Oi Vaasa, sinä kuninkaitten kuuluisa nimi, pohjolan vaakunakilvellä
ensimmäinen -- sinä heloittava tähti, jota vuosisadat ovat ihaillen
katselleet -- sinä voimakas lippu, jonka ympärillä sankarien veri on
vuotanut -- sinä rauhallinen tähkälyhde, joka lupasit viljelyksen
satoja -- täälläkö olet mättään löytänyt, johon voit jalkasi laskea, ja
jossa voit toivoa suvusta sukuun eläväsi vielä sittenkin, kun kruunujen
loiste on himmennyt! Olen matkustanut kautta maailman: Eurooppa oli
täynnä mainettasi, ja valtamerien yli se on kulkenut Uuteen Ruotsiin;
mutta en ole tavannut majaa, jonka oveen olisit ollut piirrettynä, en
kiveä, joka olisi kantanut nimeäsi, ellen ota lukuun Schwedensteinia,
jossa suurin urhosi kaatui. Olen matkustanut kautta koko Ruotsin ja
kaikkien sen maakuntain ylt'ympäri Itämeren, jota ne syleilevät kuin
morsianta; koko Ruotsin valtakunta oli hurmaantuneena kunniastasi, joka
samalla oli senkin kunnia, niin että se sinun tähtesi unhotti
vertavuotavat haavansa ja poikansa vieraalla maalla vaalenevat luut;
mutta turhaan olen etsinyt sitä kartoista ja tiedustellut sen teillä,
en ole nimestäsi enempää löytänyt kuin vähäisen talonpojan talon
Skeptunan pitäjässä ja nyt tämän vähäpätöisen pilkun Pohjanlahden
rannikolla. Onko siis suuruus niin nöyrä ja vaatimaton, että se samalla
voi täyttää maailman ja tyytyä muutamiin kyynäriin maata hautaansa
varten ja muutamain satain jalkain maa-alaan nimensä ikuistuttamiseksi!
Onnellinen, vähäinen Vaasa, missä on kaupunki avarassa maailmassa, jota
sinä kadehdit ja joka ei sinua kadehdi! Rooma, Aleksandria,
Konstantinopoli, maailman pääkaupunkeja kaikki, kantavat ylpeydellä
sankariensa nimeä, ja se nimi oli kumminkin vain yhden ainoan miehen.
Mutta sinun nimesi, sinä suuruuden turvallinen lymypaikka, se kätkee
helmaansa kokonaisen sarjan muistoja, joita historia rakastaa ja kansat
ihailevat, ja vaikka itse kuolisitkin, niin ole varma, että nimesi ei
kuole, vaan elää vuosisadasta vuosisataan iankaikkisesti.
Nämät sanat pääsivät kreivi Bertelsköldin huulilta, kun hän
tilanhoitajansa, mestari Pietarin seuraamana kulkien rantatietä
Maalahden ja Sulvan kautta läheni Vaasaa, ja tämä pieni kaupunki
ahtaine katuineen ja punattuine huoneineen sievästi esiintyi hänen
eteensä auringon valossa. Nyt oltiin alkupuolella maaliskuuta 1697. Syy
siihen, miksi nyt tapaamme kreivin Suomessa, vaikka tiedämme, että
kuningas oli nimittänyt hänet lähettilääksi Berliiniin, on lyhyesti
sanottuna se, että Bertelsköld kuninkaallisesta armosta ja vastoin
tavallisuutta oli saanut Mainiemen luovuttamisen siirretyksi tulevaan
lähtöpäivään eli maaliskuun 14:nteen asti 1697 ja sen johdosta oli
anonut ja saanut lomaa matkustaakseen Suomeen, järjestääkseen siellä
asiansa ja heittääkseen jäähyväiset sukukartanolleen. Syy siihen, minkä
vuoksi kreivi nyt on Vaasan seuduilla, on taas yhteydessä eräiden
muistojen kanssa, jotka ovat mitä synkimpiä pohjoismaiden historiassa
-- niin sanottujen nälkävuosien eli suuren nälänhädän kanssa vuosina
1695, 1696 ja 1697.
Kaarle XI:n hallituskauden loppuvuosina rasitti maata pitkä katovuosien
jono, joihin tavattomat häiriöt vuodenaikain säännöllisessä menossa
olivat syynä. Aina vuodesta 1688 alkaen, jolloin ensimmäinen katovuosi
tuli, ja sitten yhä enemmän kaikkina seuraavina kahdeksana vuotena
luonto näytti olevan ikäänkuin tasapainostaan siirtynyt. Kesä 1689 oli
tavattoman kuuma ja syksy niin kuiva, että vilja kuivettui ja ihmisten
monesti täytyi kulkea useita penikulmia juottamaan karjaansa ja
jauhattamaan eloansa. Sitten seurasi ankara talvi ja semmoinen
nälänhätä Taalain maakunnassa, että suuria ihmislaumoja vaelsi sieltä
pois hakemaan uusia ja parempia olinpaikkoja. Molempina vuosina 1689 ja
1690 liikkui kulkutauteja ja kulovalkeita. Vuonna 1691 tuli kevät
aikaisin ja äkisti; jo huhtikuun 28 päivänä poimittiin kypsiä
mansikoita Tukholmassa. Kesällä kuultiin hyvin ankaria ukkosilmoja,
rakeita ja rankkasateita mainittavan. Vuonna 1692 huhtikuussa tuli niin
kova pakkanen, että sen vertaista ei sinä vuoden aikana oltu ennen
koettu. Ajettiin jäitä myöten kauas merelle. Monta ihmistä paleltui
kuoliaaksi. Keski-Euroopassa satoi tavattoman paljon lunta, ja sitten
seurasi tulvia ja maanjäristyksiä. Vuonna 1693 talvi oli ankara, kevät
ja kesä kovin kuumat. Suunnattomat heinäsirkkaparvet hävittivät Unkaria
ja Saksanmaata; tulivuoret kävivät levottomiksi; Etna ja Hekla purkivat
tulta. Enteet enenivät. Ruotsissa satoi vahvan lumen toukokuulla, mutta
sitten oli poutaa ja hellettä koko kesäkauden. Laiho oli
pienikasvuista, elonhinta nousi 20 talariin tynnyriltä.
V. 1687 ja 1688 oli Suomessa ollut kato, mutta seuraavat vuodet 1693
vuoden loppuun saakka olivat antaneet hyvän, toisinaan runsaankin
sadon, niin että kerrotaan, kun sittemmin muisteltiin "vanhoja hyviä
aikoja", kuinka eloa silloin oli niin paljon, että jyväkuormat monesti
saivat seisoa useita vuorokausia kaupunkien toreilla ostajien
puutteessa. Mutta kaikki elivät siksi päiväkseen, ei kukaan ajatellut
tulevaisuutta. Yleisiä makasiineja ei ollut; varastaja ei hankittu;
taivaan linnut söivät maahan varisseita jyviä, ja ihmiset elivät
iloisia päiviä, kuuntelematta luonnon aavistelevia huokauksia ja
ylt'ympäri jo alkavia varoituksia. Ja niin tuli turma raskaana,
äkillisenä ja odottamattomana pohjoismaita kurittamaan.
Vuonna 1694 oli tiheitä maanjäristyksiä etelässä, kallis aika ja
nälänhätä Keski-Euroopassa. Loistavassa, rikkaassa Pariisissa sanotaan
sinä vuonna 92,000 ihmistä kuolleen nälkään ja tauteihin. Rakeet
hävittivät viljan toisessa Ruotsin jyvä-aitassa, Pommerissa. Toisessa,
Suomessa, saatiin niukka sato, ja edellisen vuoden varat olivat
lopussa. Nyt jo käytiin puunkuoreen käsiksi, ja nyt jo nähtiin joskus
nälkään nääntyneitä ihmisiä kuolleina tiepuolissa.
1695 vuoden alkupuolella oli talvi niin kylmä, ettei sen vertaista
tietty olleen sitten vuoden 1658, jolloin Kaarle X samosi Beltin yli.
Saksanmaalla joet olivat niin paksussa jäässä, että katolilaiset
muutamilla paikkakunnilla saivat luvan syödä lihaa paaston aikana, kun
ei kalaa ollut saatavissa mistään hinnasta. Moni paleltui kuoliaaksi;
Suomen kirkonkirjat mainitsevat, että sudet hyökkäsivät ihmisten
kimppuun kotona heidän huoneissaan. Portugalissa ja Espanjassa kuoli
kolmas osa karjaa rehun puutteesen. Tätä talvea seurasi myöhäinen ja
kylmä kevät, minkä jo olemme Mainiemessä käydessämme nähneet, niin että
kevätkylvöjä ei ehditty lopettaa ennen kuin juhannuksen aikaan, ja tätä
kevättä seurasi kylmä ja sateinen kesä. Vilja ei ennättänyt tuleentua;
pelloilla näkyi vain muutamia harvoja viheriöitä korsia ja muuten musta
multa, jonka tähden tämä vuosi oli tunnettu _suuren mustan vuoden_
nimellä. Uudellamaalla ruis heilimöi vasta heinäkuun lopulla, ja
syyskuun alussa teki pakkanen lopun keskeneräisestä viljasta. Hätä
eneni. Tynnyri rukiita maksoi 10 riksiä, joka oli suunnaton hinta!
Herrasmiehet ja varakkaammat talonpojat alkoivat vähennellä
palkkaväkeään puoleen entisestä määrästä, päästäkseen heitä
elättämästä. Kuningas antoi jyväinvientikiellon, ja tilasi niitä
ulkomaalta. Seitsemän laivanlastia hukkui syysmyrskyissä Merenkurkkuun.
Vuosi 1696 alkoi perin erilaisilla, mutta yhtä tavattomilla enteillä.
Talvi oli lauha kuin kevät. Jo helmikuun 2. päivänä nähtiin Tukholmassa
sormenpituista ruohoa. Helmikuun 20. päivän paikoilla jäät katosivat,
Hallantiin tuli pääskysiä, ja moni aloitti jo kevätkylvönsä. Mutta
maaliskuun 7. päivänä tuli pakkanen takaisin, kaikki järvet ja lahdet
menivät jälleen niin vahvaan jäähän, että niitä voitiin ajaa hevosella.
Kevättouot olivat hävinneet, syyskylvöt olivat mädänneet maassa. Ne
harvat, joilla vielä oli jotakin kylvettävää, pettyivät kuitenkin
toivossaan. Kesä tuli kolkko. Elokuun 8. päivää vasten yöllä oli
muutamin paikoin Suomessa niin kova pakkanen, että jyvätähkät olivat
aamulla paksussa jäässä. Neljänä yönä perätysten elokuun 22. päivän
jälkeen kävi uusi pakkanen, joka teki tähteistä lopun. Sitävastoin oli
syksy niin lauha, että Tukholmassa syötiin kypsiä mansikoita syyskuun
1. päivänä ja tuoreita vaaraimia lokakuun 10. päivänä.[31] Vuodentulo
oli miltei mitätön. Siltä vuodelta mainitaan Mäntsälän kirkonkirjassa,
että jänikset ja muutamat lintulajit, esim. käki, katosivat kokonaan,
kukko herkesi laulamasta, muuten niin arka ilves tunkeusi kyliin,
rottia tuli nälkäisinä isoissa laumoissa sinne, missä niistä ei koskaan
ennen ollut mitään tiedetty, ja söivät kaikki mitä tapasivat.
Kesälahdella kerrotaan tuntemattomia ulkomaisia lintuja näkyneen
metsissä.
Nyt vasta alkoi Kaarle XI tuntea yksinvallan painoa, sillä kaikki
ihmiset syyttivät hädästään häntä, jonka hallussa kaikki valta oli ja
joka tahtoi kaiken omaisuuden itselleen. Jo v. 1696, jolloin
Norrlannissa ja Suomessa nääntyi nälkään niin monta sotamiestä, että
rykmenteissä tuskin oli puolta määrää jäljellä, oli paljon niitä, jotka
muistelivat, kuinka kuningas oli näistä miehistään ylpeillyt, ja häntä
verrattiin kuningas Taavettiin, jota Jumala rankaisi sentähden, että
hän ylpeydessään toimitti väenlaskun. Kuningas Faaraolla, niin
sanottiin, oli toki Jooseppi, joka selitti hänen varoittavat unensa;
nytkin oli edelläkäyviä merkkejä näkynyt, mutta ei kukaan Jooseppi
ollut niitä kuninkaalle selittänyt. Tällaiset puheet koskivat kovasti
kuninkaan mieleen. Noina kahtena vuotena 1695 ja 1696 jakoi hän
kansalle halvasta hinnasta 110,682 tynnyriä jyviä, mutta ne eivät
pitkälle riittäneet.
Sillä nyt seurasi -- mikkelistä v. 1696 lähtien, koko v:n 1697 ja
kappaleen seuraavaa -- niin kova ja yleinen hätä kaikissa
pohjoismaissa, että sen vertaista ei oltu ikinä koettu eikä myöskään
Jumalan avulla koskaan enää tultane kokemaan. Se, joka tahtoo nähdä,
mitä kansa voi menehtymättä kärsiä, ollen vielä kahden tai kolmen
vuoden perästä sen jälkeen valmis uudelleen valloittamaan puolen
Eurooppaa -- hän seuratkoon meitä.
Ei ainoakaan Ruotsin maakunnista, kenties Skoonea lukuunottamatta,
päässyt vapaaksi sen ajan vaivoista. Helpoimmalla pääsi Etelä-Ruotsi;
sen jälkeen Pommeri; sitten Keski-Ruotsi. Norrlanti kärsi paljon,
Viron- ja Liivinmaa vielä enemmän, Suomi luultavasti kaikista eniten.
Nämä olivat ne haamut, joihin pukeutuen hätä yleisimmin näytti kalpeita
kasvojaan -- kalpeampia ja hirvittävämpiä, kuta enemmän kevät läheni
vuonna 1697. Ensiksi alkoivat isännät panna pois palkollisiaan, ja
palkolliset, yhdessä loisten kanssa olivat pakotetut lähtemään
isäntäinsä luota, kun nämä eivät enää voineet hankkia heille elatusta.
Joukoittain tulvi semmoista irtolaisväkeä kaupunkeihin. Jo ennestään
halvat työpalkat alenivat tyhjää vähemmiksi, niin että pelkällä
ruokapalkalla sai työmiehiä enemmän kuin tarvitsikaan, ja nuoret miehet
työntäytyivät kilvan sotapalvelukseen. Mutta useimmat kaupungit, paitsi
muutamia, niinkuin Tukholma, Turku, Riika ja Tallinna, olivat itse
köyhiä, miltei leivättömiä, ja sieltä, missä leipää alussa olikin, se
pian loppui. Maaseuduille virtaileva väenpaljous ei saanut työtä eikä
leipää, vaan ajelehti siellä täällä, surkeasti kerjäten, ja nääntyi
viimein nälkään ja kaikenlaiseen viheliäisyyteen. Fryxell tuo esiin
erään kertomuksen Tukholmassa huhtikuun 24. päivältä 1697. "Monta
tuhatta köyhää on maaseudulta lähtenyt pääkaupunkiin. Ne horjuvat,
konttaavat tai loikovat joka paikassa kaduilla. Ei kukaan tahdo ottaa
heitä huoneihinsa. Näin täytyy näiden viheliäisten onnettomuuden uhrien
viettää vielä talvikylmiä öitä paljaan taivaan alla, maaten milloin
siellä milloin täällä seinävierillä. Useat eivät siitä enää koskaan
nouse ylös, ja aamusilla tulevat kaupungin vartijat ja vievät pois nuo
kuolleet ruumiit, jotka viskataan suuriin kuoppiin ja niihin yhteisesti
haudataan."
Irtolaisväestö[32] joutui siis ennen muita hätää kärsimään. Mutta kohta
astui hätä askelen kauemmas. Maata omistava tai ainakin maata viljelevä
talonpoika torppareineen kävi kohta käsiksi petäjänkuoreen, joka ei
tavallisinakaan vuosina ollut mikään harvinainen ravintoaine Suomessa
ja Pohjois-Ruotsissa. Tämä kuori hienonnettiin jauhoksi ja paistettiin
leiväksi, taikka myös hakattiin se rikki, silputtiin hienoksi,
survottiin, keitettiin vedessä eräänlaiseksi velliksi tai puuroksi ja
syötiin ilman enempää särvintä. Tämä ruoka ei suinkaan ollut maukasta
eikä terveellistäkään, mutta mukiin se kumminkin meni niinkauan kuin
oli vähän ruis- tai ohrajauhoja siihen sekoittaa. Mutta yhä pienemmiksi
kävivät jauhoannokset, kadoten viimein useimmilta kokonaan. Hätä alkoi
nyt etsiä apua muualta. Sekoittamaton petäjäleipä oli mustaa ja kovaa
kuin kivi. Koetettiin siihen sekoittaa kuivista, puiduista rukiin- tai
ohrantähkistä survottuja jauhoja, ja tämä oli vielä herkkua. Senkin
loputtua seurasivat järjestyksessä ruumenet, kaunat, oljet, mäski.
Nämäkin loppuivat, ja nyt koeteltiin ruohoja, nokkosia ja muita
kasveja, muun muassa vehkan juuria (_calla palustris_). Tämmöinen leipä
oli vaikeata valmistaa, se hajosi vähänkin siihen koskiessa ja paloi
helposti poroksi leivinuunissa. Talonpoika oli tottunut käyneesen
kaljaansa, mutta nyt ei ollut maltaita. Koetettiin siis panna juomaa
milloin oljista, milloin katajanmarjoista tai suomyrteistä, mutta sitä
ei saatu käymään, siitä tuli terveydelle vahingollista ja
pahanmakuista. Nauriit ja juurikkaat olivat jonkin aikaa muutamain
turvana; perunoita -- tätä siunattua amerikkalaista juurikasvia, joka
nyt antaa Suomen talonpojalle lähes puolen hänen ravintoaan ja enemmän
kuin mikään muu tekee mahdottomaksi sellaisen hädän kuin oli v. 1697 --
ei tunnettu nimeltäkään. Saaristossa ja eräiden sisäjärvien rannikoilla
tultiin paremmin toimeen, kun toki oli kalaa; ei ole tosin muistiin
kirjoitettu, mutta todenmukaista kuitenkin on, että tämä vedenanti on
pelastanut monet tuhannet kuolemasta. Sillä maitoa ja lihaa ei pitkälle
riittänyt; rehun puute seurasi nälänhätää; sen vuoksi täytyi teurastaa
karja, niin että vain rikkaimmilla oli jokin elukka laitumelle
laskettavana tuona surun keväänä v. 1697.
Kun kuljeksivat, nälkiintyneet ihmiset tapasivat hengissä olevan
eläimen, löivät he sen paikalla kuoliaaksi, repivät sen palasiksi,
joivat sen veren ja söivät sen lihan, malttamatta sitä edes keittää.
Metsälinnut olivat harvinaisia, syystä että niiden poikaset olivat
noina kylminä kesinä paleltuneet kuoliaiksi. Kun sarvikarjaa, sikoja ja
lampaita alkoi puuttua, tuli vuoro hevosten, koirain ja kissain,
rottain, varisten, eläinten vuotain, kuolleiden eläinten ja
kaikenlaisten haaskain. Eikä siinä vielä kyllin. Tarut, joita
kuunnellessaan ihmissydän kauhistuu, kertovat, että vanhemmat olivat
syöneet kuolleita lapsiaan ja että lapset epätoivoissaan olivat
tyydyttäneet nälkäänsä kuolleiden vanhempainsa ruumiilla.
Talonpojan tuvasta hiipi hätä pappiloihin, etäisimpiin ensin, toisiin
sitten. Petäjäisellä ja survejauholla katettiin monen köyhän
kappalaisen pöytä. Viimein kova aika sai kaupunkeihin, maakaupunkeihin
ensin, merikaupunkeihin sittemmin. Niiden satamat olivat jäässä, niiden
laivat hukkuivat myrskyissä. Nälkäiset maalaiset kalvoivat niitä
niinkuin rotat syöden kaiken, minkä käsiinsä saivat. Itse Tukholmassa
ryöstettiin eräs leipurinpuoti. Kuningas antoi tutkia joka
perheen kodin; kenellä vain oli suurempi varasto kuin minkä hän
välttämättömästi tarvitsi, hänen täytyi se myydä. Mutta ei mikään
riittänyt. Ruistynnyri maksoi 15-20 riksiä. Tähteetkin loppuivat kevään
kuluessa. Tanskan ministeri ei saanut ostaa sen verran jyviä kuin mitä
hänen taloutensa muutamiksi viikoiksi tarvitsi, vaan hän oli pakotettu
tilaamaan niitä Helsingöristä. Pienemmissä kaupungeissa oltiin vieläkin
pahemmassa pulassa. Koko valtakunta näki nälkää alhaisimmasta
päiväläisestä alkaen aina yhteiskunnan ylhäisimpiin asti.
Kaikesta tästä nälästä, kaikenlaisista puutteista ja niistä
epäterveellisistä ravintoaineista, joita täytyi nauttia, syntyi
voimattomuutta, tauteja ja kuolemaa. Terveet kävivät niin heikoiksi,
että vaivoin pysyivät pystyssä, saatikka sitten voivat jotakin
toimittaa. Usealla pöhöttyi ruumis ja kangistui kokonaan; toisilla
jäsenet näivettyivät, iho kävi tummanruskeaksi, kasvot tuntemattomiksi.
Kaikkialla nähtiin ihmisiä horjuvan haamuina sinne tänne, kunnes
laupias kuolema teki lopun heidän kivuistaan, useinkin aivan yht'äkkiä
kirkossa, kartanolla, tiellä, työssä. Kerjäläisen käsi kangistui juuri
samassa, kun hän sen anoen ojensi; äidin ääni vaikeni juuri silloin,
kun hän koki laululla viihdyttää nälkäistä lastansa. Kulkutaudit
seurasivat hädän kintereillä; murhanenkeli raivosi hillittömästi joka
paikassa.
Yhdentoista penikulman päässä Tukholmasta pohjoiseen, sanoo eräs sen
aikalainen, nähtiin teiden varsilla ylen harvassa hengissä olevia
ihmisiä, ainoastaan siellä täällä menehtyneitä olentoja, jotka istuivat
nälkään kuolleiden eläinten ruumiiden vieressä. "Minua kauhistuttaa
vieläkin", sanoo eräs samanaikainen tarttolainen, "ajatellessani
kaikkea sitä viheliäisyyttä, jota olen ollut pakotettu näkemään;
kauhistuttaa ajatellessani noita nälkiintyneitä ihmisiä, nuoria ja
vanhoja, joita joka päivä kömpi kaduilla, kasvot nälästä ryppyisinä ja
murtuneina." Ihmiset kuolivat lopulta niin laumoittain, että viimein ei
ehditty heitä haudatakaan, vaan heitettiin ruumiit läjittäin toistensa
päälle kirkkomaihin. "Siihen aikaan" -- sanoo H. Forsius vuonna 1757
julkaisemassaan Helsingin kuvauksessa -- "vihittiin Kampilla oleva
hautausmaa kuolleiden leposijaksi, kun nuo monet maaseudulta tulleet
ihmiset eivät kaupungin kirkkomaahan mahtuneet. Voineeko kukaan
murtumattomin mielin kuulla vanhustemme kertovan, että ihmisten
kaduilla käydessään täytyi ruuan puutteesta kaatua toistensa päälle?
Voiko kukaan mielikarvaudetta kuunnella kertomuksia siitä, kuinka moni
siihen aikaan meni hautausmaalle, siellä lähenevää pelastustaan
odottamaan? He näkivät itse sen paikan, missä heidän raukeat luunsa
tulisivat lepäämään. Heidän hajalliset ryysynsä tulevat olemaan heidän
käärinliinansa ja ruumisarkkunsa. Kaksi heikkoa jalkaa tulee nyt
olemaan heidän hautapaarinsa ja nälkäinen vatsa heidän ainoa
saattueensa. Älkäämme tätä lukeko, suutelematta _Herran_ kättä, joka
pitkinä aikoina on varjellut Ruotsiamme semmoisesta nälänhädästä!"
Täydellistä tilinpäätöstä tämän suuren hävityksen uhreista ei ole voitu
tehdä. Ainoastaan Viron- ja Liivinmaalla lasketaan 50,000 ihmistä
kuolleen nälkään. Useista Suomen paikkakunnista puuttuu tietoja syystä,
että niin useat sen ajan kirkonkirjat osaksi tuhoutuivat kohta sen
jälkeen alkaneen Isonvihan aikana, osaksi korjattiin pois Ruotsiin tai
muuten joutuivat hukkaan. Ne tiedot, joita on saatu kokoon, riittävät
kuitenkin osoittamaan hävityksen suuruutta ja laajuutta.
Maaliskuussa 1697 sanotaan kuningas Kaarle XI:n yhdellä kertaa saaneen
kuusi postia Suomesta. Ne sisälsivät tiedon siitä, että 80,900 ihmistä
oli nälkäkuolemaan nääntynyt, että yhdeksästä pitäjästä olivat kaikki
ihmiset kuolleet sukupuuttoon ja niiden kirkot suljetut.[33]
Neljätoista päivää sen jälkeen sai kuningas saman tiedon viidestä
muusta maan kirkosta. Yhdessä ainoassa pitäjässä oli yhtenä päivänä 156
henkeä kuollut nälkään. Sanottiinpa, että melkein kaikki Uudenmaan
rykmentin sotamiehet olivat nälkään kuolleet. Syyskuun 1 päivästä 1696
samaan päivään 1697[34] oli Turun hiippakunnassa sillä tavoin 60,371
ihmistä saanut surmansa, Pohjanmaalla 19,540, Uudenmaan ja Hämeen
läänissä 28,248, jotka numerot ovat pikemmin alhaisiksi kuin korkeiksi
lasketut. Viimeksimainitussa läänissä jäi 857 tilaa autioksi. Seuraavat
numerot mainittakoon näytteinä. Lohjalla kuoli mainitun ajan kuluessa
840, Karjalla 436, Janakkalassa 1,152 ja 69 vierasta kerjäläistä,
Tammelassa 658 ja 124 vierasta, Sääksmäellä 789 ja 116 vierasta,
Naantalissa 401 ja 178 vierasta, Raumalla 370, Porissa ja Ulvilassa
716, Huittisissa 671 ja 173 vierasta, Laitilassa 373 ja 71 vierasta,
Tyrväällä 865, Kangasalla 1,304, Pirkkalassa 789, Orivedellä 840,
Ruovedellä 1,017, Längelmäellä 685 ja 150 vierasta, Messukylässä 873 ja
25 vierasta, Oulun kaupungissa ja pitäjässä 1,592 (kaupungissa
yksistään 713), Limingassa 895 ja 122 vierasta, Kalajoella 1,238 ja 66
vierasta, Raahessa 484 ja 38 vierasta, Kemissä 676, Paltamossa 1,612,
Sotkamossa 1,584, Kokkolassa 814, Uudessa Kaarlepyyssä 514,
Pietarsaaren pitäjässä 1,026 henkeä j.n.e. Yksistään toukokuussa
haudattiin Turussa 165 kuollutta.
Porvoon hiippakunnasta ei ole tietoja. Tiedetään kuitenkin, että
Porvoon kaupungissa ja pitäjässä vuonna 1697 kuoli 2,294, Helsingin
pitäjässä 439, Sipoossa 533, Pernajassa 815, Hillolassa 1,906,
Orimattilassa 540, Elimäellä 670, Hauhossa 1,266, Lammilla 1,165
j.n.e.[35] Pyörein luvuin arvaten oli Suomenmaan koko ihmishukka yhtenä
ainoana vuotena 1697 100,000 ja kaikkina kolmena nälkävuotena 150,000
kuollutta, eli 7-8 kertaa enemmän kuin tavallisina vuosina. Ja näin
olivat asiat, vaikka Suomen koko asukasluku todenmukaisesti ei noussut
korkeammalle kuin noin kolmanteen osaan sen nykyisestä, eli puolen
miljoonan paikoille.[36]
Näin ankarat sallimuksen rangaistukset eivät voineet olla haavoja ja
arpia jättämättä. Viljelyksen ja valon suuret valloitukset pysähtyivät,
uudisviljelykset hävisivät, ja erämaa otti hengen uhalla takaisin
omansa, temmaten kyntäjältä ne kedot, jotka jo oli menettänyt
vuosisatoja sitä ennen. Toisinaan höltyivät yhteiskuntajärjestyksen
siteet; Mikkelin tienoilla ryösti rahvas herraskartanot 1696 ja löi
kruunun veronkantajat kuoliaiksi. Ylenmääräinen hätä tekee ihmisen
itsekkääksi, ja kun oli pitkäin aikain kuluessa täytynyt pieninkin ropo
antaa muille, löyhtyivät tai kuluivat toisinaan tottumuksen ja hädän
kautta rakkauden siteet, niin että jolla oli varaa antaa, se ei enää
antanut, ja jolla oli voimia ottaa, hän otti, ja itkun ja valituksen
kyynelet juoksivat jälkeä jättämättä maahan, ja epätoivon huokaukset
katosivat, kenenkään niitä kuulematta, avaruuksiin. Useimmathan
istuivat, niinkuin Forsius sanoo, omaa hautaansa katsellen.
Mutta Jumala antoi kaiken tämän ainoastaan aikansa kestää, ja senkin
ajan kuluessa kantoi kansa onnettomuutensa miehuullisesti. Koko
yhteiskunta olisi voinut hajautua, mutta täällä se pysyi koossa. Kun
moni muu olisi kaatunut tahi epätoivoon joutunut, seisoi suomalainen
vielä pystyssä, raudanlujana, sitkeänä, luottavaisena. Paras todistus
siitä on se nopeus, millä hävityksen jäljet, joskaan niitä ei voitu
saada pois, ainakin saatiin lievennetyiksi. Avautuva meri, hyvä
vuodentulo v. 1698 -- ja taas alkoi aura kyntää tulevaisuuden maata,
toivo palasi, ja inhimilliset olot alkoivat järjestyä ja selvetä, ja
Suomen kansa vetäisi henkeään niin syvältä, että se kohta taas kykeni
kantamaan, sitäkin suuremmaksi kunniakseen, suurempaa taakkaa kuin
milloinkaan ennen. Mikä opetus kaikille ajoille! Totta puhuu tosiaan
sananlasku, joka sanoo, että "hukassa on vain se, joka itse itsensä
hukkaa!"