Kreivi Bertelsköldin matka kuuden jyväkuorman kanssa oli, niinkuin
tilanhoitaja oli aavistanut, jotenkin vaarallinen: jos ne nälkiintyneet
laumat, joita matkustajat kaikkialla kohtasivat, olisivat tienneet,
mitä lumppujen alle oli kätkettynä, olisi kiusaus varmaankin käynyt
liian suureksi. Suurinta varovaisuutta oli sen vuoksi noudatettava,
eikä tohdittu seisahtua siellä, missä isompia väkijoukkoja oli koolla.
Ainoastaan yksinäisissä taloissa uskallettiin toisinaan levähtää. Ja
niin jatkui matka onnellisesti, vaikka vaivalloisesti.
Vaikka kreivi kaikin tavoin koki matkaa jouduttaa, oli hänen mahdotonta
ennättää Mainiemeen ennen kuin maaliskuun 14. päivän illalla, jolloin
tila oli luovutettava. Ne muutamat tunnit, mitkä hän yli määrätyn ajan
viipyi, tulivat hänelle paljon maksamaan. Matkalle lähtiessään ei hän
vielä tiennyt, kuka olisi kruunun puolesta yhdessä paikkakunnan
tuomarin kanssa tilan ottava vastaan, pitävä katselmuksen ja arvion, ja
ylimalkaan valvova kruunun oikeutta. Hämmästyksekseen hän sai sen nyt
tietää. Tiellä vähän matkaa talosta tuli häntä vastaan ryysyinen,
hurjistunut, nälän näännyttämä haamu, jonka hän vaivoin tunsi Lampelan
Matiksi, samaksi, joka hamasta lapsuudestaan kuohui niin sammumatonta
vihaa talonpoikain kiusaajia kohtaan. -- Tulettepa parhaasen aikaan,
teidän armonne, näkemään, miten Niilo Janssen haaskaa omaisuuttanne.
Jos tahdotte, niin palaan kanssanne takaisin ja rutustan korpin
hengiltä juuri, kun se parhaillaan saalistaan raatelee?
-- Niilo Janssenko! -- huudahti kreivi.
-- Niin, hänpä juuri on nyt korkean kruunun asiamiehenä, -- vastasi
Lammin mies. -- Teidän armonne tietäköön, että hän tekee tehtävänsä
oiva lailla. Enpä ole vielä nähnyt tyytyväisemmän näköistä lurjusta.
Hän oikein hykertelee kämmeniään ilosta; hän voisi hotkaista koko
Mainiemen ja sen lisäksi vielä Lammin ja Arvion kylät yhdellä
nielaisulla. Ajakaa vain; katselmus on jo pidetty linnassa, ja nyt
pidetään sitä kylissä.
Mies oli oikeassa. Ankaran vihollisen käsi oli käynyt koskettelemassa
linnan kaikkea komeutta. Ei mitään oltu hävitetty, hyvin vähän
siirretty paikoiltaan, näköjään oli kaikki entisellään, mutta liidulla
piirretty kaininmerkki loisti kaikista esineistä osoittaen, että
irtaimisto ja kiinteimistö oli arvioitu ja arvioitu mitä kiireimmän
kautta. Kreivi tarkasteli pikimmältään vihollisen jälkiä; tultuaan
isoon asesaliin seisahtui hän vihan ja masennuksen valtaamana: hänen
isänsä luonnollisenkokoisen kuvan ja sen alla olevan Bertelsköldien
vaakunan yläpuolelle oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu: 15 talaria
hopearahaa!
Olemme usein nähneet, että kreivi Bertelsköld oli perinyt kiivaan ja
tulisen luonteen, vaikka hän monesti ymmärsikin hillitä sitä oikeaan
aikaan. Mutta tällä kertaa hän niin vimmastui entisen palvelijan
käytöksestä, ettei tiennyt enää mitä teki.
Hän otatti pois liitumerkit arvioiduista irtaimista kaluistaan
ja odotti, niinkuin näytti, maltillisesti Niilo Janssenia
katselmusretkeltä palaavaksi. Janssen tuli vasta iltahämärissä ja astui
rohkeasti sisään Turun hovioikeuden antamalla valtakirjalla varustetun
paikkakunnan tuomarin kanssa. Kreivi otti hänet istualtaan vastaan
alakerran n.s. viheriässä salissa. Lieneekö se tapahtunut vanhasta
tottumuksesta tahi kunnioituksesta, jota uljaan aatelismiehen ryhti
ehdottomasti herätti -- se vain on varma, että Janssen seisahtui oven
pieleen ja epäröi hetkisen aikaa. Huolimatta häneen edes katsahtaakaan
kääntyi kreivi tuomarin puoleen ja muistutti, että hänen poissa
ollessaan pidetty katselmus oli laiton, koska oikeudenkäymiskaari
säätää, että jos jompikumpi riitapuoli jää katselmuksesta pois, tuomari
määrätköön toisen päivän, jolloin katselmus pidettäköön, ellei
laillista estettä vähin tule.
Janssen kiirehti vastaamaan, että Mainiemi jo menneen vuoden
toukokuussa oli tuomittu panttitilana kruunulle peruutettavaksi ja
että, sittenkun kuninkaallinen majesteetti oli sallinut tuomion
täytäntöön panon viipyä kokonaisen vuoden ajan, enemmästä viivytyksestä
ei nyt enää voinut olla puhettakaan.
Tuomarikin sanoi niin olevan. Kreivi muistutti vielä, tuomarin
puoleen edelleen kääntyneenä, että maaomaisuuden katselmus lain mukaan
olisi pidettävä Vapun ja pyhäinmiesten päiväin välillä, taikka ainakin
sulan maan aikana, eikä siis nyt, kun maa vielä osaksi oli lumen
peitossa. Janssen väitti tähän, että asianlaita oli sama tässä kuin
edellisessäkin kohden ja että kreivi sitäpaitsi ei ollut valittanut,
vaikka oli saanut ilmoituksen katselmuksen ajasta. Tämänkin sanoi
tuomari niin olevan.
Kreivi muistutti lopuksi, että kun kuninkaallinen majesteetti oli
antanut anteeksi kruunun luullut saamiset tilan tuloista tätä ennen ja
kreivillä siis, tilasta luopuessaan, olisi täydellinen omistusoikeus
ilman vähennystä ja enempää velkaa kaikkeen täällä olevaan
irtaimistoon, ja niin ikään linnan rakennuksiin, jotka hänen isä
vainajansa oli omilla varoillaan rakentanut ja joita hän itse oli
lisännyt, niin olisi kaikenlainen ryöstö ja muun kuin maan ja siihen
tarpeellisten huoneiden arvioiminen oikeudetonta, eikä hän tulisi sitä
suvaitsemaan; sen lisäksi oli hän vielä vaativa edesvastuuta siitä,
että hänen poissa ollessaan oli tunkeuduttu hänen huoneihinsa ja siellä
sopimattomalla tavalla merkitty kaluja, joiden kanssa kruunulla ei
ollut mitään tekemistä.
Tätä oli Janssen epäilemättä odottanutkin, sillä ilkkuvin silmin veti
hän esille äsken kirjoitetun katselmuskirjan konseptin, josta kävi
selville, että talon metsä 1644 vuodesta alkaen oli puoleensa
vähennyt...
... -- Mutta sehän on tapahtunut enimmäkseen uudisviljelyksen vuoksi,
-- keskeytti kreivi kiivaasti; -- ja tottahan minulle on hyväksi
luettava, että tilan viljeltyä maata mainitusta vuodesta alkaen on
lähes kaksi vertaa entisestään laajennettu.
... -- Ja sen lisäksi, -- jatkoi leppymätön ryöstömies, -- on melkoinen
maa-alue metsästä aidattu puistoksi, josta tilalle ei ole ollut mitään
hyötyä, sekä myöskin joukko muita tässä erittäin lueteltuja
laiminlyömisiä keksitty, jotka kaikki on panttitavaran haaskaukseksi
katsottava ja siis korvattava; siihen nähden tulisi kuninkaallisen
hovioikeuden päätöksestä riippumaan, eikö Mainiemen tähänastinen
haltija olisi velvoitettava melkoisella summalla korvaamaan kruunulle
sen tilan huonoa hoitoa. Ja on toimitusmies sentähden tuomarin
suostumuksella katsonut kohtuulliseksi, toistaiseksi ja kunnes asia on
selville saatu, panna kreivin täkäläisen irtaimiston takavarikkoon sekä
arviolta laskea sille hinnan, tehden tämän kuitenkin asianomaisen
tutkinnon ehdolla... Ja katsonee kreivi -- lisäsi Janssen pilkallisesti
-- tämän johdosta kohtuulliseksi, että korkean kruunun oikeuden
vakuudeksi kaikki linnan huoneet heti paikalla pannaan sinettiin,
jotavastoin kruunun asiamies ei tahdo kieltää talon palvelijoita
toistaiseksi huoneissaan asumasta eikä kreiviäkään niihin muuttamasta,
jos hän sen hyväksi näkee ... eikä myöskään tahdo toimitusmies kieltää
kreiviä ottamasta linnasta mukaansa tarpeellisia pito-, makuu- ja
liinavaatteita sekä ruokavaroja, mikä kumminkin on tapahtuva tuomarin
ja kuninkaan valtuutetun läsnä ollessa...
Jos Janssenin tarkoitus oli todellakin jännittää jousi niin kireälle,
että sen täytyi katketa, niin hän onnistui. Kuunneltuaan häntä loppuun
asti tarttui Bertelsköld soittokelloon. Mestari Pietari astui sisään,
ja hänen takanaan ovessa näkyi Lampelan Matti. -- Heitä tuo hävytön
mies portaista alas ja aja hänet portista ulos! kuului kreivin lyhyt
käsky.
Se täytettiin silmänräpäyksessä -- huolimatta Janssenin ja huolimatta
tuomarin "korkean kruunun nimessä" panemista vastalauseista. Sanotaanpa
Lampelan miehen vielä sätkineen kuninkaallista asiamiestä Janssenia
vitsoillakin.
Tällaisia jäännöksiä keskiaikaisesta lääniherrain uppiniskaisuudesta
kruunun valtaa vastaan rankaisi Kaarle XI mitä suurimmalla
ankaruudella. Turun maaherralle oli sitä varten annettu ankaroita
ohjeita, ja jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä seisoi Janssenin
tilaama 50-miehinen komennuskunta Mainiemen linnan suljettujen porttien
ulkopuolella, vaatimassa toimeenpanevalle vallalle tarpeellista
kuuliaisuutta.
Mahdollistahan on, että kreivi Bertelsköld katui pikaisuuttaan. Mutta
ennemmin kuin kärsisi entisen palvelijansa röyhkeyttä, päätti hän
uskaltaa koettaa viimeisimpiä keinoja. Hän varusti väkensä, kaksi- tai
viisitoista hänelle rajattomasti kuuliasta miestä aseilla, ja pani
sovintolähetin ilmoittamaan, että hän antaisi linnan ainoastaan sillä
ehdolla, ettei kukaan saisi koskea hänen irtaimeen omaisuuteensa, jonka
kanssa, lain ja oikeuden mukaan, kruunulla ei ollut mitään tekemistä.
Vastaus tuli semmoinen, että kreivin tuli antautua ilman mitään ehtoja.
Linnaa ei tosin voitu sanoa varustetuksi, etenkin kun puutarha, joka
oli ainoastaan matalan muurin ympäröimä, ulottui aina linnan
merenpuoleisen sivun ikkunain alle. Mutta ikkunoihin asetti kreivi
tarkkampujia mestari Pietarin johtoon, jotavastoin päävoima puolusti
kivihuoneiden kolmelta taholta ympäröimää linnanpihaa, jolla oli
neljännellä puolellaan korkea muuri ja siinä pääportti ja kaksi
käymäporttia, yksi kummallakin puolella. Piirittäjät olivat
miesluvultaan kolmea vertaa vahvemmat, mutta heidän vahvemmuuttaan
vähensi pelko, että tilaan kuuluvien Lammin ja Arvion kylien asukkaat,
joiden kesken kreivi oli suuresti rakastettu, varsinkin sitten, kun hän
oli tuonut jyviä ankaran nälänhädän huojennukseksi, yhtyisivät
viholliseen. Suurimman osan tuomiaan jyviä kreivi oli näet jo iltaa
ennen maksutta jakanut molempiin kyliin. Tuskin olivat sotamiehet
tulleet näkyviin, ennenkuin eräs kylänmiesten lähettämä pienoinen poika
hiipi puutarhan kautta sisään, tuoden kreiville sen sanoman, että 40
kirveillä ja viikatteilla varustettua miestä oli valmiina karkaamaan
sotamiesten selkään, jos nämä ryhtyisivät linnaa väkirynnäköllä
valloittamaan.
Tähän ilmoitukseen vastasi Bertelsköld niinkuin hänen tapaiseltaan
jalomieliseltä mieheltä sopi odottaakin. Talonpoikia varoitettiin
ankarasti pysymään siivosti kotonaan eikä hyödyttömästi saattamaan
onnettomuutta itselleen. Riita ei näet koskenut tilaa, sillä se oli nyt
peruuttamattomasti kruunun oma; se koski ainoastaan kreiviä itseään,
jota ei käynyt vastoin lakia ja oikeutta häväiseminen panemalla
takavarikkoon hänen omaisuuttansa, ennenkuin oli toteen saatettu, että
hän todellakin oli velkaa kruunulle. Tämän vastauksen kanssa pantiin
sanansaattaja menemään. Samalla kreivi Bertelsköld kuitenkin
varovaisuuden vuoksi kirjoitti Turun maaherralle, parooni Creutzille ja
selitti syyn riitaan, pyytäen hänen välitystään verenvuodatusta
välttääkseen.
Niilo Janssenin tuumat näyttivät toteutuvan toinen toisensa perästä:
kun nyt vain voisi saada väkivaltaisuuksia aikaan, kun kreivi vain
saataisiin tekemään aseellista vastarintaa ja siten valtiorikokseen
syylliseksi, niin kaikki olisi saavutettu. Sentähden hän antoi kerätä
niin paljon tikapuita kuin oli saatavissa, ja sillä aikaa, kun muutamat
hänen väestään pantiin näön vuoksi hyökkäämään pääporttia vastaan,
lähetettiin päävoima puutarhaan, kiipeämään tikapuita myöten alakerran
ikkunoihin, hakkaamaan puiset luukut rikki, ja sitä tietä tunkeutumaan
linnaan.
Mutta kreivi Bertelsköld, joka oli ollut vaiherikkaan elämänsä aikana
monessa pahemmassakin piirityksessä, keksi kohta vihollisensa tuuman ja
päätti estää sen, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta. Hän oli
muutamia vuosia sitten tuottanut Hollannista linnaa varten kolme siihen
aikaan vasta keksittyä isoa paloruiskua. Nämä antoi hän viedä
kolmanteen kerrokseen ja täyttää linnan kaivon jääkylmällä vedellä.
Vähäinen linnaväki jaettiin niin, että vain kolme miestä asetettiin
kartanoa vartioimaan ja tyhjiä laukauksia ampumaan, jotavastoin
päävoima, linnan naispuolisten asukkaiden auttamana, komennettiin
osaksi ruiskujen luo, osaksi toisen ja kolmannen kerroksen luukuttomiin
ikkunoihin.
Vasta kello kuuden aikaan illalla piirittäjät olivat järjestyneet
ja marssivat esiin. Janssen luki asiaan kuuluvat pykälät
Rikoskaaresta:[39] "Joka kiihoittaa ja yllyttää yhteistä kansaa
tottelemattomuuteen kuningasta taikka sitä vastaan, joka esivallan
puolesta määrää ja käskee, menettäköön henkensä. Jos siitä kapina
nousee, menettäköön sekä henkensä että tavaransa. Jos kansaa kokoutuu
ja asettautuu kuninkaan tai hänen käskynhaltijansa käskyä vastaan,
rangaistakoon päämies niinkuin edellä sanottu on, ja toisista
menettäköön arvalla joka kymmenes mies henkensä, ja muut rangaistakoon
kukin neljälläkymmenellä parilla raippoja tai kuukauden vesi- ja
leipä-vankeudella;" jonka jälkeen uppiniskaisia vielä kerran
kehoitettiin antautumaan.
Kun ei tähän vastausta kuulunut, ryhdyttiin rynnäkköön. Komennuskunta
portin ulkopuolella melusi, kiljui ja ampui ilmaan, samalla kun nuo
kolme vastamainittua Tanelin johtamaa miestä tekivät samoin, koettaen
siten salata vähää voimaansa. Merkin saatuaan hyökkäsi päävoima
puutarhaan, nosti tikapuut pystyyn ja valmistautui hakkaamaan luukkuja
rikki. Mutta sitä tehdessä tuli heille kova onni vastaan jääkylmäin,
ikäänkuin pilvistä pudonneiden ruiskausten muodossa. Ruiskut tekivät
tehtävänsä oivallisesti. Niiden alaspäin suunnatut suihkut olivat niin
voimakkaat, että pyyhkivät miehen toisensa perässä tikapuilta maahan,
ja läpimärkinä, kiroillen ja häpeissään hiipivät ryntääjät yksitellen
tiehensä.
Koko tuo pelättävä piiritys oli vähällä muuttua nauruksi. Voittoisa
linnaväki ja varsinkin sen naiskaarti ei juuri pistosanojaan säästänyt.
-- Enemmän vesivelliä, enemmän vesivelliä ruunun nälkäisille!
Janoissaan ei kenenkään tarvitse Mainiemestä lähteä! Mokomat mankujat,
kääpiöt, pakanat, joko nyt olette kastetut? Katsopas, toveri, ovatko
korvasi taustat kuivat! Röhki mitä röhkit! Pistä varras sisään, nauriin
nakertaja, tahi pistä itsesi vartaaseen, mokoma valmiiksi kaltattu,
nälkäänkuolija ruunun rötkäle! Luulit kenties kiipeäväsi yhtä helposti
Mainiemen tikapuita ylös kuin kiipeät piikain luhtiin lauantai-iltoina!
Turhaa oli kuitenkin luulla, että vihollinen näitä ja muita yhtä
kohteliaita pistosanoja pakenisi. Niilo Janssen ei ollut se mies, joka
jätti työnsä keskeneräiseksi. -- Ja tuommoista sinä voit suvaita, sinä?
-- kuiskasi hän eräälle sotamiehelle, joka kiroillen oli peräytynyt
erään vanhan tammen taa. -- Raukkoja olette ettekä kunnon sotureita,
jos annatte kaikkien hullujen pilkata itseänne! Näetkö tuota veijaria
toisen kerroksen ikkunassa? Se oli hän, joka...
Sotamies, joka oli märkä ja kiukustunut, ymmärsi yskän. Tuossa paikassa
koppasi hän kiväärinsä, nojasi sen tammea vasten, tähtäsi ja ampui.
Laukaus sattui Lammin Mattia olkaan.
-- Haavoittuiko kukaan? -- huusi kreivi Bertelsköld, joka oli kuullut
luodin vinkuvan.
-- Ei, vastasi Lammin mies hammasta purren. -- Niilo Janssen lähetti
herneen akkunaa kohti; hän on saava pavun takaisin.
-- Henkesi uhalla -- ei lyijyä pyssyyn! -- komensi kreivi.
-- Lyijyä! -- vastasi mies tuskissaan irvistellen. -- Teidän armonne on
ollut niin armollinen ja antanut meille suoloja! -- Kreivi olikin
antanut heille ruutia ja kiväärejä, mutta vain karkeita suoloja luotien
ja haulien asemesta. Lammin Matti oli kumminkin siksi vanha pyssymies,
että oli paremmin varustettu, ja pisti kuin pistikin salaa pari luotia
kivääriinsä.
-- No, säikäytä häntä, jos niin tahdot.
-- Se tehdään, teidän armonne! -- pyssy pamahti, ja laukauksesta
kellahti kumoon, ei Janssen, vaan sotamies, joka samassa
silmänräpäyksessä oli kumartunut entisen hovimestarin eteen.
-- Onneton, mitä olet tehnyt? -- huusi Bertelsköld.
-- Ammuin syrjään, teidän armonne! Tähtäsin korppia ja ammuin käen.
Mitäpä minun tarvitsisikaan tunkeutua pirun ammattiin? Kaikki, mikä on
mustaa, pitää hän itseään varten, -- ja sen sanottuaan nilkutti mies
pois, olkaansa vanhaan esiliinaan käärimään. Huolissaan seurauksista
otatti Bertelsköld aseet pois epäluotettavimmilta miehiltä ja lähetti
tiedustelemaan laukauksen seurauksia. Hänelle vastattiin, että
sotamiestä oli ammuttu rintaan ja ettei hänellä varmaankaan enää ole
monta tuntia elettävänä. Ei saanut kreivi Bertelsköld sinä yönä unta
silmiinsä.
Janssen oli saavuttanut tarkoituksensa. Saatuaan todistajia siihen,
että sotamiestä oli ammuttu linnan ikkunasta, vei hän väkensä pois
linnaa sen enempää ahdistamatta ja meni yöksi pappilaan.
Seuraavan päivän aamuna tuli maaherra, parooni Creutz paikalle ja piti
tarkan tutkinnon. Sotamies eli vielä. Bertelsköld antoi heti kohta
avata linnan portit. -- Parooni, -- sanoi hän ranskan kielellä, -- te
olette rehellinen aatelimies; pelkäämättä uskon asiani teidän
huostaanne. Tutkinto on kyllä näyttävä, että sotamiehet ampuivat
ensimmäisen laukauksen.
-- Surkuttelen teitä vilpittömästi, kreiviseni, -- vastasi parooni
Creutz samalla kielellä. -- Ei mitään, mitä laki suinkin sallii, ole
laiminlyötävä, mutta -- tässä alensi sotavanhus äänensä -- te tiedätte
yhtä hyvin kuin minäkin, että yksinvaltias kuningas ei koskaan _voi_
olla väärässä. Niin arassa asiassa kuin reduktsioni on, pelkään, että
se, joka on rohjennut ruveta toimeenpaneville virkamiehille vastarintaa
tekemään, on joutuva tappiolle. Tässä ei ole enää kysymys teistä eikä
muista, ei ole kysymys maan laistakaan, vaan siitä periaatteesta, jonka
mukaan hallitaan -- ja teitä on syytetty kapinasta, herra kreivi! Olen
pakoitettu vangitsemaan teidät ja palkollisenne.
-- Minä seuraan teitä, -- vastasi Bertelsköld. -- Tässä on miekkani.
Tahrattomana jätän sen, ja jätän miehen käteen, jota jalompaa en näissä
oloissa ole voinut toivoakaan kohtaavani.
On helposti ymmärrettävä, mikä hämminki nyt Mainiemessä syntyi. Linna
jätettiin Niilo Janssenin haltuun, sittenkun kumminkin muutamat
huoneet, kreivin pyynnöstä, oli maaherran sinetillä suljettu.
Bertelsköld sai luvan ottaa mukaansa mitä halusi. Kaikki miespuoliset
palkolliset, jotka olivat linnan puolustukseen osaa ottaneet, niiden
joukossa mestari Pietarikin, keräytyivät Turun linnaan vietäviksi,
kuitenkin ilman köysiä ja kahleita.
Kaiken tämän tapahtuessa läheni Janssen entistä herraansa, kumartaen
hänen edessään teeskennellyn nöyrästi, mikä semmoisella hetkellä oli
mitä katkerinta ivaa. -- Teidän armonne, -- kuiskasi hän, -- te näette,
että teidän nöyrä palvelijanne on sanansa pitävä mies. Olen tehnyt
teidät kerjäläiseksi; nyt häpäisen teitä ja vien teidät, armollinen
kreivi, niin likelle mestauslavaa kuin on mahdollista niin
korkeasukuiselle ja ylhäiselle herralle kuin te olette. Olkaa huoleti,
etuanne olen valvonut ja olen valvova perheennekin etua. Muistatteko
tuota yötä, jolloin niin kohteliaasti vaaditte minulta noita
velkasitoumuksia, jotka armollinen kreivittärenne kirjoitti
"lakeijalle". Voittonne ei ollutkaan niin täydellinen kuin luulitte,
teidän armonne! Olipa vielä jäljellä eräs vähäpätöinen, aivan
vähäpätöinen paperilippu, jonka avulla käy vallan hyvin paljastaminen
eräitä perhesuhteita ja joka voi panna jotakin enempääkin aavistamaan
-- tuosta "saastaisesta sydämestä". Kas tässä, lukekaa itse -- onhan se
kreivittärenne omaa käsialaa, eikö niin?
Ja Janssen kohotti Bertelsköldin silmäin eteen vähäisen paperilipun,
johon oli kirjoitettu:
"Janssenilla on saamista 400 talaria hopeassa. Kuitataan. Ebba
Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."
-- Konna! Mitä aiot tehdä? kysyi kreivi.
-- Vaatia kreivittäreltä saamiseni oikeuden kautta. Sitten tulee
lastenne vuoro!... Oi äitini, kolmanteen ja neljänteen polveen olet
kostettava! -- lisäsi mies äänellä niin synkällä ja tuimalla, että
ehdoton kauhistus karmi kreivin selkäpiitä.
-- Ja tuolla konnalla on kuninkaan sormus! -- huudahti onneton kreivi,
joka hänkin oli aikansa taikauskon kahleihin kietoutunut.
-- Siis tiedätte sen? -- sanoi Janssen matalalla äänellä. No hyvä --
tiedätte siis voimanikin. Uskotteko, kreivi Bertelsköld, siihen, mitä
ihmiset sallimukseksi sanovat? Olkoon kumpi tahansa -- onnen kohtalo
tahi sattumus; tahdotteko tietää, kuinka kummallisesti koston siemen
putoaa pahain tekojen vakoon? Viisivuotiaana istuin itkien erään
jyllantilaisen talonpoikaistuvan loukossa, samana iltana, jona isänne
oli ryöstänyt minut äitini sylistä. Minulle oli annettu nisuleipää:
sillä hinnalla tahdottiin minulta ostaa menneisyyteni muistot ... minä
söin, sillä olinhan lapsi, mutta syötyäni itkin jälleen, sillä äitini
vaikerointi kuului yhä edelleen korvissani. Ajatellessani siinä, kuinka
hänen sydämensä pakahtui, syntyi kiivas tora tuvassa olevain ylhäisten
herrain kesken, kaksi heistä paljasti miekkansa ja kaikin voimin
iskivät he toisiaan. Vetäydyin peloissani vielä syvemmälle loukkoon,
vapisin, ummistin silmäni, etten mitään näkisi -- silloin lensi jotakin
syliini. Minä tapailin sitä kädelläni ... se oli verinen, poikki
hakattu sormi, ja sormessa oli kuparisormus. Lapset ovat uteliaita;
minä vedin sormuksen sormesta ja kätkin sen, vaikka kuulin sitä
haettavan. Vaikka olinkin pieni ja pahainen, älysin kuitenkin sitä
tallettaa; olihan siihen liittynyt muisto hirmuisesta päivästä. Vasta
kauan sen jälkeen sain tietää sen voiman; te, herra kreivi, sen
ilmaisittekin; kuuntelin teitä eräänä päivänä, kun kerroitte sen
voimasta eräälle lemmityllenne. Silloin ymmärsin, minkä tähden ryövärin
verinen sormi oli syliini pudonnut, ja minä huomasin heti, että olin jo
tietämättäni saanut sormuksen voimaa kokea. Kaikissa onnistuin -- ja
onnistuva olen edelleenkin, armollinen herrani! Katsokaa -- ja Janssen
näytti sormusta -- tämän näköinen se on, se pikku kalunen, josta
sukunne kohtalo riippuu! Antaisitte siitä varmaankin puolet jäljellä
olevaa elämäänne... Mutta suokaa anteeksi, unohdinhan, että olette
syytetty kapinasta herraanne ja kuningastanne vastaan. Onnea matkalle,
herra kreivi!