Kreivi Bertelsköld oli vain ohimennen ehtinyt luoda silmäyksen
Korsholmaan, jossa hänen äitinsä oli istunut vankina. Tämä huone, jossa
hän nyt lepäsi ja joka hänen isänsä kertomusten mukaan varmaankin oli
ollut hänen iso-äitinsä huone, sai hänen mielikuvituksensa vilkkaampaan
liikkeeseen. Sen muistoihin yhdistyivät kaikki tarut noista
kahdesta vihamielisestä vallasta, jotka taistelivat hänen sukunsa
onnenkohtaloista. Hän, joka muinoin asui tuossa viereisessä huoneessa,
oli Bertelsköldien nimeä vastaan sinkauttanut äidinisän kirouksen
suvusta sukuun. Se taas, joka muinoin _tässä_ kamarissa asui, oli sitä
vastaan suojelevaksi kilveksi asettanut äidin siunauksen. Ja hämärästi
kutoutui näihin öisiin unelmiin tuo salaperäinen, kummallinen tarina
kuninkaan sormuksesta. Kreivistä näytti siltä kuin olisi häntä kohden
yön pimeydessä ojentunut musta käsi, joka tarjosi hänelle kadonnutta
kuninkaan sormusta. Ahnaasti tarttui hän aarteeseen, mutta silloin
kuului yön hiljaisuudessa hänen isoäitinsä surullinen, varoittava ääni:
"Älä ota sitä takaisin, älä ota sitä!" Ja musta käsi sormuksineen
katosi, ja taas vallitsi hiljaisuus, ainoastaan kaukainen huokaus
kuului haihtuvan pimeään yöhön.
Viimein vaati väsymys osansa, ja kreivi vaipui sikeään, vahvistavaan
uneen. Kevätaamun varhainen aurinko paistoi pienestä ikkunasta sisään,
kimallellen hänen vielä vanhoillaankin kauniin päänsä ympärillä: ehkä
se olikin hänen isoäitinsä henki, joka katseli häntä näin äidillisen
hellästi ja näin heloittavan kirkkaasti. Sillä pojanpoikahan se oli
eikä poika, joka oli perinyt hänen sydämensä lempeyden.
Kohta sen jälkeen heräsi Bertelsköld viereisen huoneen seinän takaa
kuuluvasta veisuusta. Sieltä kuului ukon vapiseva ääni, joka veisasi
ruotsalaista virttä, ei noita uusia, joita Spegel ja muut tarmokkaat
hengen miehet olivat äskettäin ilmestyneeseen virsikirjaan sepittäneet,
vaan noita Lutherin vanhoja virsiä, jotka jo olivat eläneet viisi tai
kuusi miespolvea. Bertelsköld säpsähti. Hän oli vielä yön ja huoneen
vaikutuksen alaisena; hän oli unissaan kuullut lempeän isoäitinsä
armaan äänen, ja nyt hänestä tuntui, niinkuin hän kuulisi vanhan,
raudankovan talonpoikaiskuninkaan äänen viereisestä huoneesta.
Samassa kreivi naurahti itsekin mielikuvitukselleen, pukeutui
huolellisesti, niinkuin hänen tapansa oli, ja meni tupaan. Siellä
olivat jo kaikki kokoontuneet aamurukoukseen, jonka perheen isä itse
toimitti, ja jonka edellä ja jälkeen veisattiin virsi, mihin kaikki
yhtyivät.[37] Ketään ei kreivin tulo näyttänyt häiritsevän.
Mutta ylinnä kunniasijalla ei nyt seisonutkaan isäntä, vaan pienoinen,
köyry, valkeapäinen äijä, vasemmalla kädellään keppiin nojaten ja
yllään paksu lammasnahkaturkki, vaikka tupa oli jokseenkin lämmin.
Virttä kuunnellessaan katseli Bertelsköld ukkoa mieltymyksellä, johon
kenties oli syynä hänen äskeinen mielikuvituksensa. Hänen teki jo
mielensä kysyä, vieläkö tosiaankin vanha Aaron Perttilä oli entisellä
kunniapaikallaan ... mutta Perttilähän oli jättiläinen sekä ruumiin
että sielun puolesta, ja tuo pieni äijä tuossa oli sävyisän ja vähän
rappeutuneen näköinen, oli niinkuin uudelleen lapseksi muuttunut.
Perttilän isäntä näkyi aavistavan kreivin ajatukset. Rukouksen loputtua
ja kohteliaasti kysyttyään, kuinka kreivi oli nukkunut, talutti hän
vieraansa vanhuksen luo ja sanoi ruotsiksi: -- Arvaatteko, isä, kuka
tämä herra on!
Ukko painoi umpeen toisen silmänsä, joka ei enää oikein tahtonut tehdä
tehtäväänsä ja tarkasteli kreiviä lapsellisella uteliaisuudella. -- En
tunne, en tunne, -- sanoi hän päätään pudistaen. -- Monta ylhäistä
herraa olen päivinäni nähnyt ja olenpa ollut kelpo otteluissakin heidän
kanssaan, mutta nykyajan pojat ovat minulle tuntemattomiksi kasvaneet.
Komea mies, varmaankin kolme tuumaa päälle kolmen kyynärän. Luulinpa
sen suvun jo maailmasta hävinneen, sillä nykyajan ihmiset ovat vain
keturoita, pelkkiä keturoita, eivät ole vanhan jalustimenkaan
veroisia ... paitsi sinä, Lassi, sinä ja veljesi. Kuka on tuo herra?
-- Onko tämä tosiaankin teidän isänne, minun isäni vanha asetoveri? --
kuiskasi kreivi Perttilälle silminnähtävästi hämmästyksissään.
-- Hän se on, -- vastasi isäntä. -- Älkää panko pahaksenne hänen
vanhuudenheikkouttaan; Jumala yksistään tietää, minkänäköisiä me olemme
yhdeksänkymmentä ja yhdeksän vuotta elettyämme.
-- Yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta! -- kertasi Bertelsköld.
-- Niin, ja kahdeksan kuukautta vielä päälle. Ei isä ole niin
raihnainen, ettei vielä voisi elää sadankin vuoden vanhaksi, jos Herra
tahtoo.
-- Mutta, -- sanoi Bertelsköld, liikutettuna puristaen äijän vasenta
kättä (koko oikea käsivarsi oli vanhojen haavojen takia surkastunut) --
eikö ole minussa mitään, joka muistuttaisi teille jotakin nuoruutenne
ajoilta -- jotakin, joka johtaisi mieleenne henkilöitä, joiden kanssa
olette hyviä ja pahoja päiviä viettänyt?
Ukko varjosti silmiä kädellään. -- Sen verran näen, -- sanoi hän, --
että ylhäistä verta on hänen suonissaan, mutta hänellä ei ole Hornien
sinisiä silmiä, ei Flemingien leveätä otsaa, ei Wredein kotkannenää, ei
Stålhandsken karhunkäpäliä eikä Wittenbergin yhteen puristettuja huulia
-- ajakoon minut kroaatti kumoon, mutta hän ei ole ruotsalainen eikä
suomalainenkaan, vaan saksalainen hän on, Baierin rotua, joku pienoinen
nunna... Jumala minulle vanhalle rakuunalle anteeksi suokoon, että ne
vanhat ajat niin mieleeni tulevat ... blitzdonnerpapp ... onpa yksi,
jonka muistan tuosta ylhäisestä alahuulesta ja tuosta syvästä,
tummasta, silmien yllä olevasta juonteesta, ja se oli ihanin nainen,
minkä Herra on luonut ... lähinnä äitiäsi, Lassi... Mutta kuka on tämä
herra?
-- Bernhard Bertelsköld, Kustaa Bertelsköldin, entisen sotatoverinne
poika!
-- Bertel-sköld ... sköld? -- tapaili ukko. -- Vai niin, vai niin,
Bertelsköld? Bertelinkö poika olet? Etkä ole isääsi enemmän kuin
unkarilainen varsa on holsteinilaiseen raudikkoon! Mutta sama se, tule,
salli minun syleillä Bertelin poikaa, oletpa, poika, runsasta kahta
tuumaa isääsi pitempi! Niin, niin, pientä Berteliä olen sylissäni
kantanut, ja useamman kerran olemme mäikyttäneet kroaatteja
pahanpäiväisesti. Missä nyt olisit, jollen olisi tullut oikeaan aikaan,
kun baierilaiset talonpojat olivat isääsi elävältä paistamassa? Lempo
heitä! Minäpä annoin sulkea ovet ja ... silloin oli meillä hauskat
päivät, poikani! Muistatko sitä jouluyötä Würzburgissa, kun suljimme
sen jesuiittahurtan hänen omaan rahastohuoneeseensa, ja kun narrasit
minut mustetta juomaan, ja kun messusin latinaa munkeille ja kun
ratsastimme tytön kanssa juuri heidän nenänsä alitse tiehemme? Niin,
niin, tunnusta vain pois, että pitkiä laukkoja loikkailit silloin
linnanpihan poikki! Entä, blitzdonner, Lützenin luona, kun sait sen
sivalluksen Pappenheimin miekasta vasempaan ohimoosi, ja kunsne konnat
riuhtaisivat minut hevosen selästä ja joivat kaiken viinini... Jumala
siunatkoon kuningasta! semmoista kuningasta ei enää ikinä synny ...
ja ... mutta minkätähden et ole itsestäsi niin pitkään aikaan tietoja
antanut, pikku poikaseni? Pelkkiä rakkauden houreita, niin, niin ...
nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus... Lassi, annapa minulle
kirnupiimätuoppini!
Muistoistaan sekä innostuneena että uupuneena vaipui pieni äijä,
henkeään vedellen, penkille, samalla kun poika ojensi hänelle hänen
mielijuomansa. -- Isä kulta unhottaa, -- sanoi hän, -- että kenraali
Bertelsköld on kuollut jo neljäkymmentä vuotta sitten ja että tämä on
hänen poikansa kreivi Bernhard, joka ei enää ole lapsi hänkään.
-- Kenraali Bertelsköld? kreivi Bernhard? kertasi vanhus
koneentapaisesti. -- Vai niin. En tunne niitä herroja. Mutta muistanpa
erään illan täällä tuvassa, kun vanha Aaron lahjoitti meille talon ...
herra, jos olette Bertelin poika, niin teidän tulee tietää, että
tarjosin isällenne taloa jälleen, kun talonpoikaiskuningas silmänsä
umpeen laski, koska sydäntäni kirveli ottaa sotatoveriltani hänen
laillinen perintönsä, mutta hän lähetti terveisiä Pentti Ristonpojan,
sen reippaan kersantin muassa, joka lasketteli senkin seitsemänkymmentä
valhetta yhtenä iltapuhteena, että hän oli saanut seitsemän tai
kahdeksan ruhtinaskuntaa Saksanmaalla omalle osalleen, ja että minä
kernaasti saisin pitää myyränpesän Isokyrössä... Olkoon menneeksi,
sanoin, koska niin on, niinpä pidän sen.
-- Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle isoäitini haudan! --
keskeytti kreivi, päästäkseen tästä arkaluontoisesta aineesta, joka jo
oli alkanut synkistyttää isännän otsaa.
-- Tulen itse saattamaan herra kreiviä sinne, -- vastasi Perttilä
iloissaan, kun parhaaseen aikaan pääsi erilleen ukon laverteluista. --
Mutta meiltä on sinne matkaa neljännes penikulma, ja sill'aikaa, kun
hevosia valjastetaan, voi herra kreivi pitää hyvänään, mitä talossa on
tarjolla.
Jo höyrysikin lämmin velli tuvan isolla pöydällä, eikä kreiviä
tarvinnut kahta kertaa käskeä siihen käsiksi käymään. Suurustaessaan
vaihtoi hän silloin tällöin jonkin sanan vanhemman Larssonin kanssa,
joka oli niin vajonnut muinaisiin aikoihinsa, että unhotti kaiken muun
ympärillään, unhottipa sen ankaran jumalisuudenkin, jota tässä talossa
vaadittiin ja joka monien vuosien kuluessa oli hillinnyt entisiä
kevytmielisiä ajatuksia tämän vanhan rakuunan sielussa. Niin suuri on
kumminkin muistojen voima, etenkin sillä iällä, joka vain menneissä
ajoissa elelee, että myöhempinä aikoina opitut hyvät ja pahat asiat,
kuinka huolellisesti niitä lieneekin mieleen teroitettu, saavat niiden
edestä väistyä, ja vanha taistelija ojentaa ihastuksissaan turtuneen
kätensä -- hänen kainalosauvansa muuttuu miekaksi -- hänen tuntilasinsa
vaahtoaa entisten pikarien mehua!
* * * * *
Isokyrön kirkko on rakennettu vuonna 1304. Jo kertomuksemme aikana
seisoi se kunnianarvoisena muistona muinaisilta ajoilta viljavalla
lakeudella Kyröjoen varrella. Vuosisadat näyttivät huomaamatta
liukuneen alas sen suippoa, jyrkkää kattoa myöten; menneet ajat
katselivat sen pienistä ikkunoista, joissa moni maalattu ruutu
polveutui vielä katoliselta ajalta.
Kirkkoa ympäröi aidattu hautausmaa. Etevimmät seurakuntalaiset
haudattiin kirkon lattian alle. Talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä oli
kumminkin omasta ja sukunsa puolesta luopunut tästä kunniasta. Vaikka
oli kopea eläessään, oli hän kuollessaan nöyrä. Kirkkomaan luoteisesta
nurkasta oli hän valinnut itselleen erikoisen aidatun paikan. Sileä
kivi, johon kirjaimet A. P. ja vuosiluku 1638 oli hakattu, oli hänen
ainoa muistomerkkinsä. Oikealla puolellaan oli hänellä ainoastaan
E-kirjaimella merkitty kivi; se oli hänen tyttärensä Emerentia,
Bertelsköldin isoäiti; vasemmalla puolella osoitti kolmas kirjaimilla
L. L. merkitty kivi ensimmäisen Larssonin leposijaa. Iso, jo
viidenkymmenen vuoden vanha kuusi levitti tuuheita oksiaan näiden
sydämien yli, jotka muinoin olivat niin voimakkaasti sykkineet elämän
taistelussa, mutta nyt saaneet rauhan.
Bertelsköld kumartui suutelemaan kantaäitinsä haudan sammaltunutta
kiveä. Sitten seisoivat molemmat miehet kotvan aikaa ääneti. Kreivi
otti lompakkonsa ja kuvasi paikan, "että hänen lapsensa", sanoi hän,
"eivät unhottaisi talonpojan tyttärestä polveutuvansa".
Nyt ilmaisi Bertelsköld asiansa, puhui Mainiemen kurjuudesta ja sanoi
haluavansa ostaa eloa hinnalla millä hyvänsä. Perttilä ei virkkanut
mitään. Heidän poistuessaan lumen vielä puoleksi peittämältä
kirkkomaalta osoitti Perttilä mustaa, lähellä kirkon ovea olevaa
esinettä. Se oli nainen, joka kangistuneeseen syliinsä likisti kahta
kuollutta lasta -- kaikki kolme makasivat kuolleina armon ja laupeuden
temppelin portaiden juurella.
-- Nyt näette itse, taidanko ja tuleeko minun antaa teille mitään vielä
tallella olevista tähteistäni, -- sanoi Perttilä.
Kreivi Bertelsköld ei voinut mitään vastata. Synkein mielin molemmat
palasivat taloon.
Mutta täällä kohtasi heitä odottamaton näky. Talon suurin eloaitta oli
auki. Rengit olivat sälyttämässä täytettyjä ruissäkkejä kuuteen rekeen,
tukkien säkkien väliin ja niiden ympärille hyvin huolellisesti vanhoja
liinaryysyjä, niin että kuormat olivat lumppukuormain näköisiä, joita
toisinaan täältä kulki Turkuun ja sieltä Tukholmaan, sillä siihen
aikaan ei ollut ainoatakaan paperitehdasta koko Suomessa.
-- Kuka on rohjennut tämän tehdä? -- huudahti tämän nähtyään Lauri
Perttilä vihan vimmassa.
-- Sen olen minä tehnyt, -- vastasi pieni, satavuotias ukko, astua
nilkuttaen aitasta ulos niin harmaana pölystä, että häntä olisi voinut
luulla makasiinirotaksi tai ainakin makasiinin aarteita vartioivaksi
haltiaksi. -- Niin, sen olen minä tehnyt, -- toisti hän, -- kreivin
tilanhoitaja on kertonut minulle, miten asiat ovat. Mitäpä sinä
kuudesta ruiskuormasta, Lassi? Vai tahdotko, että ystäväni Bertelin
pojan on sallittava matkustaa tänne tyhjin käsin palatakseen?
-- Onko meillä varaa elättää ulkopitäjäläisiä, kun omat
pitäjäläisemmekin nälkään kuolevat? -- vastasi Perttilä, kuiskaten
jotakin erään rengin korvaan.
Pieni äijä näytti tuota pikaa nuorentuneen. -- Vai niin, -- sanoi hän
ja astui poikaa likemmä, -- etkö aiokaan totella isääsi, nulikka!
Blitzdonner, kiittämätön lurjus olet sinä, eikä sinussa ole kahden
äyrin arvosta tointa ja tolkkua. Ajattelepa, että kaikki, mitä sinulla
on, ja koko kartano ja kaikki, mitä tässä näemme, se olisi ollut
Bertelin laillinen äidinperintö, jollei vanha Aaron aikoinaan olisi
sitä meille lahjoittanut. Ja nyt tulee saman Bertelin poika ja tahtoo
ostaa sinulta eloa helisevällä hopealla, koska hänen sukukartanonsa
alustalaiset kuolevat nälkään -- ja yhtäkaikki et häpeä, tyhmä poika,
puhua ulkopitäjäläisistä ja kieltäytyä myymästä, mitä sinun olisi
pitänyt hänelle maksutta tarjota! -- Hyi, Lassi, häpeänpä sinun
tähtesi, mutta etpä olekaan ollut sotamiehenä, myyrä olet, joka maata
kaivat etkä älyä kunniallisen urhon tavoin _leben ja leben lassen_.[38]
Mene nyt sisään äläkä hiisku sanaakaan, poika; kyllä minä kuormat
laitan.
-- Isä on höperö vanhuudenheikkoudesta, -- mukisi kuusikymmenvuotias
"poika"; mutta niin suuri oli hänen kunnioituksensa isää kohtaan, ettei
hän sen enempää vastaan väittänyt, vaan saattoi kreivin sisälle ja
antoi kuormain laittamisen mennä menojaan. Hyvään aikaan aamupäivällä
olivat ne valmiit. Bertelsköld tarjosi maksuksi 20 riksiä tynnyriltä ja
kysyi, tahtoiko Perttilä enempää. -- En, -- sanoi tämä, -- olen
sanonut, etten jyviä myy, mutta nämä minä lahjoitan teille.
-- Ja minä en ota mitään lahjoja vastaan, -- vastasi kreivi ylpeästi.
-- Tässä ovat rahat.
Rikas talonpoika ei halveksinut hohtavaa hopeaa. Mutta nyt hän pani
itsepäisesti vastaan. Asia päättyi niin, että hinta olisi annettava
Isokyrön pitäjän köyhille.
Bertelsköld söi vielä päivällisen isänsä lapsuuden kodissa.
Sitten muutti hän toiset vaatteet päälleen, pukeutui talonpojaksi
ja lähti matkalle tilanhaltijansa ja muutamain palkattujen miesten
seuraamana, jotka olivat vievinään lumppuja Turkuun. Jäähyväiset
olivat kohteliaat, joskaan eivät sydämelliset. Viimeinen, joka pudisti
kreivin kättä, oli vanha rakuuna. -- Hyvästi, Bertelin poika, -- sanoi
hän. Lähtiessäsi luotani on niinkuin vuosisata lähtisi kanssasi.
Blitzdonnerkreutzpappenheim, nyt on jo aika, että satulanlyöttämä
rakuunakin lähtee etsimään tovereitaan Breitenfeldin pelloilta ja
Lützenin ojista. Jumala varjelkoon kuningasta ja isänmaata, hurraa!