I
Lukuunottamatta Marabar-luolia, jotka ovat noin kolmen penikulman
päässä, Chandraporessa ei ole juuri mitään näkemisen arvoista.
Pikemmin Gangeksen reunustamana kuin huuhtelemana se leviää muutamien
kilometrien pituisena jokivartta pitkin, melkein peittyen kaikkeen
siihen roskaan, jota se häikäilemättömästi sirottelee ympärilleen.
Koska Ganges ei satu olemaan pyhä täällä, ei rannalla ole lainkaan
portaita kylpijöille; totta puhuen siellä ei oikeastaan mitään rantaa
olekaan, sillä basaarit peittävät näkyvistä joen laajan vaihtuvavärisen
panoraaman. Kadut ovat kurjat, temppelit mitättömät, ja jos onkin
muutamia kauniita rakennuksia, ovat ne puutarhojen kätkössä tahi kujien
takana, joiden saasta kauhistuttaa kaikkia muita, paitsi kutsuvieraita.
Chandrapore ei ole milloinkaan ollut suuri eikä kaunis. Noin parisataa
vuotta takaperin se sijaitsi keisarillisen Ylä-Indian ja meren välisen
liikenneväylän varrella, ja nuo kauniit rakennukset ovat peräisin
tältä aikakaudelta. Halu kaupungin kaunistamiseen haihtui tyyten
kahdeksannellatoista vuosisadalla. Basaareissa ei ole minkäänlaisia
maalauksia ja tuskinpa ainoatakaan kuvanveistosta. Itse puukin näyttää
valmistetun mudasta ja asukkaat samasta aineesta luoduilta. Niin
alakuloista, niin yksitoikkoista on kaikki, mihin silmä sattuu, että
katselija melkein toivoisi Gangeksen huuhtelevan tämän kasvannaisen
takaisin sameaan veteensä. Taloja kaatuu, ihmisiä hukkuu ja jää veteen
mätänemään, mutta kaupungin ääriviivat pysyvät, pullistuen ulospäin
tuolla ja taipuen sisäänpäin täällä, ikäänkuin se olisi alhaisella
asteella oleva, mutta silti häviämätön olento.
Kaupungin sisäpuolella vaikutelma muuttuu. Siellä on soikea Maidan
[tori] ja pitkulainen kellertävä sairaala. Sekarotuisille kuuluvia
taloja kyhjöttää mäellä rautatieaseman vieressä. Rautatien takana,
joka noudattaa joen suuntaa, maa alenee kohoten sitten jyrkästi
jälleen. Toisella rinteellä on pieni englantilainen siirtokunta, ja
sieltä katsottuna Chandrapore näyttää aivan toisenlaiselta. Se on
puutarhakaupunki, tai ei oikeastaan kaupunkikaan, vaan metsä, johon on
säästeliäästi siroteltu majoja. Se on ihanan joen kastelema paratiisi.
Kookospalmut, margosa-, mango- ja viikunapuut, joita basaarit estivät
näkymästä, näkyvät nyt tänne peittäen vuorostaan basaarit. Niitä kasvaa
puutarhoissa, joita vanhat lammikot kastelevat, ne työntyvät esille
ummehtuneista kortteleista ja mitättömistä temppeleistä. Hakien valoa
ja ilmaa, voimakkaampina kuin ihminen ja hänen työnsä, ne kohoavat
korkealle luhistuneen ympäristönsä yläpuolelle tervehtien toisiaan
ja viittoillen toisilleen lehtevillä oksillaan, jotka ovat lintujen
asuinsijoja. Erittäinkin sadeaikana ne peittävät silmältä kaiken,
mitä tapahtuu niiden juurella, kaunistaen aina, silloinkin, kun ovat
kuivuneet tahi lehdettömät, kaupungin englantilaisille, jotka asuvat
rinteellä. Eivät tulokkaat saata täältä käsin uskoakaan kaupunkia
niin kurjaksi kuin sitä kuvaillaan; heidät on vietävä sinne, jotta he
voisivat vapautua harhakuvitelmistaan. Itse englantilainen siirtokunta
taas ei aiheuta minkäänlaista mielenliikutusta. Se ei ole miellyttävä
eikä rumakaan, vaan yleensä hyvin järkevästi suunniteltu. Punatiilinen
kerhorakennus on laidassa, kauempana maustekauppa ja kirkkomaa, ja
huvilat teiden varsilla, jotka leikkaavat toisiaan suorakulmaisesti.
Se ei vaikuta millään tavalla pelottavalta, ja maisema itsessään on
kaunis. Sillä ja kaupungilla ei ole muuta yhteistä kuin molempien yllä
kaartuva taivaanlaki.
Taivaallakin on näyttämönmuutoksensa, vaikka ne eivät olekaan niin
silmäänpistävät kuin kasvillisuuden ja joen. Joskus se on pilvien
kartoittama, mutta tavallisesti se on monivärinen, päävärinä sininen.
Päivisin tämä sini vaalenee melkein valkoiseksi sulautuen muun maiseman
valoisuuteen; auringonlaskun jälkeen taivaalla on uusi punakeltainen
kehys, joka ohenee ylöspäin muuttuen vaaleanpunertavaksi. Mutta sininen
pohjaväri on jäljellä ja pysyy yölläkin. Silloin kimaltavat tähdet
kuin lamput tuossa äärettömän suuressa holvissa. Niiden takaa siintää
avaruus, ja se on vihdoinkin, kaukana kaikista väreistä, vapaa sinestä.
Taivas määrää kaiken — ei ainoastaan sään ja vuodenajat, vaan senkin,
milloin maa on kaunis. Maa saa omin voimin aikaan niin vähän —
kasvattaa vain muutamia kukkia. Mutta kun taivas niin tahtoo, voi
taivaallista ihanuutta sataa Chandraporen basaareihinkin ja siunaus
ulottua taivaanrannalta toiselle. Taivas voi tehdä sen, koska se on
niin mahtava ja ääretön. Voima tulee auringosta, säteillen joka päivä
nöyrästi ojentuneen maan suurelle pinnalle, joka on penikulmittain
tasaista ja vain paikoitellen kohoaa hieman muuttuakseen jälleen
tasaiseksi. Ainoastaan etelässä kohoaa esiin kuhmuja ja haarakkeita,
jotka katkaisevat tämän äärettömän lakeuden. Nämä kuhmut ja haarakkeet
ovat Marabar-vuoria, joissa nuo ihmeelliset luolat sijaitsevat.