiä, yleensä meitä kaikkia?
— Kyllä, luulen niin, paitsi Callendareita. Hän ei hyväksynyt
Callendareita lainkaan.
— Vai niin, ja hänkö sanoi sen sinulle? Tämä tulee kiinnostamaan
majuria. Ihmettelenpä, mitä hän sillä tarkoitti.
— Ronny, Ronny, et suinkaan aio kertoa tätä majurille?
— Kyllä. Minun on yksinkertaisesti pakko.
— Mutta, hyvä lapsi —
— Jos majuri kuulee jonkun alkuasukas-apulaiseni morkkaavan minua,
kertoo hän siitä minulle.
— Mutta, hyvä lapsi, keskustelummehan oli yksityinen.
‒ Indiassa ei ole mikään yksityistä. Aziz tietää sen kyllä, niin ettei
sinun tarvitse olla huolissasi siitä. Hän tarkoitti jotakin sanoillaan.
Oma käsitykseni on, ettei hän puhunut totta.
— Miksi se ei olisi ollut totta?
— Hän moitti majuria vaikuttaakseen sinuun.
— Hyväinen aika, en ymmärrä nyt tarkoitustasi!
— Se on sivistyneiden alkuasukasten uusin temppu. Ennen vanhaan he
tavallisesti ryömivät, mutta nuorempi sukupolvi haluaa ilmaista
miehekkään riippumattomuutensa. He luulevat sen vaikuttavan paremmin.
Mutta pöyhkeillessään tahi ryömiessään alkuasukas kätkee aina jotakin
sanojensa taakse, ja ellei muuta, niin hän koettaa ainakin sokaista
kuuntelijan silmät. Heidän joukossaan on tietysti poikkeuksiakin.
— Oleskellessasi kotona et milloinkaan arvostellut ihmisiä noin.
— India ei ole koti, vastasi Heaslop melkein töykeästi, mutta
saadakseen äitinsä vakuutetuksi hän oli toistanut lauseparsia ja
väitteitä, joita hän oli kuullut vanhemmilta virkaveljiltään, eikä hän
senvuoksi tuntenut itseään oikein varmaksi. Kun hän sanoi: — Heidän
joukossaan on tietysti poikkeuksiakin, matki hän herra Furtonia, ja
»sokaista kuuntelijan silmät» oli majuri Callendarin omaisuutta.
Lauseparret tehosivat tavallisesti ja niitä käytettiinkin yleisesti
kerhossa, mutta rouva Moore oli taitava huomaamaan, milloin joku liehui
lainalentimillä, ja olisi voinut vaatia häntä mainitsemaan suoranaisia
esimerkkejä.
Mutta hän sanoi vain: — En voi kieltää, etteivät sanasi kuulosta
hyvin järkeviltä, mutta et saa missään tapauksessa kertoa majuri
Callendarille sanaakaan siitä, mitä minä nyt olen kertonut sinulle
tohtori Azizista.
Heaslop tunsi olevansa uskoton omaa luokkaansa kohtaan, mutta lupasi
kuitenkin ja lisäsi: — Vastapalvelukseksi pitää sinun luvata, ettet
puhu Adelalle mitään Azizista.
— Enkö saisi puhua hänestä? Miksi en?
— Nyt palaat jälleen samaan asiaan, äiti. En voi todellakaan selittää
sinulle kaikkea. En tahdo, että Adela tulee levottomaksi, siinä kaikki.
Hän saattaa ruveta miettimään, kohtelemmeko me alkuasukkaita oikein ja
muita samanlaisia jonninjoutavia asioita.
— Mutta hän matkusti tänne juuri senvuoksi. Me keskustelimme kaikesta
laivassa ja meillä oli siitä oikein pitkä keskustelu astuessamme maihin
Adenissa. Hän tuntee sinut leikissä, mutta ei työssä, kuten hän sanoo,
ja hän halusi tulla tänne katselemaan hieman ympärilleen, ennenkuin hän
tekee lopullisen päätöksensä — ja ennenkuin sinäkään teet sen. Hän on
hyvin järkevä tyttö.
— Tiedän sen, Heaslop sanoi alakuloisesti.
Hänen äänensä hieman levoton sävy saattoi hänen äitinsä ajattelemaan,
että hän oli yhä vielä tuollainen pieni poika, jonka täytyi saada
omakseen haluamansa kapine, minkävuoksi hän lupasikin täyttää hänen
pyyntönsä. He sanoivat toisilleen hyvää yötä suudellen toisiaan.
Mutta Heaslop ei ollut kieltänyt äitiään ajattelemasta Azizia
ja äiti muistelikin häntä mennessään huoneeseensa. Hän ajatteli
uudestaan kohtausta moskeassa pojan selitysten valossa nähdäkseen,
kenen saama vaikutelma oli oikea. Niin, sitä saattoi kyllä pitää
vastenmielisenäkin. Lääkäri oli aloittanut moittimalla häntä, oli
ensin sanonut rouva Callendaria hauskaksi, mutta muuttanutkin sitten
arvosteluaan, kun oli tuntenut lujaa maata jalkojensa alla. Hän oli
kertonut vaikeroiden suruistaan, poikennut lukemattomia kertoja toiseen
äänilajiin puhuessaan samasta asiasta, ollut epäluotettava, kyseliäs
ja kerskaileva. Niin, se oli aivan totta, mutta millaisen väärän kuvan
se antoikaan miehestä; se, mikä oli olennaista hänessä, oli lyöty
kuoliaaksi.
Ripustaessaan päällystakkiaan naulaan hän huomasi pienen ampiaisen
istuutuneen naulan päähän. Hän oli oppinut tuntemaan tuon ampiaisen
tahi sen sukulaiset päivän kuluessa. Ne eivät olleet samanlaisia kuin
englantilaiset ampiaiset, näillä oli pitkät keltaiset jalat. Ehkä
ampiainen luuli naulaa oksaksi — indialaiset eläimet eivät osaa erottaa
rakennusten sisäpuolta ulkopuolesta. Yöperhoset, rotat, linnut ja
hyönteiset rakentavat pesänsä yhtä hyvin sisälle kuin uloskin; rakennus
on niille ikuisen viidakon luonnollinen kasvi. Tuossa se riippui
nukkuen, shakaalien ulvoessa kiihkeästi kedoilla ja niiden haukunnan
sekautuessa rumpujen pärinään.
— Pieni ystäväni, rouva Moore sanoi ampiaiselle. Se ei herännyt, mutta
hänen äänensä liehui ulos ja lisäsi yön hämminkiä.