Kun kreivi Bertelsköld ensi kerran elämässään ajoi vähäiseen Vaasaan,
hämmästyi hän nähdessään jonkinlaisen varallisuuden jälkiä suuren,
selvästi huomattavan köyhyyden rinnalla. Pienten, kauniiksi punattujen
rakennusten vierellä, joiden kaksiosaiset portit oli taitavalla kädellä
koristettu, nähtiin siellä täällä jonkun menehtyneen kerjäläisen
nojaavan seinää vasten tahi hapuilevan porttia kohti. -- Mutta enimmin
hämmästytti kreiviä kuitenkin se, että kaikki nämä portit oli suljettu.
Kaduilla vallitsi kamala hiljaisuus, jota ainoastaan nälkäisten
valitukset häiritsivät; mutta kreivin jäljessä kulki hälisevä seurue,
jota hän ei voinut häätää luotaan. Kaikista hänen matkansa tuhansista
vastuksista tämä ehkä oli kaikista suurin. Kaikkialla, missä hän
liikkui, keräytyi nälkiytyneitä ihmisiä hänen tiellensä, ja kun hänellä
ei ollut enää mitään antaa, tapahtui, että muutamat heittäytyivät
hevosten jalkoihin, estääkseen häntä poistumasta, samalla kun kaikki
muut, hänen irti päästyään, juoksivat hengästyneinä hänen rekensä
jäljessä, kunnes uupuneina sortuivat maahan.
Bertelsköld oli toivonut pääsevänsä näkemästä tätä masentavaa surkeutta
lähetessään Vaasan seutua, jota syystä pidettiin Suomen jyväaittana.
Vähän paremmalla kannalla olivatkin asiat Närpiössä ja Maalahdessa, kun
siellä toki oli menneenvuotista kalaa. Mutta Vaasaan tunki laumoittain
kansaa etäämpää maaseudulta Ilmajoen, Lapuan ja Ruoveden köyhistä
pitäjistä. Näitä vaeltajia olivat kaikki kaupungin lähistössä olevat
tiet niin täynnä, että matkustajat vaivoin pääsivät kulkemaan.
Suopeamielinen mestari Pietarikin menetti välistä kärsivällisyytensä
niin, että armotta sysäsi pois ne, jotka astuivat jalaksille tahi
tarttuivat hevosten ohjaksiin riippumaan, huutaen sydäntä vihlovalla
äänellä: "leipää! leipää!" Mutta nämä viheliäiset eivät totelleet
rukouksia enemmän kuin uhkauksiakaan; he seurasivat tämän oudon, komean
herran jälkiä kaikkialla, ja niin ajoi Bertelsköld kaupunkiin,
perässään kiljuva seurue, jossa oli vähintäin 60 tai 70 kerjäläistä.
Tuskin hän oli ehtinyt torille, ennenkuin sai nähdä uuden meluisen
ilmiön nälän kauhuista. Iso pörhökarvainen karhukoira oli nälän pakosta
uskaltautunut kadulle. Heti kohta alkoi yleinen takaa-ajo. Kaikki
hyökkäsivät koiran jälkeen; voimaton kerjäläinenkin sai uusia voimia
odottamattoman saaliin nähtyään, ja hänen hervonneet jalkansa
vertyivät. Koira parkaa ajettiin kadulta kadulle, pihasta pihaan,
innokkaammin kuin sutta metsässä. Välistä kääntyi se päin ja näytti
hampaitaan; mutta turhaan, joukko ei siitä huolinut; uusi pako, uusi
ajo! Jo viimein saatiin tämä vainottu raukka ahtaaseen umpisopukkaan
kahden huoneen väliin. Siellä ryhdyttiin sitä ahdistamaan kepeillä,
kivillä ja jääpalasilla. Vähän aikaa se puolusti itseään epätoivon
uljuudella, mutta sortui viimein, vedettiin riemuiten esiin, vietiin
torille, teurastettiin, paistettiin ja syötiin -- ja tämä kaikki oli
muutaman silmänräpäyksen työ.
Olihan tässä kumminkin vähän enemmän ihmisyyttä kuin usein muulloin,
sillä Bertelsköld oli samanlaisissa tilanteissa nähnyt otuksia syötävän
raakanakin. Surullisena kääntyi hän pois ja kysyi kauppias Larssonin
taloa. Hänelle osoitettiin erästä Kauppiaskadun varrella olevaa
kartanoa, joka oli kaupungin pulskimpia, ja jonka ikkunat olivat muita
isommat ja portti tavattoman komeasti koristettu. Mutta tämäkin portti
oli suljettu niinkuin kaikki muutkin, ja useimmat akkunaluukut kiinni
väännetyt. Kreivi kolkutti porttia.
Pitkän odotuksen jälkeen kuului vihdoin portin takaa ääni, joka huusi:
-- Menkää tiehenne! Meillä ei ole eloa myydä eikä leipää muille antaa.
-- Sanokaa isännällenne terveisiä, että kreivi Bertelsköld on tullut
tänne varta vasten häntä tapaamaan, -- huusi kreivi ulkopuolelta
vastaukseksi.
Hetkinen kului, ja sitten nähtiin punaposkisen tytönpään pilkistelevän
ullakolta, uteliaasti katsellen muukalaisia kiireestä kantapäähän.
-- No, -- huusi kreivi uudelleen, -- tahtooko isä Larsson antaa minun
matkustaa liki 40 penikulmaa häntä tavatakseni ja sitten sulkea
porttinsa juuri silmäini edessä?
Tyttö peräytyi, taas kului hetkisen aikaa, ja nyt aukaistiin portti.
Kartanon isäntä tuli kreiviä vastaan vähän hämillään ja tätä
epäkohteliasta vastaanottoa anteeksi pyydellen. -- Me elämme kuin sodan
jaloissa -- sanoi hän -- öin ja päivin on kartanomme satain ihmisten
saartamana, ja jollemme pitäisi porttia kiinni, olisi talo tuossa
tuokiossa puti puhtaaksi ryöstetty. Mutta astukaa sisään, ja pitäkää
hyvänänne, mitä köyhä talo voi tarjota näin leivättömänä aikana.
Se, joka näin kreiviä tervehti, oli noin 54 vuoden vanha,
ruumiinmukaiseen villapuseroon, sarkapolvihousuihin ja pieksuihin
puettu mies. Hänen olennossaan oli jotakin sekä talonpoikaista että
herrasmaista; jokapäiväiset tavat eivät olleet voineet kokonaan
kuluttaa pois jonkinlaista omintakeista käytöstavan sievyyttä, joka oli
siihen aikaan opittu, kun tämä rikas porvari valtiopäivämiehenä ja
kansanjohtajana näki ylhäisten ja alhaisten valtakunnan pääkaupungissa
ympärillään hyörivän. Muuten ei mikään kohta talossa osoittanut, että
se olisi ollut niin köyhä kuin miksi isäntä oli sitä sanonut. Reipas
emäntä, lihava, kaksikymmenvuotias poika ja kaksi vankkaa,
pulloposkista tyttöä olivat todistuksena siitä, ettei perhe ainakaan
ollut kärsinyt välttämättömäin tarpeiden puutetta. Ruokaa tuotiin
runsaasti pöytään ja näkyi siinä sitä, mikä tähän aikaan oli ylen
harvinaista, nimittäin selvää rukiista leipää, ei kumminkaan tuoretta,
sillä ei kukaan kaupungissa ollut tohtinut pitkään aikaan leipoa,
jottei tuoreen leivän haju saattaisi kadulla kulkevia kerjäläisiä aivan
vimmoihinsa. Vielä harvinaisempi oli kenties se savustettu
lampaanliikkiö ja tuopillinen olutta, jotka kreivin kestitykseksi
pantiin esiin. Ei koskaan ollut hieno ylimys vilpittömämmällä
hartaudella ruokalukuaan lukenut.
Tahtoen haihduttaa muiston viimeisestä vihamielisestä kohtauksesta
Larssonien kanssa kuninkaan vierashuoneessa, lausui Bertelsköld
perheelle muutamia kohteliaisuuksia heidän iloisen ulkomuotonsa
johdosta. Sen sanoi hän ilahduttavan häntä sitäkin enemmän, kun hän
kahden viikon aikaan ei ollut nähnyt muuta kuin kalpeita, kuihtuneita
kasvoja, ja mitä taas ruokaan tuli, niin hän tahtoi vilpittömästi
tunnustaa, että hän ei ollut näihin kahteen viikkoon syönyt nälkäänsä
sammuksiin, vaikka oli matkustanutkin pappilasta pappilaan, sillä
pettuleipä, suolaiset silakat ja vähän kaljaa väliin olivat ne ainoat
herkut, joita pappiraukoilla oli ollut vieraalle tarjottavana.
Kreivin näin heitä kiitellessä katselivat isäntä ja emäntä hämillään
ympärilleen, ikäänkuin tullakseen vakuutetuiksi, ettei kukaan ollut
sattunut kuulemaan tätä sopimattomaan aikaan talon varallisuudesta
annettua kiitosta. -- Niin, herra kreivi -- sanoi Larsson -- eihän
lähimmäistä palvella sillä, että itse nälkään kuollaan. Olemme antaneet
niin paljon kuin olemme tainneet, mutta jonkin vähän olemme raappineet
itsellemme kokoon jyvähinkaloiden pohjilta. Mene ja katso, Maijaseni,
onko portti suljettu. Pahat ajat, herra kreivi, ei varmuutta
minkäänlaista, maankulkijoita kaikkialla ylt'ympäriinsä. Saa onneaan
kiittää, ettei leipää suusta temmata.
-- Luulenpa kuitenkin, -- sanoi kreivi, -- että jos nuo kurjat raukat
tuolla ulkona olisivat muuta kansaa kuin mitä ovat, niin vähänpä olisi
apua porttinne sulkemisesta. Onko teillä sotaväkeä ja poliisia
kaupungissa?
-- Jumala varjelkoon! Korsholmassa asuu muutamia vartiomiehiä, mutta
täällä ei ole kuin kolme kaupunginpalvelijaa, joista yksi on rampa,
toinen kuuro ja kolmas ei kelpaa muuhun kuin iltarumpua lyömään.
-- Ja eikö täällä ole ollut häiriöitä? Tarkoitan todellisia,
arveluttavia häiriöitä, niin että taloja olisi ryöstetty ja ihmisiä
tapettu?
-- Jumala varjelkoon, miten kreivi puhuu! Ei toki mokomia ole
tapahtunut.
-- No hyvä, -- sanoi kreivi arvokkaasti, -- ettette ajattelisi pahempaa
kansastamme kuin mitä se ansaitsee, tahdon kertoa teille, miten käy
muissa maissa, mahtavimmissa ja rikkaammissa kuin meidän silloin, kun
suuri hätä saattaa ihmiset epätoivoon. Kerrankin olin läsnä kapinassa,
jonka nälänhätä oli saanut aikaan Lontoossa. 34 leipurinpuotia
ryöstettiin, noin 200 ihmistä tapettiin tai haavoitettiin. Vuonna 1683
näin samanlaisen melskeen Kartagenassa Espanjassa; väestö huusi leipää
ja sytytti kuvernöörin palatsin palamaan; vasta sitten, kun enin osa
kaupunkia oli ryöstetty, saatiin järjestys tykeillä palautetuksi.
Samana vuonna ja samasta syystä raivosi kolme viikkoa verilöyly
Palermossa. Kohta sen jälkeen sain nähdä yhtäläisiä melskeitä Kölnissä;
kaupungin porvarit tarttuivat aseihin, verta vuoti kosolti, ja
kokonainen kaupunginosa poltettiin. Vuonna 1693 keväällä oli yötä ja
päivää monta tuhatta miestä sotaväkeä aseissa Pariisissa estämässä
väestön epätoivon purkauksia, ja yhtäkaikki meni tuskin päivääkään,
ettei olisi tapahtunut murhaa, murhapolttoja ja hurjia, verisiä
kahakoita, joissa enemmän kuin tuhat ihmistä sai surmansa. Huomatkaa
tarkoin, että kaikki nämä suuret kaupungit perustivat puolustuksensa
hätää vastaan asevoimaan. Entä täällä, mitä asetatte täällä turvaksenne
useita satoja, jopa tuhansiakin tänne tulvaavia ihmisiä vastaan, jotka
kuolevat nälkään juuri silmäinne edessä? Kolme invaliidia ja suljetun
puisen portin, jonka kuka tahansa voi kokkona polttaa. Mutta nämä
huutavimpaan hätään joutuneet kerjäläiset tyytyvät ajelemaan koiria
kaduillanne! Heitä kuolee akkunainne edessä, eikä sormeakaan nosteta
porttianne särkemään! Minunlaiseni matkustaja kulkee neljättäkymmentä
penikulmaa mitä suurimpaan epätoivoon joutuneen maan kautta, enkä ole
vielä pistoolia tarvinnut. Mikä olisi estänyt noita laumoja, jotka
minua maanteillä alinomaa ympäröivät ja jotka, puolikuolluksissa ollen,
jo olivat tehneet tilinsä elämän kanssa, minua ryöstämästä tahi
tappamasta, kun heitä usein oli satoja yhtä vastaan? Mutta he eivät
sitä tehneet. Sekä siellä että täällä, kaikkialla, vielä äärimmäisenkin
hädän hetkenä, kun luulisi, että kaikki inhimilliset velvollisuudet
alkavat horjua ja luonnon vieteistä voimakkain -- itsensä säilyttämisen
oikeus -- vaatii osansa, silloin pidättävät näitä ihmisiä vielä
yhteiskuntajärjestyksen siteet ja heidän siveellisen tunteensa
järkkymätön voima, ja hätä, joka kaikkialla Euroopassa olisi täyttänyt
maan väkivallalla, murhalla ja tulipalolla, se tyytyy täällä ojentamaan
rukoilevaa kättä, suljetun portin takana seisomaan äänetönnä ja
valittamatta, maahan nääntymään, kuolemaan! Jumal'auta, se on suurta,
se on ihmeteltävää, ja jos kansamme olisi yhtä mahtava toimiessaan kuin
se on suuri kärsiessään, niin sillä ei olisi vertaistaan maan päällä!
-- Olette oikeassa, -- sanoi Larsson liikutettuna. -- Suokaa minulle
anteeksi nuo nyreät sanat, jotka hädän johdosta vast'ikään tulin
lausuneeksi. Olen kansan keskestä lähtenyt mies, te olette ylhäinen
herra, ja sentähden liikuttaa mieltäni, kun puhutte hyvää köyhästä
rahvaasta. Siihen saatan vain vastata: Jumala maata ja kuningasta
varjelkoon!
-- Niin, varjelkoon heitä Jumala! -- sanoi kreivi. -- Parempain aikain
koittaessa saamme opiksemme nähdä, mitä kumpikin voi. Teidän
mielipiteenne, Larsson, on, että pitää olla kansa ja kuningas eikä
mitään niiden välillä. Hyvä, en tahdo nyt siitä väitellä. Mutta jos
tunnustamme kansan kunnian, niin tunnustakaamme kuninkaankin. Siitä
suuresta, ihmeteltävästä lainkuuliaisuudesta, jonka tänä hädän aikana
olemme huomanneet vallitsevan, siitä saamme lähinnä Jumalaa ja kansaa
itseään kiittää sitä lujaa, lakien turvaamaa yhteiskuntajärjestystä,
minkä Ruotsin kuninkaat ovat meille antaneet, ja etenkin Vaasan suvun
kuninkaat. Ikuinen kunnia tästä lahjasta Kustaa Vaasan suvulle! Siitä,
mitä Suomi nyt on, siitä saa se suureksi osaksi kiittää tätä
kuningassukua, jonka rauhalliset muistot elävät kauemmin kuin sen
voittojen muistot. Luuletteko tätä kiitollisuuden velkaa milloinkaan
_voitavan_ unhottaa -- ja unhottaa _Vaasassa_?
-- Ei milloinkaan, -- vastasi Larsson.
-- Mutta käykäämme asiaan, -- jatkoi kreivi. -- Arvannette jo matkani
tarkoituksen? Olen tullut tänne teiltä jyviä ostamaan.
-- Niinpä niinkin, -- vastasi Larsson huolestuneena.
-- Ja jotta ette sitä kummastelisi, niin tulee minun sanoa teille, että
olen matkustanut Mainiemeen erään tähdellisen asian vuoksi -- lyhyesti
sanoen, tila on kruunulle luovutettava, ja piakkoin on siellä katselmus
pidettävä. Tiedätte, millaisia nuo katselmukset ovat; minun täytyy
itseni olla saapuvilla estämässä sitä, etteivät isäni ja minun kaikki
kustannukseni tulisi aivan polkuhintaan arvioitaviksi. Mutta siellä
hallitsee kuninkaankin käskyjä voimakkaampi valtias. Nälkä on
kuninkaana, hätä sen käskyjen täyttäjänä. Minun ei tarvitse kuvailla
teille, minkä näköistä siellä nyt on. Puolet alustalaisistani ovat jo
kuolleet puutteeseen. Jäljelle jääneet elävät kalalla, jota heidän on
onnistunut saada jäässä olevasta merestä. Ei missään, ei Turussakaan,
ole jyviä kaupan, ei vaikka niistä maksettaisiin painonsa puhdasta
kultaa. Silloin sanoin tilanhoitajalleni: ainoa toivomme on Pohjanmaa,
matkusta sinne, Larssonit ovat kunnon miehiä: juuri sen tähden, että
olemme epäsovussa olleet, he meitä auttavat, ja vaikka minulta menisi
omaisuuteni viimeiset tähteet, niin en tahdo, että viimeinen muisto,
mikä Bertelsköldin suvusta Mainiemeen jää, on oleva se, että sen
entiset isännät ovat antaneet väkensä kuolla nälkään.
-- Kyllä ymmärrän; tilanhoitaja ei tohtinut -- sanoi Larsson.
-- Ei, hän ei tohtinut. Hän sanoi minulle: ette tunne hädän suuruutta.
Jos saisinkin eloa Vaasasta tahi Isokyröstä, niin enpä saisi sitä tänne
kuljetetuksi. Ei käy näyttäminen leipää tuhansille, jotka ovat nälkään
kuolemaisillaan, eikä voi vaatia, että he rauhassa antaisivat
jyväkuorman kulkea ohitse. Niinpä seuraan minä sitten mukana, sanoin
minä, ja kyllä me kai aina jonkin keinon keksinemme estääksemme
kerjäläisiä aavistamasta, mitä muassamme kuljetamme. Ja nyt olen
täällä, Larsson; voitteko ja tahdotteko myydä minulle jyviä mihin
hintaan hyvänsä?
-- En voi, -- vastasi kauppias. -- Minulla ei ole sen enempää kuin mitä
itse juhannukseen asti tarvitsemme.
-- Sitten täytyy teidän neuvoa minut jonkun toisen luokse, -- sanoi
Bertelsköld. -- Ette suinkaan saata antaa minun palata takaisin tältä
pitkältä, vaaralliselta matkalta asiaani toimittamatta.
Larsson ei virkkanut mitään. Mutta nuori Maija, joka erinomaisella
hyväntahtoisuudella oli kantanut miellyttävän tilanhoitajan eteen
parasta, mitä talo tarjota voi, virkkoi rohkeasti: -- Sedällä
Isokyrössä on kyllä, jos vain tahtoo antaa.
Ei ollut siihen aikaan tapana, että lapset puhuivat vanhempain läsnä
ohessa, kun ei heitä puhuteltu. Isällä oli jo ankara sana huulillaan,
kun äiti, ihastuksissaan tämän ylhäisen herran kohteliaisuudesta ja
alentuvaisuudesta, rupesi hänen ja tyttärensä liittolaiseksi. --
Voisihan Lassi seurata herra kreiviä Perttilään? -- sanoi hän nöyrästi
kysyen. Pojan nimi oli näet Lassi.
-- Kreivin vuoksi olkoon menneeksi, -- vastasi Larsson vitkastellen. --
Mutta ei ole Perttilään niin varmasti luottamista.
-- Muuta neuvoa ei enää ole, -- sanoi kreivi. Jos suvaitsette, niin
lähdemme heti kohta matkalle.
Isäntä ehdotti näön vuoksi, että kreivi levähtäisi täällä päivän.
Mielessään hän oli kuitenkin ehkä hyvillään, kun ei tarjousta otettu
vastaan. Perheen naispuoliset jäsenet sitävastoin olivat pahoillaan
vieraiden lähdöstä ja panivat heille mukaan eväitä, joita näihin
aikoihin sopi sanoa ruhtinaallisiksi.
Samana iltana kello 7:n paikoilla ajoivat matkustajat Isokyrön
Perttilän pihaan. Niinä kuutenakymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet
siitä, kun kertomuksemme viimeksi näitä seutuja kosketteli, oli
kartanoa melkoisesti laajennettu. Päärakennus oli vielä sama, missä
talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä ennen muinoin hallitsi; mutta sen
läheisyyteen oli rakennettu pitkä jono sivurakennuksia ja
varastohuoneita; metsä ja erämaa olivat vetäyneet niin kauas, että
näkyivät vain tummana juovana taivaan rannalla, ja koko tämä viljava
tasanko, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli talon tiluksia ja
uudisviljelyksiä, jotka todistivat, että Perttilä oli Suomen
jyvärikkaimman pitäjän jyvärikkain talo. Perttiläkin oli menettänyt
paljon reduktsionin vuoksi: siitä oli otettu pois useita siihen
kuuluvia tiloja, jotka Kaarle IX oli Aaron Perttilälle lahjoittanut
tämän nuijasodan aikana tekemistä palveluksista, ja metsätoimikunta oli
pitänyt ankaran tutkinnon kaikesta, mitä se katsoi anastetuksi kruunun
metsistä y.m. Mutta onneksi nämä vahingot eivät kohdanneet talon
päätiluksia, ja taloa pidettiin siitä syystä vieläkin pitäjän
äveriäimpänä.
Uteliaisuuden sekaisin liikutuksen tuntein astui kreivi Bertelsköld nyt
ensi kertaa tähän isänsä vanhaan lapsuuden kotiin. Isäntä Lauri
Perttilä (sillä paikkakunnan tavan mukaan kutsuttiin häntä talon
nimellä) oli juuri ruvennut illalliselle lukuisan perheensä, vaimon ja
neljän täysi-ikäisen pojan, kolmen tyttären, kuuden rengin ja neljän
piian kanssa. Kaikki nämä 11 miestä ja 8 naista sekä kaksi
ruotivaivaista ja kaksi loista, kaikkiaan 23 henkeä, astuivat tänä
nälkävuoden kovimpana aikana pöytään, jossa oli selvää rukiista leipää,
tuoretta voita, suolakalaa ja puuroa -- jotka siihen aikaan olivat
Suomessa miltei verrattomia herkkuja.
Kreivi Bertelsköldillä oli hyvää aikaa iloita tästä harvinaisesta
näystä, sillä hänen sisään astuessaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan.
Nuorin tytär, iältään noin kymmenvuotias, luki juuri ruokalukua, jonka
sanoja kaikki muut hiljaisina ja seisoallaan ollen hartaasti
kertasivat, niinkuin sen ajan tapa vaati. Vasta rukouksen loputtua ja
muiden istuuduttua astui isäntä esille ylhäistä vierastaan
tervehtimään, samalla kun hänen väkensä mistään huolimatta kävi
aterioimaan. Näkyi selvästi, että kansanvaltainen henki vielä eli
Perttilässä; nämä rikkaat ja itsenäiset talonpojat eivät ketään
kumarrelleet.
Vaikkakin tämä tällainen hänelle outo vastaanotto alussa hiukan
loukkasi kreivin ylpeyttä, alkoi hän kuitenkin pian ymmärtää
ympäristöään. Ei hän ollut Etelä-Ruotsissa eikä Etelä-Suomessa, missä
talonpoika välittömästi tahi välillisesti oli suurten aatelistilain
vaikutuksen alaisena, tullut tuntemaan tuota Pohjanmaan talonpojalle
ominaista ujostelemattomuutta, joka on lähtöisin siitä, että hän itse
on ollut maansa isäntä ylimuistoisista ajoista ja ettei Pohjanmaalla
koskaan ole ollut mainittavampia herraskartanoita. Kreivi alkoi
aavistaa, että Aaron Perttilästä lähtenyt oppi kuninkaasta ja
aatelittomasta kansasta perustui muuhunkin kuin vain yksityisen
mielijohteihin; hän alkoi ymmärtää, että tämä oppi päinvastoin oli
hyvin läheisessä yhteydessä näiden seutujen koko kansan luonteen,
tottumusten ja katsantotapojen kanssa.
Kokien peittää hetkellisen, hänelle oudon hämmennyksensä
leikkipuheeseen pudisti Bertelsköld sydämellisesti vastaansa astuvan
isännän kättä ja virkkoi: -- Hyvää iltaa, ukko Perttilä. Tässä näette
minun niinkuin kalan kuivalla maalla, sillä olenpa kuullut, että ravut
ja aatelismiehet eivät menesty Pohjanmaalla. Mutta kohtaapa minua
ilahduttava näky täällä heti sisään tultuani. Toivotan teille onnea,
arvoisa isäntä, että hyvä Jumala on siunannut talonne noin runsailla
antimilla tänä aikana, ja toivon teille aina sitä onnea ja sitä iloa,
että voitte elättää näin paljon reipasta väkeä.
Kreivi varoi koskettamasta siihen kohtaan, että tämä oli hänen isänsä
koti, sillä talo olisi tietysti ollut hänen, ellei talonpoikaiskuningas
olisi tehnyt tyttärensä poikaa Kustaa Bertelsköldiä perinnöttömäksi.
Kai oli tieto siitä, samoin kuin muisto monista valtiopäiväkiistoista
syynä siihen, että Lauri Perttilä, reipas ja arvokas 60-vuotias ukko,
näytti olevan vielä enemmin hämillään kuin hänen vieraansa. Hän
tervehti kreiviä kohteliaasti, mutta harvasanaisesi ja vähän kylmästi.
Sen enempää kursailematta valmistettiin vieraalle sija pöydän yläpäähän
ja talonväen ateriaansa jatkaessa aloitti kreivi emännän vieressä
istuen ateriansa hänkin. Teeskentelemättömällä käytöksellään valloitti
hän pian talonväen ja varsinkin naisten sydämet. Pojat ja tyttäret
esitettiin; uutisia kyseltiin kuninkaasta, kovasta ajasta haasteltiin,
mutta kreivi ei tuonut vielä varsinaista asiaansa esille, sillä isännän
otsaa peittävä pilvi ei näyttänyt lupaavalta. Aterian jälkeen pidettiin
yhteinen iltarukous ja sitten mentiin levolle. Ison tuvan perällä oli
vain nuo kaksi kamaria, joissa ennen oli toisessa asunut Aaron
Perttilä, toisessa hänen tyttärensä Emerentia. Tämä jälkimmäinen
kamari, jossa isäntä ja emäntä muuten nukkuivat, annettiin nyt
vieraalle, ja Bernhard Bertelsköld vietti siis yönsä lempeän isoäitinsä
huoneessa, kenties samalla vuoteella, jossa tämä ennen muinoin oli
levännyt.