Lähes kuusi viikkoa on kulunut ja nyt olemme huhtikuun lopulla 1697.
Kreivi Bertelsköld asui vankina kahdessa kauniissa huoneessa, jotka
parooni Creutz oli antanut sisustaa hänelle Turun linnassa, eikä tämä
ritarillinen maaherra ollut edes vaatinut kreiviltä hänen
kunniasanaansa, vaikka kreivillä oli vapaus kulkea ja liikkua, missä
vain halusi linnan alueella. Bertelsköld käytti kuitenkin aivan vähän
hyväkseen hänelle suotua vapautta. Hän oli alakuloinen ja hänen
mielensä oli kovin masentunut; oli jo kulunut toista kuukautta siitä,
kun hän viimeksi oli saanut tietoja omaisistaan Ruotsista, sillä
postinkulku Ahvenanmeren yli oli silloin huonommin järjestetty kuin
nyt, eikä ollut harvinaista, että syksyisin ja keväisin neljä jopa
kuusikin viikkoa kului, jolloin tie Ruotsin ja Suomen välillä oli
tukossa.
Kreivin ja hänen palvelijainsa asia oli parast'aikaa esillä
hovioikeudessa, ja maaherra oli, kaikki mahdollisesti lieventävät
asianhaarat esittäen, ilmoittanut sen kuninkaalle. Asia riippui osaksi
ammutun sotamiehen hengestä. Haava oli varsin vaarallinen; molemmat
luodit olivat tunkeutuneet rintaan, ja ainoastaan toinen saatiin ulos.
Vastoin kaikkia luuloja pysyi hän kumminkin hengissä, ja kauan elämän
ja kuoleman vaiheilla häilyttyään hän alkoi vähitellen toipua. Asia
venyi tästä yhä pitemmälle. Sill'aikaa istuivat kreivin palkolliset
linnassa vankeina, mutta asiaan vähimmin sekaantuneet oli laskettu
irti, ja se oli tehty vallan omituisesta syystä: korkealla kruunulla ei
ollut antaa heille ruokaa. Pahimmin syytetyn, Lammin Matin, oli
onnistunut päästä karkuun, eikä häntä oltu saatu kiinni.
Levottomuus ja surut painoivat viimein kreivi Bertelsköldin
tautivuoteelle. Joka päivä katseli hän pienestä akkunastaan
linnanlahtea; niin kauas kuin silmä kantoi, se oli vielä jäässä, ja
toivon sinertävää juovaa ei vielä näkynyt loitollakaan. Tiedot
hovioikeudesta eivät olleet hyviä; nälänhädän kauhut raivosivat
ylt'ympärinsä; kreivi oli mielestään koko maailman hylkiö, ja tämä
ennen niin tarmokas mies vaipui ruumiiltaan ja sielultaan sortuneena
raskasmielisyyteen, josta ei edes maaherrankaan tunnollinen huolenpito
voinut häntä irtauttaa.
-- Sukuni tähti on laskenut, -- huokasi hän: -- en sure itseäni, suren
vain nimeäni ja lapsiani.
-- Älkää surko, -- sanoi lempeä naisen ääni:
"Ken uskoo Jumalaan,
on Hänen turvassaan
kaikkina päivinänsä."
Kreivi kääntyi päin. Ääni oli hänestä niin rakas ja niin tuttu kuin
muisto ammoin kuluneilta nuoruuden ajoilta. Hänen vierellään seisoi
Kreeta, isä Johanneksen vaimo Mainiemen pappilasta, hän, jonka jälleen
tapasimme tämän kertomuksen alussa. Kreeta katseli kreiviä
ystävällisillä, hellillä silmillään, jotka vielä vanhuudenkin
syyspäivänä olivat säilyttäneet kaiken entisen kirkkautensa ja joista
nyt, vastoin hänen tahtoaan, kimmeltävä kyynel hänen poskilleen salaa
herahti. -- Älkää surko! -- toisti hän. -- Jumala kaikkivaltias kääntää
surun paremmaksi iloksi kuin syntisen sydämen ilot ovat sitä ennen
milloinkaan olleet.
Bertelsköldistä tuntui niinkuin hänen hyvä hengettärensä olisi tullut
kuin tähti tuikahtaen niiden synkeiden pilvien raosta, jotka estivät
hänet tulevaisuuttaan näkemästä. -- Kreetako se on? -- sanoi hän
raukeasti. -- Mene iloiseen kotiisi jälleen; minun ovat kaikki
hyljänneet, suruni minulle vain enää seuraa pitää! Sanoinhan: mene
kotiisi -- äiti parka. Unohdinhan, että olen kenties vienyt sinulta
rakkaimman poikasi.
Kreeta koetti hymyillä niinkuin oli aina ennenkin hymyillyt, jolloin
hänen ilonsa valaisi kuin aurinko kaikkea, mitä kohtasi. -- Nyt on
kreivi aivan väärässä, -- sanoi hän. On niin monta, jotka pitivät
kreivistä, sekä tässä maassa että toisella puolen merta. Ja jos ei
muuta olisikaan, niin muistaahan kreivi, mitä musta Jaana ennen muinoin
povasi meille mökissään: minä olisin oleva viimeinen, joka pysyisin
teille uskollisena, sanoi hän. Jaana hupatti toisinaan, sitä ei
tarvitse muistella.
-- Ensimmäinen ja viimeinen! vastasi kreivi mietteissään. -- Hän povasi
totta: muistatko, hän sanoi minulle senkin, että kerta olin kukistuva
omasta syystäni. Nyt olen kukistunut ... Mainiemi on kukistunut ...
sukuni on niin ikään kukistuva!
-- Te olette sairas; silloin tulee niin surullisia ajatuksia. Tulin
tänne katsomaan poika raukkaani, mutta poika on reipas ja hyvällä
mielellä, hänellä ei ole hätää. Muut lapseni siellä kotona ovat niin
ikään terveet. Luvatkaa sentähden, että saan hoitaa teitä, kunnes
olette saanut terveytenne jälleen.
-- Hyvä, uskollinen ystävä! Jää tänne, jos tahdot, kauan se ei tule
kestämään. Äitini kuoli sydäntautiin; olen saanut sen häneltä
perinnöksi, nykyajan lääkärit eivät voi sitä parantaa. Kenties joskus
toiste onnistutaan sekin tauti parantamaan.
-- Ette saa sitä alinomaa ajatella. Minulla on teille uutinen, joka ei
kyllä ole iloinen, mutta joka ehkä voi saada teidät muuta ajattelemaan.
Tietänettekö, että Niilo Janssen on kuollut?
-- Janssen kuollut! -- huudahti kreivi kiivaasti.
-- Hiljaa, muuten en kerro mitään. Niin, se tapahtui eilen. Hän elämöi
kuin mikä tyranni Mainiemessä, ja kun suuri menestys aina synnyttää
kopeutta ja ylimielisyyttä, niin alkoi mies juoda enemmän kuin oli
tarpeellista; ennen hän ei koskaan ollut liiaksi juonut. Nyt tapahtui
toissapäivänä, joka oli sunnuntai, että hän tuli juovuksissa pappilaan
ja tarjoutui päivälliselle, kun ei tuossa viheliäisessä linnassa muka
ollut rotallekaan ruokaa, sanoi hän. Isän ja minun täytyi olla niinkuin
emme olisi olleet millämmekään. Mutta pöydässä kehui Janssen suurta
onneaan tässä maailmassa, kuinka ei kukaan voinut häntä vastustaa, kun
hänellä muka oli taikakalu, joka teki hänet voittamattomaksi. Ja sitten
otti hän esiin sormuksen, jota näytti meille.
-- Sormuksen! Sormuksen! toisteli Bertelsköld.
-- Tiedättehän, ettei isän kanssa ole leikkimistä, jos hän kuulee
Jumalan sanaa ylenkatsottavan ja Hänen kunniaansa loukattavan.
Pelkäämättä tuon mahtavan miehen vihaisia silmäyksiä alkoi Johannes
ankarasti nuhdella häntä noituudesta ja liitosta perkeleen kanssa, ja
kun meille keräytyi paljon köyhiä, niinkuin tavallisesti, saamaan
ruokaa ja almuja sunnuntaina, niin tupa vähitellen tuli täyteen
ihmisiä, jotka kummastellen kuuntelivat isän nuhdesaarnaa. Liekö
Janssen nyt väkeä hävennyt, en tiedä, mutta yht'äkkiä hän muutti
käytöksensä ja alkoi nauraa ja vannoi, että kaikki, mitä hän oli
sormuksesta kertonut, oli sulaa ilvettä, ja ettei siinä ollut sanaakaan
totta, sillä sormuksessa ei ollut muka enempää voimaa kuin muussakaan
kuparipalasessa, ja että me olimme oikein narrimaisia, kun pidimme
hänen sanansa täytenä totena.
-- Valapatto! Sanoiko hän niin, Kreeta? Silloin oli hukka hänet perivä,
sillä samalla tavalla kävi ... minun isälleni, aikoi kreivi sanoa,
mutta pojan kunnioitus isän muistoa kohtaan keskeytti hänen sanansa.
-- En tiedä, sekö siihen oli syynä vai jokin muu, -- vastasi Kreeta
levollisesti, -- mutta iltapäivällä ajoi Janssen Jaanan saarelle, ja
hänellä oli paljon väkeä muassaan, aarretta hakemaan -- tiedättehän.
Jääkeli oli juuri viimeisillään, ja kaikki varoittivat häntä ajamasta,
mutta hurjana ja hulluna pieksi hän hevostaan, ja niin murtui jää ja...
-- Ja kaikki...?
-- Ei kuin hän yksinään. Kuusi vajosi, mutta viisi pääsi jälleen ylös.
Kuudes oli Janssen.
-- Jumalan olkoon kiitos! -- huudahti Bertelsköld, ja syvä helpotuksen
huokaus kevensi hänen rintaansa.
Kreeta katseli häntä hämmästyen, miltei ankarasti. -- Jumalaa kiitetään
ihmisen kuoltua, -- sanoi hän, -- mutta se tehdään siksi, että sielu on
pelastunut ja ruumis päässyt lepoon elämän vaivoista. Jumalaa ei
kiitetä vihamiehen kuolemasta. Kun syntinen kuolee paatumuksen tilassa,
on kristillisempää rukoilla hänelle iankaikkista laupeutta.
-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi kreivi, -- se oli synnillinen
kiitosuhri. Mutta ei se ollut minun tähteni, se oli vaimoni ja lasteni
vuoksi. Jos se mies olisi saanut elää, olisi hän tuhonnut meidät
kaikki: minä olisin erinnyt maailmasta tietoisena siitä, että
rakkaimpiani uhkasi varma häviö.
-- Ja sen sanoo kreivi, vaikka on kristitty ja vaikka on mies, -- sanoi
Kreeta nuhdellen. -- Onko siis Jumalan kaikkivaltiaan väkevä käsi
herpaantunut? Te se soitte vihamiestänne vastaan niinkuin ihminen
ihmistä, niinkuin mies miestä vastaan. Ja te, joka olette niin
ritarillinen ja uljas, olette alentunut häntä pelkäämään!
-- En ole ihmisiä pelännyt, -- sanoi kreivi kiivaasti; -- satoja
kertoja olen henkeni alttiiksi pannut enkä koskaan kalvennut. Mutta
tuon miehen kosto ahdisti meitä sovittamattoman pahanteon painolla.
Onhan hirmuinen rikos ryöstää lapsi, surmata sen äiti ja sitten kantaa
edesvastuuta tämän lapsen tuhoutuneesta ajallisesta ja iankaikkisesta
onnesta. Sen on isäni tehnyt -- tosin kyllä sen seurauksia aavistamatta
-- mutta isien pahat teot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja
neljänteen polveen asti... Nyt ymmärrät, minkä vuoksi olen pelännyt.
Sano minulle -- ja kreivi tarttui Kreetaa lujasti käteen -- minne on
kuninkaan sormus joutunut?
Kreeta näytti hämmästyvän, miltei pelästyvän. -- Ellei kreivi pane
kauniisti vuoteelle lepäämään, -- sanoi hän, -- niin menen tieheni.
Sopiiko nyt sairaan saattaa mielensä tuolla tavoin hehkumaan? Kreivillä
on kuume; parasta kun ajattelemme jotakin virkistävää lääkettä.
-- Sormus! Sormus! -- jatkoi Bertelsköld. -- Minun täytyy tietää, minne
kuninkaan sormus on joutunut. Jos se jälleen joutuu vieraisiin käsiin,
niin siitä kasvaa uusi vaara suvulleni koko miespolven ajaksi.
-- Sanokaa minulle, -- sanoi Kreeta leppeästi nuhdellen, -- eikö ole
epäkristillistä ja pakanallista uskoa, että sellainen voima voisi olla
kätkettynä kuparipalaseen? Te, joka olette niin viisas ja hyvä, ettekö
itsekin huomaa, että semmoinen usko kieltää Jumalan kaikkivaltiuden,
sotii hänen viisasta kaitselmustaan vastaan ja panee ihmisten elämän,
joka kumminkin on kokonaan Jumalan isällisessä kädessä, sokean
sallimuksen varaan, jossa on yhtä vähän oikeutta kuin siinä on
laupeuttakaan?
-- Sinä onnellinen, hurskas sielu, sinä olet oikeassa; kuinka
mielelläni tahtoisin vaihettaa lujan luottamuksesi omaan epäuskooni!
Mutta sinä, joka tiedät, kuinka ihmeellinen voima usko on, sinä myöskin
tiennet, kuinka kummallinen voima on epäusko. Eikö tuo noituuden meno,
joka on ollut häpeäksi vuosisadallemme, ole muuttunut todellisuudeksi
sen kautta, että ihmiset niin lujasti siihen uskoivat? Ja sama on
kuninkaan sormuksen laita. Noita-akat katoavat ja sormus kadottaa
voimansa, kun niihin ei enää uskota -- mutta me olemme aikamme lapsia;
minä en voi päästä siitä erilleni, minä uskon sormuksen voimaan, ja
sentähden se on muuttunut minulle niin pelottavaksi todellisuudeksi.
Minä tahdon tietää, missä sormus, on.
Kreeta koetti vielä kerran johtaa kreivin ajatuksia pois tästä
vaarallisesta aineesta. -- Olenko minä velvollinen pitämään teidän
sormuksistanne huolta! -- sanoi hän, ollen närkästyvinään. -- Pitäisi
riittää, kun tuon teille jotakin muuta, joka löytyi Janssenin taskusta,
nimismiehen ottaessa hänen kapineitaan talteen. Tässä on velkakirja
kreivittäreltä; minä arvasin, että olisitte halukas saamaan sen
takaisin, ja pyysin siis miestäni jättämään vastaavan summan pantiksi,
että enemmittä rettelöittä saisitte sen lunastetuksi. Oli meillä,
Jumalan kiitos, vähäinen säästöraha, joka parahiksi riitti.
-- Se oli oikein ja hyvästi tehty, Kreetaseni, -- vastasi kreivi,
kiireesti repäisten paperin pieniksi palasiksi, ja kirjoittaen nopeasti
muutamia sanoja lompakkonsa lehdelle. -- Jos minulle tapahtuisi
jotakin, niin tässä on teille tunnustus velastani. Mutta vastaa minulle
nyt vilpittömästi, sillä tottapa tiedät sen: minne on kuninkaan sormus
joutunut?
-- Se on minulla, -- vastasi Kreeta vastenmielisesti huomatessaan,
ettei voinut muutenkaan päästä asiasta.
-- Sinullako? Onko se täällä?
-- Se on minulla täällä.
-- Niin anna se tänne -- pian! En jouda odottamaan.
-- Mieletöntä minua, kun ollenkaan tulin luoksenne! Jos se ei olisi
tapahtunut teidän tähtenne, niin enpä tosiaankaan olisi antanut
kihlasormustani nimismiehelle pantiksi tuosta katalasta
kuparipalasesta. Ja nyt saan kiitokseksi sen, että kiivastutte, ja
tilanne siitä huononee. Niinhän olette kalpea kuin valkoinen pilvi.
-- Kas tässä, -- sanoi kreivi yhtä kiireesti, kiskaisten sormestaan
kalliin sormuksen, -- kas tässä se kalleus, minkä Kristiina-kuningatar
antoi minulle pois lähtiessään. Ota se, pidä se, mutta anna minulle
kuparisormus. En ole koskaan sitä pitänyt, ja kuitenkin täytyy minun
saada pistää se sormeeni, vaikkapa vain tuokion ajaksi, sillä sen voima
kasvaa suvusta sukuun, kun vain poika isänsä jälkeen, polvesta polveen,
keskeytymättä sitä kantaa; sitä suuremmaksi silloin paisuu sen
omistajan voima -- ja kuudennessa miespolvessa hänestä tulee
kuningas...
-- Oi, sinuas synnillinen, maailmallinen, turhamainen himo, joka pyrit
valtaan ja kunniaan! Kääntäkää ajatuksenne siitä! Jos niin olisi kuin
luulette, silloinhan sormus olisi onnettomuuden perintö, joka alinomaa
pitäisi sukuanne kietoutuneena tämän maailman turhuuteen. Muistakaa,
mikä isästänne tuli tuon sormuksen takia. Olen kuullut sanottavan, että
hän oli hyvä ja jalo nuoruudessaan, mutta lopulla sai synti hänessä
vallan. Ja te itse, joka ette koskaan ole sormusta pitänyt, te olette
pysynyt jalona ja hyvänä, aina siihen asti, kunnes minä mieletön toin
sen luoksenne, ja nyt, vaikkette vielä ole nähnytkään sitä, vaikkei se
vielä teillä olekaan, se jo näkymätönnä vaikuttaa teihin, niin että
kunnianhimon peikon tähden kaiken muun unohdatte -- oi, tottapa se on
paha peikko, joka voi villitä miehen semmoisen kuin te olette!
-- Sitä et sinä ymmärrä, Kreetaseni. En ole elänyt enkä taistellut oman
etuni vuoksi, eivätkä poikanikaan tule sitä tekemään. Me elämme aatetta
varten -- kuninkaan ja kansan, yksinvallan ja monivallan, tyranniuden
ja anarkian välistä tasapainoa varten, joka on saavutettava aateliston
näitä molempia välittävän aseman avulla -- ja _siihen_ me tarvitsemme
valtaa, paljon valtaa. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minulla täytyy olla
kuninkaan sormus?
Kreetan silmät täyttyivät kyynelillä. -- Olen köyhä ja oppimaton
nainen, -- sanoi hän, -- enkä paljon ymmärrä tämän maailman riitoja.
Sen vain ymmärrän, että kaikki, mikä eksyttää ihmisen mielen Jumalasta
ja iankaikkisista asioista ja kääntää sen ajallisiin ja katoaviin, se
on syntiä ja turmelusta ja se on pahasta. Kun en voi taivuttaa
sydäntänne muulla tavalla, niin vetoan nuoruutenne aikaan. Nyt on
yksiviidettä vuotta kulunut siitä, kun kohtasimme toisemme eräänä
päivänä Jaanan majassa. Olitte silloin minulle hyvin rakas, kreivi
Bernhard, ja te vakuutitte samaa minulle. Muistatteko, että nuoruutenne
ymmärtämättömyydessä pyysitte minua, isänne tilanhoitajan tytärtä ...
vaimoksenne?
-- Niin niin. Se oli elämäni onnellisin aika. Ja sinä, köyhä tyttö,
kieltäydyit...
-- Minä sanoin teille: -- Bernhard on unhottava minut, ja minä
olen häntä ajatteleva niinkuin lintu talvella ajattelee kadonnutta
kesää. Mutta te vakuutitte, ettette ilmoisna ikänä pitäisi kenestäkään
muusta kuin minusta. Siitä löimme veikan. Te tahdoitte panna
Kristiina-kuningattaren sormuksen sinivuokkoa vastaan, jonka olin
kaulahuiviini kiinnittänyt. Se on liian paljon, sanoin, mutta jos
Bernhard menettää veikan, niin voi hän antaa minulle isänsä
kuparisormuksen. Sen lupasittekin, ja Jaanan piti povata,
ratkaistakseen veikan. Muistatteko, mitä hän teille povasi?
-- Luulen niitä olleen seitsemäntoista... Oi, Lodoiska, näin sinusta
unta viime yönä!
-- Kahdessakin olisi ollut kyllin veikan menettämiseksi, ja Jaana
povasi seitsemäntoista. Onko hän totta povannut?
-- Hän povasi kovin vähän. En ole ollut sinun arvoisesi.
-- Te olitte nuori, rikas, kaunis ja ylhäinen. Älkäämme enää puhuko
siitä. Mutta kun poistuitte vihoissanne ja huusitte mennessänne, että
Jaana oli povannut kuusitoista valhetta, silloin sanoitte minulle nämä
sanat: "Kuparisormus on oleva sinun."
-- Mutta sormus oli silloin isäni oma.
-- Ja nyt on se teidän, kreivi Bernhard. Lupaus on pyhä. Siispä on
sormus minun, sillä te olette menettänyt veikan.
-- Pyydä, mitä tahdot ... älä vain sormusta.
-- Ei, herra kreivi, minä en tarvitse mitään enkä pyydäkään mitään
muuta kuin sitä, mihin minulla on oikeus. Sormus on minun, ja sen
omistuksen takuuna on minulla miehen kunniasana. Tässä se on...
Ja Kreeta otti esiin pienoisen puurasian, veti käsineen oikeaan
käteensä ja asetti sormuksen peukalon ja keskisormen vähin. -- En
tahdo, -- sanoi hän, -- paljain käsin koskea tuohon onnettomuuden
esineesen, joka jo on saanut niin paljon pahaa aikaan. Niin, tässä on
nyt noitakalu, joka on ollut kateissa lähes neljäkymmentä vuotta --
tässä on se taikakalu, josta sanotte sukunne onnen riippuvan -- tässä
vallan ja onnen paha henki, joka nostaa ihmisten mielet kopeaan
kapinaan Jumalaa vastaan, tekee heidät itsekkäiksi ja julmiksi muita
ihmisiä kohtaan -- ja nyt se on minun hallussani, nyt se on minun
omani, ja tahdotteko tietää, mitä nyt sillä teen...?
-- Minä rukoilen sinua, Kreeta, -- huudahti kreivi niin ankaran
mielenliikutuksen vallassa, ettei voinut vuoteeltaankaan kohota.
-- Tahdon sanoa teille, mitä nyt teen tälle pahalle hengelle, -- jatkoi
reipas nainen hänelle tavattomalla innostuksella. -- Tuossa ikkunan
alla kohisevat linnanlahden aallot ... minä hautaan iäksi päiväksi
kuninkaan sormuksen sen syvyyteen, ja te ja lapsenne tulevat siunaamaan
minua teostani.
Ja samassa särki hän ruudun, astahti takaperin ja valmistautui
nakkaamaan sormusta niin tarkasti ja niin kauas kuin hänelle oli
mahdollista. Juuri samassa silmänräpäyksessä lennähti musta lumipilvi
auringon eteen, ja huone kävi miltei pilkkopimeäksi.
-- Hetkinen vielä! Lyhyt hetkinen vain! -- rukoili Bertelsköld, saaden
tuskin sanaa suustaan.
Kreivin muuten heleä ääni oli nyt niin tavattoman kaiuton, että Kreeta
epäili. -- Mitä vielä tahdotte? -- kysyi hän, vasten tahtoaan vapisten.
-- Pyydän vain ... viiden minuutin aikaa. Paina sormus sormeeni... Jos
viisi minuuttia kuluu ... eikä kohtaloni sillä ajalla muutu ... niin
että sormus osoittaa voimaansa ... niin se on sinun ... muuten ... se
on minun!
-- Synnillinen, surullinen taikausko! -- sanoi Kreeta. -- Ja sillä
ehdolla siis annatte minulle sormuksen vapaaehtoisesti?
-- Annan.
-- Ja jos ne viisi minuuttia kuluvat ilman suuria muutoksia, lupaatteko
sitten kääntää mielenne tästä maailmasta eikä koskaan enää uskoa tuon
onnettoman sormuksen voimaan?
-- Lupaan.
-- Olkoon sitten, anna minulle anteeksi, rakas Jumala, jos teen syntiä
hänen pyyntöönsä suostumalla ja kiusaan sinua ihmiskeinoihin
turvaamalla! Tässä on sormus!
Ja hän painoi sen kreivin sormeen. Sitten peitti hän särjetyn
ikkunan, suojellakseen sairasta kylmältä. Noin minuutin aika kului
hiljaisuudessa. Hetkisen perästä vilahti aurinko näkyviin. Tämä aivan
tavallinen tapaus sai kumminkin sekä kreivin että papinvaimon
vapisemaan. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin ajan. Aurinko
katosi taas pilviin.
Olipa melkein niinkuin olisi kuullut kahden sydämen sykkivän.
-- Aika on kulunut, -- sanoi viimein Kreeta. Nyt näette, kuinka
mielettömiä uskoitte. Antakaa minulle kiusaaja takaisin, ja se on iäksi
päiväksi vajoava aaltojen syvyyteen.
-- Vielä on minuutti jäljellä! -- kuiskasi Bertelsköld, jonka silmät
muuanne kääntymättä seurasivat suuren, oven pielessä riippuvan
seinäkellon viisarin hidasta kulkua.
Kreeta pudisti päätään. -- Maallisten toiveiden viimeinen oljenkorsi!
-- sanoi hän säälien. -- Vielä kerran liikauttaa aika siipeään, ja
sitten on kaikki lopussa.
Tuskin oli hän sen sanonut, kun askelia kuului, ja oven ripaan
tartuttiin. Jos huoneessa olisi ollut valoisampi, olisi Kreeta nähnyt,
kuinka Bertelsköldin haamu muuttui, niin että hänen kalpeille
kasvoilleen yht'äkkiä kohosi hehkuva puna.
Maaherra, parooni Creutz, astui sisään. Jo hänen synkkä surupukunsa
osoitti, että jotakin erikoista oli tapahtunut.
Hän läheni kreivi Bertelsköldiä ja sanoi lempeällä ja totisella
äänellä: -- Tulen antamaan teille tietoa eräästä surusanomasta, jonka
äskettäin tänne tullut ruotsalainen posti vihdoin viimeinkin on tuonut
Suomenkin rantamille. Hänen majesteettinsa, meidän armollinen
kuninkaamme Kaarle XI ei enää ole elävien joukossa. Hän on jo tämän
huhtikuun 5. päivänä silmänsä Herransa ikuiseen uneen ummistanut, jonka
jälkeen hänen valtaistuimensa perillinen, meidän nyt hallitseva
kuninkaamme Kaarle XII on Ruotsin maan valtaistuimelle astunut. Rauha
vainajalle! Hän on useissa kohdissa ollut oikea maan isä, ja jos hän
lieneekin inhimillisesti erehtynyt, on hänet kumminkin aina luettava
Ruotsin valtakunnan parhaitten kuningasten joukkoon. Suokoon Jumala,
että hänen poikansa hallituskausi tulee olemaan onnellinen.
Bertelsköld nyökäytti päätänsä heltynein mielin.
-- Sen jälkeen, -- jatkoi maaherra, -- on minulla iloisempia tietoja
teille itsellenne ilmoitettavana. Vihamiehenne Gyllenborg on menettänyt
valtansa. Nykyinen armollinen kuninkaamme, joka, jos huhu totta
kertonee, ei ole reduktsionin ystävä, on käskenyt, että kanne teitä
vastaan on peruutettava ja kuninkaallinen asiamies Janssen viralta
pantava ja nuhdeltava häntä ankarasti hänen sopimattomasta
käytöksestään, joka nyt enää on tarpeetonta, koska kuulin miehen
hukkuneen. Hänen majesteettinsa on käskenyt minua teille erittäin
ilmaisemaan, että hän paheksuu sitä vääryyttä, mikä teille on
tapahtunut, ja kehoittaa hänen majesteettinsa teitä samalla, niin pian
kuin terveytenne sen sallii, saapumaan Tukholmaan ja rupeamaan
jäseneksi kuninkaan ja valtakunnan neuvostoon.
Huoneessa oli niin pimeä, ettei kumpikaan huomannut, kuinka Kreeta,
joka oli vetäytynyt vuoteen uutimien taa, kauhistuneena peitti kasvot
käsiinsä. Bertelsköldiin nämä uutiset tekivät toisenlaisen vaikutuksen.
Sen sijaan, että olisi vastannut, veti hän parooni Creutzin lähemmä
itseään, näytti hänelle vasemmassa kädessään olevaa sormusta ja
kuiskasi: Tämä sormus ... Torstenille ... sanokaa hänelle ...
kuningas ... ja kansa ... aateliston avulla...
Kenties oli jalo parooni jo hiukan tottunut kreivi Bertelsköldin
haaveiluihin tämän sairastaessa. Oli miten oli, mutta toivoen voivansa
ilahduttaa vierastaan, joka nyt oli kohonnut arvossa häntä niin paljon
ylemmä, jatkoi parooni Creutz: -- Kun mainitsitte poikanne Torstenin,
niin tahdon ilmoittaa, että kreivittärenne ja tyttärenne voivat hyvin.
Olen kuullut sen sisareltani, ja tässä ovat molempain poikainne
kirjeet. Tahtomatta kertoa samaa, mistä hekin varmaan kirjoittavat,
rohkenen vain tuttavuuden vuoksi ilmoittaa, että poikanne Torsten, niin
nuori vielä kuin onkin, on erinomaisten tietojensa nojalla saanut
paikan kuninkaan kansliassa, samalla kun poikanne Kustaa reippautensa
vuoksi joka päivä saavuttaa yhä enemmän nuoren hallitsijamme suosiota.
Mitäs tästä kaikesta sanotte, jalo vieraani? Jos ette nyt heti paikalla
parane, niin se ei ole minun syyni. Ja vielä sittenkin on minulla
teille pieni loppuherkku tarjottavana. Niihin melkoisiin kustannuksiin
nähden, joita te ja isänne olette maan kaunistamiseksi Mainiemen
linnaan uhranneet, on armollisen kuninkaamme tahto, että elinaikananne
saatte hallita tilaa tahtonne mukaan. Kuolemanne jälkeen siirtyy tila
Turun läänin rykmentin everstin virkataloksi, koska, niinkuin
kuninkaallinen majesteetti leikkiä laskien on virkkanut, poikanne
Kustaa todenmukaisesti joka tapauksessa tulee olemaan lähin
jälkeläisenne. -- Mutta ette edes kiitäkään minua. Hyvä kreiviseni,
mitä tulee minun ajatella teistä? Te hymyilette, luulen ma, -- hyvä
merkki! Lyönpä vetoa, että huomenna olette terve; me lähdemme yhdessä
metsästämään, varokoon karhu turkkiaan; olen onnellinen päästessäni
metsälle niin kokeneen metsästäjän seurassa! Tavattoman pimeä päivä
kevätpäiväksi... Ah, nyt pilkistää aurinko esiin... Mutta...
Niinkuin tumma, musta harso yht'äkkiä olisi pudonnut pois luonnon
otsalta, välähti aurinko kaikessa kirkkaudessaan, ja kevätloistollaan
linnan ruutujen läpi tunkien valaisi hämmästyneen linnanpäällikön
kasvoja, polvistuneen naisen kyyneltyviä silmiä ja Mainiemen kuoleman
uneen nukkuneen kreivin, Bernhard Bertelsköldin jaloja piirteitä. Hänen
ihmeen ihana, ennen niin mustien, mutta nyt ajan hopeoimien kutrien
ympäröimä päänsä johti vielä kuoltuakin mieleen hänen jalon,
hienotunteisen, ylpeän ja sankarimaisen urhean luonteensa. Hän nukkui
niinkuin mennyt aika nukkuu pois uuden ajan päivänpaisteessa.
Aurinko, joka nyt Turun linnaa valaisi, oli ylevämielisen, urotöistä
kuuluisan, hengen ja aineen maailmoissa yhtä jättiläisvoimaisen
seitsemännentoista vuosisadan ilta-aurinko. Sen ilta oli nyt tullut.
Kun Kaarle XI:n tähti laski, nousi taivaanrannalle kaksi uutta, vielä
mahtavampaa ja paljon loistavampaa tähteä, toinen lännessä, toinen
idässä. Se sinertävä juova, jota Bertelsköld turhaan oli meren jäiden
seasta etsinyt, oli nyt laajennut kimmeltäväksi ulapaksi, jolla laineet
vapaina liikkuivat -- ja nyt oli kevät kaikkialla hengen valtakunnissa,
ja epäuskon jäät alkoivat sulaa, ja ihmisajatuksen iäti lainehtivat
aallot alkoivat yhä vapaammin vyöryä äärettömyyden ja ikuisuuden
avaruuksia kohden aikojen etäisten rantain tuolla puolen.
Pysähtykäämme tähän kevättä ihailemaan. Lumen, joka sulaa, tulee aina
muistaa, että sen taivahan aurinko sulattaa; vihannan, nousevan nurmen
tulee aina muistaa, että nietokset ovat suojelleet sen juuria hallalta.
Vanhuus menköön, nuoruus astukoon rakastavana sijaan!
Ja näin päättyy kertomus keväisenä iltana. Jumala tietää, milloin
vaaraimet metsässä kypsyvät.