Kertomus siirtyy nyt noin seitsemän kuukautta eteenpäin -- seitsemän
kuukautta, jotka olivat täynnä huolia ja koetuksia. Kuta enemmän Kaarle
XI:n voimakas hallituskausi läheni loppuaan, sitä tummemmiksi kävivät
sen varjot ja mustenivat viimein synkkäin onnettomuuksien yöksi, jossa
Kaarle XI:n tähti laski ja Kaarle XII:n nousi.
Olemme nyt ruotsalaisella maaperällä. On tavattoman lauha päivä
helmikuulla vuonna 1696. Luonto näyttää tähän aikaan olevan
hämmästyttävällä tavalla suistuneena säännöllisestä menostaan. Kun
edellisen vuoden talvi oli verrattoman kylmä ja ankara, niin oli talvi
1696 yhtä tavaton ennenaikaisen kevätilmansa tähden. Jo helmikuun 2.
päivänä oli nähty sormenpituista ruohoa maanteiden syrjillä Tukholman
lähistössä, ja helmikuun 17. päivänä alkoi Eläintarha vihannoida.
Samaan aikaan sulatti suoja Meelarin jäitä, ja sen rannoilla oli
rekikeli jo loppumaisillaan.
Tiellä, joka Södermanlannista vei Vestmanlantiin Arbogan sivu Kaarle
XI:n mielipaikkaan, kuuluisaan Kungsöriin, nähtiin varhain aamulla
kahden reen työläästi pyrkivän pohjoiseen päin talvilumen viimeisillä
tähteillä. Vähän oli apua vienosta yökylmästäkään, joka liukastutti
tietä ja peitti sen lätäköt ohuella, paperinkaltaisella jäällä.
Etumaisessa reessä, jonka eteen oli valjastettu kolme hevosta, istuivat
kreivi Bertelsköld ja hänen vanhempi poikansa Torsten; jälkimmäisessä,
jota kaksi hevosta veti, istui nuorempi poika Kustaa Aadolf
suosituimman jahtipalvelijansa Tanelin kanssa, joka oli mestari
Pietarin nuorin veli sekä isä Johanneksen ja Kreeta-muorin nuorin
poika. Kreivin otsa oli synkkä; välistä katseli hän äänetönnä
tummanvihreätä havumetsää; välistä vaihtoi hän muutamia sanoja poikansa
kanssa; välistä taas kääntyi hän taapäin, antaen tyytymättömän merkin
jäljessä tulevalle reelle.
Syynä siihen oli se, että aika kävi nuorelle Kustaalle liian pitkäksi.
Milloin tarttui hän ohjiin käsiksi ja koetti kantojen ja ojain yli
ohjaten ajaa isästä edelle. Milloin havaitsi hän metsäkanan tahi pyyn
tiepuolessa, seisautti hevoset, kaappasi Tanelin pitkän luotipyssyn ja
ampui, tavallisesti osumatta ja sillä seurauksella, että hevoset
säikähtivät ja olivat pillastua. Milloin taas hän hyppäsi tielle ja
koki huvikseen pidättää rekeä, pannen hevoset kaikin voimin vetämään,
sillä tämä vasta kolmetoistavuotias poika alkoi jo osoittaa omaavansa
jättiläisvoimat, joiden avulla hän useamman kerran oli paiskannut
aikuisia miehiä tantereeseen. Vähäinen asia hänelle oli, reen ojaan
vajottua, yksinään nostaa se ylös jälleen.
Sill'aikaa synkistyi taivas, nousi ankara tuuli ja tuulen kanssa
lumipyry, joka ennen pitkää pani harmaat tiet vaalenemaan. Kulku kävi
nyt nopeammin, ja kenties tämä oli syynä siihen, että kreivin synkeä
mieli vähän keveni, ja hänen äänettömyytensä useammin keskeytyi.
Puhelusta, joka nyt syntyi hänen ja Torstenin välillä, voimme saada
joitakin tietoja perheen nykyisestä tilasta ja matkan tarkoituksesta.
Perhe oli jo elokuussa viime vuonna lähtenyt Suomesta ja viettänyt
syksyn sekä suurimman osan talvea Tukholmassa. Nyt olivat kreivi
Bertelsköld ja hänen poikansa saattaneet kreivittären ja Ebba-neidin
Sparren suvun sukukartanoon Itä-Göötanmaalle, missä kreivittärellä oli
läheisiä omaisia ja missä hän aikoi viettää kauniin vuodenajan. Mutta
kreivi oli liian ylpeä nauttiakseen vieraanvaraisuutta, joka hänen
nykyisessä tilassaan näytti miltei nöyryyttävältä. Hän oli muutamain
päiväin perästä, jotka vietti puolisonsa sukulaisten luona, palannut
pohjoiseen päin, ei kuitenkaan suoraa tietä Tukholmaan, vaan niinkuin
hänen nykyisestä matkansa suunnasta näemme, Kungsöriin. Syynä siihen
oli hänen halunsa itse päästä kuninkaan puheille, joka juuri silloin
vietti muutamanviikkoista oleskeluaikaa lempipaikallaan, ja tähän taas
kreivillä oli syitä, jotka hänelle olivat ylen tähdellisiä.
Mainiemen, hänen viimeisen ihanan ja rikkaan perintökartanonsa, oli
vihdoinkin, kun reduktsioni viidennen kerran sitä uhkasi, sen ahnas
ärjyaalto nielaissut. Turhaan olivat Bertelsköld ja hänen ystävänsä
käyttäneet kaikkea jäljellä olevaa vaikutusvaltaansa. Turhaan oli hänen
omat kalleutensa ja hänen vaimonsa hohtokivet uhrattu lahjoiksi eräille
reduktsionin kätyreille, jotka eivät halveksineet harjoittaa tätä
tuottavaa liikettä silloinkaan, kun heidän ei onnistunut, tahi he eivät
todella tahtoneet auttaa niitä, jotka heihin turvautuivat.
Selvitystoimikunta oli vielä kerran näön vuoksi tarkastanut kreivin
oikeudenvaatimuksia ja katsonut ne ala-arvoisiksi. Mainiemi
julistettiin, samoin kuin niin monet muut lahjoitukset, kruunun
luovuttamattomaksi omaisuudeksi, jota Kristiina-kuningattarella ei
ollut ollut oikeutta antaa lahjaksi.
Mutta, muistutti siihen Bertelsköldin asiamies, Mainiemi on vain
korvaus siitä rykmentistä, jonka Kustaa Bertelsköld perusti vuonna
1644.
Olkoonpa niinkin, sanoivat reduktsioniherrat, mutta silloin se ainakin
on _"hedelmätön" saaminen_. Hedelmättömiksi saamisiksi sanottiin
sellaisia, joista kruunua ei katsottu velvolliseksi maksamaan korkoa,
ja sellaisiksi vaatimuksiksi katsottiin maksamattomat palkat,
etumaksut, tavarat, ruokavarat, sotajoukot y.m., joita kruunu oli
yksityisille velkaa; mutta _hedelmällisiksi_, s.o. korkoatuottaviksi
katsottiin ainoastaan puhtaat yksityisen miehen valtiolle antamat
rahalainat. Kun siis sota-aikana syntyneissä rahapulissa useimmat
kruunun velat olivat tulleet kruunun tiloilla maksetuiksi, ja nämä näin
pois annetut tilat nyt palautettiin kruunulle, niin syntyi kysymys:
onko omistaja saanut ne hedelmällisestä vai hedelmättömästä saamisesta?
Edellisessä tapauksessa sai omistaja pitää tilan _niin kauan_, kunnes
sen katsottiin korvanneen sekä pääoman että koron, niin että jos
vuotuiset tulot ainoastaan vastasivat vuotuista korkoa, jäi tila
omistajalleen; muussa tapauksessa se otettiin pois, kun koko summa
katsottiin maksetuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa, missä velkojalla oli
oikeus ainoastaan korvauksen saamiseen pääomasta, laskettiin, kuinka
monen vuoden tulot vastasivat tätä pääomaa, ja jos se aika jo oli
kulunut, otettiin tila kruunulle. Eikä sillä hyvä. Jos omistaja oli yli
sen ajan pitänyt tilaa hyödykseen, luullen sitä omakseen, niin
vaadittiin nyt takaisin ei ainoastaan tila, vaan myöskin tulot niin
monesta vuodesta kuin hänen katsottiin niitä laittomasti nauttineen. Ei
siis siinä kyllin, että hän menetti omaisuutensa, hän huomasi
äkkiarvaamatta olevansa velassa kruunulle, ja tavallisesti niin
suuressa, että se, varsinkin kun tuli aivan odottamatta, saattoi hänet
aivan perikadon partaalle. Niin juuri oli Mainiemenkin laita.
Bertelsköldien suvulla se oli nyt ollut 48 vuotta, ja toimikunta teki
sellaisen laskun, että 20 vuoden tulojen olisi pitänyt riittää
ennenmainitun rykmentin maksuksi. Tämän johdosta tuomittiin Bertelsköld
ei ainoastaan jättämään tila takaisin, vaan myös korvaamaan kruunulle
28 vuoden tulot, jotka 10,000 talariksi vuodelta arvioituma sälyttivät
hänen selkäänsä 280,000 talarin odottamattoman velan.
Tämmöiset toimenpiteet olivat tavallisesti täysivalmiit ja
kumoamattomat samalla hetkellä, kun ne päätettiin, sillä minkä kruunun
rautakoura kerran oli kaapannut, siitä se nyt harvoin, tuskin koskaan
enää luopui. Mutta kun kreivi oli valittanut päätöksestä, tarvittiin
kuninkaan vahvistus, ennenkuin reduktsionituomio voitiin panna
täytäntöön, ja tätä vahvistusta ei oltu vielä annettu. Tähän perusti
Bertelsköld viimeisen heikon toivonsa, että tuomio vielä voisi tulla
peruutetuksi, ja senpä tähden kiirehti hän pyrkimään majesteetin
puheille Kungsöriin.
Ylpeä kreivi ei ollut keveällä mielellä alistunut tätä nöyryyttävää
matkaa tekemään. Hänen ritarisielunsa oli useamman kuin yhden kerran
inhoa tuntien alentunut reduktsionin verenimijäin kanssa sovintoa
hieromaan. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi kerjätä armopalana sitä,
mitä luuli olevansa oikeutettu vaatimaan oikeutenaan. Mutta tässä oli
kysymys tärkeimmistäkin asioista kuin Mainiemestä. Oli kysymys hänen
lastensa ainoasta perinnöstä ja hänen yhteiskunnallisesta asemastaan;
sillä ilman Mainientä hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin nimensä
kaiku ja rikkautensa muisto; oli lopuksi vielä kysymys kaikkea tätäkin
paljon tärkeämmästä, nimittäin niiden ylimyksellisten periaatteiden
puolustamisesta, joiden vuoksi hän oli elänyt ja joita hän nyt kaikella
vakaumuksen lämmöllä koki vanhimpaan poikaansa istuttaa.
-- Sinuun, Torsten, panen toivoni, -- sanoi hän. -- Kustaan luonne on
toinen; hänestä tulee hyvä sotamies, siitä olen vakuutettu, reipas
maanviljelijä, siitä olen varma; mutta sen enempää ei hänestä tule.
Nuori olet, Torsten, mutta sinulla on jo täysi-ikäisen miehen
harkitseva järki. Sinun pitää hankkia itsellesi oppia, kokemusta; sinun
pitää ruveta valtiomieheksi. Kenties kerran vielä kohoat sijalle, missä
sanoillasi on ratkaiseva paino valtakunnan asioita ratkaistessa. Muista
silloin, poikani, että mitä järkesi muuten käskeneekin, sinä et koskaan
saa tinkiä velvollisuutesi, periaatteittesi etkä vakaumuksesi kanssa.
Älä tee niinkuin muutamat meidän puoluelaisemme, jotka ovat koettaneet
torjua vaaraa tekemällä myönnytyksiä joka haaralle ja imartelemalla
sitä puoluetta, joka kulloinkin on vallassa. Älä koskaan etsi
kansansuosiota; se on tuulahdus, joka tänä hetkenä nostaa kevykäisen
höyhenen pilviä kohti, viskatakseen sen seuraavana hetkenä joka miehen
jalkain alle. Pysy lujana, poikani, siinä, minkä katsot oikeaksi,
todeksi ja hyväksi; pysy lujana, vaikka kansansuosio tahtoisikin sinua
houkutella tahi räyhäävä joukko sinut merkitä vääräuskoiseksi. Älä
koskaan kumarra kuninkaiden armoa; liian hyvä on kilpesi olemaan
ruhtinaallisen tohvelin alusimena. Älä koskaan kumarra kansan suosiota;
kun päivän häilyvät mielipiteet kiljuvat äänensä sorruksiin ja
huutavat: totuus on tuolla! totuus on siellä! -- niin paina kätesi
rintaasi ja vastaa heille hiljaisella mielellä: _ei, se on täällä_!
Muista, että vaikka en jättäisikään sinulle muuta perintöä, niin jätän
sinulle erään aatteen perinnöksi, ja tämä aate on yksinvaltaa ja
monivaltaa välittävän vallan kannattaminen, vallan, joka on kuninkaan
ehdottoman, kaikkein muiden oikeutta kieltävän vallan, ja hillittömän,
kaikkea puolueiksi hajoittavan kansanvallan välillä. Toiset ajat
kenties keksivät jonkin toisen tavan näiden iäti taistelevain
vastakohtain sovittamiseksi. Minun eläessäni ja sinun eläessäsi,
Torsten, on riippumaton aateli näiden vastakohtain ainoa sovittaja --
lupaa minulle, että alati taistelet aateliston välittävän oikeuden
puolesta!
Torsten, joka oli luonteeltaan kylmempi ja päättäväisempi kuin hänen
tulinen, miltei haaveksiva isänsä, katsoi häntä lujasti silmiin ja
sanoi: -- Se on liian vähän. Te teette aateliston kahden vallan
välittäjäksi, jotka kumpikin välttämättömästi tahtovat sen kukistaa. Se
on liian vähän. Aateliston pitää olla _kaikki kaikessa_, ja minä
lupaan, että siitä on tuleva kaikki kaikessa.
Kreivi säpsähti sitä jyrkkyyttä, millä viisitoistavuotias poika lausui
nuo sanat. -- Alinomaa, -- sanoi hän, -- luulee nuoriso voivansa
uudistaa maailman, ja totta on, että nuorison voima on siinä. Mutta
ota, Torstenini, kokemuksen opetukset onkeesi. Olen elänyt Ranskassa ja
nähnyt sen muinoin mahtavan aateliston vajoavan luikerteleviksi
hovilaisryhmiksi, jotka kilpailevat puolijumalansa Ludvig XIV:n
armollisesta silmänluonnista tahi pyhän Maintenonin huulien hymystä.
Olen elänyt Venetsiassa ja Sveitsissä, jotka sanovat itseään
tasavalloiksi ja jotka periaatteessa tunnustavat kansan kuninkaaksi, ja
minä olen nähnyt toisen puolueen toisensa perästä julmasti kohtelevan
kansaa, herraansa. Olen elänyt Puolassakin...
Kreivi vaikeni. Torsten ymmärsi hänen tarkoituksensa ja sanoi: -- Niin,
Puolassa on aatelisto kaikki kaikessa!
-- Älä liioittele, poikani, -- sanoi Bertelsköld kohauttaen
hartioitaan; _noblesse obligé_. Ei Ranskan tavoin. Ei Puolan. Ei
Venetsian. Vaan Englannin tavoin, niinkuin olot siellä ovat
muodostuneet 1688 vuoden jälkeen. Ylimysvalta ja vapaus. Kuningas
vallitsee, mutta ei hallitse. Aatelisto hallitsee, mutta ei vallitse.
Kansa tottelee, mutta ei ole orja. Älä hävitä latvaa äläkä juurta, vaan
anna sydämen olla puun väkenä.
Torsten oli sanomaisillaan saman tulevaisuuden sanan "liian vähän",
jonka aika vielä kerran oli neljännesvuosisadan kuluttua tuleva, kun
odottamaton tapaus keskeytti keskustelun isän ja pojan välillä.
Pyryilma oli yltynyt ja sullonut tiet niin täyteen epätasaisia
nietoksia, että hevoset vain vaivoin pääsivät liikkumaan. Kyytimies oli
silloin poikennut eräälle metsän kautta menevälle oikotielle, missä
tuuli oli heikompi ja lumen tulo tasaisempaa. Mutta täällä oli honka
kaatunut kaitaisen tien poikki, ja kulkijat oli pakotettu seisahtumaan.
Juuri kun Kustaa ja miehet kokivat saada puuta syrjään, kuului
yht'äkkiä koiranhaukuntaa aivan läheltä metsästä, ja heti sen jälkeen
juosta ruhvelsi iso emäkarhu vakaisena esiin, puuhkea, ruskea turkki
ylt'yleensä lumessa. Joka kerta, kun karhua nopeammat koirat yrittivät
karata sen päälle, kääntyi se päin, mörähti ja näytti kaksi riviä
hirvittäviä hampaita sillä seurauksella, että koirat pysyivät
tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta nähdessään hevoset, reet ja
matkamiehet ja tultuaan noin viidenkymmenen askelen päähän heistä, teki
se jyrkän käänteen ja poikkesi jälleen metsään päin, sen erikoisemmasti
huolimatta takaa-ajajainsa rähinästä.
Nalle oli kuitenkin viipynyt siksi kauan tiellä, että Kustaan veret
ennättivät siitä kuumimmilleen kiehahtaa. Välittämättä mistään muusta
kuin karhusta tempasi hän Tanelin ladatun pyssyn ja juoksi nietosten
läpi karhun jäljessä metsään. Turhaan varoitti ja uhkasi isä. Poika
katosi puiden taa, eikä ollut nyt muuta neuvoa kuin lähettää Taneli ja
kuski huimapään jälkeen.
Hetki hetken perästä kului levottomassa odotuksessa, eikä Kustaata
eikä miehiä näkynyt, ei kuulunut. Hevoset seisoivat pystyssä korvin,
ikäänkuin ottaen matkustajain levottomuuteen osaa; ei päästy
eteen- eikä taapäin, ja lunta tuli niin sakeasti, että ilma oli kuin
levitetty, valkoinen lakana. Koirain haukunta eteni, läheni, kävi
puoliympyrässä ja eteni taas. Yht'äkkiä muuttui se yhtämittaiseksi
ulvonnaksi, ja heti sen jälkeen kuului laukaus ja sitten taas laukaus
ja taas laukaus. Hetken kuluttua pamahti vielä neljäs laukaus. Kreivi
oli siksi vanha metsästäjä, että heti kohta tunsi pamauksen.
-- Neljäs oli Kustaan! -- huudahti hän.
Näistä neljästä perättäisestä laukauksesta voi päättää, että jotakin
oli tekeillä metsässä, vaikka puut ja lumisade estivät mitään
näkemästä. Seuraamme sen vuoksi Kustaata hänen retkellään, kun hän
seurauksia ajattelematta lähti ajamaan karhua takaa.
Kustaa vajosi monesti polviaan myöten, kompastui kantoihin ja repi
vaatteensa riippuviin oksiin. Mutta jos hänen matkansa oli
vaivalloinen, niin haittasipa syvä lumi kontiotakin, joka tähän vuoden
aikaan oli tottunut nukkumaan pehmeässä talvipesässään. Kustaa ei
oikein ymmärtänyt, minkätähden karhu oli luopunut turvallisesta
linnastaan ja lähtenyt näin vaaralliselle retkelle; sillä hän oli
kuullut, että metsän kuninkaan tavallinen tapa on puolustaa itseään
siellä viimeiseen asti eikä juuri huolia nelijalkaisten vihollisten
ärsyttävästä, mutta vaarattomasta nalkutuksesta. Jos Kustaa olisi
tullut ajatelleeksi vuodenajan tavatonta, kevääntapaista lauhkeutta,
niin ehkä hän olisi arvannut, että karhu oli "viikkopöllö". Kun koirain
haukunta herätti sen horroksistaan ja se vainusi kevätilmaa leveällä
kuonollaan, se varmaankin arveli jo tarpeeksi kauan tuutineensa ja
olevansa huhtikuussa sen sijaan, että oli helmikuussa. Näin heräsi
siinä halu jälleen nähdä, miltä maailma näytti sen pitkän ruokaunen
jälkeen, ja se älysi erehdyksensä vasta sitten, kun sai alkaa paininsa
kinosten kanssa.
Kontio sai kohta kyllänsä huvikävelystään ja näytti, niinkuin taitava
sotapäällikkö ainakin, olevan taipuvainen peräytymään linnoitukseensa
jälleen. Mutta erinomaiseksi närkästyksekseen näki se, että tien olivat
tukkineet muutamat metsästäjät, jotka olivat kiertäneet pesän ja
turhaan hakeneet sitä sieltä. Möristen lähti se uudelleen metsään
risteilemään, mutta eipä käynyt nytkään paremmin, sillä Kustaa
havaitsi, että säännöllisesti järjestetty metsästäjäin rintama oli
kiertänyt metsän mahtavan ruhtinaan, ja että tämä rintama vetäytyi joka
hetki yhä ahtaammalle. Kustaasta oli käsittämätöntä, minkätähden eivät
metsästäjät ampuneet, vaikka karhu useamman kerran oli ollut
ammuttavissa. Näytti melkein siltä kuin olisivat he säästäneet häntä
arvokkaammille ampujille.
Ja niin olikin. Tuskin oli karhu väsyksissään liiasta jaloittelustaan
toistamiseen lähennyt pesäänsä, kun laukaus pamahti tuuhean kuusen
takaa. Luoti oli hyvästi tähdätty, mutta matka vielä kovin pitkä; totta
lienee käsi, joka sen ampui, ollut nuori ja kiihkeä. Silmänräpäyksen
ajaksi karhu seisahtui, ravistelihe ikäänkuin paarmaa pois
pudistellakseen, ja astui sitten edelleen. Nyt paukahti toinen laukaus
noin 60 askelen päästä, mutta sekin repäisi vain hiukkasen otson
ruskeata, lumettunutta turkkia oikean etulavan yläpuolelta.
Tämä pilanteko alkoi viimein suututtaa kontiota, varsinkin kun koirat
yltyivät laukauksista ja metsästäjäin huudot jo ahdistivat sitä joka
taholta. Sen äskeinen levollisuus vaihtui kiukkuiseksi närkästykseksi.
Eräs kaunis, ruskea, englantilaisrotuinen narttu oli ensimmäinen, joka
sai kokea sen pahaa tuulta. Nopeammin kuin olisi luullutkaan pyörähti
se taapäin, ja yksi ainoa sivallus sen leveästä käpälästä paiskasi
ärhentelevän nartun kuoliaaksi maahan.
Nyt paukahti kolmas laukaus ja sattui karhua keskelle rintaa. Nyt oli
jo leikkiä liiaksi. Hirveästi möristen nousi kontio molemmille
takajaloilleen, veri pisaroi pitkin sen karvaista rintaa, ja vihaa
säihkyvin silmin se etsi salaista vihollistaan.
Paikka oli karua ja epätasaista; siinä oli rytöjä, tiheitä pensaikkoja
ja isoja vierinkiviä ärtyneen karhun tiellä. Metsästäjän olisi ollut
helppo antaa piilopaikastaan kontiolle yksi tai pari laukausta lisää,
mutta hän näytti halveksivan niin epäritarillista taistelua. Kustaa,
joka hengästyksissään oli kontannut likelle, näki hämmästyksekseen
aivan nuoren miehen, miltei pojan niinkuin hänkin, viskaavan laukaistun
pyssyn kädestään, koppaavan lyhyen metsästyskeihään ja juoksevan
kaksintaisteluun tuon mahtavan kanssa. Tämä rohkeus oli käydä nuorelle
metsästäjälle kalliiksi. Karhu tempasi keihään etukäpäläinsä väliin ja
rutaisi sen kuin leikkikalun pieniksi palasiksi. Metsästäjä astui
taapäin ja aikoi vetää kuvetapparaansa, mutta ennenkuin hän ehti sen
tehdä, paiskasi hirvittävä, leveä käpälä hänet kumoon, ja hän suistui
lumeen,
Kauhistuksen huudahdus pääsi muiden takana seisovain metsämiesten
huulilta. Ampua he eivät voineet, peläten satuttavansa toveriinsa.
Kaksi heistä juoksi keihäs kädessä esille, mutta silminnähtävää oli,
että he tulisivat myöhään, sillä yksi ainoa sekunti vielä, ja karhu
olisi musertanut hoikan nuorukaisen jalkainsa alle yhtä helposti kuin
kotka rutistaa hamppulinnun kynsiensä välissä.
Ruotsi, Suomi ja Venäjä olisivat kenties toisen näköiset, jos pelastus
olisi jäänyt tulematta.
Mutta tuskin kymmenen askelen päässä oikealla kädellä siitä makasi
Kustaa Bertelsköld ison rydön takana, ja hänen pyssynsä oksaan nojattu
suu oli jo muutamia silmänräpäyksiä seuraillut karhun päätä, vaikkei
hän vielä ollut tohtinutkaan laukaista. Nyt hän älysi, että elämä tahi
kuolema oli silmänräpäyksen varassa. Samalla sekunnilla kun nuorukainen
kaatui, ja karhu toisen kerran nosti käpälänsä kaatunutta rusentaakseen
-- paukahti Kustaan laukauskin.
Vaikeroivasti parkaisten karhu astahti kolme askelta takaperin,
pyyhkäisi etukäpälällään päätään, vaappui hetkisen aikaa takajaloillaan
ja kaatui koristen maahan. Veri purskahti molemmista sieraimista ja
punasi lumen, missä se makasi. Metsän väkevä kuningas ojensi vielä
kerran jättiläiskäpälänsä; sitten se ei enää liikahtanut; se oli
kuollut.
Metsästäjät hyökkäsivät luo ja nostivat varovasti jaloilleen kaatuneen
nuorukaisen, joka hirmuisesta lyönnistä huumautuneena tarvitsi hiukan
aikaa tointuakseen. Tuskin hän oli jälleen jaloillaan, kun hän koko
nuoruutensa innolla heittäysi kaatuneen vihollisensa päälle, saadakseen
selkoa sen surmasta. Silloin huomattiin, että aivan vähäinen, tuskin
herneen kokoinen luoti oli mennyt oikean korvan kautta aivoihin ja
saanut aikaan melkein silmänräpäyksellisen kuoleman. Isompi luoti oli
pysähtynyt rintaan ja tuntui sinne litistyneen lonkkaluun sisempiä osia
vasten. Karhu oli suurimpia, mitä on nähty, ja vielä kaatuneenakin
metsästäjät sitä ihmettelivät ja koirat suuresti kammoivat.
-- Olipa se aika moskovalainen! -- huudahti nuorukainen sekä iloisena
että vihoissaan, sillä häntä harmitti että toinen oli korjannut voiton
hänen rohkeasta urotyöstään. -- Otan teidät todistajiksi, hyvät herrat,
että minun luotini se kuitenkin oli, joka teki tuon leveän naarmun
pukarin tuuheaan turkkiin. Mutta toiste, Fleming, täytyy sinun antaa
minulle parempi keihäs, ja sen pitää olla pyökistä tahi tammesta, eikä
niinkuin tuo aapistikku, koivusta. Olipa se kelpo korvapuusti, minkä se
minulle antoi; se putosi kuin vuori päälleni, mutta minä luiskahdin
samalla, ja _sentähden_ minä kaaduin. Kiitos sinulle, Rosen,
viimeisestä laukauksesta. Ei ikinä ole nähty kauniimpaa lyijyn kulkua;
kuulin sen vinkuvan kuin mikä lemmon sikiö kaksitoista tuumaa pääni
päällä, ja oikeaan se osui, muuten en olisi ikänäni enää hanaa
virittänyt. Tässä annan sinulle kuvetapparani, muuta minulla ei ole
sinulle antaa. Mutta älä virka isälleni mitään siitä, että kaaduin.
-- Karhulla on kahdentoista miehen voima, -- vastasi Rosen lohduttaen;
-- ei ole häpeä kaatua yksi kahtatoista vastaan.
-- Niinkö luulet? -- vastasi nuorukainen mietiskellen. -- Hyvä, niinpä
tahdon siis oppia kaatumaan, jos tarvitaan, mutta väistymään -- en
ikinä! Mahtaa olla ihanaa voittaa taistelussa yksi kahtatoista vastaan!
Tyydyn voittamaan yksi kymmentäkin vastaan -- en ole ylpeä. Mutta mitä
näen... Luoti ei olekaan lähtenyt sinun pyssysi suusta, Rosen; siihen
se on liian pieni.
-- Ei, -- sanoi Rosen vähän hämillään, -- enhän ampunutkaan viimeistä
laukausta. Joku teidän ylhäisyytenne metsästäjistä oli onnellisempi
kuin minä, joka en uskaltanut ampua, kun teidän korkeutenne itse oli
ampumalinjalla.
-- Sano, -- jatkoi nuori urho, -- oletko koskaan nähnyt mokoman otuksen
kaatuvan näin pienestä luodista? Luulisi sitä herneellä ammutuksi.
Ainoastaan norrlantilaiset ja suomalaiset käyttävät niin pienireikäistä
pyssyä säästääkseen ruutia ja lyijyä. Hoi, pojat, kuka teistä ampuu
karhuja varpus-hauleilla? Kiväärit tänne! Neljä tukaattia viimeisen
laukauksen palkinnoksi!
Kustaa, joka oli sekä hämillään että iloissaan, ei rohjennut
liikahtaakaan, vaikka kehoitus aivan selvästi koski häntä. Hän näki
metsämiesten kokoontuvan nuorukaisen ympärille, jota sanottiin hänen
ylhäisyydekseen ja jonka hän muisteli nähneensä jo ennen Tukholmassa.
Hän ajatteli heti kohta perintöruhtinas Kaarlea, mutta hänet oli Kustaa
aina nähnyt luonnottoman isossa irtotukassa, jonka pitkät kutrit
valuivat aina olkapäille asti, molemmin puolin sieviä, miltei
naisellisia kasvoja. Nuorella metsästäjällä, joka nyt seisoi hänen
edessään, oli lyhyeksi leikattu ruskea tukka, majavannahkainen lakki,
sininen, karkeasta verasta tehty ihokas, nahkavyö vyöllä ja jalassa
suuret saappaat, jotka ulottuivat parahiksi niin ylös, etteivät
haitanneet käyntiä. Hän ei ollut ollenkaan sankarin näköinen. Hoikasta
vartalosta, leppeistä, sinisistä silmistä, heleänvaaleista, pakkasen
punaamista poskista ja noista solakoista jäsenistä päättäen olisi tätä
nuorta metsästäjää voinut luulla valepukuun puetuksi tytöksi, ellei
äänessä, joka juuri oli murroksessaan, olisi ollut jotakin karkeata ja
koko hänen ryhdissään jotakin reipasta, joka osoitti, että hän oli
tottunut oleskelemaan metsässä ja ulkoilmassa.
Kaikki metsästäjät vakuuttivat, ettei yksikään heistä ollut ampunut
puheenalaista laukausta, vaikka kaikki sanoivat _aikoneensa_ sen tehdä,
jollei heidän edelleen olisi ennätetty. Tästä asiasta väitettäessä
läheni kuusi- tahi seitsenmiehinen ratsastajajoukko metsän laitaa niin
pitkälle kuin kivikkomaalta ja lumelta voivat päästä, jonka jälkeen
yksi heistä nousi ratsailta, kompuroi tappotanterelle ja esitti
kuninkaan kysymyksen, mikä oli hätänä metsässä. Isoääninen hurraa oli
vastaus; kontion raskas ruumis pantiin nuorista koivuista tuota pikaa
kyhätyille paareille ja kannettiin voitonriemun, melun ja ilohuutojen
kaikuessa odottavan kuninkaan luo.
Sill'aikaa Kustaa makasi kaatuneen kuusen tuuheiden oksain väliin
piiloutuneena. Hän oli sekä pelännyt että toivonut tulevansa
keksityksi, mutta hänen piilopaikkansa oli parempi kuin hän oli
luullutkaan. Koko mieslauma kulki melkein hänen ylitseen; ja kuitenkaan
ei yksikään tuon yleisen riemastuksen takia havainnut oksain välissä
olevaa.
Häpeissään, miltei närkästyksissään poika nousi ylös ja lähti
metsästäjäin jäljessä alas tielle päin. Siellä hän kohtasi Tanelin ja
kuskin, jotka turhaan olivat häntä etsineet ja nyt seisoivat
kummastuksesta suut selällään, nähdessään metsästäjoukon, joka osaksi
ratsastaen, osaksi jalkaisin poistui Kungsöriin päin.
Kustaa Bertelsköld palasi nyt isänsä ja veljensä luo, jotka levottomina
häntä odottivat. Kreivi oli suuttunut; sen sijaan, että häntä olisi
voittajana tervehditty, sai Kustaa kovia nuhteita. Tuskin kreivi huoli
kysyä edes sitäkään, miten karhun oli käynyt; Kustaalla ei ollut
rohkeutta ilmoittaa, mikä merkillinen osa hänellä oli ollut karhun
tapossa, ja niin jäivät hänen voitostaan tietämättömiksi kaikki muut
paitsi Taneli, jolle hän uskoi menestyksensä, häpeänsä ja kovan
onnensa. Kungsöriin oli vielä runsas ruotsinpenikulma, mutta ennenkuin
sinne päästiin, tapahtui lähimmässä majatalossa jotakin, josta emme voi
olla sitä ennen kertomatta.