Juuri kun ilotulet Mainiemen puistossa paloivat komeimmillaan ja
puunlatvain yli korkealle kimpoilevat raketit piirtelivät tulijuovia
kalpealle yötaivaalle, ajoi kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa isoa
Turusta tulevaa maantietä. Tultuaan linnan puiston aitauksen luo
kääntyivät he oikeaan käteen syrjätielle ja astuivat ratsailta erään
takaportin luona, jonka kautta voi päästä puistoon. Siellä otti toinen
ratsastaja hevoset huostaansa, jotavastoin toinen äkisti katosi puiston
varjoihin.
Vähän ajan perästä ilmaantui hän Floran linnan tienoille ja jäi sinne
hetkiseksi puuta vasten nojautuneena ja kädet ristissä rinnalla
ilotulitusta katselemaan. Musta kaapu suojasi häntä yökylmältä,
peittäen osan hänen kasvojaan. Kirjavia haamuja, paimenia ja fauneja
parveili hänen ympärillään valkean valossa. Kunnaalta soi iloinen
soitto, ja niin pitkälle kuin nähdä voi, oli puisto täynnä leikkiä ja
laulua, iloa ja vallattomuutta. Paitsi linnan omaa väkeä oli sinne
keräytynyt useita satoja katselijoita lähiseudulta, ja ettei soitto
kaikuisi turhaan, pyörähteli milloin siellä, milloin täällä iloisia,
tanssivia ryhmiä vihannalla nurmella puiden välissä.
Matkamies ei juuri näyttänyt olevan halukas käymään öisiin iloihin
osalliseksi ja aikoi jo lähteä eteenpäin, kun häneen äkkiarvaamatta
takertui eräs linnan palvelijoista, jonka vihreässä takissa riippui
kaislan jäännöksiä: nähtävästi hän oli päivän huvituksissa näytellyt
jonkun vedenhaltian osaa. Lystikäs palvelija oli nauttinut hieman
liikaa ja luuli arvattavasti puun luona seisovaa äänetöntä miestä
joksikin ylhäisten vieraiden palvelijaksi, joka puolestaan oli saanut
liian vähän kestitystä. Hän katsoi kai sentähden linnan kunnian
vaativan, että hän nyt esiintyi isäntänä. Tarttuen vierasta olkapäähän
pyöräytti hän tämän kerran ympäri hoilottaen:
Pätö puro se on, jonka vetten luo
hepo nääntyvi janoissaan.
Pätö isäntä se, joka vieraansa suo
mennä selvinä pidoistaan!
-- Eikö niin? Kah, älä tuossa estele. Merkurius vai mikä Dromedarius
lienet, vai ketä olet tänäpäivänä näytellyt! -- huusi kunnon isäntä
linnan puolesta, turhaan koettaen vetää kaapuun verhoutunutta ja synkän
näköistä miestä muassaan. -- Minä olen Neptunus, vai Näkkikö lienen vai
Lempoko, häh? Tiedätkö, veikkoseni, minä olen märkä ulkoa ja märkä
sisästä, märkä selästä ja märkä mahasta. -- Ja tiedätkö, veikkoseni,
märkiin kun kuulun, niin olen tänäpäivänä märässä mässännyt. -- Lempo,
minkälainen ruhtinas se on se meidän hovimestari! Luulivat siellä
sisällä, etteivät ne muut kuin ylhäiset Espanjan viinejä juo, mutta
niin totta kuin tässä seison -- suo anteeksi veikkoseni, en seisokaan,
vaan purjehdin, uiskentelen niinkuin kala -- niin tuotatti Niilo
Janssen meille viimeisen ankkurin tuosta kurjasta linnankellarista,
jossa rotatkin tästä lähin saavat janoon kuolla, sillä kuulepas, armas
ystäväiseni, Niilo Janssen se on meidän kreivimme, ja vanha herra
siellä Tukholmassa -- soisinpa hänen kukoistavan kuin katajapensas
kuivalla kivikkomäellä, darum kein Feindschaft nicht, sanoi juutalainen
jesuiitalle. Tiesi lempo, mitä huomenna syötäneen ja juotaneen, mutta
siitä saa Niilo Janssen pitää huolen, hänellä on rahaa kuin pähkinöitä
pähkinäpuistossa; mutta kreivi, tiedätkö, on köyhä kuin baierilainen
munkki ruotsalaisessa sakaristossa. Sen saat uskoa, veikkoseni,
koht'sillään on kreivistä tullut loppu, perin pohjin tullutkin, aivan
sukkelaan, kaikki tyyni nurinnarin.
Palvelija koetti näiden sanain perästä alentaa ääntänsä kuiskaavaksi,
ikäänkuin kertoakseen jotakin suurta salaisuutta, ja raastoi yhä
vierasta miestä mukaansa. Tällä oli kumminkin pää ja jalat paremmin
vallassaan ja hän antoi, niinkuin näytti, taluttaa itseään, vaikka hän
oikeastaan ohjasi molempain kulkua ja ohjasi niin, että he välttivät
väentungosta.
-- Vai niin, -- sanoi vieras omituisella äänen painolla, -- vai on siis
kreivistä tullut loppu, ja mistä sen tiedät?
-- Mistäkö tiedän? -- matki mies änkyttäen, sillä öinen ilma näkyi
sekoittavan hänen päätään sen sijaan, että olisi sitä selvittänyt. --
Mistäkö? Sen sanon sinulle tuossa paikassa, Juppiter tai Posidonius,
vai mikä nimesi lienee, sillä jumaliahan me kaikki olemme. Mistäkö?
Tietänenhän toki, että kreivin on kunnia, kreivittären on huvi, ja
hovimestarin ovat rahat. Jollei Niilo Janssen lainaisi rahojaan
kreivillisen vallasväen kunniaksi ja huviksi, niin eipä olisikaan elämä
täällä Mainiemessä näin isoista ja hupaista.
-- Sinä valehtelet, konna! -- tiuskaisi muukalainen; mutta samassa
hillitsi hän itsensä. -- Sanon, -- lisäsi hän, -- että valehtelet kuin
aika poika. Tuosta on hovimestari kerskunut sinulle, pikariin liian
syvälle kurkisteltuaan.
-- Pikariinko? Maltapas hiukan, sanonpa sinulle jotakin. Niilo
Janssenilla on eräs vika, hän ei koskaan kurkistele pikariin, ei
vähääkään, rundarum nichts, sanoo saksalainen. Mutta tiedänpä jotakin,
mitä et sinä, Posidonius, tiedäkään.
-- No, mitä tiedät, jalo Neptunus? -- kysyi muukalainen.
-- Tiedänpä, että pitkä Valentin on kuullut Kirstiltä ja Kirsti on
kuullut Katrilta, että Niilo Janssen on sulamaisillaan kuin voi
rakkaudesta erääseen ylhäiseen naiseen, ja Katri on sanonut Kirstille,
ja Kirsti on sanonut Valentinille, ja Valentin on sanonut minulle, että
eräs ylhäinen nainen ei ole niinkään haluton armollisesti silmäilemään
erästä hovimestaria, ja ... ka, mitä sinä, Posidonius ... älähän...
Lystikkään palvelijan juorut keskeytyivät aivan odottamatta. Hän ei
ollut vielä ehtinyt saada sanottavaansa loppuun sanotuksi, kun
muukalainen, ikäänkuin äkillisen vihan valtaamana tarttui häntä lujasti
hartioihin ja paiskasi hänet päistikkaa maahan. Tämä sattui tapahtumaan
lähellä lammikkoa Floran linnan luona, ja palvelija suistui kaulaansa
myöten veteen. Kiroillen ja puoleksi selvinneenä nousi hän sieltä ylös,
päättäen maksaa velkansa kiittämättömälle Posidoniukselle; mutta tämä
olikin kadonnut eikä häntä löytynyt mistään.
Jätämme nyt palvelijan vertailemaan toisiinsa sisällistä ja ulkonaista
märkyyttään ja siirrymme erääseen toiseen linnan läheisyydessä olevaan
paikkaan.
Yö oli jo myöhäinen, tai oikeastaan oli jo aamu; useimmat vieraat
olivat jo lähteneet linnasta, muutamia oli vielä jäänyt sinne,
majoitettuina vierashuoneisiin, jotka täyttivät kokonaisen
sivurakennuksen ja olivat aina valmiina Mainiemen vierasvaraisuuteen
vedonneille sekä tutuille että tuntemattomille. Elämä äsken niin
meluisella linnanpihalla hiljeni hiljenemistään; hiljeni se
huoneissakin, ja kynttilä kynttilän perästä sammui ikkunoissa.
Ainoastaan puistosta saattoi vielä kuulla myöhästyneiden yöjuoksijain
ääniä, ja sivurakennuksista kuului hopea- ja porsliiniastiain kilinää,
joita ahkerat piiat papinmuorin valvonnan alla pesivät, saadakseen
huomispäiväksi edes osan juhlapitojen jäännöksistä poistetuiksi.
Mutta mikä yö! Kadonneet olivat jo vetten ja lehtien yltä kaikki
varjojen hunnunhäilähdykset; jokaisella oksalla Mainiemen puistossa
visertelivät lintuset, ja koillisten lehtojen yli kohosi punoittava
aurinko kaikessa kirkkaudessaan lyhyen leponsa helmasta. Ja aina sitä
mukaa kuin aurinko yleni, alkoivat ensiksi linnan tornien ylimmät
ikkunat kullalta kimmellellä; sitten tuli alempain ikkunain vuoro,
sitten räystään alla olevain pienten ikkunain, sen jälkeen kolmanteen
kerrokseen kuuluvain, sen jälkeen toisen ja viimeksi ensimmäisen
kerroksen ikkunain, kunnes viimein kuusi tai seitsemänsataa ruutua yhtä
haavaa loisti kultaisena tulena, ja linna näytti ikäänkuin
uiskentelevan aamuruskon punertavassa valovirrassa. Ja vielä
suurenmoisemman ihanaksi muuttui näköala, kun auringon vastapäätä nousi
lounaasta musta ukonpilvi, jonka tummaa pohjaa vastaan uhkea rakennus
kimalteli kuin tarujen linna, jonka haltiattaret loihtivat keskelle
valon ja pimeyden maailmaa -- sulaa ihanuutta auringon, sulaa surua yön
puolella, helmiä ja kristalleja suruharsoon ja kauhuun kiedottuna --
täällä kirkkaus, rauha ja onnellisuus, tuolla uhka, myrsky ja
onnettomuus -- täällä nouseva aamu, joka koitti hurmaavan kauniina --
tuolla lähestyvä yö, joka kätki salamoitaan synkkiin pilviin.
Näky oli tosiaankin niin viehättävä, että voi ymmärtää, kuinka ainakin
_yksi_ mies, sen näkemiseen vajonneena, unhotti yön vaivat ja levon
sulouden. Se mies oli sama, joka vähän ennen oli niin jyrkästi
katkaissut palvelijan tuttavalliset tunnustukset. Yksinään,
liikkumattomana ja miettiväisenä hän katseli linnaa tuossa sen ihanassa
valaistuksessa. Huomaamatta pääsi nyt huokaus hänen rinnastaan, ja hän
puheli itsekseen: -- Komeus, joka katoaa, valta, joka horjuu, suuruus,
joka vajoaa! Vielä muutamia lyhyitä, katoavia vuosia, ja tämä suuri
vuosisata on loppunut, sen teot kadonneet ja sen urotyöt elävät
ainoastaan taruissa. Hän, joka rakensi tämän linnan vieraasta maasta
väkivallalla anastettujen aarteiden avulla, hän luuli kai rakentaneensa
vuosisatoja kestävän rakennuksen ja pystyttäneensä ikuisen kivisen
muistomerkin sukunsa kunniaksi ja jälkeläistensä ihmeteltäväksi. Ja
kenpä tietää -- tuo aurinko nousee niin ihanana, ja se on kenties
Mainiemen viimeinen aurinko? Ja tuleva aika lähettää jo ennakolta
tuossa myrskyisessä pilvessä salamansa kukistamaan kopeita unelmia ja
ylvästelevän ihmisen suurentelevia tekoja.
Samassa havahti hän äkisti unelmistaan, riensi pois ja katosi
tuntemattomain salaportaiden kautta linnaan.
Melkein samaan aikaan aamulla istui kreivitär Bertelsköld unettomana
makuuhuoneensa ikkunan edessä, mietteihinsä vaipuneena katsellen sitä
hurmaavaa näköalaa, joka oli hänen silmäinsä edessä nousevan auringon
valossa. Juhlapidot olivat olleet onnistuneet ja loistavat; kaikki
korkeasukuiset vieraat olivat ilmaisseet ihastuksensa Mainiemen
loistoisuuteen, sen kalliisiin laitoksiin, sen tuhlaavaan komeuteen,
sen erinomaiseen kauneuteen. Kreivittären turhamaisuus oli tyydytetty;
mutta sekaantui siinä vielä eräs toinenkin anteeksi annettavampi tunne
tämän nuoren ja loistonhaluisen vallasnaisen uneksiviin ajatuksiin. Hän
oli kasvanut perheen helmassa, jossa vielä oli säilynyt melkoisia
tähteitä ruotsalaisen ylimystön entisestä rikkaudesta ja jolla
etäisissä linnoissaan, kaukana tuiman, totisen kuninkaan katseilta, oli
ollut tilaisuutta esiintyä ainakin osaksi muinaisen loistonsa
mukaisesti. Vastenmielisesti oli kauniin kreivittären muutamia vuosia
sitten täytynyt mukautua siihen säästeliääseen, juroon elämäntapaan,
mikä vallitsi hovissa ja kuninkaan lähimmässä ympäristössä. Olihan
ymmärrettävää, että hän täällä maaseudun vapaudessa luuli olevansa
oikeutettu uudistamaan nuoruutensa muistoja ja ympäröimään itsensä
sillä ruhtinaallisella komeudella, mikä sopi hänen synnylleen,
arvolleen ja rikkaudelleen.
Välistä sekaantui näihin ajatuksiin pieni pelko siitä, mitä kreivi,
hänen puolisonsa, tulisi tästä kaikesta sanomaan, ja hänellä oli syytä
epäillä, ettei kreivi suostuisi olemaan asiasta samaa mieltä kuin hän.
Mutta molempain puolisoiden keskeiset välit olivat olleet hyvät, joskin
viimeisinä vuosina toisinaan hiukan kylmät. Kreivitär luotti
kauneutensa lumousvoimaan varmana siitä, että se saattaisi puolison
vastaväitteet vaikenemaan. Olleen päivän politiikkaan perehtymätön, ja
tuntematta kreivin todellisia vaikuttimia, luuli hän niiden syntyneen
enemmän huonosta tuulesta, oikusta tai ehkä luulevaisuudestakin kuin
todellisista syistä. Hän päätti siis kreivin tulijaisiksi panna toimeen
uudet juhlapidot, vielä kauniimmat ja loistavammat, ollen vakuutettuna
siitä, että hän siten kutkuttaisi hänen ylpeyttään ja hellää
huomaavaisuutta osoittaen hankkisi hänen hyväksymisensä.
Näihin tuumiinsa ihastuneena soitti kreivitär kamarineitsyttään
luoksensa kysyäkseen, oliko neiti Sinclair jo mennyt levolle. Hän tunsi
tarpeen ilmaista jollekin uskotulle uudet ajatuksensa -- ja sitäpaitsi
oli jo yö mennyt ja aamu tullut, eikä kreivitär voinut enää nukkua. Ovi
aukeni, ja hän kääntyi samalla selin oveen.
-- Kirsti, -- sanoi kreivitär, katsomatta taaksensa ja odottamatta
neidin tuloa, -- eivätkö nämä juhlapidot olleet ihanat? Ateriat,
huvikävelyt, veneretket, heinänteko, kehäjuoksu, keihäisilläolo,
ilotulitus, naamiaiset, soitanto, tanssit ... sano, luuletko
suomalaisen aateliston milloinkaan nähneen semmoista kotimaassaan? Ah,
olenpa nöyryyttänyt heidät, nuo Kankaisten ja Louhisaaren herrat ja
Lemunsaaren kopean paroonittaren. Mutta ei, Kirsti -- en tehnyt sitä
sen tähden; tein sen antaakseni heille esikuvan; he tulevat sitä
seuraamaan, _mon enfant_; ja niin on meillä kaikilla hauskuutta siitä.
Mitä arvelet? Kreivin tultua pidettävät juhlapidot tulevat olemaan
kahta loistavammat. Jo huomenna matkustamme Turkuun tilaamaan uusia
pukuja. Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet,
kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin
muinaistarullinen näytelmä? Minä rupeaisin Dianaksi ja kantaisin
timanteilla koristettua kuuta. Sinclair voi hyvin käydä Junosta, hän
tahtoo mielellään näyttää uljaalta. Torsten saa ruveta Apolloksi -- ei,
hän on liian kumara, ruvetkoon Merkuriksi; Torsten on diplomaatti.
Kustaasta tulee Mars, Ebbasta Eos, aamurusko, ja Linderoth saanee
kureliivinsä siksi kiristetyksi, että voi esiintyä Minervana. Nero saa
olla Vulkanuksena ja Bobbo Cerberuksena. Maisteri Schönberg kirjoittaa
runot, ei kuitenkaan latinaksi. Pastorin puheista pyydämme päästä.
Niin, Kirsti, me matkustamme Turkuun, me tyhjennämme kauppapuodit; me
puhdistamme kaikki puutarhat ja kasvihuoneet; on niin ihanaa tuhlata!
Neljäsataa viiriä tulee liehumaan molemmin puolin tietä. Ruusujen
päällitse on kreivi ajava, riemuporttien alitse, joita on rakennettu
aina kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan ja jotka hän on tapaava
jo peninkulman päässä linnastaan; ja hänen tullessaan pitää kanuunain
jyristä ja soiton kaikua ja koko linnan olla kukitettuna ja
lehditettynä, ja minä otan hänet vastaan ruumiinmukaisessa, vihreässä,
samettisessa ratsastuspuvussani, ja hän tulee, onnellisena ja ylpeänä
rakkaudestani, hän levittää kätensä ja sanoo...
Kreivitär vaikeni. Aikeihinsa ihastunut hän oli, mutta häntä alkoi
kuitenkin arveluttaa, mitä kreivi oikeastaan siitä sanoisi... Silloin
kuului hänen takaansa ääni:
-- Ja hän sanoo: Ebba, sinä olet palkinnut hänen luottamuksensa
valmistamalla hänen häviönsä!
Kreivitär hätkähti. Edessään olevasta isosta peilistä näki hän
ensimmäisten auringonsäteiden valaisemana puolisonsa haamun, joka
seisoi siellä hänen takanaan ja katseli häntä sekä rakastavin että
samalla suuttunein ja surullisin silmin.
Aika oli taikauskoinen, ja kreivittären ensimmäinen ajatus oli, että
hänen takanaan seisoi kummitus. Äkillinen kauhistus kuvastui hänen
kauniilla kasvoillaan; nuo muutenkin niin heleänvalkoiset posket
kävivät nyt lunta valkoisemmiksi, nuo vast'ikään niin elävät silmät
tuijottivat kankeasti tuohon peilissä näkyvään kamalaan olentoon, ja
hänen äsken niin kaunopuheiset huulensa eivät voineet lausua
ainoatakaan sanaa. Syntyi äänettömyys, jolla välin haamu turhaan näytti
odottavan vastausta.
Mutta kreivi Bernhard Bertelsköld -- sillä hänhän se olikin -- oli,
niinkuin lukija muistanee, oikeastaan hento ja lempeä, eikä koskaan
voinut iloita toisten kärsimyksistä. Häntä suretti, että hänen tulonsa,
jota kreivitär äsken oli niin suurella ihastuksella kuvaillut, nyt
herättäisi näin päinvastaisia tunteita. Hän riensi luo, kävi puolisoaan
syliksi ja painoi suudelman hänen kalpealle otsalleen.
-- Rauhoitu, rakas Ebbani, -- sanoi hän sanomattoman lempeästi ja
samalla arvokkaasti. -- Tulen luoksesi kuin kummitus yön
hiljaisuudessa, ja Jumala tietää, etten tule iloisin tuntein. Mutta
oletpa yhtä ylevämielinen kuin olet ylpeäkin, ja jos häiritsen
juhlapitojasi, Ebbaseni, niin tiedän, että sielussasi on tilaa
suuremmillekin ajatuksille, ja sinä olet kestävä kovimmatkin
koettelemukset, kun vain kaatuvan suuruutemme alta pelastamme kaksi
aarretta loukkaamattomina: kunniamme ja rakkautemme!
Kreivitär katsahti ylös -- epäröivänä, pelokkaana, levotonna. Puna
palasi takaisin hänen poskilleen, mutta sen sijaan kyynelet himmensivät
hänen silmänsä; epämääräisellä pelolla otti hän vastaan puolisonsa
suutelon. -- Sinä kova, julma ystävä, -- sanoi hän, -- miksi tulet noin
luokseni, ja mitä merkitsevät salaperäiset sanasi?
-- Sano minulle, Ebba, saitko kirjeeni heinäkuun 14. päivältä?
-- Sain, -- vastasi kreivitär vapisten.
-- Ja kuitenkin... -- Kreivi vaikeni. -- Mutta -- jatkoi hän hetken
kuluttua, -- sinun täytyy saada tietää kaikki. Niin olen tullut
linnaani pahantekijänä -- älä pelkää, en ole mitään rikkonut -- sillä
maine loistavista juhlapidoistasi saavutti minut heti kohta Turkuun
tultuani, ja minä olen sanonut, että nämä juhlapidot tulevat olemaan
häviömme. Sentähden ratsastin tänne yksinäni, ainoastaan yhden
ratsupalvelijan seuraamana, sillä minulla ei ollut sydäntä nauraa
kohtalolleni siitä syystä, että se on sinunkin kohtalosi. Viittaani
verhoutuneena näin, kenenkään minua tuntematta, pitosi ja
ilotulituksesi. Soiton pauhina ja tanssin riemu kirvelivät sydäntäni.
Aioin paeta pois päästäkseni näkemästä kaikkea tuota vaaran partaalla
vallitsevaa kevytmielisyyttä, kun muuan katala konna pakotti minut
juorujaan kuuntelemaan. Kaikeksi onneksi oli vielä hämärä. Jos olisi
ollut päivä, olisivat omat palvelijani nähneet minun häpeästä
punastuvan.
-- Mutta minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte kreivi... Selittäkää
sananne! -- keskeytti kreivitär, joka samoin kuin hänen miehensäkin
pian tulistui.
-- Älä nyt hätäile, olen levollinen niinkuin näet (kreivin ääni
kuitenkin ilmaisi, että hänen mielensä yhäkin kuohui), mutta tuolla
ulkona olisin voinut tahrata miekkani eräiden katalain verellä, sillä
heitä mainittiin nimeltä. Sano minulle, kuka on lainannut sinulle rahat
näiden poissa ollessani toimeenpantujen juhlapitojen kustannuksiin? Ne
summat, mitkä olen sinulle lähettänyt, ovat valitettavasti olleet
riittämättömät niitä korvaamaan?
Kreivitär punastui kovasti. -- _Monsieur le comte_ -- sanoi hän ääntään
koroittaen, -- puolisonani on teillä oikeus tehdä moisia kysymyksiä,
mutta aatelismiehenä teille olisi sopinut paremmin olla tekemättä
niitä. Säästäkää minua tarvitsemasta tulonne ensi hetkellä ruveta
tekemään tiliä talousasioista. Huomenna saatte nähdä kaikki asiaan
kuuluvat paperit.
Itaruudesta ei kukaan olisi voinut kreivi Bernhard Bertelsköldiä
soimata, ei edes taloudellisesta tarkkuudestakaan. Kreivittären sanat
sattuivat sentähden arkaan paikkaan. Kreivi astui pari kertaa kiivaasti
lattian poikki.
-- Rouvaseni, -- sanoi hän, -- minulla on ollut enemmän alusmaita kuin
monella ruhtinaalla, ja ne olen kadottanut -- tällä hetkellä kenties
kaikki. Minulla on ollut miljoonia, ja olen nähnyt niiden haihtuvan
kuin tuhkan tuuleen. Teidän pitäisi tietää, kreivittäreni, että kaikki
nämä vahingot eivät ole maksaneet minulle yhtä ainoaa huokausta, eivät
tuottaneet yhtä ainoaa unetonta yötä. Jos te olette tuhlannut
taipumuksesta, niin olen minä tehnyt sitä periaatteellisista syistä;
_siinä kohden_ ei meillä ole mitään, josta voisimme toisiamme syyttää.
Mutta kulta, minkä minä viskasin pois, oli omaani. Se, mitä te olette
maahan syytänyt, se oli erään palkollisen, se oli erään katalan, joka
rohkeni tulla teille rahojaan lainaksi tarjoamaan päästäkseen siten
emäntänsä velkojaksi ja kenties velvoittaakseen hänet nöyryyttävään
kiitollisuuteen. En olisi sanonut sitä teille, sillä jos olisin
loukannut puolisoni kunniaa vähimmälläkin epäluulolla, niin en nyt
seisoisi tässä ... mutta koska sanotte minulle, mitä aatelismiehen
tulee tehdä, niin tahdon sanoa teille, mitä kreivitär Bertelsköldin
_ei_ tule tehdä. Tiedättekö, mihinkä on johtanut tuo kevytmielinen
palkollistenne hyväntahtoisuuteen turvautuminen. Siihen, että jokainen
heistä nyt siitä kuiskailee, pannen maineenne juorupuheille alttiiksi.
Olette tanssinut tänäpäivänä, olette pitänyt loistavia juhlapitoja,
sokaistu puolisoparkani! Sillaikaa, kun huvittelette ja tuhlaatte,
kuiskivat päihtyneet palkolliset jokaiselle, joka tahtoo sitä
kuunnella, että kreivitär Bertelsköldin hovimestari julkeaa nostaa
silmänsä aina teihin itseenne asti.
Kreivitär kohosi kiivaasti seisoalleen. Hän tahtoi vastata, mutta
ylpeät sanat takertuivat hänen huulilleen, hän tunsi itsensä
nöyryytetyksi naisena ja puolisona, ja hänen tunteensa sulivat
sanattomaan kyynelvirtaan.
Bertelsköld tunsi vihansa lauhtuvan. -- Älä vastaa minulle, Ebba --
sanoi hän, -- taikka vastaa vain -- ainoastaan kyynelilläsi.
Kreivitär kuivasi kumminkin kohta kyynelensä, kohotti päänsä ja sanoi:
-- En tahdo kuulla enempää. Hovimestarini ei _voi_ loukata minua. Hänet
ajetaan pois ... siinä kaikki. Ja sitten jätämme koko tämän Suomen,
jossa meillä on tarjona vain ikävyyksiä ja nöyryytystä. Eikö niin --
lisäsi hän kiivaasti -- me matkustamme takaisin Ruotsiin, pian, hyvin
pian?
-- Suomi on synnyinmaani, se on ollut minulle rakas aina lapsuudestani
saakka -- sanoi kreivi. -- Se on antanut meille, mitä sillä oli antaa:
maaseudun rauhan, uskollisuutta ja hartaita ystäviä; onnettomuutemme
toimme tänne muassamme meren yli. Olen samaa mieltä kuin sinä, että
Niilo Janssen on erotettava ja hinnasta mistä hyvänsä.
-- Mutta ... voinethan suuremmitta vaikeuksitta suorittaa nuo
mitättömät tuhat talaria, jotka olen hänelle velkaa?
-- Kenpä tietää! Hän on vaarallinen mies, älykäs, voitonhaluinen ja
kostonhimoinen. Janssen on perintö isältäni; jo aikoja sitten olisin
käskenyt hänet pois, jollei minulla mielestäni olisi ollut hänelle
jotakin korvattavaa. Muistathan, että tehtäessä tuota merkillistä
retkeä Beltin poikki v. 1658 isäni oli ensimmäinen, joka ratsasti jään
yli Fyeniin. Todistukseksi siellä käynnistään toi hän kuninkaalle erään
tanskalaisen pojan, viisivuotiaan, jonka oli temmannut väkijoukosta ja
äidin käsistä Fyenissä. Se poika on Janssen. Kunnioitan tanskalaisia,
he ovat kunnon kansaa. Mutta ylen väkivaltaisesti ja luonnottomasti
tämä vesa siirrettiin tanskalaisesta maaperästä muukalaisten sekaan;
hän kasvoi sotaisena aikana ja huonossa hoidossa; senpätähden hän tuli
sukuaan huonommaksi ja hänestä tuli konna. Ikävä kyllä, tässä on velka,
joka rasittaa sukuani. Olen koettanut sitä suorittaa -- turhaan. Kosto
tuli olemaan sen väkivallan hedelmä, joka tempasi tämän pojan meidän
puolellemme. Hänestä tuli käärme, joka kalvaa rintaani. Kasvaneena aina
lapsuudestaan asti kodissamme, tietää Janssen enemmän kuin hänen
pitäisi tietää. Pelkäänpä hänen voivan meidät kukistaakin vielä.
-- En taaskaan ymmärrä! Mies semmoinen kuin hän, sukupatto, halpa
palkollinen, voisi kukistaa kreivi Bertelsköldin!
-- Voi, Ebba, kreivi Bertelsköld on, taikka hänestä tulee ennen pitkää
kerjäläinen. Et tunne sinä sitä pelättävää liittokuntaa, joka ojentaa
kyntensä aateliston valtaa ja omaisuutta anastaakseen, joka on
ryöstänyt ja köyhdyttänyt rikkaimmat, joka on kukistanut ja häväissyt
mahtavimmat, ja joka, saaliiseen vielä kyllästymätönnä, alinomaa aukoo
avaraa kitaansa nielläksensä ruotsalaisen ylimystön ikivanhojen
perintötiluksien tähteetkin. Niin tiedä siis, että tuo Moolok uhkaa
niellä meidätkin polttavaan kupariuuniinsa, ja että sen nimi, jota
Ruotsi ja kaikki sen maakunnat vapisevat, on -- _reduktsioni_!