Kun kreivi Bertelsköld ei näyttänyt olevan halukas antamaan tarkempia
selityksiä siitä, miten hänen oli onnistunut toistaiseksi säilyttää
Mainiemi omanaan, ei hienotunteinen kreivitärkään sen enempää
kysynyt,[25] hän uskalsi vain arasti kosketella eilispäivän
juhlapitoja. Ei hän sanonut voivansa käsittää, että niillä ja
reduktsionikysymyksillä oli jotakin yhteyttä.
Kreivi virkkoi: -- Minun tulee Kaarle XI:n kunniaksi myöntää, että
henkilöt hänestä ovat olleet vähempiarvoisia kuin asia. Hän aloitti
reduktsionin vastoin tätinsä miehen ja oman velipuolensa mieltä, ja hän
antoi sen ärjyaallon erotuksetta kuohua yli ystäväin ja vihamiesten.
Mutta kun hän on tuon yhden ainoan aatteen valtaan joutunut, kun häntä
hallitsee tuo valtiovarain säästämishimo, niin hän on samalla
sellaisten vaikutustenkin vallassa, jotka ovat yhteydessä sen kanssa.
Kuningas on nyt kaikki, kuningas on laki, kuningas on omatunto,
kuningas on hyvä tapa. Yksityinen ihminen sitävastoin ei ole mitään;
hänen tekonsa eivät saa olla toisenlaisia kuin kuninkaan teot, hänen
sanansa eivät toisenlaisia kuin kuninkaan sanat, ja, jos se olisi
mahdollista, pitäisi hänen ajatellakin niinkuin kuningas ajattelee.
Sentähden täytyy nyt kaiken elämän, kaikkien tapojen, mikäli ne
julkisesti näkyvät, mukautua kuninkaan elämään ja kuninkaan tapoihin.
Ja kuningas on tiukka, ankaran vakava, juro ja säästäväinen herra.
Sentähden täytyy elämän hänen ympärillään käydä yhtä saranharmaaksi
kuin hänen oma elämänsäkin on, eikä siinä saa näkyä muuta loistoa kuin
teräksen. Muistathan, kuinka säästäväisesti elimme viimeisinä vuosina
Tukholmassa, kuinka huolellisesti vältimme yksin sen komeuden
varjoakin, mikä oli kuninkaasta vastenmielinen. Ainoastaan siten
onnistui minun, vaikka kuulunkin reduktsionia vastustavaan puolueeseen,
lepyttää kuninkaan mieli niin, että hän otti vain enimmän osan eikä
kaikkea. Vapaaherrakuntani on kruunulle peruutettu, mutta Mainiemi on
jäljellä, siitä syystä muka, että isäni on saanut sen korvaukseksi
1000-miehisestä rykmentistä, jonka hän v. 1644 omilla varoillaan
perusti ja Lennart Torstensonin komennon alla vei sotaan Tanskaa
vastaan. Mutta tähän oikeusperusteeseen ei ole paljon luottamista,
sitten kun Aake Tott, jolla samasta syystä oli kuninkaallinen
lahjoituskirja suomalaisiin kruunun omaisuuksiin nähden, menetti ne,
saamatta minkäänlaista korvausta suorittamistaan kustannuksista. Neljä
kertaa on Mainiemi jo ollut reduktsionin mustalla taululla; neljästi on
se jälleen pyyhitty pois. Mutta kuta kauemmas reduktsioni on edistynyt,
kuta enemmän se on niellyt, sitä ahnaammin se on uusia saaliita
etsinyt, ja sitä ahtaammalle ovat mahdollisesti vielä otettavina
olevat tilukset joutuneet. Kaksi viikkoa sitten ilmoittivat
reduktsionitoimikunnassa olevat salaiset ystäväni, että Mainiemi oli
ollut esillä viidennen kerran. Gyllenborg on katkerin vihamieheni;
Piper samoin; Lovisin horjuu, ja paljon on Hastferillakin sanomista.
Mutta kaikki on viime lopussa kuninkaan itsensä vallassa, ja jos
hänelle saadaan toteen näytetyksi, että Bertelsköldin perhe on
uudistanut holhooja-ajan ylellisyyden Mainiemessä, niin on tämä
viimeinen äärettömän omaisuuteni jäännös peruuttamattomasti hukassa.
-- Mutta, -- sanoi kreivitär vähän levottomana -- tänne, tähän etäiseen
maaseutuun kuninkaan katseet eivät tunge. Kuka olisi ilmoittanut
hänelle...?
-- Kuka! -- huudahti kreivi vähän kiivastuen. -- Yksinvalta on aina
epäluuloinen; sillä on silmä joka pensaassa ja korva joka seinässä.
Missä julkinen sana on ääneti tai esittää vain yhden puolen asioista,
siellä vääristellään mutkattomimmatkin, siellä väritetään
viattomimmatkin asiat, siellä tehdään kärpäsestä härkänen. Kuningas
itse on julkaissut kirjoja reduktsionin puolustukseksi, mutta hänen
korkeimman epäsuosionsa uhalla ei kukaan ole saanut kirjoittaa mitään
niitä vastaan. Ja sinä vielä kysyt, kuka voisi asettaa meidät
vihattavaan valoon? Kolmesataa ihmistä on ollut eilisiä juhlapitoja
näkemässä, ja sinä kokematon luulet, ettei maine niistä ennättäisi
niiden kuuluville, jotka ovat teroittaneet korvansa kuulemaan jokaista
epäluulon alaista ääntä maailman neljältä ilmansuunnalta! Tahdon
sitäpaitsi sanoa sinulle erään asian. Täällä, aivan keskuudessamme, on
varmasti joku kavaltaja, joku Gyllenborgin ostama vakoilija.
-- Onko se mahdollista! -- huudahti kreivitär hämmästyen.
-- Olen vakuutettu siitä. Salaisten ystäväini kautta kuulin, että
Gyllenborg tiesi jo alkupuolella kesää toimeenpanemistasi juhlista ja
hän on ymmärtänyt tarpeellisessa valossa kuvata ne kuninkaalle.
Yhteydessä sen kanssa tuli kysymys Mainiemen reduktsionista uudestaan
esille. Nyt ymmärrät syyn kirjeeseeni. Eikä sillä hyvä, eilisistä
suurista juhlapidoistasi tiedettiin Tukholmassa jo viikko sitten,
tiedettiin ennenkuin Turussakaan, ja sentähden kiiruhdin tänne
ennenkuin olin aikonutkaan, estämään niitä, jos mahdollista. Tulin
neljäkolmatta tuntia liian myöhään.
-- Olivat tietona Tukholmassa viikko sitten? -- Mutta se on mahdotonta.
Silloin tuskin itsekään tiesin niistä mitään.
-- Muistelehan, ajattele, etkö noin pari viikkoa sitten puhunut niistä
kenenkään seurueeseesi kuuluvan henkilön kanssa.
-- En voi muistaa puhuneeni. Kenties olen Sinclairin kanssa niistä
leikkiä laskenut. Mutta ... maltahan, johtuu hämärästi mieleeni, että
kaksi viikkoa takaperin puhuin hovimestarin kanssa muutamista puvuista,
jotka oli Turussa tehtävä _siinä tapauksessa, että_ täällä heinätalkoot
pidettäisiin.
-- Ja mitä hän siihen vastasi?
-- Hän kuvasi niin vilkkaasti semmoisten pitojen maaseudun
yksitoikkoisuuteen tuovaa vaihtelua ja hauskuutta, että päätökseni oli
samassa tehty. Luulenpa, että suunnilleen mainitsin päivänkin ja
muutamia muitakin yksityiskohtia.
Kreivitär punastui, ja kreivi puri huuliaan. -- Arvattavasti ovat
muittenkin tämänkesäisten pitojen suunnitelmat hänen tekemiään?
-- Myönnän, että hän oli niin kekseliäs, taitava ja aistikas
järjestämään, että minä...
-- Tiedän jo, mitä tarvitsen tietää, kreivitär. Mitä ajattelette tästä:
lähtiessänne Tukholmasta se mies lupasi minulle pyhästi, että hän --
tietysti teidän käskyjänne kaikin tavoin kunnioittaen -- noudattaisi
suurinta säästäväisyyttä toimeensa kuuluvissa asioissa, pitäisi
palvelusväkeä silmällä mitä ankarimmin, sanalla sanoen välttäisi
kaikkea, mikä jollakin tavoin voisi tehdä linnani tuhlaavista tahi
ylimielisistä elintavoista tunnetuksi! Ja kun äkkiarvaamatta tulen
omaini luokse kesäyön hiljaisimpana aikana, mitä silloin näen ja
kuulen? Hurjan tuhlarimaiset juhlapidot, joiden maine Kaarle XI:n
aikana välttämättömästi tulee kuulumaan kautta koko valtakunnan --
useita satoja ihmisiä yösydännä liikkeellä -- päihtyneitä palkollisia
-- herjasanoja heidän huulillaan -- ja alustalaiseni epäilemättä
kerjäläisiksi nyljettyinä! Mutta linnani, se loistaa rikkaampana kuin
milloinkaan ennen -- kiiltää kultaa ja hohtaa hopeata ja marmoria, ja
on siinä kalliita kasvihuoneita -- kaikkea semmoista, mikä sopi
ruhtinaalle ja Bertelsköldille kolmekymmentä vuotta takaperin, sitä on
täällä yltä kyllin, jotavastoin kaiken tämän komeuden omistaja kulkee
rauhatonna kuin aave yöllä, astuen niiden ruusujen päällä, joita on
kylvetty hänen maallensa, ja tuntien samalla, että hän tällä hetkellä
kenties omistaa tyhjää vähemmän -- niin, tyhjää vähemmän, puolisoni,
sillä enin osa tätä komeutta on lainattu hänen armonsa kreivittären
hovimestarilta, konnalta, joka pettää meidät kaikki! Sillä selväähän
on, että Janssen on Gyllenborgin vakooja, ja tämä kaikki on ennakolta
mietittyä meidän kukistamiseksemme![26]
Kreivitär vastasi ainoastaan kyynelillä, ja siitä oli se tavallinen
seuraus, että kreivin kuohuva mieli tyyntyi. -- Suvaitsetko, että heti
kohta kutsun Janssenin vierashuoneeseen? -- sanoi kreivi vähän
leppeämmällä äänellä. -- Mutta -- parempi on, että soitat
kamarineitsyen luoksesi ja kutsutat hovimestarin puheillesi; hänen ei
tarvitse tietää tulostani vielä mitään. Pyyhi kyynelesi, Ebba; ei
kannata kostuttaa noin kauniita silmiä moisen asian vuoksi. Sano
minulle, olethan samaa mieltä kuin minäkin, ettei tuo konna saa
silmänräpäystäkään kauemmin viipyä talossamme?
-- Olen, olen -- vastasi kreivitär ja tarttui soittokelloon. Kreivi
astui puolisonsa vuoteen avarain uutimien taa, ja sovittiin niin, että
kreivittären ensin piti ottaa vastaan petollinen palvelija.
Kello oli lähes viisi aamulla, ja aurinko oli jo kohottanut kultaisen
pallonsa Mainiemen rannan koivujen yli. Yökulkijain räyhy oli vaiennut
puistossa; koko linna, koko tienoo nukkui niin sikeästi kuin nukutaan
päivän perästä, joka on ollut täynnä vaivoja ja väsyttäviä huvituksia.
Kamarineitsyt odotutti itseään. Jo viimein tuli Kirsti, unen
pöpperössä, ja kysyi sekaisin silmin tirkistellen, mitä hänen armonsa
käski.
-- Kutsu heti kohta hovimestari tänne! -- sanoi kreivitär. -- No,
ymmärrätkö? Tänne vierashuoneeseen.
Tyttö hämmästyi niin, että miltei heräsi. -- Hovimestariko? -- matki
hän, ikäänkuin ei olisi oikein kuullut. -- Hän varmaankin nukkuu nyt,
ja minä en tohdi häntä herättää, -- lisäsi hän.
Kreivitär suuttui. -- Mene, -- sanoi hän, -- kun minä käsken. Mutta älä
herätä ketään muuta linnassa, kolkuta itse hänen ovelleen ja sano, että
haluan keskustella hänen kanssaan eräästä asiasta, jota ei käy
toistaiseksi jättäminen.
Kirsti oli vähän tungetteleva ja liiaksi hemmoteltu kamarineitsyt,
mutta hän oli emännälleen vilpittömästi uskollinen ja luuli, että hänen
piti väittää vastaan sitä, mitä hän piti mahdottomana oikkuna. --
Teidän armonne, -- sanoi hän, -- nythän on miltei keskiyö, ja mitä
ihmiset sanoisivat, jos...
Enempää ei kreivi kärsinyt kuulla. Hän astui esiin. Kirsti kiljaisi
kauhistuksesta nähdessään pitkän miehen astuvan esiin uutimien takaa.
-- Eikö jo riitä, sinä itsepäinen hupakko, että kreivitär sinua käskee!
Pitääkö minunkin vielä käskeä? Mene, mutta henkesi uhalla älä
kenellekään ilmaise minun täällä oloani!
Tyttö riensi ulos. -- Kreivi! -- huudahti hän hiljaa itsekseen; --
nytpä en tahtoisi olla Niilo Janssenin sijassa.
-- Nyt kuulette itse, puolisoni, -- sanoi kreivi taas suutuksissaan, --
nyt kuulette, mihin palvelijain suositteleminen on saattanut. Jokainen
talari, jonka hän on antanut ja jonka te olette ottanut vastaan, on
ollut hietamurunen hyvän maineenne hautakummulla. Niin pitkälle vie
ajattelemattomuus. Tahdon nyt itse kuulla, mitä teillä on hänelle
sanomista.
Kreivitär ei virkkanut mitään. Neljännes tuntia kului.
-- Hän ei pidä kiirettä, -- sanoi kreivi kärsimättömästi.
Hetken kuluttua kuului vierashuoneen ovi aukenevan, ja kreivitär meni,
pukunsa järjestettyään, ulos. Makuuhuoneen ovi jäi puoleksi auki, niin
että kreivi voi selvästi kuulla joka sanan toisesta huoneesta.
Samoin kuin Kirsti lienee hovimestarikin katsonut tämän kutsumuksen
yhdeksi noita oikkuja, jotka ovat niin tavallisia niillä, jotka ovat
oppineet vain komentamaan eivätkä koskaan tottelemaan. Hän tuli,
vaarasta tietämätönnä, suosikin täydellisin itseluottamuksin, ihan
levollisesti, vähän huolettomasti, huolimatta edes haukotuksiaan
salata. Jotenkin ujostelematta kysyi hän, mitä kreivittärellä oli
käskemistä.
-- Kuinka paljon olen teille velkaa, Janssen? -- kysyi kreivitär
äänellä, jonka piti olla muka kylmä ja kopea, mutta joka kumminkin
vapisi harmista, kun täytyi tehdä noin nöyryyttävä kysymys.
Janssen oli odottanut saavansa kuulla kauniita kiitoksia juhlapidoista,
joitten onnistumisen hän suurimmaksi osaksi luki omaksi ansiokseen,
mutta oivalsi kuitenkin heti kohta asemansa ja vastasi uudestaan
haukotellen: -- Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä. Kaikki
muut sitoumukset olen unhottanut, paitsi omani. Minähän olen teille
velkaa ettekä te minulle. Teidän armonne hyvyys on kaikiksi ajoiksi
tehnyt minut teidän kiitolliseksi velalliseksenne.
Ja samassa astui hän askelen likemmä.
Hovimestarin astuessa askelen eteenpäin, peräytyi kreivitär
tietämättään askelen taapäin. -- _Riittääkö tämä_? huudahti hän,
voimatta hillitä närkästystään, ja näin sanottuaan viskasi hän
hovimestarin jalkain juureen kalliin, hohtokivillä koristetun
rannerenkaan niin kiivaasti, että pari sen kimmeltelevistä timanteista
irtautui juotoksestaan ja vieri kuin vesipisarat pitkin turkkilaista
mattoa, joka peitti vierashuoneen lattian.
Hovimestari astui takaisin sen askelen, minkä hän vast'ikään oli
astunut eteenpäin. Hän hämmentyi, mutta vain silmänräpäykseksi. Samassa
oli hän jo selvillä siitä, että tämä oli vain tuollainen tavallinen
pahan tuulen puuska, joiden valtaan tuo muuten niin rakastettava nainen
tuon tuostakin joutui. Hän otti rannerenkaan ylös, laski sen pöydälle
ja kumarsi sanaakaan vastaamatta.
-- Mitä? -- sanoi kreivitär yhä enemmän ärtyneenä tästä
äänettömyydestä, -- ettekö näe, että rannerengas on vähintäin
kuudentuhannen talarin arvoinen? Eikö se riitä saamisianne korvaamaan?
Tahdotteko enemmän? Kas tässä! Ja tässä! Ja tässä -- ottakaa kaikki
koruni, pyytäkää mitä tahdotte, mutta älkää rohjetko luulla, että
olette jotakin _minulle_ lainannut -- te, halpa palkollinen, jonka
saatan milloin tahansa heitättää portista ulos!
Näin sanottuaan tyhjensi kreivitär järjettömällä kiivaudella
piirongistaan, jossa hän säilytti parhaita korujaan, erään laatikon, ja
kultaketjuja, sormuksia, helmiä ja timanttikorvarenkaita varisi
Janssenin jalkain eteen.
Hovimestari poimi kaikki tyynni ylös ja pani ne nöyrästi, mutta
arvokkaasti takaisin pöydälle. -- Teidän armonne, -- sanoi hän
kunnioittavasti, -- pieninkin näistä kalleuksista riittää sen summan
maksuksi, jolla onnettomuudekseni olen suututtanut teidän armonne.
Tämän sormuksen, -- ja hän valitsi pienimmän, -- olen teidän armonne
suostumuksella ottava vastaan maksuksi, ja se on alati lepäävä
sydämelläni sen kalliin suosion muistona, jota teidän armonne muinoin
on nähnyt hyväksi minulle osoittaa.
-- Mitä sydämellänne kannatte, -- sanoi kreivitär, -- on minulle yhtä
yhdentekevää kuin mitä sydämenne sisällä kannatte. Antakaa tänne minun
velkasitoumukseni. Jos ne eivät ole mukananne, niin menkää niitä
noutamaan -- menkää! menkää! menkää! -- ja kreivitär polki pientä
silkkikenkään pistettyä jalkaansa pehmoiseen lattiamattoon.
Hovimestari kumarsi, otti esille vähäisen lompakon, joka hänellä aina
oli mukanaan, ja ojensi kreivittärelle tukun pieniä paperilehtisiä,
joissa kaikissa oli kreivittären allekirjoitus. -- Minä tottelen teidän
armonne käskyä, -- sanoi hän samaan tapaan kuin ennenkin. --
Suvaitseeko teidän armonne katsoa, ovatko ne oikeita?
Miehen koko käytös oli niin hyvin mietittyä, että kreivitär vasten
tahtoaan tunsi itsensä miltei aseettomaksi. Neuvottomuuttaan
salatakseen oli hän tarkastavinaan papereita ja sitä tehdessään päätti
hän alentua petoksen tekoon, paljastaakseen teeskentelijän ja
tullakseen asiassa johonkin loppupäätökseen, jota ei äsken ollut voinut
kiivaudellaan saavuttaa.
-- Älkää panko pahaksenne, -- virkkoi hän hetken aikaa vaiti oltuaan.
-- Nämä paperit ovat tuottaneet minulle levottomuutta; minä luulin
summaa suuremmaksi kuin se onkaan, ja kreivistä ei ole mieleen, että
lainaan. Sattumalta hän vielä viipyy jonkin aikaa Tukholmassa.
Luuletteko, että sill'aikaa voisi järjestää elonleikkuujuhlan
ruisvainioiden tuleentuessa?
Hovimestari oli liian viisas mennäkseen ansaan. -- Teidän armonne
käskyt ovat minun lakini, -- sanoi hän kierrellen, samalla kun hänen
epäluuloiset silmänsä kokivat tutkia, mitä tämä äkillinen muutos
merkitsisi. Mutta kreivitär osasi tekeytyä niin huolettoman näköiseksi,
että hovimestari ei päässyt hänen tarkoitustensa perille.
-- Tämä maaseudun elämä -- jatkoi kreivitär -- on niin kuolettavan
yksitoikkoista; alinomaa samoja näköaloja, samoja kasvoja, samaa
hitaisuutta kaikissa askareissa. Vaihtelut eivät huvita kreiviä; onhan
luonnollista, että _hänen iällään_ enemmän rakastetaan hiljaisuutta ja
totisuutta. Teidän täytyy auttaa minua, Janssen, keksimään jotakin
uutta, jotakin oikein ihastuttavan hauskaa. Jos meillä vain olisi
lyhempi matka Tukholmaan! Turku on pikkukaupunki, kaikki, mitä siellä
on, on jo käytetty. Mutta valitettavasti ei minulla ole Tukholmassa
ketään, jolle voisin uskoa tarpeidemme ostamisen.
Hovimestari astui puolen askelta likemmä. -- Vaikeaksi se käynee, --
sanoi hän varovasti, mutta teidän armonne käskyt voinevat kenties tehdä
mahdottomankin mahdolliseksi. Ei minulla tosin ole tuttavuuksia
Tukholmassa, mutta jos teidän armonne käskee, niin tahdon koettaa.
-- Kiitos, Janssen, te yksin ymmärrätte minut. Minun asemassani oleva
on niin sidottu ... on ennakkoluuloja, on oikkuja, enkä minä ole
koskaan luostarielämää rakastanut. Mutta meidänhän piti puhua
juhlapidoista. Kenties kumminkin on parasta, ettei niitä ajatella
kreivin vuoksi?
Janssen astui kokonaisen askelen likemmä. Hänestä oli, niinkuin hänelle
yht'äkkiä olisi valo koittanut. Tuo kiivaus, tuo viha alussa oli siis
vain temppu, johdanto... Hänen rohkeimmat unelmansa näyttivät olevan
toteutumaisillaan, ja tämä odottamaton keksintö sokaisi hänet niin
täydellisesti, että hän kadotti kaiken varovaisuutensa. Hän uskalsi
langeta polvilleen, eikä kreivitärkään peräytynyt.
-- Ei, teidän armonne, -- huudahti hän, -- olisin kiittämätön, kurja,
jos sallisin niin suuren hyvyyden hukkaan mennä. Suokaa minun tässä
teidän jalkainne edessä vannoen vakuuttaa rajatonta uskollisuuttani!
Käskekää, ja kaikki teidän vähimmätkin toivomuksenne tulevat
täytetyiksi! Olen elävä ainoastaan teitä varten, olen jumaloitseva
ainoastaan teitä! Puhukaa noista juhlapidoista, puhukaa kaikesta, mikä
teille tuottaa huvitusta, ja kaikki olen täyttävä! Ette kenties tiedä,
että onni auttaa minua kaikessa -- mutta _minä_ olen siitä varma, ja
jos sitä epäilisinkin, niin huomaisin sen todeksi tässä teidän
jalkainne juuressa, teidän armonne! Te pidätte minua ainoastaan halpana
palvelijana, ja se on tosi, orjannehan olenkin, ihana, lumoava
kreivitär! Mutta, jumal'auta, minulla on enemmän valtaa kuin
luulettekaan. Minulla on ystäviä, minulla on suosijoita, jotka ovat
kaikkivaltiaita. Yksi ainoa teidän sananne -- ja te olette vapaa siitä
tyranniudesta, joka teitä sortaa, siitä kelvottomasta kohtelusta, jota
teitä kohtaan on julkeasti käytetty. Yksi ainoa minun sanani, ja minä
kannan teidän syntyperäänne ja arvoanne vastaavaa nimeä ja
vaakunakilpeä! Kaukana ihanassa etelässä, loiston, huvitusten ja
rikkauden ympäröimänä, tulette ihmisten ihailemana rientämään voitosta
voittoon, ja uskollinen, jumaloitseva orjanne on kaikesta siitä anova
ainoastaan silmäyksen ihanista silmistänne, hyväksyvän sanan
viehättäviltä huuliltanne, ja kaikki olen unhottava, muistaakseni
ainoastaan teitä, niin teitä...!
-- _Ja minua_! -- huudahti kreivi Bertelsköld, joka samassa
silmänräpäyksessä seisoi Janssenin takana, tarttui häntä lujasti
olkapäähän ja heitti hänet niin voimakkaasti taapäin, että hän kaatui
pitkäkseen pehmeälle samettimatolle.
Syntyi hetken äänettömyys, jolloin kreivitär heittäysi puolisonsa
syliin ikäänkuin etsiäkseen turvaa tuota ääretöntä loukkausta vastaan
ja vapautuakseen siitä painosta, jonka alle hänen äsken oli täytynyt
tukehduttaa ylpeytensä ja naiselliset tunteensa.
Hovimestari ei enää haukotellut. Hän nousi ylös kalpeana, sanaakaan
vastaamatta. Hänen tavallinen mielenmalttinsa oli luopunut hänestä, ja
hän tarvitsi aikaa tointuakseen.
Kreivi mittaili häntä ylenkatseellisin, musertavin katsein. Sitten
sanoi hän kylmästi: -- Poimikaa ylös nuo (kaksi sormusta oli vielä
lattialla), ja pankaa ne pöydälle. Te tiedätte, ettei kreivitär
suvaitse huolimattomuutta palkollisissaan.
Hovimestari totteli koneentapaisesti.
-- Ja nyt, -- jatkoi kreivi samalla äänellä, -- tahdon nähdä
velkalaskunne. Summa tekee 6200 talaria hopeassa. Siinäkö kaikki?
-- Siinä kaikki, -- vastasi hovimestari hammasta purren.
-- Kaipaan kuitenkin erästä myöhempää velkakirjaa, jonka pitäisi olla
yhteydessä eilisten pitojen kanssa. Antakaa se tänne.
-- Ei minulla ole semmoista, herra kreivi.
-- Tosiaankin? Antakaa kumminkin tänne se sormus, jota aiotte
kantaa sydämellänne. Te voitte, jos niin tahdotte, saada toisen
kamarineitsyeltä. Kreivitär ei suvaitse, että lakeijat saastuttavat
hänen korujaan -- ja teidän sydämenne läheisyydessä menettäisi kultakin
kiiltonsa.
Mahtoi kuohua hovimestarin rinnassa, mutta tottumus aina lapsuudesta
pitäen olemaan herransa silmänpalvelija oli kuitenkin niin voimakas,
että hän hämmennyksissään pisti kätensä poveen ja otti esiin sormuksen.
Aikoessaan ojentaa sitä kreiville havaitsi hän, että sormus oli
silkkinauhaan sidottu. Se ei ollutkaan siis oikea. Nopealla liikkeellä
koki hän salata erehdystään ja ojensi esiin kreivin pyytämän sormuksen.
Bertelsköld huomasi sen heti kohta, ja miehen hätäytyminen näytti
hänestä kummalliselta. Yhtäkaikki jatkoi hän niinkuin ei mitään olisi
huomannut: -- Menkää ja tuokaa kreivittärelle jalkajakkara. Näytte
unhottavan velvollisuutenne hänen armoansa kohtaan.
Hovimestari epäili ensin, mutta totteli sitten. Laskiessaan
jakkaran kreivittären jalkain juureen asennossa niin toisenlaisessa
kuin äsken, koetti hän saada selkoa, oliko tämä aseman muutos
tapahtunut kreivittären tietäen vaiko tietämättä. Ylpeän vallasnaisen
ylenkatseellinen katsanto ilmaisi hänelle viimein koko totuuden, ja hän
päätti sen mukaan toimia.
Hän nousi röyhkeästi ylös, katsoi kreiviä rohkeasti kasvoihin ja sanoi:
-- Riittää jo, herra kreivi! Te olette palkinnut pitkän palvelukseni
tavalla, joka vapauttaa minut kaikesta kiitollisuudenvelasta teitä
kohtaan. Tästä hetkestä alkaen en olekaan enää teidän palvelijanne,
jota saatatte mielin määrin huvittaa ja nöyryyttää. Minä olen vapaa
mies, ja minä olen tietävä käyttää vapauttani. Varokaa itseänne, kreivi
Bertelsköld, tunnette kovin vähän sitä miestä, jota olette rohjennut
loukata. Te puhutte velkakirjoistanne, mutta olette unhottanut, että
minäkin olen teille vähän velkaa. Ja se on kerta maksettava, ja
maksettava koron kanssa.
Kreivin veri kuohahti. -- Tunnen, -- sanoi hän, ilkiön, jonka olen
kasvattanut kodissani ja jolle olen ylenmäärin hyvää tehnyt -- jonka
konnanteot olen antanut anteeksi, jonka kavalluksia en ole ollut
huomaavinani, vaikka ne ovat maksaneet minulle suunnattomia summia.
Tämä katala on palkinnut luottamukseni ilkeimmällä petollisuudella, ja
palkaksi herransa armosta hän on ollut niin halpa, että on loukannut
herransa puolisoa ja niin mieletön, ettei ole heti käsittänyt, kuinka
salama välkkyi hänen viheliäisen päänsä päällä. Jos kenties tiedätte
jotakin lisäksi siitä miehestä, niin sanokaa, minä tahdon vielä
hetkiseksi alentua teitä kuuntelemaan.
-- Tiedän, herra kreivi, tiedän vielä hieman enemmänkin, -- vastasi
Janssen. -- Oli kerran isätön poika, viisivuotias, hyvä ja viaton,
niinkuin lapset useimmiten ovat, kun niitä ei turmella. Hänellä oli
äiti, jonka ainoa poika hän oli, ja joka rakasti häntä enemmän kuin
mitään muuta maailmassa. Äiti oli onnellinen kaikessa köyhyydessään;
hän toivoi pojastaan rehellistä miestä niinkuin pojan isä oli ollut.
Mutta eräänä päivänä tuli siellä eräs ratsastava mies jäätyneen meren
yli Fyenin saarelle Tanskan maassa, ja kun hän sanoi olevansa rauhan
sanansaattaja, jota kaikki ikävöitsivät, niin keräytyi hänen
ympärilleen sävyisää, herkkäuskoista kansaa kuulemaan, eikö onneton
sota jo kohta päättyisi. Tässä väkijoukossa olivat myös poika ja hänen
äitinsä. Nyt jätti muukalainen kaatuneen hevosensa, pani jalkoihinsa
luistimet, ja kenenkään vähintäkään pahaa aavistamatta tarttui ryöväri,
uskottomampi kuin talvi, joka rakensi siltoja maan vihollisille, pientä
poikaa kaulukseen, viskasi hänet kelkkaansa, riensi pois avaralle,
kierälle jääkentälle ja katosi. Poika itki ja huusi äitiään, ja äiti
kuuli hänen vaikeroivan äänensä ja juoksi ryövärin jälkeen aavalle
ulapalle, mutta hänen jalkansa ja sydämensä eivät olleet raudasta
niinkuin ryövärin -- hän lipesi, nousi ylös, juoksi taas, kaatui taas,
nousi taas ylös ja kaatui jälleen, kunnes ei enää noussutkaan ja hänet
löydettiin hengetönnä jäällä, sydän särkyneenä rinnassa.
Bertelsköld seisoi synkkänä ja vaiti, ja Janssen jatkoi: -- Vaikka
olikin pieni, ei poika sittemmin koskaan voinut unhottaa äitinsä
viimeistä huutoa, jonka kuuli takanaan epätoivoisena kaikuvan. Se
kuului hänen korvissaan yötä ja päivää kaiken elinajan, ja jos hänestä
olisi tullut hyvä ihminen, olisi siitä kenties ollut paremmat
seuraukset hänelle itselleen ja muille. Mutta tästä lapsenryöstöstä ei
kasvanut ainoastaan se rikos, vaan lukemattomia muitakin. Tämä
kodistaan ja isänmaastaan temmattu poika kasvoi sodan jaloissa, raakain
sotamiesten joukossa ja kaikenlaisten paheiden keskellä; hän jäi
kaikeksi ajakseen ilman kotia ja isänmaata. Näin temmelsivät pahat
vallat esteettömästi hänen nuoressa sielussaan, ja hänestä tuli -- mikä
tuli. Kerran kävi tämä hänelle ylen raskaaksi, ja hän päätti paeta
lapsuutensa maahan jälleen ja ruveta paremmaksi ihmiseksi; mutta hänen
sinne tultuaan ei kukaan enää häntä tuntenut, ja häntä luultiin
ruotsalaiseksi vakoilijaksi ja hänet ajettiin pois. Silloin vannoi tämä
poika, joka vielä oli aivan nuori, leppymättömästi vihaavansa
onnettomuutensa aikaansaajia ... ja nyt tiedätte, kreivi Bertelsköld,
mitä teillä on odotettavana, en huoli enää kauemmin edessänne
teeskennellä. Vuosikausien kuluessa olen rosvonnut teidän aarteitanne
ja tehnyt ne omikseni. Olen kukistanut kaiken onnenne. Olen antanut
teidät reduktsionin kynsiin, enkä minä ole lopettava, kopea herra
kreivi, ennenkuin olen tehnyt teistä kunniattoman kerjäläisen.
Komentakaa minua vielä kerran tuolla pöyhkeällä katsannolla, joka sopii
teille niin hyvin, nostamaan jakkaraa kreivittärenne jalkain alle!
Sanokaa minua vielä tuolla kreivillisellä äänellänne palkolliseksi ja
lakeijaksi! Vielä puuttui kostostani jotakin, ja te olette tehnyt sen
tyhjäksi, mutta älkää riemuitko kovin aikaisin, ette vielä ole nähnyt
loppua siitä kostosta, joka seuraa isänne rikosta, ja minä olen mies,
joka onnistan _kaikessa_.
Näin sanottuaan kumarsi hovimestari pilkallisesti, ja ennenkuin kreivi
ehti häntä pidättää, hän oli kadonnut.
Silloin Bertelsköld hypähti seisoalleen, löi kädellä otsaansa ja
huudahti äkillisen kauhistuksen valtaamana: -- Ebba, puolisoni, _me
olemme hukassa! Sillä miehellä on kuninkaan sormus!_