II

Nuori mies hyppäsi pyörältään, joka kaatui, ennenkuin palvelija ennätti

tarttua siihen, ja riensi kuistiin. Hän aivan säteili vilkkautta. —

Hamidullah! Hamidullah! Tulenko liian myöhään! hän huudahti.

— Älä koetakaan puolustella itseäsi, talon isäntä vastasi. — Sinä tulet

aina liian myöhään.

— Ole ystävällinen ja vastaa kysymykseeni. Tulenko; liian myöhään? Onko

Mahomet Ali jo ahminut kaiken ruoan? Siinä tapauksessa menen muualle.

Kuinka voitte! Mahomet Ali?

— Kiitoksia, tohtori Aziz, olen kuolemaisillani.

— Kuolemaisillanne ennen päivällistä? Mahomet Ali raukka!

— Hamidullah on jo kuollut. Hän heitti henkensä, juuri kun ajoitte

pihaan pyörällänne.

— Se on aivan totta, sanoi toinen. Voit ajatella, että keskustelemme

nyt kanssasi toisen, onnellisemman maailman asukkaina.

— Sattuukohan teidän onnellisemmassa maailmassanne olemaan sellaista

esinettä kuin hookah [vesipiippu]?

— Aziz, älä puhu joutavia. Keskustelimme juuri hyvin surullisesta

asiasta.

Hookah oli tukittu liian täyteen, kuten tavallisesti hänen ystävänsä

kodissa, ja porehti huonosti. Aziz koetti saada sitä vetämään paremmin.

Kun tupakka vihdoinkin antoi myöten, virtasi se hänen keuhkoihinsa

ja sieraimiinsa karkoittaen sieltä palavan lehmänlannansavun, jota

hänen oli täytynyt hengittää ajaessaan kauppakujan halki. Se oli

ihanaa. Hän oli kuin hurmiotilassa, kiihkoissaan, mutta täynnä

terveyttä, eikä toisten keskustelu tuntunut hänestä enää kovinkaan

surulliselta — he väittelivät kysymyksestä, oliko mahdollista päästä

englantilaisen ystäväksi. Mahomet Ali väitti sen olevan mahdotonta,

Hamidullahin vastustaessa häntä, mutta niin varovasti, ettei heidän

välillään oikeastaan ollut minkäänlaista erimielisyyttä. Azizista

tuntui todellakin ihanalta lepäillä avarassa kuistissa, kuun noustessa

taivaalle ja palvelijoiden valmistaessa päivällistä sisällä. Ei mikään

häirinnyt häntä.

— Niin, mutta ajattelehan minun omaa tämänaamuista kokemustani.

Väitän vain, että se on mahdollista Englannissa, vastasi Hamidullah,

joka oli oleskellut siellä kauan aikaa sitten ja saanut ystävällisen

vastaanoton Cambridgessä.

Täällä se on mahdotonta, Aziz! Tuo punanenäinen poikanen on jälleen

loukannut minua oikeudessa. En moiti häntä mistään. Häntä on nähtävästi

yllytetty loukkaamaan minua. Hän on ollut hyvin kiltti aivan viime

aikoihin asti, mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet hänet hoiviinsa.

‒ Niin, siihen ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia täällä, se on

minunkin mielipiteeni. He tulevat tänne aikoen vakaasti käyttäytyä kuin

herrasmiehet, mutta sitten heille sanotaankin, ettei se sovi. Katsokaa

Lesleytä, katsokaa Blakistonia, nyt on sinun punanenäisen poikasi vuoro

ja hänen jälkeensä Fieldingin. Muistan vielä Turtonin tulon tänne. Ette

usko minua, mutta olen ajanut Turtonin kanssa hänen vaunuissaan. Niin,

juuri Turtonin! Olimme kerran oikein läheisiä ystäviä. Hän on näyttänyt

minulle postimerkkikokoelmansakin.

— Nyt tuo Turton varmasti epäilisi sinun aikovan varastaa sen. Mutta

tuosta punanenäisestä pojasta tulee vielä Turtoniakin pahempi.

— Mene tiedä. Heistä tulee kaikista aivan samanlaisia, ei pahempia

eikä parempia. Kun englantilainen mies on ollut täällä pari vuotta,

olkoonpa hän sitten Turton tahi Burton — siinä on vain kirjaimen ero —

ja englantilainen nainen sanokaamme kuusi kuukautta, niin he ovat aivan

samanlaisia. Etteköhän ole samaa mieltä, vai mitä?

— En ainakaan minä, Mahomet Ali vastasi yhtyen tähän katkeraan

leikinlaskuun, jossa jokainen sana sekä ärsytti että huvitti

häntä. Minä puolestani näen vallanpitäjissämme varsin huomattavia

eroavaisuuksia. Punanenäinen mumisee, mutta Turton puhuu selvästi,

rouva Turton ottaa vastaan lahjuksia, mutta rouva Punanenä ei ota eikä

voikaan ottaa yksinkertaisesti senvuoksi, ettei häntä toistaiseksi

vielä ole olemassakaan.

— Lahjuksiako?

— Etkö tiedä, että kun Turtonit lähetettiin Keski-Indiaan

selvittelemään kanavaehdotusta, lahjoitti eräs rajah rouva Turtonille

kultaisen ompelukoneen, toivoen että vesi suunnattaisiin virtaamaan

hänen maansa läpi?

— No, virtaako vesi nyt sen läpi?

— Ei, siinäpä juuri rouva Turtonin taitavuus tulee näkyviin. Kun me

tummaihoiset raukat otamme vastaan lahjuksia, täytämme me myös, mitä

olemme luvanneet, joutuen siitä hyvästä lain kouriin. Englantilaiset

ottavat vastaan lahjuksia tekemättä mitään. Ihailen heitä.

— Ihailemme heitä kaikki. Aziz, ole hyvä ja ojenna minulle hookah!

— Ah, ei vielä! Se on niin miellyttävä juuri nyt.

— Olet itsekäs poika! Äkkiä hän koroitti äänensä huutaen päivällistä.

Palvelijat huusivat takaisin ilmoittaen, että se oli valmis. He

tarkoittivat, että se olisi pian valmis, ja heidät ymmärrettiinkin

oikein, koska ei kukaan liikahtanutkaan. Sitten Hamidullah jatkoi,

mutta toiseen sävyyn ja selvästi liikutettuna.

— Mutta ajatelkaahan minun tapaustani — nuorta Hugh Bannisteria. Hän

on rakkaiden ystävä-vainajieni, pastori ja rouva Bannisterin, poika,

noiden, jotka osoittivat minulle Englannissa niin suurta ystävyyttä,

etten voi milloinkaan unhottaa enkä kuvailla sitä. He olivat minulle

kuin isä ja äiti, ja keskustelin heidän kanssaan aivan yhtä vapaasti

kuin nyt. Vietin lomani heidän pappilassaan ollen kuin kotonani. He

uskoivat kaikki lapsensa minun hoivaani — kannoin usein pientä Hughia

— vein hänet mukanani kuningatar Victorian hautajaisiin ja pidin häntä

käsivarsillani, jotta hän paremmin näkisi kaiken.

Kuningatar Victoria oli toisenlainen, Mahomet Ali mumisi.

— Nyt olen kuullut, että sama poika on saanut paikan erään

nahkakauppiaan luona Cawnporessa. Miten ikävöinkään häntä, ja miten

kernaasti maksaisin hänen matkansa, jos hän tahtoisi tulla tänne ja

pitää taloani kotinaan. Mutta siitä ei tule mitään. Angloindialaiset

ovat varmaankin ottaneet hänet hoiviinsa jo aikaa sitten. Hän otaksuisi

luultavasti minun tahtovan häneltä jotakin, enkä minä voi sietää

sellaista ajatusta vanhojen ystävieni pojan puolelta. Ah, mistähän

johtuu, että kaikki! on mennyt niin hullusti tässä maassa, Vakil Sahib?

Voitko sinä sanoa sen?

Aziz puuttui nyt keskusteluun. — Ei kannata puhua englantilaisista!

Miksi meidän pitää olla joko heidän, ystäviään tahi vihollisiaan?

Heitetään heidät ulos ja ollaan iloisia. Kuningatar Victoria ja rouva

Bannister olivat ainoat poikkeukset ja he ovat kuolleet.

— Ei, ei, siihen en voi yhtyä, sillä olen tavannut muitakin.

— Niin minäkin, Mahomet Ali sanoi muuttaen odottamatta kantaansa. —

Kaikki naiset eivät ole hetikään samanlaisia. — Heidän mielensä oli

muuttunut ja he muistelivat kaikenlaisia pieniä ystävyydenosoituksia

ja kohteliaisuuksia, joita he olivat saaneet angloindialaisten

naisten puolelta. Muuan näistä oli sanonut »Kiitoksia» mitä

luonnollisimmalla tavalla. »Hän tarjosi minulle pastillin, kun tomu

ärsytti kurkkuani». Hamidullah muisti paljon painavampia esimerkkejä

naisten tekemistä enkelimäisistä palveluksista, mutta toiset, jotka

tunsivat vain angloindialaisia, saivat hakea muististaan pikku asioita

Ei ollut kuitenkaan lainkaan hämmästyttävää, että Hamidullah asettui

entiselle kannalleen sanoen: — Mutta kaikki tällainen on tietysti

poikkeuksellista. Poikkeukset vahvistavat vain sääntöä. Tavallinen

nainen on rouva Turtonin kaltainen, ja sinähän, Aziz, tiedät,

millainen hän on. — Aziz ei tiennyt sitä, vaikka sanoi tietävänsä.

Hänkin yleistytti kaikki pitäen lähtökohtanaan kärsimiään vääryyksiä;

sorrettuun rotuun kuuluvien on vaikeaa menetellä toisin. Sitten kun

poikkeukset oli vahvistettu, hänkin yhtyi siihen mielipiteeseen, että

kaikki englantilaiset naiset olivat ylpeitä ja lahjuksille alttiita.

Lämpö haihtui keskustelusta, joka muuttui viileämmäksi ja laimeammaksi.

Palvelija ilmoitti päivällispöydän katetuksi. Hänestä ei oltu

tietääkseenkään. Vanhemmat miehet olivat syventyneet iankaikkiseen

politiikkaansa ja Aziz lähti kävelemään puutarhaan. Puut tuoksuivat

suloisesti — katkelmia persialaisesta runoudesta juolahti hänen

mieleensä. Päivällinen, päivällinen, päivällinen... mutta kun hän

palasi sisään saadakseen sen, oli Mahomet Ali vuorostaan lähtenyt

puhuttelemaan naisiaan. — Tule vierailemaan vaimoni luo hetkiseksi,

sanoi Hamidullah, ja he kuluttivat parikymmentä minuuttia purdahnin

takana. Hamidullah Begum oli Azizin kaukainen sukulainen ja hänen

ainoa naissukulaisensa Chandraporessa. Tällä oli nyt paljon puhuttavaa

hänelle erään perheen jäsenen ympärileikkauksesta, jota ei muka oltu

vietetty tarpeeksi juhlallisesti. Sitten hän kysyi, milloin Aziz aikoi

mennä naimisiin.

Kunnioittavasti, vaikka hieman ärtyisästi Aziz vastasi: — Kerrassakin

on jo tarpeeksi.

‒ Niin, hän on täyttänyt velvollisuutensa, sanoi Hamidullah. — Älä

vaivaa häntä. Hän pitää huolta perheestään, kahdesta pojasta ja heidän

sisarestaan.

He viihtyvät mainiosti anoppini luona, täti. Voin käydä tervehtimässä

heitä milloin vain haluan. He ovat vielä kovin pieniä.

‒ Ja hän lähettää heille koko palkkansa ja elää kuin alimman luokan

konttoristi. Voiko häneltä vaatia enempää?

Mutta Hamidullah Begum ei ollut samaa mieltä Puheltuaan hetkisen

kohteliaasti niitä näitä hän sanoi — Mihin tyttäremme joutuvatkaan,

jos miehet kieltäytyvät menemästä naimisiin? He saavat mennä joko

polkunaimisiin tahi... Ja hän aloitti usein toistetun kertomuksen

eräästä keisarillista sukua olevasta naisesta, joka ei löytänyt

itselleen miestä omasta piiristään. Hän oli jäänyt naimattomaksi ja

oli nyt kolmikymmenvuotias, ja varmasti hän saisi jäädä naimattomaksi

kuolemaansa asti, sillä kukaan ei nyt enää huolisi hänestä. Jatkuessaan

kertomus sai molemmat miehet uskomaan, että tällainen murhenäytelmä oli

häpeäksi koko yhteiskunnalle; monivaimoisuuskin olisi parempaa kuin

että nainen kuoli, saamatta riemuita niistä iloista, jotka Jumala oli

tarkoittanut hänen nautittavakseen. Avioliitto, äitiys, emännyysvalta

talossa — mihin muuhunkaan hän olisi syntynyt. Ja kuinka voi mies, joka

on kieltänyt häneltä kaiken tämän, viimeisenä päivänä astua hänen ja

Luojan tuomittavaksi? Aziz hyvästeli ja sanoi: — Ehkä... mutta vasta

myöhemmin... — se oli hänen ainainen vastauksensa tähän vetoomukseen.

— Et saa lykätä tuonnemmaksi sitä, mitä pidät oikeana, sanoi

Hamidullah. — India on joutunut suureen kurjuuteen juuri senvuoksi,

että me aina lykkäämme asiat ja tehtävät tuonnemmaksi. Mutta

huomatessaan nuoren; sukulaisensa näyttävän suuttuneelta hän lisäsi

muutamia rauhoittavia sanoja tasoittaen siten sen ikävän vaikutuksen,

jonka hänen vaimonsa sanat olivat ehkä saattaneet tehdä.

Heidän poissa ollessaan Mahomet Ali oli lähtenyt ajelemaan vaunuillaan

ja käskenyt sanoa, että hän palaisi viiden minuutin kuluttua, mutta

ettei heidän millään muotoa pitänyt odottaa häntä. He istuutuivat

syömään talonväen kaukaisen sukulaisen, Muhammed Latifin, kanssa, joka

eleli Hamidullahin armoilla asemassa, joka ei ollut palvelijan eikä

vertaisenkaan. Hän ei puhunut, jollei häntä puhuteltu, ja koska kukaan

ei puhunut, vallitsi pöydässä keskeytymätön hiljaisuus. Hän röyhtäisi

silloin tällöin kiitokseksi hyvästä ruoasta. Hän oli miellyttävä,

onnellinen, viekas vanhus, joka ei elämässään ollut tehnyt päivääkään

työtä. Niin kauan kuin jollakin hänen sukulaisellaan oli talo, oli

hänelläkin tiedossa varma koti, eikä ollut lainkaan luultavaa, että

kaikki tämän suuren suvun jäsenet tekisivät vararikon. Hänen vaimonsa

eli samanlaisessa asemassa parinkymmenen penikulman päässä — Muhammed

ei käynyt tervehtimässä vaimoaan milloinkaan, koska ei halunnut

uhrata rahoja matkalippuun. Aziz alkoi äkkiä laskea leikkiä hänen ja

palvelijoiden kanssa, ja ryhtyi sitten lausumaan runoja persian, urdun

ja arabian kielellä. Hänellä oli hyvä muisti ja ikäisekseen hän oli

lukenut paljon. Hänen esittämänsä runot käsittelivät islamin häviötä

ja rakkauden lyhytaikaisuutta. Kaikki kuuntelivat ihastuneina, sillä

heidän suhteensa runouteen oli luonteeltaan julkista eikä yksityistä,

kuten on laita Englannissa. He eivät milloinkaan väsyneet sanojen

kuuntelemiseen, he hengittivät ne sisäänsä viileän yöilman mukana

eivätkä pysähtyneet milloinkaan arvostelemaan, koska runoilijoiden

nimet, Hafiz, Hali ja Iqbal, riittivät takuuksi. India — sata eri

Indiaa — kuiskaili ulkona tunteettoman kuun valossa, mutta tällä

haavaa India tuntui heistä yhtenäiseltä ja heidän omaltaan. He

valloittivat takaisin kadonneen suuruutensa kuunnellessaan itkettävän

sen häviämistä, ja tunsivat itsensä nuoriksi jälleen, kun heitä

muistutettiin nuoruuden katoavaisuudesta. Eräs punapukuinen palvelija

keskeytti lausujan; mies oli ylilääkärin chuprassi, joka toi kirjelipun

Azizille.

— Vanha Callendar haluaa tavata minua huvilassaan sanoi hän nousematta

seisoalleen. — Hän olisi voinut olla niin kohtelias, että olisi

ilmoittanut minulle syyn.

— Joku sairas, luullakseni.

— En usko sitä, en usko mitään. Hän on ottanut selon

päivällisajastamme, siinä kaikki, ja keskeyttää nyt tahallaan sen

näyttääkseen valtaansa.

— Toiselta puolen hän tekee aina niin, mutta toiselta puolen

kysymyksessä saattaa olla vakavakin sairaustapaus. Sitähän sinä

et voi tietää, sanoi Hamidullah varovasti asettuen kannattamaan

tottelevaisuutta. — Eikö hän olisi parasta, että puhdistaisit hampaasi,

koska olet pureskellut beteliä.

— Jos minun täytyy puhdistaa hampaani, en lähde ollenkaan. Olen

indialainen ja indialaisten tapana on pureskella beteliä [Indiassa

kasvava pensas, jonka lehtiä pureskellaan]. Ylilääkäri saa mukautua

siihen, Muhammed Latif, olkaa ystävällinen ja tuokaa pyöräni tänne!

Köyhä sukulainen nousi pöydästä. Huolimattomasti ja haaveillen

korkeammasta maailmasta hän laski kätensä polkupyörän satulalle,

palvelijan tuodessa pyörät esille. Aziz piti käsiään vesikannun alla,

kuivasi ne, painoi päähänsä vihreän huopahattunsa ja kiisi sitten

odottamattoman tarmokkaasti pois Hamidullahin aidatulta pihalta.

— Aziz, Aziz, sinä huolimaton poika... mutta hän oli jo kaukana

kauppakujassa, ajaen hurjaa vauhtia. Hänen pyörässään ei ollut

lyhtyä, kelloa, eikä jarrua, mutta mitäpä sellaisilla laitteilla

tekikään maassa, jossa pyöräilijää ei kukaan vaatinut tilille

yhteentörmäyksistä. Ja kaupunki oli miellyttävän tyhjä tähän

vuorokauden aikaan. Kun kumista loppui ilma, hän hyppäsi maahan ja

huusi tongaa [keveät 2-pyöräiset].

Hän ei aluksi löytänyt ainoatakaan, ja lisäksi hänen täytyi viedä

pyöränsä erään ystävänsä taloon. Hän tuhlasi aikaa hampaittensa

puhdistamiseenkin. Vihdoin hän kuitenkin ajoi rämisten matkaansa kohti

sivistystä mieli hilpeänä kovasta vauhdista. Mutta saapuessaan sen

viileään säännöllisyyteen hän kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiet, jotka

oli nimitetty voittoisien kenraalien mukaan ja jotka leikkasivat

toisiaan suorakulmaisesti, olivat vertauskuva siitä verkosta, jonka

Iso-Britannia oli heittänyt Indian yli. Hän tunsi joutuneensa vangiksi

sen silmukkoihin. Kun hän kääntyi majuri Callendarin huvila-alueelle,

hän tuskin voi pidättäytyä laskeutumasta maahan tongasta ja

lähestymästä jalkaisin huvilaa, ei kuitenkaan senvuoksi, että hän olisi

ollut nöyristelevä, vaan siksi, että hänen itsetuntonsa — hänen arin

puolensa — ei kestänyt karkeita ojennuksia. Viime vuonna oli sattunut

tällainen »tapaus» — muuan indialainen herrasmies oli ajanut erään

virkamiehen asunnon edustalle, mutta palvelijat olivat karkoittaneet

hänet pois ja käskeneet hänen lähestyä taloa sopivammalla tavalla —

tämä oli vain yksi vierailu niistä tuhansista, joita tehdään satojen

virkamiesten luo, mutta huhu siitä levisi hyvin laajalle. Nuori mies

pelkäsi tällaisen tapauksen uudistumista. Hän sovitteli ja pysähdytti

vaunut juuri sen valovirran viereen, joka tulvi kuistin yli tielle.

Ylilääkäri oli poissa.

— Mutta sahib on varmaankin jättänyt minulle sanan?

Palvelija vastasi välinpitämättömästi: »Ei!» Aziz oli ymmällä. Tälle

palvelijalle hän ei ollut muistanut antaa juomarahoja, eikä hän nyt

voinut tehdä mitään, koska hallissa oli ihmisiä. Hän oli aivan varma

siitä, että hänelle oli jätetty sana ja että mies valehteli kostoksi.

Heidän keskustellessaan tuli talosta joku. Tulijat olivat naisia. Aziz

kohotti hattuaan. Ensimmäinen, joka oli seurustelupuvussa, vilkaisi

indialaiseen kääntyen sitten vaistomaisesti syrjään.

— Rouva Lesley, tuolla on tonga! hän huudahti. |

— Missä? kysyi toinen; hänkin vilkaisi Aziziin seuraten sitten

toverinsa esimerkkiä.

— Ottakaamme vastaan jumalten suoma lahja, kenen se sitten lieneekin!

ensimmäinen nainen huudahti ja molemmat kiipesivät rattaille.

— Hei, tonga wallah, kerhoon, kerhoon! Miksei tuo tyhmeliini lähde?

— Lähde vain, maksan sinulle huomenna, Aziz sanoi ajajalle lisäten

kohteliaasti naisille: — Olen onnellinen voidessani palvella teitä. —

Naiset eivät vastanneet mitään, koska heidän huomionsa oli kohdistunut

ajuriin.

Oli siis tapahtunut, kuten tavallisesti tapahtui — aivan kuin Mahomet

Ali oli sanonut. Häntä oli kohdeltu yliolkaisesti — hänen tervehdystään

ei muka huomattu ja häneltä vietiin sitäpaitsi hänen vaununsakin.

Mutta, olisihan voinut käydä pahemminkin. Häntä lohdutti kaikissa

tapauksissa se seikka, että nämä naiset, rouva Callendar ja rouva

Lesley, olivat molemmat niin lihavia, että tonga painui kallelleen

heidän painostaan. Jos nuo naiset olisivat olleet kauniita, olisi

loukkaus ollut suurempi. Hän kääntyi jälleen palvelijan puoleen, antoi

hänelle pari hopearahaa ja kysyi, eikö majuri sittenkään ollut jättänyt

hänelle minkäänlaista viestiä. Mies vastasi samalla tavalla, vaikka

nyt hyvin kohteliaasti. Majuri Callendar oli lähtenyt ulos noin puoli

tuntia sitten.

— Sanomatta mitään?

Majuri oli tosiaankin sanonut: »Kirottu Aziz!» — minkä palvelijakin

oli ymmärtänyt, mutta tämä oli niin kohtelias, ettei kehdannut toistaa

sitä. Juomarahoja voi antaa yhtä hyvin liikaa kuin liian vähän, eikä

sellaista rahaa ole vielä lyötykään, jolla voi ostaa ehdottoman

totuuden.

— Siinä tapauksessa pitää minun kirjoittaa hänelle kirje.

Häntä pyydettiin käyttämään taloa hyväkseen, mutta hän tunsi

sisäänmenon arvoaan alentavaksi. Hänelle tuotiin paperia ja mustetta

kuistiin. Hän aloitti: »Herra Tohtori! Kiihkeästä pyynnöstänne

kiiruhdin kuin käskyläinen —»ja lopetti siihen. — Ilmoittakaa minun

käyneen täällä, se riittää, hän sanoi repien kirjeensä palasiksi. —

Tässä on korttini. Hankkikaa minulle tonga.

‒ Huzoor, kaikki ovat kerhon edustalla.

— Soittakaa siinä tapauksessa ajuri rautatieasemalta. Mutta kun mies

riensi täyttämään pyyntöä, Aziz huusi hänelle: — No, oikeastaan se on

samantekevää, kävelen mieluummin. Hän pyysi tulitikkuja ja sytytti

savukkeen. Vaikka hänelle osoitettu kohteliaisuus olikin ostettua,

ilahdutti se häntä kuitenkin. Sitä kestäisi niin kauan, kuin hänellä

oli rahaa, ja olihan sekin jo jotakin. Mutta parasta oli sittenkin

karistaa Angloindian tomut jaloistaan, paeta verkosta ja omaksua

jälleen ne seurustelutavat, joihin hän oli tottunut. Hän läksi

reippaasti matkaan, vaikka kävely olikin hänestä hyvin vastenmielistä

ruumiinliikuntoa.

Hän oli voimakas pienikasvuinen mies, solakka, mutta oikeastaan

hyvin vankka. Käveleminen väsytti häntä kuitenkin, kuten se väsyttää

kaikkia Indiassa, paitsi vastatulleita. Likaisessa tiessä on jotakin

vihamielistä. Se joko antaa myöten, jolloin jalka vajoaa syvään, tahi

se on odottamattoman kova ja terävä painaen kivet ja kiteet jalkapohjaa

vasten. Azizilla oli sitäpaitsi jalassa vaatekengät, jotka suojelevat

jalkoja huonosti missä maassa tahansa. Päästyään siirtokunnan laitaan

häh poikkesi erääseen moskeaan lepäämään.

Hän oli aina pitänyt juuri tästä moskeasta. Se oli miellyttävä jo

rakenteensakin puolesta. Pihassa, jonne päästiin luhistuneesta

portista, oli vesisäiliö peseytymistä varten. Sen raitis, kirkas

vesi uudistui alinomaa, koska säiliö oli yhteydessä kaupungin

vesijohdon kanssa. Piha oli päällystetty rikkinäisillä kivilaatoilla.

Moskean katettu osa oli tavallista suurempi; se muistutti melkein

englantilaista maalaiskirkkoa, josta yksi seinä on revitty pois.

Istuessaan hän saattoi katsella kolmeen kaarikäytävään, joiden pimeyttä

valaisivat pieni kattolamppu ja kuu. Julkipuoli näytti kuutamossa

marmorilta, koruvyöhyen yhdeksänkymmentäyhdeksän Jumalan nimeä näkyivät

mustina ja koruvyöhyt itse näytti valkoiselta. Niiden vastakohtaisuus

ja varjojen taistelu moskean sisällä huvittivat Azizia, ja hän

koetti ajatuksissaan muodostaa niistä vertauskuvaa jollekin uskonnon

tahi rakkauden totuudelle. Sellainen moskea, joka oli saavuttanut

hänen hyväksymisensä, antoi hänen mielikuvitukselleenkin vapaat

ohjat. Jonkin toisen uskonnon pyhäkkö, hindulainen, kristitty tahi

kreikkalainen, olisi vaivannut häntä eikä olisi milloinkaan pystynyt

tyydyttämään hänen kauneudenaistiaan. Mutta täällä oli Islam hänen

oma maansa, enemmän kuin uskonto, enemmän kuin sotahuudot, enemmän,

paljon enemmän ... Islam, se oli sellaista suhdetta elämään, joka oli

sekä hienostunutta että kestävää ja jossa sekä hänen ruumiinsa että

ajatuksensa tunsivat olevansa kotonaan.

Hän istui pihaa vasemmalta puolen rajoittavalla matalalla muurilla.

Hänen takanaan maa vietti kaupunkiin päin, joka häämötti alhaalta

puistikkojen verhoamana. Hiljaisuudessa kuului kaikenlaisia heikkoja

ääniä. Oikealla kerhossa soitteli englantilaisen siirtokunnan

amatööriorkesteri. Jossakin hindut löivät rumpua — hän tiesi ne

hindulaisiksi, koska rytmi oli hänestä vastenmielinen — ja toiset

itkivät kuollutta — hän tiesi, ketä, koska hän oli kirjoittanut

kuolemantodistuksen iltapäivällä. Tuolla oli pöllöjä ja tuolla Punjabin

postijuna... ja kukat tuoksuivat ihanasti asemapäällikön puutarhassa.

Mutta vain moskea merkitsi hänelle jotakin, ja hän peräytyi sinne

paeten kaikkia yön kutsuääniä, ja haaveili pyhäkköön täydennyksiä,

joista ei rakennusmestari milloinkaan ollut osannut uneksiakaan. Hänkin

rakentaisi kerran moskean, pienemmän kuin tämä, mutta niin äärettömän

kauniin, että kaikki ohikulkijat tuntisivat samanlaista onnea kuin hän

nyt. Ja sen lähellä, matalan holvin alla, olisi hänen hautansa, jota

koristaisivat seuraavat persialaiset säkeet:

Ah, vuosituhannet kukkii maa,

en hautaani sitä nähdä saa:

ken sydämeni kuulee kuiskauksen,

hän puolestani lausuu rukouksen.

Hän oli nähnyt nämä säkeet erään kuningashaudan muistokivessä, ja

hänen mielestään niissä oli syvämietteistä filosofiaa, sydämen

salaperäistä kieltä. Hänen toistaessaan niitä kyyneleet silmissä näytti

muuan moskean pilari äkkiä liikahtavan puolihämärässä ja siirtyvän

paikaltaan. Kummitukset juolahtivat hänen mieleensä, mutta hän istui

liikahtamatta. Vielä yksi pilari liikahti ja sitten vielä yksi ja

vihdoin ilmestyi muuan englantilainen nainen kuutamoon. Aziz raivostui

äkkiä ja huusi:

— Hyvä rouva! Hyvä rouva! Hyvä rouva!

— Voi, voi! huohotti nainen.

— Hyvä rouva, tämä on moskea, teillä ei ole oikeutta tulla tänne;

ja teidän olisi pitänyt riisua kengät jalastanne, sillä tämä on

muhamettilaisille pyhä paikka.

— Olen riisunut ne.

— Oletteko?

— Jätin ne sisäänkäytävään.

— Pyydän siinä tapauksessa anteeksi.

Peloissaan nainen peräytyi niin kauaksi, että vesisäiliö joutui heidän

väliinsä. Aziz huusi hänelle: — Olen pahoillani huomautuksestani.

— Niin, minulla kai oli oikeus tulla tänne? Jos katselija riisuu

kenkänsä, saa hän tulla tänne, niinhän?

— Tietysti, mutta hyvin harvat naiset vaivautuvat tekemään sen,

varsinkin jos luulevat, ettei kukaan näe heitä.

— Se ei vaikuta asiaan. Jumala on täällä.

— Hyvä rouva!

— Olkaa niin kiltti ja sallikaa minun poistua.

— Ah, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta nyt tahi joskus toiste?

— Ette, luullakseni, kiitoksia vain; hyvää yötä.

— Ettekö ilmoittaisi minulle nimeänne?

Nainen oli nyt sisäänkäytävän varjossa, niin ettei Aziz voinut nähdä

hänen kasvojaan, mutta nainen näki hänen kasvonsa ja sanoi uusi sävy

äänessään: — Rouva Moore.

— Rouva... Tultuaan lähemmäksi Aziz näki, että nainen oli vanha. Muuan

moskeaa juhlallisempi rakennus luhistui hänen mielessään raunioiksi

eikä hän tiennyt, oliko hän iloinen vai surullinen. Nainen oli

Hamidullah Begumia vanhempi, hänen kasvonsa olivat punaiset ja tukkansa

harmaa. Naisen ääni oli erehdyttänyt häntä.

— Pelkään säikäyttäneeni teitä, rouva Moore. Aion kertoa meikäläisille

— ystävillemme — teistä. Te ilmaisitte ajatuksenne niin kauniisti

ja hyvin sanoessanne, että Jumala on täällä. Otaksun, että olette

äskettäin saapunut Indiaan.

— Niin olen, mutta mistä voitte sen tietää?

— Tavastanne puhutella minua. Mutta hankin nyt teille vaunut.

— Tulin tänne kerhosta. Siellä näyteltiin erästä näytelmää, jonka näin

jo Lontoossa. Ja siellä oli niin kuumakin.

‒ Mikä sen näytelmän nimi on?

— Kate-serkku.

‒ Teidän ei pitäisi kulkea yksinänne pimeässä, rouva Moore. Täällä

kiertelee kaikenlaisia irtolaisia, ja Marabar-kukkuloilta saattaa

laskeutua tänne leopardeja ja käärmeitäkin.

Rouva Moore kirkaisi; hän oli unohtanut käärmeet.

‒ Esimerkiksi tuollainen kuusipilkkuinen. Satutte sen tielle, se puree

teitä ja silloin kuolette.

— Mutta kuljettehan itsekin jalkaisin.

— Minä olen tottunut.

— Käärmeisiinkö?

Molemmat nauroivat. — Olen lääkäri, Aziz sanoi. — Käärmeet eivät

uskalla purra minua.

He istuutuivat toistensa viereen sisäänkäytävän suulle ja vetivät

kengät jalkaansa.

— Suokaa anteeksi, mutta saanko tehdä teille kysymyksen? Miksi olette

tullut Indiaan juuri nyt, kun viileä vuodenaika loppuu?

— Aioin kyllä matkustaa tänne jo aikaisemmin, mutta odottamattomat

seikat viivyttivät minua.

— Ilmasto muuttuu pian hyvin epäterveelliseksi. Miksi olette tullut

juuri tänne Chandraporeen?

— Saadakseni vierailla poikani luona. Hän on tämän kaupungin pormestari.

— Ei, suokaa anteeksi, mutta sehän on mahdotonta. Pormestarin nimi on

Heaslop. Tunnen hänet melko hyvin.

— Hän juuri onkin poikani, rouva Moore sanoi hymyillen.

— Mutta, rouva Moore, kuinka se voi olla mahdollista?

— Olen ollut naimisissa kaksi kertaa.

— No, nyt ymmärrän. Teidän ensimmäinen miehenne kuoli?

— Niin, ja toinen mieheni myös.

— Silloin olemme samassa veneessä, sanoi Aziz salaperäisesti. — Siinä

tapauksessa pormestari on ainoa lapsenne?

— Ei, minulla on vielä nuorempiakin lapsia — Ralph ja Stella, jotka

ovat Englannissa.

— Ja onko täällä oleva Ralphin ja Stellan velipuoli?

— On.

— Tämäpä on kummallista, sillä minullakin on kaksi poikaa ja tyttö.

— Ovatko hekin nimeltään Ronny, Ralph ja Stella?

Otaksuma ihastutti Azizia. — Ei, eihän toki. Kuinka hullunkuriselta

se kuulostaakaan! Heidän nimensä ovat aivan toiset ja tuntuvat teistä

varmasti kummallisilta. Toisen pojan nimi on Ahmed, toisen Karim ja

tytön — hän on vanhin — Jamila. Kolme lasta on tarpeeksi. Ettekö tekin

ole samaa mieltä?

— Kyllä.

Molemmat olivat hetkisen vaiti ajatellen lapsiaan. Rouva Moore huokaisi

ja nousi lähteäkseen.

— Haluaisitteko katsella Minto-sairaalaa jonakin aamuna? Aziz kysyi. —

En voi tarjota teille mitään muuta nähtävää täällä Chandraporessa.

— Kiitoksia, mutta olen jo nähnyt sen. Muuten olisin hyvin mielelläni

tullut kanssanne.

— Ylilääkäri varmaankin vei teidät sinne?

— Niin, ja rouva Callendar.

Azizin äänensävy muuttui: — Ah, kuinka ihastuttava nainen hän onkaan!

— Hyvin mahdollista, sittenkuin tulee hänet paremmin tuntemaan.

‒ Mitä? Mitä? Ettekö pidä hänestä?

‒ Hän koetti kyllä olla ystävällinen, mutta minusta hän ei ollut

suorastaan ihastuttava.

Tahtomattaan Aziz tuli huudahtaneeksi: — Hän valtasi äsken tongani

pyytämättä minulta lupaa — pidättekö sitä ihastuttavana? — Ja

majuri Callendar häiritsee minua joka ilta, juuri siihen aikaan,

jolloin syön päivällistä ystävieni kanssa; lähden heti, erkanen mitä

miellyttävimmästä seurasta, eikä hän olekaan kotonaan eikä ole edes

jättänyt minulle minkäänlaista viestiäkään. Sanokaa, onko sekin

ihastuttavaa? Mutta minkä sille mahtaa? En voi tehdä mitään, ja hän

tietää sen. Olen vain käskyläinen, aikani ei ole minkään arvoinen,

kuisti on tarpeeksi hyvä indialaiselle, niin, antaa hänen seisoa, ja

rouva Callendar otti vaununi ja vie minulta vielä hengenkin...

Rouva Moore kuunteli.

Aziz oli liikutettu, osaksi kärsimiensä vääryyksien vuoksi, mutta

vielä enemmän sentähden, että vieras oli myötämielinen hänelle.

Juuri se sai hänet toistelemaan, liioittelemaan ja puhumaan ristiin.

Rouva Moore oli osoittanut hänelle myötämielisyyttään arvostelemalla

hänen kuultensa oman maansa naista, mutta Aziz oli tuntenut sen jo

aikaisemminkin. Liekki, jota ei edes kauneuskaan voinut sytyttää, oli

leimahtamaisillaan palamaan hänessä, ja vaikka hänen sanansa olivatkin

nurkuvia, alkoi hänen sydämensä salaa hehkua. Äkkiä purkautui se

sanoiksi:

— Te ymmärrätte minua, te tajuatte, mitä toiset tuntevat, Ah, jospa

kaikki olisivat teidän kaltaisianne!

Rouva Moore vastasi melko kummastuneena: — En luule ymmärtäväni ihmisiä

kovinkaan hyvin. Tiedän vain, milloin pidän heistä ja milloin en pidä.

— Siinä tapauksessa olette itämaalainen.

Rouva Moore otti vastaan hänen tarjouksensa saattaa hänet takaisin

kerhoon ja sanoi kerhon portilla hyvästellessään toivovansa, että hän,

rouva Moore, olisi ollut kerhon jäsen, jotta hän olisi voinut viedä

Azizin mukanaan sisään.

— Indialaiset eivät pääse Chandraporen kerhoon edes vierainakaan,

Aziz sanoi vaatimattomasti. Hän ei muistellut pitemmälti kärsimiään

vääryyksiä nyt, kun hän oli onnellinen. Kävellessään rinnettä alas

ihanassa kuutamossa ja nähdessään jälleen tuon ihanan moskean hän tunsi

mielessään omistavansa maan yhtä hyvin, kuin kuka tahansa muu.