Näkemään kuningasta ja kaadettua karhua katselemaan oli Mölnan
majataloon, kolme neljännestä Kungsöristä, kokoontunut paljon kansaa.
Kun matkustajat sinne saapuivat, oli eräs metsästäjä väkijoukon
keskessä parhaillaan julki lukemassa kuulutusta, jossa ilmoitettiin,
että se tuntematon ampuja, joka voisi todeksi näyttää olevansa tämän
karhun tappaja, saisi anoa jotakin armoa kuninkaalta.
Monia arveluita lausuttiin miehestä mieheen. Kertomukseen
salaperäisestä neljännestä laukauksesta oli jo sekautunut senaikaista
taikauskoa. Toiset väittivät sen tulleen ilmasta, toiset sen
paukahtaneen maasta. Muutamat olivat aivan varmasti vakuutettuja siitä,
että metsänhaltia oli ampuja eikä kukaan muu. Mitkä taas luulivat
tietävänsä, että perintöruhtinaalla oli tonttu vierellään, ja että hän
kaikissa vaaroissa oli sen suojeluksen alainen, ja vaikka tonttu
enimmiten näki hyväksi olla näkymätönnä, niin oli niitäkin, jotka
väittivät nähneensä hänet harmaassa takissa, punaisessa myssyssä ja
punaisissa kintaissa, josta päätettiin, että paljon verta tulisi
vuotamaan tulevan hallituskauden aikana. Ne vihdoin, jotka luulivat
itseään muita viisaammiksi, katselivat viekkain silmin kuninkaan
enimmin suosittua metsästäjää, vanhaa Hookanaa, joka tavallisesti
lähetettiin vaarallisissa tilanteissa pitämään vaaria prinssistä ja
jota nyt hiljaisuudessa luultiin karhun todelliseksi tappajaksi.
Mutta ei Hookana eikä kukaan muukaan astunut esiin luvattua palkintoa
vaatimaan. Kuningas, niin sanottiin, oli siitä sangen tyytymätön. Ne,
jotka tunsivat hänen syntyjään kiivaan ja epäluuloisen luonteensa,
alkoivat jo pelätä, että jos ampuja viipyisi kauemmin tulemasta esiin,
kuninkaallinen armo helposti voisi muuttua kuninkaalliseksi
epäsuosioksi.
Bertelsköld ihmetteli itsekseen sitä, että väkijoukko kartanolla oli
tavattoman hiljaa ja ainoastaan kuiski keskenään. Noin kaksikymmentä
hevosta seisoi satuloituina kuningasta, perintöruhtinasta ja heidän
seuruettaan varten. Mutta paluun Kungsöriin sanottiin tulleen
viivytetyksi. Kuningas oli ratsastanut kovin ankarasti, kenties
vilustunut, ja kärsi nyt viime vuosina tavallisesta taudistaan:
oksennuksista ja päänkivusta. Perintöruhtinaan päätä taas oli äkisti
ruvennut huimaamaan. Sanottiin, että karhun käpälän raskas lyönti nyt
vasta alkoi oikein tuntua, ja että kaikki luut prinssin ruumiissa
olivat kuin rikki rouhitut. Kuitenkaan ei ollut lääkäriä eikä lääkkeitä
saatavilla, ei edes Kungsörissäkään. Semmoisia Ruotsin Kaarlet
ylenkatsoivat.
Asiain näin ollen ei ollut puheillepääsyä ajatteleminenkaan, ja kreivi
meni hollitupaan odottamaan hevosia kärsivällisesti. Ei hän ollut kauan
siellä istunut, kun odottamaton melu syntyi kartanolla. Peläten
kuninkaan kenties olevan pahoinkin sairaana, riensi Bertelsköld ulos
kysymään, mitä hälinä merkitsi. Mutta syy oli kokonaan toinen. Eräs
pienoinen, nokkela ukko, kuuluisa noita Vermlannin suomalaismetsistä,
oli sattunut olemaan saapuvilla ja kuullut kuninkaan sairaudesta.
Toivossa, että tavoittaisi onnensa, hän oli rohkeasti tunkeutunut aina
kuninkaan huoneisiin asti ja suurentelevin sanoin tarjoutunut tuossa
paikassa _loihtimaan_ pois kaikki vaivat korkeasta sairaasta. Kuningas
oli hetkisen aikaa kuunnellut häntä ja sitten, niinkuin hyvä kristitty
ainakin suuresti vihoissaan mokomasta tarjouksesta, kavahtanut ylös
sängystä, kaapannut kepin ja omalla korkealla kädellään kepittänyt
noidan ovesta ulos. Sanottiin, että noita oli ollut oikea noita ja että
hänen parannuskokeensa oli onnistunut, vaikka toisella tavoin kuin
tarkoitettu oli, sillä äkillinen vihastus oli yht'äkkiä ajanut kaikki
kivut tiehensä, ja kuningas tunsi itsensä taas kyllin voimakkaaksi
noustakseen ratsaille. Pahempi oli prinssi Kaarlen laita; vaikka
kuningas ei suinkaan ollut kova lapsilleen silloin, kun hänen synkeä
luontonsa ei häntä ahdistanut, inhosi hän kuitenkin sydämensä pohjasta
ruumiillista heikkoutta eikä säästänyt muita enemmän kuin itseäänkään.
Prinssi oli kalpea ja sairaan näköinen. Mutta ei auttanut. Muutamain
minuuttien kuluttua istui koko seurue ratsailla (turhaan oli yritetty
houkutella kuningasta reellä ajamaan), ja sairaat ja terveet laskivat
samaa laukkaa tiehensä.
-- Siinä ratsastaa yksinvaltias ensimmäisen orjansa kanssa, -- kuiskasi
Torsten Bertelsköld, joka hoiti terveyttään sairaalloisen huolellisesti
ja oli perintöprinssin täydellinen vastakohta.
-- _Taisez vous_, -- vastasi kreivi ankarasti. -- Kotka opettaa
poikaansa lentämään. Mitä muuten prinssi Kaarlesta tulee, se on Jumalan
ja tulevaisuuden varassa, mutta se on ainakin varma, että hänestä tulee
mitä sinusta ei ikinä tule, poikani -- tulee hyvä soturi.
Hevoset oli nyt valjastettu, ja matkustajat lähtivät taas liikkeelle
Kungsöriin päin, vähän matkaa jäljempänä nopeasti rientävää
kuninkaallista metsästysseuruetta, jota he eivät edes koettaneetkaan
saavuttaa. Kustaa Bertelsköldillä oli matkan kestäessä ylen tähdellisiä
neuvotteluja Tanelin kanssa. Onnellinen laukaus surisi hänen korvissaan
kuin paarma lasiastiassa, eikä hän kuitenkaan rohjennut päästää sitä
irti. Mutta tuo tärkeä neuvottelu koski nyt sitä, mitä hänen pitäisi
vaatia, kuinka korkeaan hintaan hänen pitäisi myydä salaisuutensa.
Myyminen oli Tanelin tuumia, mutta ei miellyttänyt nuorta
aatelismiestä. -- En käy luotikauppaa, -- hän vastasi närkästyneenä; --
mutta jos kuningas tahtoo nimittää minut perintöruhtinaan paasiksi,
niin se on vain oikein ja kohtuullista. Isäni sanoo, että minun olisi
pitänyt olla paasi jo aikoja sitten; mutta tiedäthän, Taneli, kuningas
ja hän eivät ole oikein hyviä ystäviä. En voi suvaita eräitä noista
toisista paaseista; he ovat mielestään kauhean ylhäisiä, vaikka ovatkin
vain halpoja aatelismiehiä, ja muutamat heistä ovat päässeet kreiveiksi
ja parooneiksi vasta eilen tai toissapäivänä. Mutta perintöprinssi on
mies! Lyönpä vetoa, että hän on väkevämpi kuin luuletkaan, Taneli,
vaikka näöltään on kuin tyttö.
Taneli vastasi sivaltamalla hevosta selkään, ja niin saavuttiin
Kungsöriin noin puoli tuntia myöhemmin kuin metsästysseurue. Kungsör on
Arbogan joen suulla, missä se laskee vetensä Galten järveen Meelarin
sisimpäin lahtien luona, eikä sillä ole koskaan ollut mitään muuta
merkitystä kuin kaunis asemansa ja Kaarle XI:n erinomainen mieltymys
paikkaan. Oikealla puolen jokea oli vähäpätöinen kauppala, jossa asui
talonpoikia, tallirenkejä, kalastajia ja muutamia maakauppiaita.
Vasemmalla puolella oli avaroita talleja, jotka kuuluivat tänne
sijoitetulle hevossiitoslaitokselle -- hevoset olivat Kaarle XI:n
heikko puoli -- ja likempänä joen suuta sijaitsi varsinainen
kuninkaankartano, vähäpätöinen tiilirakennus, sisältäen kaikkiaan 15
tahi 20 huonetta, jotka oli määrätty yksinomaan kuningasta ja hänen
likimmäisiä ystäviään varten. Siitä oli seurauksena, ettei kuningas
koskaan voinut tarjota niille lukuisille matkustajille ja ulkomaisille
lähettiläille, jotka täällä kävivät hänen luonansa, majaa
kuninkaankartanossa, vaan he olivat pakotettuja, niin hyvin kuin
taisivat, hankkimaan itselleen asunnon kauppalasta toiselta puolen
jokea, jonne tästä syystä oli syntynyt jonkinlainen, jotenkin
keskinkertainen ravintola. Kuninkaan vihamiehet sanoivat, että hän
ahneudesta eli näin ahtaasti, ettei tarvitsisi kestitä kalliita
vieraita, mutta oikea syy oli todennäköisesti se, että hän, ollen arka
luonteeltaan ja edustamaan vähän tottunut, tunsi muukalaisten
tunkeilemisesta olevan itselleen vaivaa, ja sentähden kernaimmin oli
yksin kotonaan, missä ei ollut pakotettu noudattamaan kiusallisia
hovitapoja.
Kreivi Bertelsköldin saapuessa olivat ravintolan huoneet täynnä
matkustajia, sillä kuninkaan saapuvilla ollessa keräytyi sinne
tavallisesti kaikensäätyisiä ihmisiä, joilla oli jokin asia
esitettävänä tai jotakin armoa rukoiltavana. Väen tungos oli tällä
haavaa tavattoman suuri, ja kreivi olisi ollut pakotettu hakemaan
itselleen huonetta jostakin matalasta majasta, ellei ravintolan isäntä,
eräs kohtelias tukholmalainen, olisi luovuttanut hänelle kahta omaa
huonettaan ja sulloutunut itse perheineen kolmanteen. Epämukavaahan se
oli, mutta täytyi tyytyä.
Alakuloisena ja levottomana heittäysi kreivi sohvalle. Hänen asemansa
ei ollut hauskimpia. Hän tuli kuninkaalta oikeutta hakemaan ja
kuitenkin voitaisiin hänen matkaansa katsoa armonkerjuuretkeksi.
Kuningas oli kipeä, äreä ja toraisa; pitäisikö Bertelsköldin alentua
kenties maistamaan kuninkaallista keppiä, joka yhtä helposti voi sattua
aatelismiehen kuin halvimman palvelijan selkään? Tätä ajatellessa alkoi
kreivin veri kuohua. Mainiemi oli hänelle rakas, se oli välttämättömän
tarpeellinen hänen perheelleen, se tarvittiin poikain kasvatukseen.
Mutta nyt, kun sen kohtalo ehkä voi riippua kuninkaallisen vatsan
huonosta ruuansulatuksesta, oliko se todellakin sen arvoinen, että
kannatti ostaa se mieskohtaisen nöyryytyksen hinnalla? Ei, Bertelsköld
päätti uskaltaa, mitä hänen tuli uskaltaa -- päätti pyrkiä kuninkaan
puheille ja esittää lailliset vaatimuksensa, mutta ei hiuskarvankaan
verran enemmän. Kävi miten kävi, uljaana ja otsa pystyssä hän oli
astuva esiin; uljaana ja otsa pystyssä hän oli poistuva.
Hän ilmoittautui puheillepyrkijäksi ja sai vastoin luuloaan sen
vastauksen, että hän pääsee klo 4:n aikaan iltapäivällä hänen
majesteettinsa puheille. Sanantuoja tiesi kertoa, että hänen
majesteettinsa taas voi paremmin ja että kuninkaankartanossa
valmistettiin karhunpeijaisia.
Sohva, jolle kreivi oli heittäytynyt, oli vierashuoneeseen vievän,
suljetun oven edessä. Siinä levähtäessään ja odottaessaan päivällistä,
jota kukaan ei ikävöinyt enemmän kuin Kustaa, kuuli hän ääniä
viereisestä huoneesta eikä voinut välttää kuulemasta seuraavaa
katkonaista ja kiivasta keskustelua seinän takaa:
-- Hän paljastaa meidät ihoon asti.
-- Hän ottaa meiltä monivuotisten vaivaimme hedelmän.
-- Hän tempaisee maankin jalkaimme alta.
-- Kaupunkien lahjoitusmaan! Se on kuulumatonta!
-- Metsätoimikunta! Pelkkää hulluutta!
-- Kaikki perintömaa kruunun omaa! Tyranniutta!
-- Eikö Schillerin hirsipuu vielä ole valmis?
-- Mepä kuitenkin olimme, jotka...
-- Niin, kun aateliston kukkaro oli avattava.
-- Pitääkö meidän kärsiä niin törkeätä kiittämättömyyttä?
-- Minkäpä teet? Hän on yksinvaltias!
-- Mutta ilman porvarissäätyä...
-- Ja ilman talonpoikia...
-- Vaiti, puhukaa hiljemmin!
Ylenkatseellinen, pilkallinen hymy väreili Bertelsköldin huulilla. --
No hyvä, herrat porvarit ja talonpojat, -- sanoi hän itsekseen, -- joko
nyt vihdoin viimein olette päässeet niin pitkälle? Joko nyt käsitätte
reduktsionin ovelat ongelmat? Joko nyt vihdoin ymmärrätte, mitä
yksinvalta merkitsee? Kuinka makealta, kuinka suloiselta on teistä
tuntunut, kun suuressa innossanne edistätte kruunun ja valtakunnan
parasta, olette molemmin käsin työntäneet tuota suurta laitosta
eteenpäin, joka oli pyyhkäisevä pois aateliston, niinkuin minkäkin
rikkaruohon, minkäänlaista maaomaisuutta tässä maassa omistamasta!
Kuinka helppoa oli silloin työnne! Kuinka mieluista vaivannäkönne!
Kuinka isänmaallinen intonne! Mutta lehti on kääntynyt, nälkäinen lapsi
käy syömään isän, äidin, imettäjät, kätilöt, kummit ja koko hurskaan
ristiäisseuran. Ettekä naurakaan enää. Ette rukoilekaan enää kaikkea
taivaan mannaa isolle egyptiläiselle lihapadalle, josta jokainen teistä
toivoi saavansa lihavan paistin syödäkseen! Mutta huutakaa nyt toki
hurraata, onhan tekonne ylenmäärin hyvin onnistunut, se on ylittänyt
rohkeimmatkin odotuksenne, se on niellyt meidät, ja nyt se nielee
teidätkin, te suuret, oivalliset isänmaan ystävät! Reduktsionin velli
on valmis, ja kokit itse siitä hämmästyvät. Onpa se, jumal'auta,
mainiota. Toivon sydämestäni, että aterianne maistuisi, ja surkuttelen
vain, etteivät pyhät herrat papit yhdy mieltä ylentävään litaniaanne.
Kas, tässä muutamia sanoja selitykseksi siihen, mitä kreivi Bertelsköld
nimitti porvarien ja talonpoikain litaniaksi.
Kaikki kolme aatelitonta säätyä, yhdessä pikkuaatelisten kanssa, olivat
ilolla suostuneet Kaarle XI:n reduktsioniin siinä kolminkertaisessa
toivossa, että valtakunnan rahapula siten saataisiin poistetuksi,
ylhäisaateliston valta murretuksi ja he itse saisivat turvaa ajan
myrskyjä vastaan. Tämä viimeinen toivo meni aivan odottamatta hukkaan.
Alhaisaatelisto, joka oli toivonut saavansa pitää ne lahjoitustilat,
jotka antoivat vuotuista veroa alle 600:n talarin, alkoi jo v. 1682
saada paiskella rukkasiaan pöytään. Samana vuonna suuntasi kostonhimoa
hehkuva ylhäisaatelisto reduktsionin nälän kaupunkien lahjoitusmaihin,
jotka osaksi nekin kruunulle peruutettiin; 1686 ja 1689 alettiin
ankarasti tutkia porvariston suostuntaa laivaosuuksiin, kauppayhtiöihin
y.m., ja yleiseksi tyytymättömyydeksi ehdotettiin peritty ja ansaittu
omaisuus tarkastuksen alaiseksi. 1687 peruutti reduktsioni pappien
nauttiman korvauksen n.s. kestityksestä, ja 1695 syntyi hälinää ja
levottomuutta, kun vaadittiin luetteloa kaikista tuloista, joita kirkot
ja papisto kruunulta nauttivat. Mutta papit, jotka olivat kuninkaan
suosikkeja ja innokkaimpia liittolaisia, pääsivät kumminkin
helpoimmalla. Talonpojat pelastuivat petturi Schillerin hankkeesta,
joka väärennetyllä asiakirjalla oli vähällä peruuttaa kruunulle 4,000
maatilaa. Mutta hekin, samoinkuin porvaristokin, joutuivat kärsimään
n.s. metsätoimikunnan takia, joka 1694 vuoden jälkeen tutki ja pani
kanteeseen kaikki laittomat, kruunun metsiä, järviä ja virtoja koskevat
valtaukset, eikä siinä kelvannut puolustukseksi ylimuistoinenkaan
nautinto-oikeus. Mutta kaikkea tätä vaarallisempi oli se usein lausuttu
väite, että _kruunu muka on perintömaankin oikea isäntä_. Tätä
mielipidettä -- yksinvallan äärimmäistä johtopäätöstä, josta oli vain
askel siihen väitteeseen, että _kaikki omaisuus on kruunun_ -- ei toki,
valtakunnan, vapauden ja omistusoikeuden onneksi, koskaan voitu panna
toimeen. Mutta vuoden 1693 jälkeen alkoi useita perintötiloja muuttua
kruununtiloiksi syystä, että se oli tilaluvun veronhuojennuksen ehtona
ruotujakolaitoksessa. Ylimalkaan reduktsioni kuninkaan viimeisinä
elinvuosina paisui leveydelleen. Epävarmuus eneni. Kuninkaan valta
taajeni, rahastohuone täyttyi, mutta sen leveä perustus kansan
hartioilla alkoi horjua pelon ja tyytymättömyyden tähden. Arveltiin jo
kruunun tahtovan ottaa kaikki tyyni, ja jättävän alamaisten ainoaksi
omaisuudeksi spartalaisen köyhyyden.
Mutta palatkaamme kertomukseemme.
Päivällisten jälkeen huvittelivat Bertelsköldin nuoret
herrat kumpikin luonteensa mukaisesti. Kustaa meni katsomaan
hevossiitoslaitosta ja kauniita hevosia; Torsten istui tutkimaan Hugo
Grotiusta. Kreivi, heidän isänsä, pukeutui sen ajan hovipukuun,
suunnattomaan kiharaperuukkiin, hienoon, valkoiseen pitsikaulahuiviin,
ruumiinmukaiseen, pitkäselkäiseen, siniseen samettitakkiin, jossa oli
luonnottoman avarat, roikkuvat hihansuut, keltaiseen silkkiliiviin,
joka ulottui vyötäisten alapuolelle, lyhyihin, sinisiin housuihin,
mustiin silkkisukkiin, nilkkaan ulottuviin, suurilla nauharuusuilla
koristettuihin kenkiin eli puolisaappaihin, sulkatöyhtöiseen lakkiin;
lisäksi tuli riippuva, pitkä miekka ja mitä vielä lienee kuulunut
senaikuisen täydellisen herrasmiehen ulkoasuun. Miekasta on huomattava,
että sen olisi ranskalaisen muodin mukaan pitänyt olla aivan hento ja
lyhyt, mutta Kaarle XI ei suvainnut näitä kynäveitsiä, joiksi hän niitä
sanoi, ja tietysti hänen hovimiehensä, joskin vastenmielisesti,
seurasivat esimerkkiä.
Kreivi Bernhard Bertelsköld, nyt 56:n vuoden vanha, oli nuorempana
ollessaan ollut Ruotsin hovin komeimpia keikareita. Ludvig XIV:n
aikakaudelle ominainen hieno käytös, erinomainen kauneudenaisti,
hienostunut sivistys, joka siihen aikaan voitiin saavuttaa ainoastaan
monivuotisella oleskelulla ulkomaisissa hoveissa ja juuri sen miehen
läheisyydessä, joka huikaisi vuosisataansa -- kaikki nämä yhdistyivät
Bertelsköldissä uljaaseen, päättäväiseen ryhtiin, joka oli enemmän
hänen kokemiensa monien vaarojen ja onnen vaiheista, kuin hänen
synnynnäisen luonteensa seurauksena, joka oli lempeä ja alkujaan hyvin
hento. Hän ei ollut syntynyt puoluevihaa varten, se vain samensi hänen
muuten kirkasta katsettaan, se vain katkeroitti hänen muuten rakkautta
uhkuvaa sieluaan. Samoin kuin Magnus de la Gardie, hän oli tavoitellut
ylevämielisen mesenaatin, oppinsa ja ansioittensa yhtä hyvin kuin
syntyperänsä ja rikkautensa vuoksi loistavan aatelismiehen nimeä. Mutta
Bertelsköldin kunnianhimo ei mennyt niin pitkälle, hän ei halunnut
valtaa, vaan loistoa, ei pelkoa, vaan rakkautta, ehkäpä toisinaan
ihastustakin, sillä ihmissydän on heikko. Jos se olisi ollut hänen
vallassaan, ei hänellä olisi ollut vihamiehiä, ja kuitenkin oli hänellä
niitä useita. Tunne siitä oli uurtanut hänen otsansa ja harmentanut
hänen muinoin niin kauniit, mustansiniset hiuksensa; mutta vielä nytkin
kohosi hänen sopusuhtainen, kaunis vartalonsa puolta päätä ylemmäksi
muita; vielä nytkin hehkui hänen silmissään se älykäs, lauhkea loiste,
joka oli lumonnut niin monen naissydämen, ja hänen äänensä oli
säilyttänyt kaiken entisen ihastuttavan sointunsa. Lisätkäämme, että
hän myöhempinä vuosinaan, kun häntä ei enää käytetty dilpomaattisissa
lähetystöissä, palveli hovissa kuningatar Hedvig Eleonoran
tallimestarina, nauttien hänen suosiotaan, joka kumminkaan ei voinut
pelastaa hänen omaisuuttaan. Ludvig XIV oli säätänyt univormut
sotaväelle, ja useimmat hallitsijat, myöskin Kaarle XI, olivat aikaa
voittaen seuranneet esimerkkiä, mutta siviilivirkamiehille ei vielä
oltu annettu mitään määräyksiä tässä suhteessa, ja sentähden esiintyi
Bertelsköldkin nyt siinä puvussa, mitä yleisesti käytettiin hovissa ja
Ruotsin aateliston kesken.
Semmoinen oli se mies, joka nyt oli aikeissa astua Kaarle XI:n eteen,
ja tunnustettava on, että se kireä väli, mikä vallitsi kuninkaan ja
tämän hänen alamaisensa välillä, perustui sekä sisällisiin että
ulkonaisiin molempain luonteissa, tottumuksissa ja ajatustavassa
vallitseviin vastakohtiin. Kaarle XI oli tarmokas henki, kuuluisa
monista hyveistään, joita eivät hänen katkerimmat vihollisensakaan ole
voineet kieltää; hän oli myöskin, kun oli kysymys suurista
tarkoitusperistä, niinkuin hänen valtakuntansa onnesta, _suuri
hallitsija_, jonka vuoksi moni hänen laitoksistaan onkin jaksanut
kestää vuosisatain myrskyt ja ollut siunaukseksi tuleville
sukupolville. Mutta ihmisenä hän toisinaan vajosi pienuuteen asti;
häneltä puuttui kokonaan se, mitä sanotaan ritarillisuudeksi
eikä hän voinut ikinä käsittää esim. Kustaa Aadolfia, jota hän
ja hänen ystävänsä, osoittaaksensa muka halveksimistaan kaikkea
korkealle pyrkivää ja seikkailevaa kohtaan, tavallisesti kutsuivat
_Teiri-kuninkaaksi_. Ja ikäänkuin kohtalo olisi tahtonut antaa nimen
nimestä, kutsui sata vuotta senjälkeen Kustaa III, joka yhtä vähän
pystyi käsittämään Kaarle XI:ttä, kuin tämä pystyi käsittämään Kustaa
Aadolfia, samaa Kaarle XI:ttä _kruununvoudiksi_ -- sillä ivatakseen
reduktsionia, joka, vaikka siitä olikin hyötyä valtakunnalle, usein
muuttui pikkumaisuudeksi, rettelöimiseksi ja ahneudeksi, joita Kustaa
III aina inhosi.
Jälkimaailma ei osaa imarrella ruhtinaita.
Bertelsköld kuninkaansa edessä, se oli Kustaa III:n tulevaisuus Kaarle
XI:n edessä; se oli Teiri-kuningas kruununvoudin edessä; se oli ritari,
valtiotaloudenhoitajan edessä -- vastakohtia, jotka eivät ikinä
voi keskenään sopia, luonteita, joiden täytyy sisällisestä
välttämättömyydestä olla toisilleen vihamieliset.
Kellon juuri neljää lyödessä seisoi Bertelsköld kuninkaan eteisessä,
sillä Kaarle XI:n läheisyydessä kävi kaikki tarkasti ja säntillisesti.
Tällä kertaa sai hän kumminkin odottaa noin kymmenen minuuttia. Hänelle
sanottiin, että kaksi suomalaista, eräs porvari ja eräs talonpoika,
olivat kuninkaan puheilla.
Kaksi hiukan verran kuudennellakymmenellä olevaa miestä astui ulos.
Bertelsköld tunsi heidät heti kohta vanhoiksi vihamiehikseen, entisiksi
valtiopäivämiehiksi, Larssonin veljeksiksi, joista toinen oli
kauppiaana Vaasassa, toinen talonpoikana Isokyrössä. Molemmat olivat
alakuloisen näköisiä; tottapa heidän asiansa ei liene hyvin käynyt. He
vaihtoivat jäykän tervehdyksen kreivin kanssa. Kenties väreili tällä
hetkellä hymy hänen huulillaan -- kenties hän naurahti vasten
tahtoaankin tuolle kummalliselle kohtalolle, joka toi tähän paikkaan
nuo kaksi keskenään taistelevaa valtaa: aatelisvallan ja kansanvallan,
rukoilemaan kolmatta valtaa, yksinvaltaa, joka oli niellyt heidät
molemmat. Tottuneita puoluepäälliköitä ollen käsittivät Larssonit heti
hänen ajatuksensa. -- Herra kreivi, -- kuiskasi talonpoika ohi
mennessään, -- jos me kukistumme, niin eipä kansa sentähden kukistu.
-- Ei, -- sanoi kreivi samaan tapaan, -- ei se kukistu, vaan se
polvistuu.
-- Välikatto on poissa, lattiapalkit ovat jäljellä, -- virkkoi porvari.
-- Niin, -- vastasi kreivi; -- senpätähden sataakin ulkokaton kautta,
ja lattia alkaa lahota.
Nyt kutsuttiin Bertelsköld sisään, ja tämä lyhyt, mutta katkera
sananvaihto keskeytyi.
Kaarle XI:n aikalainen Pufendorf kuvaa kuningasta hänen vanhemmilla
päivillään seuraavasti: Hän on varreltaan keskinkertaista pienempi;
tukka on musta ja kiherä, suurella huolella hoidettu 1687 vuoteen asti,
jolloin se ennen aikaansa harmaantui, jonka jälkeen kuningas rupesi
pitämään peruukkia. Hänellä on kohtalaisen korkea otsa, pienet ja
ystävälliset silmät, suora nenä, suippo leuka, paksut huulet, leveät
hartiat, kaunis asento, suuret kädet[27] ja pienet jalat. Hän ontuu
vähän, sitten kun taittoi vasemman jalkansa, on hyvin voimakas,
ruumiinharjoituksissa notkea, työssä ja matkoilla väsymätön, syö
nopeasti, juo kohtuullisesti, nukkuu vähän; on jumalinen, säästäväinen,
sodassa urhoollinen, rakastaa hevosia ja sotamiehiä, mutta on kylmä
naisille. Hän ei ole ylhäisen näköinen; majesteetillista ei näy hänen
ulkomuodossaan; jollei häntä tuntisi, ei häntä suinkaan luulisi
kuninkaaksi. Hänen käytöksensä on yksinkertaista ja teeskentelemätöntä;
teeskennellä hän sentään osaa. Hänen hengenlahjansa eivät ole
huonoimpia eikä parhaita, mutta hänen kasvatustaan on paljon lyöty
laimin, hän ei puhu latinaa eikä ranskaa, ja osaa tuskin nimeään
kirjoittaa. Hän puhuu kankeasti, änkyttää vähän eikä voi pitää yllä
keskustelua. Hänen pukunsa on yksinkertainen, hän käy aina
ruumiinmukaisessa takissa ja kupeella pitkä miekka...
Kreivin astuessa sisään istui kuningas tammisen kirjoituspöydän
ääressä, joka täytti melkein neljännen osan tätä sangen kohtalaisesti
sisustettua työhuonetta. Korkeaselkäisen, ruskean nahkatuolin takana
seisoi reduktsionimies, apteekkarin poika Jaakko Gyllenborg, hän, jota
pidettiin kuninkaan pahana henkenä. Bertelsköld aavisti heti kohta, mitä
hänellä oli odotettavana. Hän kumarsi ääneti, odottaen, että häntä
puhuteltaisiin.
Mutta kuningas näytti odottaneen samaa ja sanoi ynseästi tervehdittyään
ja vähän aikaa vaiti oltuaan:
-- No, mitä nyt? Te olette valittanut Mainiemen reduktsionista.
-- Olen, teidän majesteettinne! -- vastasi Bertelsköld levollisesti.
-- Se oli tarpeetonta. Millä oikeudella valitatte laillisesta
toimenpiteestä, jossa on vain se vika, että se on tullut viisitoista
vuotta myöhemmin kuin sen olisi pitänyt tulla?
-- Olen anomuskirjassani selittänyt vaatimusteni oikeusperusteet ja
tulen nyt henkilökohtaisesti vetoamaan teidän majesteettinne
oikeamielisyyteen.
-- Katsokaa, mitä kreivillä on esitettävänään, -- sanoi
kuningas kääntyen Gyllenborgin puoleen. Tämän selaillessa isossa
kirjalaukussa olevia asiapapereita, tarkasteli kuningas Kungsörin
hevossiitoslaitoksen äskettäin saapuneita edellisen vuoden tilejä,
vähensi omalla kädellään useita kruunun osalle merkittyjä maksueriä ja
tutki tarkkaan kaikki niissä olevat numerot. Toisinaan näytti hänen
säästäväisyytensä joutuvan ristiriitaan hänen hevosiin kohdistuvan
mielitekonsa kanssa; jokin jo pyyhitty numero muutettiin jälleen ja
entinen muutos pyyhittiin; jokin reunamuistutus poistettiin ja
parhaille tallirengeille myönnettiin kuin myönnettiinkin
palkankorotusta.
Tähän tehtävään kiintyneenä näytti kuningas kokonaan unhottaneen
Bertelsköldin läsnäolon. Joko nyt oli niin, että haettavat asiapaperit
olivat vaikeat löytää, tai että Gyllenborg tahtoi nöyryyttää ylpeätä
kreiviä, se vain on varmaa, että hakemista kesti kauan, ja Bertelsköld
sai sillä aikaa odottaa, seisoallaan ja äänettömyyden vallitessa, jota
ainoastaan silloin tällöin kuninkaan rykäisy tahi tililaskujen johdosta
syntynyt tyytymättömyyden murina hetkeksi keskeytti.
Viimein löytyi haettu paperi, ja Gyllenborg esitti sen
sisällön: pääpiirteet -- Kreivi Bertelsköld vetoaa erääseen
Kristiina-kuningattaren lahjoituskirjaan, mutta kuninkaallisen
majesteetin ja säätyjen päätöksen mukaan ei millään kuninkaallisella
kirjeellä ole voimaa kruunun luovuttamattoman oikeuden vahingoksi.
Kreivi tahtoo kumminkin, että tila pidettäköön korvauksena eräästä
hänen isä vainajansa saamisesta kruunulta v. 1644, joka saaminen oli
100,000 talaria hopearahaa; mutta toimikunta selittää, että tila
siinä tapauksessa on pidettävä panttitilana, joka, 1686 vuoden
valtiopäiväpäätöksen mukaan on nautinnossa ainoastaan niin kauan,
kunnes kruunu sen lunastaa tahi sen tulot ovat korvanneet kruunun velan
ja 5 prosentin vuotuisen koron. Koska Mainiemi tuottaa 10,000 talaria
vuosittain, ja kruunun velka korkoineen siis pitäisi olla maksettu 20
vuoden kuluttua, eli vuonna 1667, niin on kreivi Bertelsköld syystä
tilalta häädetty ja velvoitettu kruunulle takaisin suorittamaan, mitä
hän sen ajan yli on nauttinut, nimittäin 28 vuoden tulot, 280,000
talaria sanottua rahaa.
-- Herra kreivi[28] unhottaa alamaisen katsaukseni Mainiemen tuloihin
viimeisinä 30 vuotena, -- muistutti Bertelsköld. -- Siitä näkyy selvää
selvemmin, että tulot ainoastaan kahtena vuotena, 1682 ja 1689,
nousivat siihen korkeimpaan määrään, jonka toimikunta on keskimääräksi
otaksunut. Olen osoittanut, että tulot useina vuosina alenivat aina
3,000 jopa 2,000 talariin, sekä että keskimäärää ei millään muodoin käy
laskeminen korkeammaksi kuin 6,500 talariksi vuodessa. Jo tämä tekee
kruunun muka olemassa oleviin saamisiin 28 vuoden ajalta 168,000
talarin lyhennyksen.
-- Meidän asiamme ei ole sitä tutkia, -- vastasi kuningas synkeänä. --
Meillä on sitä varten toimikunta, jonka tutkinnon mukaan teidän tulee
itsenne ojentaa.
-- Ja toimikunta, -- sanoi siihen vielä Gyllenborg, -- ei ole voinut
ottaa lukuun, että tilaa mahdollisesti on jonkin aikaa hoidettu
huonosti ja sen tuloja siten vähennetty. Kruunun tulee saada omansa.
-- Teidän majesteettinne, -- vastasi Bertelsköld, reduktsionimiestä
puolella katseellakaan kunnioittamatta, -- en ole tullut tänne
kuluttamaan kuninkaani kallista aikaa yksityisiin luvunlaskuihin.
Vetoan toisiin ja jalompiin syihin, jotka eivät koske minun etuani
eivätkä minun häviötäni, niistä vähät välitän, vaan valtakunnan ja koko
kansan yhteistä hyvää. Teidän majesteettinne on Ruotsinmaan mahtavuuden
ja menestyksen hyväksi tehnyt enemmän kuin tuskin kukaan muu kuningas
tätä ennen. Ehkei teidän majesteettinne ole siitä saanut paljonkaan
kiitosta tähän saakka, mutta jälkimaailma on ymmärtävä, että teidän
majesteettinne on ennen kaikkea tahtonut maan ja kansan parasta. Älkää
himmentäkö suuruutta, joka levittää loistoaan niin laajoihin
tarkoituksiin, pienillä toimenpiteillä, jotka voivat tuottaa valtiolle
muutamia satoja tuhansia talareita, mutta jotka maksavat sille ja
maksavat teidän majesteetillenne mitä eivät miljoonat korvaa, nimittäin
sen, mikä on korkeampi, pysyvämpi kuin itse kruununkin, kansan ja
teidän majesteettinne oma etu: oikeuden! Älkää uskoko noita
liehakoitsevia suosikkeja, jotka luulottelevat teidän majesteetillenne,
että valtion voitto on jotakin muuta kuin alamaisten voitto! Jos
valtakunnan hätä on oikeuttanut reduktsionin toimeenpanemisen, niin
olkoon siinä kyllin: monet kyynelet ruostuttavat viimein hopeankin.
Valtakunta on pelastettu, sen valta turvattu, sen valistusta edistetty,
sen rahastohuone täytetty, sen sotajoukko ja laivasto ovat kunnioitusta
herättävässä kunnossa. Kun teidän majesteettinne hallinto on kantanut
niin loistavia hedelmiä, älkää enempää pyytäkö, älkää antako teidän
majesteettinne vihollisille ja parjaajille aseita käsiin! Aateliston
valta on murrettu: olkaa leppeä, teidän majesteettinne; olkaa viisas!
Älkää tallatko jo kaatunutta, älkää pusertako viimeistä ropoa köyhän
kädestä! Teidän majesteettinne on yksinvaltias kuningas: suurta valtaa
painaa yhtä suuri edesvastuu, ja mitä ikinä säädyt päättänevätkin, tai
toimikunnat oikeaksi katsonevat, taikka omatekoiset lait tuominnevat,
siitä koituu vielä kerran edesvastuu teidän majesteetillenne ja teidän
majesteettinne neuvonantajille Jumalan tuomion, kansan uskon, nykyajan
ja jälkimaailman edessä. Minä vannotan teidän majesteettianne kaikkien
jalojen hyveiden nimessä, joita maailma Kaarle XI:ssä ihailee (tässä
kreivi notkisti toisen polvensa kuninkaan edessä), kuunnelkaa totuuden
ääntä miehen suusta, joka jo on uhrannut seitsemän kahdeksatta osaa
omaisuuksistaan valtiolle ja joka ei ole tullut kerjäämään armoa
viimeiselle jäännökselle, vaan hakemaan oikeutta, ei ainoastaan
itselleen, vaan kaikille! Pankaa sulku reduktsionin jälkilaskuille!
Kumotkaa sen viimeiset vääryydet! Erottakaa nuo miehet, jotka myyvät
teidän majesteettinne kunnian pilkkahintaan! Ottakaa vaari Jumalan
varoituksista! Kuulkaa nälän hätähuutoa ja vääryyttä kärsineiden
vaikeroimista! Olkaa suuri, teidän majesteettinne, olkaa jalo! Ja
pysyväisemmälle perustukselle kuin mitä on ilkeä omanvoitonpyynti on
teidän majesteettinne maine ja valtakunnan onni rakennettava, ne on
rakennettava oikeuden, jalomielisyyden ja kokonaisen kansan täydellisen
rakkauden pohjalle.
Bertelsköld nousi, odottaen ihastuksissaan, miltei nöyränä, sanainsa
vaikutusta, joita Gyllenborg pari kertaa oli koettanut keskeyttää.
Hämmästyneenä sanoista, jollaisia hän ei pitkiin aikoihin ollut
kuullut, oli kuningas ääneti antanut rohkean alamaisensa puhua loppuun.
Mutta hän oli noussut sijaltaan, tumma puna peitti hänen muuten kalpean
otsansa, ja hän oli tarttunut Gyllenborgia niin kovasti käsivarteen,
että tämä murti kivusta kasvojaan. Bertelsköldin lopetettua pääsi ensin
ainoastaan muutamia katkonaisia sanoja kuninkaan huulilta. Myrsky oli
lähenemässä.
-- Edesvastuu! -- huudahti hän. -- Edesvastuutako?... Enkö ollutkin
oikeassa ... he tekevät kapinan herraansa ja kuningastaan vastaan!...
He ovat sortaneet kansaani!... Pikkukuninkaat!... He ovat tuhlanneet
juhlapidoissaan valtakunnan kultaa!... Ranskalaisia apinoita! ... ja
nyt vaativat he minua edesvastuuseen... Mielettömät! Kapinoitsijat...!
Ja kuningas astui pikaisin askelin ympäri huonetta, etsien turhaan
miekkaansa, joka onneksi hänen äskeisen tautinsa aikana oli korjattu
pois. Silmittömäksi suuttuneena siitä, että ei löytänyt miekkaansa,
hyökkäsi hän ulos, paiskasi ovet auki ja huusi, osoittaen Bertelsköldiä
kahdelle henkivartijalle, jotka seisoivat pitkine musketteineen ovea
vartioimassa: "_ampukaa tuo koira_!"
Bertelsköld päästi miekkansa irti ja laski sen ääneti kuninkaan jalkain
eteen. Ei ainoakaan juonne hänen kasvoissaan muuttunut, levollisena,
kookkaana, nöyränä seisoi hän paikallaan, ja ainoastaan hänen mustat,
kiiltävät silmänsä katselivat kuningasta yhtä haavaa leppeästi,
surullisesti ja nuhtelevasti.
Gyllenborg seisoi hämmästyksestä liikkumatonna. Henkivartijat eivät
pelästyksissään tienneet, mitä tekisivät. Toinen heistä kävi
polvilleen, toinen kohotti kiväärinsä, mutta epäili vielä, koskisiko
liipasimeen... Syntyi väliaika, uhkaava, epätietoinen, kiusallinen
kaikille.
Kuningas astui taas muutamia askelia kiivaasti edestakaisin, käskyä
kumminkaan uudistamatta. Sitten seisahtui hän äkisti Bertelsköldin
eteen, joka seisoi liikkumattomana ja yhtä surullisen näköisenä kuin
äsken, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: _Ettekö pelkää?_
-- En, -- vastasi Bertelsköld. -- Varsovan ja Kööpenhaminan luona
teidän majesteettinne isän, ja Lundin luona teidän majesteettinne oman
johdon alla olen oppinut sen ruotsalaisen tavan, etten pelkää.
Kaarle XI polki jalkaansa lattiaan. -- Mutta minäpä tahdon, minä, että
pitää pelätä Jumalaa ja kuningasta! -- sanoi hän.
Bertelsköld ei vastannut. Hän kallisti hiukkasen, mutta
kunnioittavasti, kaunista, harmaantunutta päätänsä ja katseli yhä
edelleen kuningasta noilla selittämättömän kauniilla silmillään, joiden
kiilto voi saada kivettyneenkin sydämen sulamaan.
Vaikea on sanoa, mitkä vallat tällä hetkellä taistelivat voitosta
kuninkaan mielessä. Kenties hän horjui kahden ristiriitaisen tunteen
välillä: toinen kehoitti häntä ammuttamaan kapinoitsijan, toinen käski
häntä likistämään kapinoitsijaa syliinsä. -- Menkää tiehenne! -- sanoi
hän viimein äänellä, joka koetti olla kova, mutta joka paljon enemmän
ilmaisi taistelua niiden molempain ristiriitaisten tunteiden välillä,
jotka nyt pyrkivät valtaan kuninkaan povessa.
Bertelsköld huomasi sen, mutta ei tahtonut pingoittaa jännettä
tiukemmalle. -- Jumala kaikkivaltias valaiskoon ja varjelkoon teidän
majesteettianne kaikkina elämänne päivinä! -- sanoi hän nöyrästi ja
poistui kuninkaallisesta työhuoneesta yhtä lujin askelin kuin oli sinne
astunutkin.
Ovet suljettiin hänen jälkeensä, ja henkivartijat astuivat taas
paikoilleen, iloisina, että asia oli päättynyt tällä tavoin. Silloin,
kuninkaan jäätyä yksinään Gyllenborgin kanssa, sanotaan hänen kiivaasti
kääntyneen tämän puoleen ja sanoneen: -- Teidän on Jumalan tuomion
edessä vastattava kaikesta pahasta, mitä reduktsionista sanotaan![29]
-- Mitä Gyllenborg siihen vastasi, ei ole tiedossa, mutta varma on,
että reduktsionia sittenkin jatkettiin aina kuninkaan elämän loppuun
asti.
Sill'aikaa, kun tämä tapahtui kuninkaankartanossa, oli nuori
Kustaa-kreivi lähtenyt kuninkaan tallirenkien kanssa juottamaan hevosia
joelle, joka jo oli luonut jääpeitteensä. Tallirengit olivat kurillaan
antaneet hänelle nuoren varsan, jota ei vielä oltu opetettu
ratsastettavaksi, toivoen hänen pian lentävän selästä. Mutta eipä
Kustaa ollutkaan sellainen poika, joka päästi ohjat käsistään. Ilman
satulaa ja ainoastaan suitsien avulla suoriutui hän niin hyvin, että
varsan muutamia kertoja turhaan pystyyn karattuaan täytyi tunnustaa
hänen ylivaltansa ja antautua nöyrästi ohjattavaksi edes ja takaisin.
Prinssi Kaarle oli sattunut näkemään sen ja asiantuntijana kummastellut
vieraan pojan taitoa. Uskollinen Taneli käytti tilaisuutta hyväkseen,
luikahti ravintolaan pyssyä noutamaan ja ilmaisi todistus käsissään
prinssille, kuka karhun oli ampunut. Seuraukset tulivat olemaan
ratkaisevat Kustaa Bertelsköldin koko tulevalle elämänradalle.
Prinssi tahtoi kuitenkin vielä kerran koetella nuoren ratsastajan
rohkeutta, hyppäsi siis hevosen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa
rannasta tulevia vastaan. Tultuaan kohdalle hän ajoi suoraa päätä
Kustaan hevoseen kiinni, aikoen ratsastaa hänet kumoon -- leikki oli
rajunpuoleinen ja vaarallinen, mutta isältä opittu. Mutta aikomus ei
onnistunutkaan. Vaikkei Kustaa ollutkaan varuillaan, käänsi hän
kuitenkin hevosensa niin nokkelasti syrjään, että prinssi livahti ohi.
Sen nähtyään pyörähti prinssi heti kohta päin, kävi poikaa käteen ja
sanoi: -- Näenpä, että kelpaat sekä ratsastamaan että ampumaan!
Tahdotko jäädä luokseni, niin saat hyvän pyssyn ja hyvän hevosen.
-- Tahdon! -- vastasi Kustaa ylenmäärin iloissaan.
-- Olkoon menneeksi! -- sanoi prinssi Kaarle.
Tunnin kuluttua sai kreivi Bertelsköld yhdessä miekkansa kanssa, jonka
hänelle toi eräs kuninkaan adjutantti, Kaarle XI:ltä seuraavan
omakätisen kirjeen, jonka huonon oikeinkirjoituksen[30] korvasi sen
kuninkaallinen, jalomielinen sisällys:
"Herra Kreivi.
Me lähetämme tässä teidän miekkanne, toivoen, että sitä yhä
edelleen palveluksessamme kunnialla käyttää tahtoisitte. Teidän
Mainientänne ei käy lain vuoksi auttaminen -- mitä suinkin yli
sen on teille kuuluvaa, tahdomme nyt ja aina lahjaksi jättää.
Kuninkaallisen armonne todisteeksi tahdomme täten nimittää Teidät
kuninkaalliseksi lähetiksemme Berliiniin sekä poikanne Kustaan
paasiksi rakkaan poikamme hänen ruhtinaallisen armonsa prinssi
Kaarlen luo. Me uskomme Teidät Jumalan Kaikkivaltiaan haltuun
armollisesti.
Kungsörissä Helmik. 24 p:nä 1696.