Reduktsioni -- huudahti kreivitär Bertelsköld hämmästyneenä, voimatta
itsekään oikein käsittää syytä siihen. Hän tunsi hyvin kyllä tämän
sanan -- kukapa sitä ei olisi tuntenut? -- mutta hänellä oli vain
epäselvä aavistus tämän suuren mullistuksen täydestä merkityksestä,
mullistuksen, jossa kaksi hyökyaaltoa, toinen korkeudesta tullen,
toinen syvyydestä, yhtyivät hukuttamaan kuohuunsa koko Ruotsin
aateliston, uhaten rangaista sitä sen ylpeydestä ja hävittää
täydellisesti sen vallan.
Kreivi tarttui puolisoaan käteen ja istui hänen vierelleen. -- On
välttämätöntä -- sanoi hän -- että opit tuntemaan tilanteemme ja ne
vaarat, jotka meitä ympäröivät. Minä lähenen sitä elämän ikää, jolloin
varjot ilmoittavat illan olevan tulossa. Voin jonakin päivänä poistua,
ja silloin olet yksinäsi kolmen alaikäisen lapsen kanssa, ilman tukea
ja turvaa. Mutta sinä olet älykäs nainen, Ebba, joskin toisinaan
erehdyt; Luoja on antanut sinulle tarmoa, joka vastuksista on saava
vain uutta jäntevyyttä. Maltatko kuunnella minua? Mutta sinä olet
väsyksissä, sinä tarvitset lepoa. Jättäkäämme tämä keskustelu
tuonnemmaksi.
-- Ei, keskeytti kreivitär hänelle ominaisella kiivaudella, -- en tunne
väsymystä. Sano minulle kaikki ja sano se säälimättä. Luuletko
tosiaankin, että saattaisin nukkua tietäessäni totuudesta vain toisen
puolen ja aavistellen vaaroja, jotka uhkaavat koko tulevaisuuttamme?
Minä pyydän sitä, vaadin sitä; sano minulle totuus kokonaan. Minulla on
kuin onkin voimaa kuulla se.
-- No niin -- vastasi kreivi. -- Sinä tiedät, että Bertelsköldin suku
on nuorta aatelia; vaakunakilpemme polveutuu vasta vuodesta 1636. Mutta
Kristiina-kuningattaren suosio, yhdessä eräiden perhesalaisuuksien
kanssa, kohotti isäni aikaisin valtakunnan vanhimpain aatelissukujen
rinnalle. Kreivillinen arvomme on vuodelta 1650. Ensimmäiset
rikkautemme olivat osaksi Saksanmaalta saatua sotasaalista, osaksi
äitini ruhtinaalliset myötäjäiset. Nämä aarteet olisivat kumminkin
kohta olleet tyhjennetyt, kun isäni aatelisarvonsa uutuutta
ylentääkseen koetti tuhlaavalla komeudella voittaa vanhat suvut. Mutta
samaan aikaan sai isäni suuria maaomaisuuksia läänityksiksi osaksi
Suomesta, osaksi Liivinmaalta, ja näitä läänityksiä Kaarle X
melkoisesti lisäsi Puolan sodan aikana ja tuon kuuluisan, Beltin yli
tehdyn retken jälkeen, jolloin isäni hukkui. Näin oli minulla tämän
kuninkaan kuollessa v. 1660 Suomessa neljä pitäjää, joissa oli enemmän
kuin 300 kokonaista taloa, ja tiloillani Liivinmaalla oli enemmän kuin
12,000 maaorjaa.
-- Olitpa mahtava ruhtinas.
-- Niin, _olin_. Mutta nyt minun tulee ilmaista sinulle jotakin, josta
en tähän asti ole mitään virkkanut. Sano sitä lapsellisuudeksi, jos
niin tahdot, mutta isäni uskoi sen, enkä minäkään voi kieltää, että
sattumus merkillisesti on häirinnyt epäuskoani siinä kohden. Sukuamme
seuraa siunauksen ja kirouksen kaksinainen, ristiriitainen kohtalo.
Tämä salaisuus on yhteydessä erään sormuksen, erään taikakalun kanssa,
josta vanhin poikani kerran on löytävä selonteon eräästä salaisten
paperieni joukossa olevasta kääröstä. No niin, tätä sormusta piti kauan
aikaa kuningas Kustaa Aadolf ja se joutui sitten isälleni. Niin kauan
kuin hän sitä piti, seurasi häntä ylen harvinainen, melkeinpä uskomaton
menestys kaikissa hänen yrityksissään, mutta samalla kiusaus yhtä
äärettömään ylpeyteen ynnä kaiken sen lisäksi vielä onnettomuus hänen
läheisimmilleen. Tämä sormus hävisi. Eräässä viheliäisessä kylässä
Jyllannissa syntyi kaksintaistelu, jossa isäni vasemman käden kaksi
sormea hakattiin poikki; sormet löydettiin, mutta ei sormusta. Kaksi
päivää myöhemmin isäni hukkui. Sormus jäi kateisiin, ja sen mukana
katosi onni suvustamme. Suurin osa elämääni on sittemmin ollut
täynnä ulkonaisia vastuksia, mutta samalla kuitenkin sisällistä
tyytyväisyyttä. Hovissa koetettiin minua kaikenlaisten juonien avulla
kukistaa; monta kertaa olin perikatoni partaalla, mutta kuningatar
Eleonoran suosio minut sentään aina pelasti. Etsin kunniata Turennen ja
Condén lippujen alla; kunnian löysin, mutta en koskaan menestystä.
Miltei joka taistelussa jouduin tappiolle, ja jos se lippu, jonka alla
taistelin, voitti, niin oli saamani haava sitä ennen tehnyt minut
kykenemättömäksi pääsemään voitonriemusta osalliseksi. Kuningatar
lähetti minut lähettiläänä ulkomaisiin hoveihin. Rohkenen sanoa, että
toimitin tehtäväni taitavasti ja tunnollisesti, mutta alinomaa minua
kohtasivat aavistamattomat vastukset. Olin pannut toivoni erään
itsevaltiaan suosioon: hän kuoli. Minulla oli eräs ministeri
täydellisesti vallassani: hän kukistui. Olin hankkimaisillani Ruotsille
loistavan liittolaisen: Fehrbellinin tappelu teki kaikki tyhjäksi. Ja
sillä välin rikkauteni sulivat kuin lumilinnat kevätauringon
paisteessa. Osa maa-omaisuuksiani Liivinmaalla pantattiin ja
menetettiin. Toinen osa suistui reduktsionin ensimmäisiin pyörteihin.
En niitä surrut, sillä lemmen suloinen onni oli minulla jäljellä. Ihana
Ebba Sparre ojensi minulle kätensä. Samalla kuin ulkonainen maallinen
onni ilvehti kanssani, näytti kaikki ympärilläni kukkivan onnea. Yksin
tälle Mainiemellekin, joka muinoin oli niin onneton ja poljettu
kaikessa komeudessaan, näytti iloisempi aika koittavan uskollisen ja
ihmisrakkaan palvelijan sitä hoitaessa.
-- Ja kuitenkin on olemassa jotakin, joka sinua surettaa? -- sanoi
kreivitär hellästi. -- Eikö sinulla ole rohkeutta kieltäytyä
ulkonaisesta kunniasta sydämen hiljaisempien riemujen vuoksi?
-- Rohkeutta! -- toisti kreivi synkästi. -- Tiedäthän, etten ole
horjunut. Mutta mies ei ole ainoastaan oma miehensä; hänellä on
jalompia harrastuksia, joiden vuoksi hänen tulee elää ja taistella.
Olen kietoutunut suureen ja yhteiskunnan syvyyksissä riehuvaan
taisteluun. Lienenkö sanonut sinulle, että isäni äiti oli talonpojan
tytär Pohjanmaalta. Tällä isäni äidillä oli isä, joka kaiken
elinaikansa oli taistellut erään aatteen puolesta, sen näet, että
kaikkinainen väkivalta, mikä asettausi kuninkaan ja kansan väliin, oli
turmiollista ja turhaa. Luoja ja hänen oma kunnianhimonsa asetti niin,
että juuri hänen omat jälkeläisensä, hänen tyttärensä lapset, joutuivat
aatelisiksi ja että heistä heidän asemansa vuoksi täytyi tulla
aateliston luonnollisia asianajajia. Silloin kirosi vanha
talonpoikaiskuningas oman sukunsa, teki erään ystävänsä pojan
lapsekseen ja otti häneltä ja hänen jälkeläisiltään sen pyhän
lupauksen, että he leppymättömästi taistelisivat aatelistoa
hävittääkseen, sen täydellisesti tuhotakseen. Tämä lupaus on jo
kantanut hedelmiään. Sallimus asetti niin, että tämän Larssonin
lapsista, jotka täten perivät isäni äidin-isän omaisuuden ja
mielipiteet, tuli varakkaita, kunnollisia, korkeasti kunnioitettuja
miehiä ja sen lisäksi vielä älykkäitä puoluepäälliköitä. Niin tapahtui,
että toisesta tuli Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäivämies, toisesta
taas porvarissäädyn edusmies. Nämä miehet olivat toimekkaimpia aatelin
vihollisia 1680 vuoden valtiopäivillä, ollen osaltaan avullisina tuossa
suuressa hävitystyössä. Minun ja heidän välillään on siis olemassa
perinnöllinen sukuviha, ja he tekevät tälläkin hetkellä kaikkensa minut
perinpohjin tuhotakseen. Mutta heidän kunniakseen samoin kuin
omaksenikin tulee minun sanoa, että henkilöt katoavat suurten
kysymysten rinnalla. Kysymys ei ole minusta eikä heistä, vaan siitä,
onko enää oleva muuta aatelistoa kuin se, joka liehakoi kuninkaan
eteisessä ja elää komeasti hänen armolahjoistaan. Oh! -- onpa minuakin
koetettu saattaa kiusaukseen. Ovathan he luulleet, että minä,
nuorempaan sukuun kuuluvana, astuisin noiden nousukkaiden riviin, jotka
rakentavat onnensa vanhan aateliston häviön varaan. Mutta he ovat
pettyneet. Periaatteesta olen asettunut ylhäisaatelisten puolelle;
erottamattomasti olen yhdistänyt omat etuni sen etuihin mennessäni
naimisiin sinun kanssasi, enkä minä eivätkä lapseni milloinkaan tule
kannattamaan hillitöntä kansanvaltaa, rajatonta kuningasvaltaa ja
orjamaista, liehakoivaa virka-aatelistoa.
-- Ja sentähden sinä...?
-- Niin, juuri sentähden tuntisin itseni onnettomaksi, jos menettäisin
kaiken valtani, kaiken vaikutusvoimani siinä suuressa taistelussa, joka
minun vakuutukseni mukaan koskee valtakunnan sisällistä menestystä.
Jopa nostaa vastapuolue vahingonilosta riemuiten päätään, nauttiakseen
meidän täydellisestä tappiostamme. Mutta he riemuitsevat vielä kovin
aikaisin, nuo tyhmät talonpojat, nuo ahnaat rihkamasaksat, nuo
ulkokullatut papit -- nuo, jotka saarnatuoleista julkisesti julistavat,
että alamaiset eivät ole muuta kuin kuninkaan orjia.[22] Mutta vielä on
tuleva meidänkin aikamme, jolloin otamme heiltä heidän saaliinsa
takaisin ja karkoitamme heidät jälleen myyränpesiinsä! Ja voi silloin
tuota meille tyrkytettyä, yksin- ja rahvasvaltaa ja noita aateliston
luopioita, noita Gyllenstjernoja, noita Wachtmeistereita, tuota Klaus
Flemingiä ja koko heidän lahkoaan, ja kaikkia noita loisia, jotka ovat
heidän paisteessaan lekotelleet, Lindsköldejä ja muita -- tulee
jumal'auta, jälkilasku, ja he tulevat näkemään, että vanhan tammen
sydän ei ole sen juuressa eikä sen latvassa, vaan yksinomaan sen
terveessä ytimessä!
Kreivi Bertelsköld oli noussut istualtaan ja mitteli lattiaa kiivain
askelin, jotka ilmaisivat hänen kuohuvia tunteitaan. Niiden tosin
ylevämielisten ja pontevain, mutta samalla kovin vihamielisten ja
puolueellisten piirteiden sijasta, joilla hän kuvaili reduktsionia,
tahdomme koettaa muutamin sanoin antaa puolueettomamman esityksen tästä
merkillisestä, siihen aikaan Ruotsin ja Suomen sisällisessä tilassa
tapahtuvasta mullistuksesta.
Ruotsin ja Suomen maa oli jaettu silloin, niinkuin se on vielä tänäkin
päivänä, kruununmaihin, rälssimaihin ja perintömaihin. Omistajainsa ja
etuoikeuksiensa kautta edusti ensimmäinen kuningasta, toinen
aatelistoa, kolmas kansan suurta enemmistöä. Kaikkien näiden kolmen
kesken oli ylimuistoisista ajoista ollut luodetta ja vuoksea,
kilpailuja ja muutoksia, milloin laillisia, milloin väkivaltaisia,
milloin hitaampia, milloin äkillisempiä. Keskiajalla vei n.s.
_hengellinen rälssi_ voiton, kun kirkoille ja luostareille
lahjoitettiin paljon maita. Kustaa Vaasa anasti kaikki kirkon tilukset,
kaikkiaan enemmän kuin 20,000 maatilaa, _kruunulle_, josta nyt tuli
suurin maanomistaja. Sitten alkoi _aatelinen rälssi_ sotain ja
valtiollisten mullistusten suosimana päästä valtaan ja pani allensa
ison osan valtakunnan maata, kunnes Kaarle XI:n reduktsioni sen
kukisti. Nykyisempinä aikoina taas _perintömaa_ -- oikeammin
talonpoikaissääty, sillä osa maata on nyt "luonnolleen" muuttumatonta
-- alinomaa laajenee kruunun- ja rälssimaan tappioksi. Kullakin
luokalla on siis ollut aikansa ja ylivaltansa, joka on painanut paljon
valtion sisällisten asiain vaakakupissa.
Ruotsissa ja Suomessa oli vuonna 1655 kokonaisia, kaikenlaista laatua
olevia maatiloja kaikkiaan noin 65,000. Näistä olivat Kustaa Aadolf,
Kristiinan holhoojat ja etenkin Kristiina itse, osaksi myyneet, osaksi
lahjoittaneet 38,750 kruununtilaa, joista vuotuinen tulo oli toista
miljoonaa talaria; suurin osa oli joutunut aatelisille, niin että
aatelistolla siihen aikaan, kun sen entiset omaisuudet otetaan lukuun,
oli maatiloja 40:n ja 50:n tuhannen välillä. Palmsköldin kokoelmat
antavat käsityksen aateliston läänityksistä Kristiinan aikana. Koko
Pohjanmaa oli lahjoitusmaina, Kruunupyyn pitäjää lukuunottamatta.
Siellä oli seuraavat vapaaherrakunnat: Stjernsköldeillä oli Kemi; Aake
Akselinpoika Natt och Dagilla oli Ii ja Pudasjärvi; Gyllenstjernoilla
oli Oulu; Tauben suvulla oli Hailuoto; Soopin suvulla oli Liminka;
Brahen suvulla oli Kajaani, Paltamo, Sotkamo, Salo, Raahen kaupunki,
Siikajoki, ynnä vielä Pielisjärvi, Nurmes, Iisalmi ja Kuopio;
Falkenberg ja Niilo Bjelke jakoivat Pyhäjoen; Shering Rosenhanella oli
Kalajoki; Kankaan Horneilla enin osa Lohtajaa; Rosenholmilla oli
jäännös, ja hänen leskensä sai päällisiksi Kälviän; Banéreilla oli
Kokkola; De la Gardien suvulla oli Pietarsaaren pitäjä ja kaupunki;
Klaus Tottilla oli Uuden Kaarlepyyn kaupunki ja pitäjä, Lapua, Ilmajoki
ja puolet Vöyriä kreivikuntana; jäännös Vöyriä oli Patkullilla
vapaaherrakuntana; Oxenstjernoilla oli Isokyrö, Vähäkyrö, Mustasaari ja
Vaasa; Bonden suvulla oli Maalahti ja Laihia; valtaneuvos Helmfeltillä
oli Lapväärti. Ja kaikki tämä oli kuitenkin yhtä ja samaa Pohjanmaata,
joka niin verisesti oli taistellut kansan vapauden puolesta puoli
vuosisataa sitä ennen nuijasodassa.
Jos tätä menoa olisi häiritsemättä jatkunut, niin ennen pitkää
olisi sekä Ruotsin että Suomen vapaasta, maata omistavasta
talonpoikaissäädystä tullut aateliston vuokralaisia, alustalaisia,
torppareita ja loisia. Sitä ylhäisaatelisten toimet tarkoittivatkin.
Puolan, Tanskan, Liivin ja Viron esimerkki, joissa maissa aatelistolla
oli kaikki valta, orjuutetulla talonpojalla valtaa vähemmän kuin sillä
hevosella, joka hikoili hänen auransa edessä, kun hän itse ei sitä
vetänyt -- olihan tämä esimerkki houkutteleva! Mutta tätä vastaan
nousi kansan ikivanha itsenäisyyden tunto yhdessä säätyvihan ja
alhaisempienkin vaikuttimien kanssa, kaikilta haaroilta keräytyi
myrskypilviä aatelisten pään yllä pauhaamaan. Eihän kuninkailla ollut
oikeutta antaa pois valtion luovuttamatonta omaisuutta. Valtion rahasto
oli vararikkoon joutumassa. Talonpojat kantoivat kahta raskaampia
veroja ja rasituksia kuin aateliset. Sitä vartenko he olivat
vuodattaneet vertansa valtakunnan voitoksi noissa monissa sodissa!
Oliko Ruotsin kunniasta oleva seurauksena kansan orjuus! Ensimmäinen
myrsky jymähti 1650 ja puhkesi 1655, jolloin aatelisto luovutti
vähäisen osan omaisuudestaan n.s. neljänneksenkorjauksessa, mikä
sittemmin useita kertoja uudistettiin. Tämä myrsky meni ohitse, se
jymähti uudelleen 1672, johdettiin pois, seisahtui, mutta pyyhkieli
1680 vuodesta alkaen kaksi kolmannesta ruotsalaisen aateliston
äärettömistä omaisuuksista.
Kuinka siinä kävi, siitä annamme kreivi Bertelsköldin kertoa. Kuvaus on
synkkä ja puolueellinen, mutta siinä on suuri osa tottakin.
-- Kaarle XI, sanoi hän, pyrkii kovin paljon yksinvaltaan. Yksi Jumala,
yksi kuningas, yksi kirkko -- niinpä kyllä; mutta täällä ei kukaan saa
uskoa, mitä kirkko ei tahdo, eikä kukaan saa omistaa, mitä kuningas ei
tahdo. Semmoisten kuninkaiden ympäriltä ei koskaan puutu niitä, jotka
otsaansa ja kulmiaan rypistellen puhuvat valtion voitosta ja yhteisestä
hyvästä, kehoittaen sitä varten anastamaan alamaisten omaisuutta. He
liittyivät meitä vastaan; rengit ja kirjurit olivat heidän
neuvonantajansa: Ruotsin valtakunnan suurin kahlekoira oli heidän
päämiehensä.[23] He eivät olleet mitään muuta tahtovinaan kuin
huojennusta valtakunnan hädälle. Kaikenlaiset kuiskailijat veivät
heidän sanansa säädyille; palkatut salakirjurit kolkuttivat heidän
ovilleen ja kirjoittivat häväistyskirjoituksia aatelistoa vastaan. Näin
sai asia alkunsa, ja pelinukkein takana nauroivat ne, jotka rihmoja
vetelivät. Aatelisten joukossa oli luopioita, jotka kiljuivat niin
kovasti, että heitä luultiin enemmistöksi. Sitten syntyi siellä
äänestys, eriskummaisin mitä koskaan on kuultu; sillä ne, joilla oli
suurin kurkku ja vähimmin omaatuntoa, vannoivat ja vakuuttivat, että
kaikki olivat samaa mieltä kuin hekin, ja niin saatiin päätös tehdyksi
sill'aikaa, kun muutamat meistä olivat poistuneet kuninkaan suljetulle
ovelle kolkuttamaan. Se päivä oli lokakuun 20:s 1680, ja siitä on
Ruotsin voimattomuuden alku luettava. Sillä kotoisen sotarintaman
sisällä oli se valta murrettu, joka suojeli kansallista vapautta
kuninkaallisia oikkuja vastaan, ja sotarintaman ulkopuolella taas
tehtiin Viron- ja Liivinmaan ritaristosta, joka oli uhrannut niin
paljon Ruotsin puolesta, keppikerjäläinen, ja se oli pakotettu
heittäytymään ensimmäisen vastaantulijan syliin, joka vain lupasi
palauttaa heille heidän menetetyt oikeutensa. Asetettiin toimikuntia,
joiden tuli tutkia kruunun ja alamaisten oikeutta ja langettaa
tuomionsa kummastakin sill'aikaa, kun kuningas seisoi takana ja _otti_;
ja noissa toimikunnissa istui miehiä, joita ei omatunto haitannut
eivätkä lailliset lahjoituskirjat sitoneet. Ja he ottivat kaikki, mitä
taisivat, ensin mahtavimmilta, sitten varakkailta, viimein myös
halvimmiltakin. Ja silloin syntyi voivottelua niiden joukossa, jotka
olivat ummessa silmin juosseet puoluemiesten ansaan, sillä nyt he
tunsivat sen oman kaulansa ympärillä, ja se kiristettiin niin tiukalle,
että heidän hätähuutonsakin siihen tukehtuivat. Ja samalla, kun
muutamat harvat rikastuivat ja pöyhkeilivät ryöstetyissä puvuissaan,
köyhtyivät kaikki muut, ja kaikkialla koko valtakunnassa kohosi yksi
ainoa valituksen voivottelu köyhtyneiden perheiden, ryöstettyjen
leskien ja suurten, ansiokkaiden miesten perillisten huulilta, joilta
näin isien veren hinta ryöstettiin, ettei moista ole koskaan kuultu,
eikä tulla koskaan kuulemaan, ellei vihollinen pääse maan sisimpää
sisustaa hävittämään.
Kreivi vaikeni vähäksi aikaa, ja me tahdomme käyttää hänen vaitioloaan
täydentääksemme hänen kuvaustaan _toiselta_ puolelta.
Ruotsin suurimpain silloisten historioitsijain, Geijerin ja Fryxellin,
välillä oli muutamia vuosia sitten kiivas kynäsota "ylimystön
tuomitsemisesta Ruotsin historiassa." Vaikea lienee myöntää kummankaan
heistä olleen yksinomaan oikeassa. Mutta että Geijer historiallisen
tarkkanäköisyytensä avulla on tunkenut syvemmälle kuin vastustajansa,
siitä ovat m.m. todistuksena Fryxellin omat, myöhemmin julkaistut
teokset, joissa hän kiitettävällä puolueettomuudella, vastoin kaikkea
sitä loistoa ja niitä suuria ansioita, jotka kieltämättömästi on
etenkin kuudennentoista sataluvun ylimyskunnan kunniaksi tunnustettava,
samalla esittää ne vaarat, jotka uhkasivat sekä kuningasvaltaa että
kansan vapautta aateliston niitä kumpaakin ahdistaessa. Geijerin mukaan
on ruotsalaisen ylimystön mielessä, sen ollessa loistavimmillaan Kustaa
Aadolfin kuolemasta Kaarle XI:n reduktsioniin asti, kangastellut ajatus
muuttaa Ruotsi toiseksi Puolaksi, jota hallitsisi valittu, ei
perinnöllinen kuningas. Kuninkaan valtaa sitoisi mahtava neuvoskunta,
ja kansa saisi maaorjuuden alle painettuna nöyrästi suudella sen
jalkapohjia. Myönnettävä on, että tähän tarkoitusperään oltiinkin
pääsemäisillään siihen aikaan, kun aateliston hallussa, loistoisimman
sotakunnian ja suunnattomien etuoikeuksien ohessa, oli kaksi kolmatta
osaa Ruotsin maata. Mutta Kristiina, joka teki 17 uutta kreiviä ja 46
uutta vapaaherraa,[24] laajensi siten aukon ylhäisen ja alhaisen
aateliston välillä, loi eripuraisuutta säädyn omaan keskuuteen, ja sen
kautta, että ylhäisön aatelisarvo täten menetti arvonsa ja alhaisen
aatelin kateus kiihoittui ylimmilleen, halkaisi voimakkaan ylimysvallan
kahtia, tehden aatelittomille säädyille mahdolliseksi sulun murtamisen
altapäin. Oikeastaan tuli hyökkäävä virta kuitenkin ylhäältäpäin,
vaikka salaa, niinkuin vuorivirta; jonka nähdään vastustamattomasti
kuohuvan kallioiden juurella, mutta joka kumminkin on kukkuloilta
saanut alkunsa ja voimansa. Seurauksena siitä oli kuitenkin tulva,
joka matkallaan pyyhkäisi pois ensin kreivien hovilinnat ja
vapaaherrakunnat, jotka kaikki siitä ajasta lähtien tulivat olemaan
vain tyhjiä arvonimiä, sitten alhaisemmat läänityslinnat, viimein
halvemmat asunnot, lopuksi majatkin. Reduktsioni oli todellakin
särjetyn sulun kaltainen siinä, että se aukko, joka alussa luultiin
niin tarkoin rajoitetuksi, vähitellen yhä laajeni niin, että oli monta,
jotka alussa huusivat hei ja hoi, mutta sitten kauhistuksekseen
näkivät, että hekin joutuivat veden valtaan. Pitkät ovat kertomukset
kaikista niistä vääryyksistä, joita reduktsioni teki, ja muutamat
olivat semmoisia, että ne ulottuivat pilviin. Valtiollisetkin
seuraukset olivat sekä pahoja että hyviä, mutta varmana kumminkin
pysyy, että suuri enemmistö, yleinen etu, kansan ja valtion etu vielä
tänäkin päivänä siunaavat reduktsionia valtiovaraston järjestämisestä,
omaisuuden jaosta, kansallisen vapauden turvaamisesta, yleisestä
varallisuudesta ja sivistyksen leviämisestä yhteisen kansan keskuuteen,
jossa se sitä ennen oli ollut kokonaan tuntematon.
-- Mutta, -- keskeytti kreivitär, -- et ole vielä sanonut minulle,
kuinka sinun niiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka seurasivat
myrskyn puhkeamista, on ollut mahdollista säilyttää Mainiememme,
sill'aikaa kun kaikkialla munalla Kristiinan läänitykset peruutettiin
kruunulle.
Kreivi sanoi: -- Oli kerran isä, joka eräänä talvi-iltana meni metsään
lastensa kanssa. Siellä joutui hän susien keskeen, ja kohta näki isä,
että tuho lähestyi kaikkia. Silloin hän, pelastaakseen muut, viskasi
yhden lapsistaan susille...
-- Niin julmasti ei ikinä äiti olisi tehnyt! -- huudahti kreivitär
kauhistuen.
-- Ei, -- sanoi kreivi tyynesti, -- hän olisi kenties itse heittäytynyt
uhriksi, ja silloin olisivat yhtä hyvin kaikki hukkuneet hänen
kanssansa. No niin, käyden saaliinsa kimppuun jättivät sudet isän
lapsineen vähäksi aikaa rauhaan, mutta sitten tulivat ne takaisin. Nyt
viskasi isä heille toisen lapsensa, ja hetken perästä kolmannen. Mutta
joka kerta päästiin vain vähän matkaa pakoon. Lopuksi oli hänellä vain
yksi lapsi jäljellä, ja se oli hänen rakkaimpansa. Nyt sanoi hän: Ei,
tätä lasta en heitä enää luotani. Kernaammin hukkukaamme molemmat...
-- Ja mitä sitten...? kysyi kreivitär.
-- Niin, mitä sitten tapahtui, -- sanoi kreivi synkästi, -- sen on
tulevaisuus pian osoittava.