Kello kahdentoista aikaan päivällä alkoi vieraita saapua. Siellä tuli
pitkissä jonoissa sen ajan raskaita umpivaunuja, jotka tarvitsivat
neljä hevosta paikalta liikahtaakseen. Ja niiden rinnalla nelisteli
keveästi ja sievästi siroja, monivärisiin pukuihin pukeutuneita nuoria
aatelismiehiä, jotka milloin oikealla, milloin vasemmalla puolen
vaunuja antoivat korskuvien hevostensa, päät pystyssä, keikailevasti
tanssia, voittaakseen jonkunkaan ihastelevan katseen niistä ihanista
silmistä, jotka vaunujen ikkunoista katselivat.
Teille oli pirskotettu vettä ja kukkasilla sekoitettuja koivunlehtiä
ripoteltu. Pitkin aitoja riippui, samoin kuin kreivittärenkin
tullessa, nauhoihin sidottuja, pienistä pihlajan- ja kuusenlehvistä
tehtyjä kiehkuroita. Ennenkuin käännyttiin isolle ajoportille, ajettiin
noin sadan kyynärän kaarros koivuista ja kuusista keinotekoisesti
tehdyn holvin kautta, joka levitti suloista viileyttä kesän helteeseen.
Kustakin viidestä tornista liehuivat nytkin nuo sinikeltaiset
viirit kuulakassa ilmassa, ja suurin päätorniin pystytetty viiri
oli koristettu Bertelsköldien vaakunalla, täysissä aseissa
olevalla ratsastajalla, joka toisella puolen oli alaslaskettu,
Marienburgia[19] tarkoittava nostosilta ja toisella Fyenin vaakuna,
jonka kantamisoikeuden Kustaa Bertelsköld oli saanut kuningas Kaarle
X:ltä muistoksi siitä, että hän ensimmäisenä ratsasti Vähän Beltin
poikki.
Päivällinen laitettiin isoon linnansaliin juuri kello 1 ajaksi, mikä
oli tavattoman myöhäistä Kaarle XI:nnen aikaiseen elämänjärjestykseen
nähden, jolloin tavallisesti noustiin ylös kello 4 aikaan aamulla,
syötiin päivällinen kello 11 ja mentiin nukkumaan kello 9 aikaan. Sali
ansaitsee oman selityksensä. Se oli niin iso, että sata vierasta --
sillä niille paikoin niitä oli -- hyvästi mahtui pöytäin ympärille,
jotka oli asetettu B:n muotoon, tietysti siten, että helposti voitiin
päästä molempain puoliympyräin väliin. Kumminkin voi salin korkeutta
sanoa suhteellisesti vieläkin suuremmaksi, ja keskeltä kattoa riippui
kaksitoista-haarainen, puhtaasta kullasta taitehikkaasti tehty, ylen
kallis kynttiläkruunu, joka kolmikymmenvuotisen sodan aikana oli
ryöstetty jostakin saksalaisesta ruhtinaanlinnasta (kenties jostakin
luostarinkirkosta) ja jonka vanhempi Bertelsköld oli muiden kalliiden
aarteiden muassa kotiinsa kuljettanut. Katto oli koristettu lukuisilla
kuvilla. Siinä nähtiin Egyptin seitsemän maanvaivaa, israelilaiset
korvessa, Joosuan ja makkabealaisten taistelut y.m. mieltä ylentäviä,
Vanhan Testamentin aiheisia maalauksia, niin valikoituja, että selvästi
voi huomata linnan herran mieltymyksen sotaisiin aiheisiin. Seinät
osoittivat samaa aistia vielä suuremmassa määrässä, sillä ne oli
katosta lattiaan asti peitetty suunnattoman suurilla öljymaalauksilla,
jotka esittivät kohtauksia kolmikymmenvuotisesta sodasta ja Kaarle
XI:nnen sotaretkistä. Tekotapa osoitti hollantilaisen taiteilijan
käsialaa, ja ratsuväen taistelut olivat pääaiheena. Muun muassa nähtiin
siinä Wallensteinin hyökkäys Stålhandskea ja suomalaisia vastaan
Breitenfeldin taistelussa; kulku Lech-virran yli; Kustaa Aadolfin tulo
Müncheniin; Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin luona; Nördlingenin ja
Wittstockin taistelut; Varsovan taistelu y.m. kuuluisia tapauksia.
Myöhemmin syntynyt ja toisen käden tekemä oli eräs iso taulu, johon
retki Vähän Beltin yli oli kuvattu; siinä nähtiin etäämpänä, kuinka
kuningas voitollisena nousi Fyenin maalle, samalla kun etualalla
ratsastajajoukko vaunuineen ja kuormineen vajosi särkyvän jään alle, ja
ylälaidassa näkyi maineen jumalatar, musta vaakunakilpi kädessä, johon
kullatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu:
_Gustavus Bertelsköld, comes, obiit 29 Jan. 1658. Jacet indomitus
victor pro rege sub unda._[20]
Tämän taulun opastamana voi helposti muissa tauluissa, tavallisesti
Kustaa Aadolfin tai Kaarle X:nnen rinnalla, tuntea vanhan kreivi
Bertelsköldin rotevan sankarivartalon antamassa iskuja taistelun
tulisimmassa tuoksinassa. Maalari tietysti ei ollut halventanut
urhoollisen kreivin urotekoja; mutta tunnustettava on, että todellisuus
tarjosi hänen siveltimelleen runsaasti aiheita. Ikäänkuin näiden
veristen taulujen vaikutuksen lievennykseksi oli keskellä isoa seinää,
vastapäätä ovea, toinen rauhallisemman näköinen taulu, johon Kristiina
kuningatar oli kuvattu antamassa kreivillistä arvoa teräkseen puetulle
sotilaalle, ja alla luettiin niin ikään kullattu päivämäärä lokak. 20
p. 1650. Pitkällä seinustalla olevain kuuden ikkunan välissä nähtiin
vielä viisi isoa kuvaa, joista heti kohta tunsi Kustaa Aadolfin,
Kristiinan ja Kaarle X Kustaan kuvat. Neljäs taulu, ritari täysissä
aseissa, esitti samaa ensimmäistä kreivi Bertelsköldiä, jota maalari
joka paikassa oli pitänyt esillä, ja viides taulu oli hänen aikaisin
poismenneen puolisonsa ihmeen ihana kuva, jonka alle oli merkitty
kuolinpäivä, kesäkuun 24 p. 1653. Nykyisen kreivin ja kreivittären
kuvat olivat vaatimattomammalla paikalla n.s. marmorisalissa.
Turhaa olisi koettaa selittää aterian komeutta. Olkoon vain sanottu,
että noiden sadan vieraan pöytäkalusto oli hopeasta, ja oli
Bertelsköldien vaakuna siihen kaiverrettu erään nyt tuntemattoman,
puolalaisen vaakunan yläpuolelle, joka osoitti, että tämä kalleus,
samoin kuin kynttiläkruunukin, oli tuotu saaliina jostakin Puolan
valloitetusta linnasta. Sotain muistot uudistuivat; nyt nähtiin
ainoastaan niiden loisto, unhotettu oli niiden kyynelet.
Kahvi ei ollut enää tuntematonta, mutta sitä ei juotu vielä suuremmissa
tilaisuuksissa. Sen sijaan tarjottiin monien Tukholman leivosten ja
Ranskan hedelmähillojen jälkeen aterian lopulla erästä imelää Espanjan
viiniä pienistä, hiotuista, norsunluisilla jaloilla varustetuista
laseista. Kreivitär, joka oli istunut kunniaistuimella parooni Creutzin
rinnalla, nousi heti sen jälkeen ylös, vieraat seurasivat esimerkkiä,
ja ateria päättyi kello 4 aikaan iltapäivällä.
Nyt tarjosi kukin herroista käsivartensa jollekin naiselle, ja niin
mentiin linnan puutarhaan kävelemään. Historia ei ole kirjoittanut
muistoon, mitä he sanoivat toisilleen, nämä ylhäiset Mainiemen vieraat,
kävellessään lehtimajain siimeksessä. Valikoituja kohteliaisuuksiako
tuolla ruotsalais-ranskalaisella kielellä, jota siihen aikaan
käytettiin ja jota ei kuninkaiden esimerkit eikä runoilijain harrastus
äidinkielen hyväksi vieläkään ole saanut puhdistumaan? Mahdollista
kylläkin, sillä seurassa oli herroja ja naisia tuota _vanhempaa_
koulua, joka oli saanut sivistyksensä suorastaan "suuren vuosisadan"
loistavasta keskustasta, häneltä, johon katsottiin ylös niinkuin
aurinkoon ja epäjumalaan, kaiken täydellisyyden esikuvaan, kaiken
sivistyksen oraakkeliin, mahtavalta, suurenmoiselta, loistavalta
puolijumalalta Ludvig XIV:ltä. Mutta nämä vanhemmat jo melkein
syrjäytti nuorempi suku, joka oli kasvanut Kaarle XI:nnen tuiman ja
tosivakavan hallituksen aikana, joko Tukholmassa tahi kotona
linnoissaan, ja jonka varat eivät enää riittäneet tuhlaaviin
ulkomaanmatkoihin. Ja näillä nuoremmilla oli aikansa hienostuksesta
ainoastaan lauseparret tallella; niiden takana piili vallan usein
maalaisjunkkarin rehellinen raakuus tahi soturin kömpelöt
nyrkkioikeuden aatteet.
Mutta onpa kuin näkisin heidät vieläkin, semmoisina kuin Dahlberg kuvaa
heitä silloisessa _Suecia hodiernassaan_ 1695 vuoden piirroksissa --
herrat puettuina kenkiin, silkkisukkiin ja lyhyihin housuihin, pitkiin,
kaikkia selän mutkia näyttäviin takkeihin niissä olevine pitkine
nappiriveineen, muodottomine alasriippuvine hihankäänteineen, hienoon
valkeaan pitsihuiviin ja suunnattoman pöyheään kiharaperuukkiin, joka
aaltoili maidon valkeain ja puolukan punakkain kasvojen ympärillä -- ja
nuo ihanat naiset kaarretuissa, lyhytrintaisissa, kapeissa, mutta
pitkissä hameissaan niissä olevine monine reunustuksineen, yllä lyhyt
19:nnellä vuosisadallakin uudelleen nähty viitta, nuo naiset paljaine
käsivarsineen, kädessä keikaileva viuhka ja päässä tavattoman korkea
päähine _à la Maintenon_ -- ei, ei kaikkein pyhimmän _Maintenonin_, ei
toki -- vaan sen _Maintenonin_, joka ei vielä ollut hurskaaksi
muuttunut.
Linnan molemmat päädyt olivat pohjoiseen ja etelään päin.
Pohjoispuolella olivat ajoportti, linnanpiha ja iso ylöskäytävä.
Eteläinen pääty sitävastoin oli puutarhaan päin, jonka latvotun
pensasaidan yli linnan akkunoista oli mitä ihanin näköala
merenlahdelle. Itäpuolella olivat ne avarat ulkohuoneet, joissa tämän
kertomuksen alussa mekin olimme pyykin pesussa, jotavastoin avara
puisto levisi länteen päin linnasta ja siltä puolen oli yhdistetty
puutarhan kanssa sillalla, joka vei keinotekoisen lammikon yli.
Kuvataksemme Mainiemen puutarhaa tarvitsisimme seikkaperäisiä tietoja
sen ajan puutarhanhoidosta, johon uhrattiin uskomattomia summia ja jota
varten asian alkaen kutsuttiin kaikkein taitavimpia hollantilaisia
puutarhureita. Meidän aikamme pitäisi ehkä kovin eriskummaisena sitä,
mikä siihen aikaan oli hienointa hienoutta; yksinkertaisempia
tunteitamme kenties loukkaisi nähdessämme sitä väkivaltaa tai ehkä
oikeammin sitä kavaluutta, millä luonnon kaunis säännöttömyys
puserrettiin linjasuoriksi, matemaattisiksi kuvioiksi, jotka tekevät
yksitoikkoisen, miltei tuskallisen vaikutuksen. Mutta puutarhan
hoitotaidossa oli taidon kannalta katsottuna siihen aikaan kehitytty
pitkälle, ehkä pitemmälle kuin nykyaikana, koska tähän huvitukseen
silloin uhrattiin summia, jotka nyt näyttäisivät tarumaisilta; ja
olihan tämä huvitus muodostunut aivan raivoksi Hollannissa, muodiksi
Ranskassa, ylellisyydeksi Englannissa, intohimoksi Saksassa,
saatettiinhan se kaikissa näissä maissa viimeisiin mahdollisuuksiin
asti; loistonhaluinen ruotsalainen ja suomalainen aatelistokin oli sen
omaksunut, kenties enemmän matkimisen halusta kuin todellisesta
taipumuksesta. Sillä eteläisempien maiden uhkean kasvullisuuden
rinnalla näyttivät nämä laitokset täällä pohjolassa kovinkin kelmeiltä;
puuttui maiseman mehevä vihannuus, puuttui tuo etelän lämmin, yli
kukkien hehkuvien värien henkäilevä valaistus. Mutta samassa määrässä
kuin täkäläinen luonto joutui tappiolle etelämaisen kasvullisuuden
rinnalla, samassa määrin ponnisti taito täällä kaikkia keinojaan
täyttääkseen näitä aukkoja, peittääkseen tätä huonommuutta.
Varmaankin oli moni muu puutarha siihen aikaan Ruotsissa, joskaan ei
Suomessa, Mainiemen puutarhaa etevämpi. Ja yhtä hyvin tämä puutarha
tekotaitoon ja komeuteen nähden olisi voinut kilpailla monen
yhdennentoista vuosisadan kuninkaallisen huvilinnan kanssa. Kahdeksana
isona kohtisuorana nelikulmana, joista jokainen oli leikatulla
akaasia- tahi ruusupensas-aidalla ympäröity, levisi se kuin
sametinpehmoinen matto linnan ikkunain alla. Jokainen neliö oli tehty
taidokkaasen rokoko-tapaan, jokaisessa oli kukkapenkereitä, kalliita
tulpaaneja, koukeroisia, ylen kapeita hietapolkuja ja erästä hienoa,
ulkomaista ruoholajia, joka helposti saatiin mitä eriskummallisimmalla
tavalla vivahtelemaan. Jokaisen neliön keskikohdalla seisoi sitäpaitsi
marmorinen kuvapatsas kantakivellään; Juppiterillä, Junolla, Marsilla,
Venuksella, Apollolla, Minervalla, Merkuriuksella ja Cereksellä oli
kullakin vähäinen kukkia ja vihreyttä käsittävä valtakuntansa.
Jokaisessa noiden kahdeksan neliön muodostamassa äärimmäisessä nurkassa
oli loistava suihkukaivo, josta loiskiva tritoni ruiskutti kirkasta
suihkuaan ilmaan. Mutta keskellä puutarhaa oli ympyriäinen lammikko,
noin 10 kyynärää yli mitaten, jonka keskeltä hirmuinen, kolmipäinen
lohikäärme kustakin kolmesta kidastaan ruiskutti leveän vesipatsaan
sillä tapaa, että nämä kolme suihkua, käyden ristiin keskenään,
muodostivat auringossa kimmeltelevän B:n.
Kukkain ja suihkukaivojen katseluun kyllästyttyä ei tarvinnut mennä
kauas ennenkuin löysi siimeksen isossa, kuusihaaraisessa, humaloista
tehdyssä tähdessä; nämä kiemurtelivat päistään yhdistettyjä tankojaan
pitkin, muodostaen ihanoita kaariholvia, joiden alla kävelijä tapasi
siroja penkkejä levähtääkseen. Tämän tähden keskikohdalla oli
ympyriäinen, tuoksuva humalamaja, sen keskellä seisoi marmorinen pöytä
ja sievä Heben vartalokuva, jonka päähän sattui keveän lehtilaen läpi
tunkeva ja sen vihreyden miedontama päivänvalo.
Vanhemmat vieraat levähtivät tässä majassa hetken aikaa, jotavastoin
nuoremmat hajautuivat pitkin rantaa missä viisi tai kuusi venettä oli
varalla, jos ketä halutti lähteä merelle soutelemaan. Herrat soutivat,
naiset leyhyttelivät pois hyttysiä viuhkoillaan, ja niin soudettiin
saaren ympäri, jossa mustan Jaanan mökki vielä seisoi rapistuneena ja
asumattomana niinkuin muinaisaikainen raunio. Tämän kuolemaan
tuomitun noita-akan muisto oli juurtunut kansanuskoon; paikkaa
katseltiin taikauskoisella kauhulla, eikä ketään olisi saatu tuossa
pahamaineisessa huoneessa asumaan. Veneseurakin souti nopeasti ohi,
laskien leikkiä siitä, että Mainiemen aarteet olivat sinne haudattuina.
Huilun ääni väikkyili hyväillen kirkkaan vedenpinnan yli, nuoruus ja
lempi kulkivat keinuen edelleen, ja kauniit neidit kallistautuivat
veneen laidan yli, ja nähdessään poskensa punastuvan tyynessä vedessä,
kastoivat he valkoiset kätösensä veteen ja pirskottivat leikillisesti
muutamia pisaroita soutajainsa päälle, jotka rangaistukseksi uhkasivat
laskea heidät maihin tuolle epäluulonaiaiselle saarelle.
Kauan ei retki kumminkaan saanut kestää, sillä nyt annettiin merkki,
että heinänkorjuu alkoi linnan niityllä. Pietari-mestari seisoi siellä
murahdellen, että kaste alkoi laskeutua luo'on päälle, joka oli niin
kallista tavaraa tänä hallavuotena; mutta hänen synkkä otsansa
kirkastui, kun pieni opettajatar Linderoth paimentytöksi puetun Ebban
kanssa hyppeli niittyä pitkin, kiirehtien saamaan haravoita vieraille
neideille. Pietari-mestari oli voitettu; saatiin mitä pyydettiin,
tuotiin esille ainakin kolmekymmentä sievää, keveätä, siniseksi
maalattua haravaa, jotka asian alkaen oli veistetty kätösiä varten,
mitkä olivat tottuneet työtä pitämään leikkinä. Kaikki seuran vanhemmat
sijoittuivat nurmipenkeille ja sinne siirretyille sohville, mutta
kaikki nuoret kävivät reippaasti työhän käsiksi. Nousipa siitä melu ja
leikki, niin että Mainiemen rannat raikuivat. Ylhäisistä naisista
olivat muutamat varsin harjaantumattomia ja käyttäytyivät
hullunkurisesti haravoidessaan, toiset taas, jotka olivat maalla
kasvaneita, olivat pidelleet haravaa ennenkin. Mutta, oi taivaan
korkeus, mimmoista jälkeä siinä syntyi! Pietari-mestari, jonka
käytännöllinen mieli ajatteli aina etupäässä hyötyä, oli lumoutunut
vain hetkiseksi näiden armaiden haravoitsijain edessä. Kohta näki hän
kauhukseen, kuinka toiset heiniä kyllä rukoihin haravoivat, mutta
toiset taas hajoittivat tai rukoihin toisiaan sysien niitä tallasivat
tai ympäri niittyä nakkelivat. Pahin kaikista oli nuori Kustaa Aadolf;
hän raivosi niityllä, elämöiden ja hävittäen kuin Attila, hunnien
kuningas, sillä jos ruohoa kasvoikin hänen jäljissään, niin ei ainakaan
kasvanut heiniä karjalle. Muut aateliset nuoret herrat olivat
kantavinaan heiniä rekiin minkä voivat, mutta varistelivat sillä välin
toiset puolet ympärilleen. Onnettomassa tilassa olivat tällä hetkellä
kiharaperuukit; ei yksikään Turun tai Tukholman kähertäjä olisi
harmistumatta voinut nähdä noita heidän babyloonisen rakennustaitonsa
uhkeita, ylimyksellisiä mestariteoksia! Litistyneinä, perin
pilautuneina, täynnä heinänkorsia ja pölyä nämä peruukkiparat viimein
ripustettiin puiden oksiin, vallattomain iltatuulten leikkikaluiksi.
Olihan se vähän hurjaa, eikä aivan hienon hienoakaan tämä meno
Mainiemen linnanniityllä; vanhukset pudistivat tyytymättöminä pitkien,
liikkumattomien peruukkikiharain verhoamia päitänsä; mutta minkäpä
sille teki, tavat olivat hiukan villiytyneet, ja he saivat tyytyä
niiden herkullisten lakkain ja kirsikkain maistelemiseen, joita
paimeniksi ja metsänhaltijoiksi puetut kamaripalvelijat runsaasti
tarjoilivat.
Mutta aurinko alkoi vähitellen vajota länteen puiston tammien ja
koivujen taakse, herrat työntekijät alkoivat väsyä, ja talonpojat
saivat alkaa siitä, mihin toiset olivat lopettaneet. Silloin kuului
torven toitotuksia puistosta, ja esiin ajoi kaksi ratsastajaa, toinen
päästä jalkoihin sysimusta mustan hevosen selässä, ja toinen yhtä
lumivalkea valkoisen hevosen selässä, julistaen, että jos
korkeasukuinen seura tahtoisi astua Floran linnaan, niin prinssi
Talvilumi ja prinssi Syysyö palvelijoineen kävisivät taistosille
vieraiden kunniaksi. Seura lähti heti kohta liikkeelle puistoon päin.
Floran linna oli jotenkin korkea kukkula keskellä puistoa, ja sen
huipulla oli huvihuone, josta oli erinomaisen loistava näköala merelle,
puistoon, puutarhaan ja kasvihuoneihin, joiden ikkunat kiilsivät kuin
kulta illan auringossa. Neiti Sinclair otti Floraksi puettuna vieraat
vastaan, ja ojensi isosta vasustaan itsekullekin, siinä järjestyksessä
missä tulivat, valitun kimpun harvinaisia kukkia, ilmaisten
kiitollisuutensa siitä, että vieraat olivat tehneet työtä hänen
valtakunnassaan. Kunnaan alla itäpuolella oli sannoitettu tanner, joka
ulottui lammikon partaalle, ja siellä oli laitoksia kehäjuoksua varten:
pahvipaperisia turkkilaispäitä, renkaita ja räpytteleviä, nuoralla
kiinni sidottuja kyyhkysiä.
Vieraiden paikoilleen istuttua ratsastivat eri tahoilta prinssi
_Syysyö_ viiden muun yhtä mustan ratsastajan seuraamana, ja prinssi
Talvilumi viiden yhtä lumivalkean ratsastajan kanssa. Molemmat puolueet
tervehtivät vieraita; torvet törähtelivät ja kehäjuoksu alkoi. Nyt oli
määränä kolme kyynärää pitkän keihään kärjellä, kehän ympäri kovasti
ratsastaessa, joko tavoittaa riippuva rengas, syöstä irvistelevä
turkkilaispää maahan tai pistää kuoliaaksi kyyhkysraukka, joka turhaan
koki välttää vaaraansa. Musta prinssi väkensä kanssa näytti tässä
olevan valkoista prinssiä ja hänen väkeään huomattavasti etevämpi.
Silmäntarkkuudessa, käden sukkeluudessa ja hevosensa hallitsemisessa ei
prinssi Syysyöllä näkynyt vertaansa olevan; hän oli ottanut kuusi
rengasta, yhtä monta turkkilaista ja neljä kyyhkystä, ennenkuin vielä
prinssi Talvilumi oli saanut ainoatakaan. Vilkkaalla mieltymyksellä
häntä katselijat tervehtivätkin, ja merkin annettua heitti Flora
kukkasauvansa radalle, jonka jälkeen kilpailu lakkasi, prinssi Syysyö
julistettiin voittajaksi ja sai haltiatarten kuningattareksi
koristetulta Ebba-neidiltä ensimmäisen palkinnon, silkistä solmitun ja
Ranskan karamelleilla täytetyn metsästyslaukun; karamellit olivat
Ebba-neidin omaa keksintöä, josta hän melko lailla ylpeili.
Nyt tarjottiin simaa, ja vähän aikaa levähdettyä alkoi karkelon toinen
ja vakavampi osa, joka oli jäännös muinoisilta ajoilta, mutta joka
silti sopi hyvin ajan sotaiseen luonteeseen -- ajan, jolloin ne
karoliinit olivat kasvamassa, jotka muutamia vuosia sen jälkeen tulivat
maineellaan täyttämään koko Euroopan. Oli kumminkin se melkoinen erotus
näiden ja muinaisajan sotaisten karkeloiden välillä, että todelliset
ritarit istuivat nyt katsomassa silloin, kun heidän palvelijansa ja
alhaisempaa säätyä olevat henkilöt ottivat osaa taisteluun.
Kustaa Aadolf, joka hehkuvalla mielenkiinnolla oli katsellut kilpailun
menoa, puikahti nyt prinssi Talvilumen korvaan kuiskaamaan: "Pidä
puolesi, mestari Pietari; näytä, että olet ripeä ja paiskaat häijyn
Janssenin maahan. Varo Neroa, hänellä on sukkelampi hevonen; älä anna
hänen survaista sinua kylkeen, hän on vahva kuin susi. Älä pelkää,
Pietari; jos hän on susi, niin oletpa sinä karhu, laita niin, että ajat
heidät molemmat lammikkoon, tee se, Pietari, niin pidän sinusta."
Prinssi Talvilumi ei vastannut, nyökäytti vaan suopeasti päätään ja
kiinnitti rynnäkköhytyrän ja nahkahaarniskan päällensä.
Kaikki muutkin taistelijat varustautuivat nyt samoin kuin valkoinen
prinssi rynnäkköhytyröillä ja nahkahaarniskoilla. Sen jälkeen annettiin
merkki kisan uudestaan aloittamiseen.
Rata oli kovin ahdas, niin etteivät kaikki voineet yhtä haavaa
käydä taisteluun osallisiksi. Oli sentähden sovittu, että taistelijain
piti kohdata toisensa parittain, yhden valkoisen ja mustan aina
kerrallaan siten, että heidät ensin asetettiin vierekkäin; sitten
ratsasti toinen oikealle, toinen vasemmalle puolelle, kunnes he
kohtasivat toisensa radan vastakkaisella puolella, joten heidän
hevosensa saivat parahiksi vauhtia, voidakseen törmätä yhteen
tarpeellisella voimalla ja nopeudella. Oli näet tarkoituksena, että
taistelijat haapakeihäillään[21] koettaisivat survaista toisensa
hevosen selästä. Mutta kun hyökkäys tehtiin puoliympyrässä, niin
tapahtui, että ratsastajat keskipakoisvoiman ajamina kampeutuivat
ulospäin ja helposti menettivät tasapainonsa, jota oli taitavasti
vältettävä, ettei se taistelun päättymiseen vaikuttaisi.
Seuraus olikin se, että ensimmäinen valkoinen ja ensimmäinen musta,
yhteen karatessaan, eivät arvanneetkaan välttää tätä vaaraa, vaan
kellahtivat kumpikin yht'aikaa hevosen selästä ja suistuivat hiekkaan
katselijain suureksi huviksi. Hiekka oli pehmeätä, molemmat nousivat
vahingoittumattomina, vaikkakin aivan pölyisinä ylös, ja poistuivat
harmistuneina syrjään, äkäisesti toisilleen viittilöiden.
Molemmat johtajat käyttivät tätä vahinkoa hyväkseen varoittaakseen
niitä taistelijoita, joiden vuoro nyt oli käydä taisteluun. Karkaus
tehtiin nyt suuremmalla varovaisuudella ja yhteentörmäys tuli olemaan
ratkaisevampi. Valkoinen kaatui, musta pysyttelihe reippaasti satulassa
ja katselijat tervehtivät häntä ihastushuudoin voittajaksi.
Molemmat puolueet, ja samalla katselijatkin, alkoivat lämmetä
taistelusta. Uhkauksia, huutoja ja kehoituksia kuului; Floran linnassa
löivät herrat vetoa toisen tahi toisen puolueen puolesta, ja naiset
viskelivät milloin kukkia, milloin makeisia taisteleville.
Kaikesta tästä innostuneena ratsasti kolmas pari esiin, samalla sekä
varovasti että ravakasti, mutta valkoinen oli kovin kiihkoisa, hänen
keihäänsä katkesi; musta käännähti heti kohta syrjään ja tähdäten
vastustajaansa oikean olkapään alle, survaisi hänet satulasta. Taas oli
valkoiset voitettu, taas remahtivat mustain ystävät Floran linnassa
äänekkääseen riemuhuutoon.
Neljännen parin ryntäyksestä ei tullut mitään, samoin kuin ei
ensimmäisenkään. Ylen kiivaasti ajamaan lähdettyään putosi kumpikin
hevosen selästä, ja valkoinen nyrjäytti siinä niin pahoin jalkansa,
että oli talutettava pois taistelupaikalta.
Nyt oli valkoisista ainoastaan kaksi jäljellä, mutta kun kaksi mustista
oli voittanut ja niillä oli oikeus jälleen koettaa onneaan, oli heitä
yhteensä neljä. Samassa suhteessa nousivat panokset Floran linnassa
niin, että pantiin vetoon neljä kahta vastaan mustain voitosta
valkoisista. Valkoisten rohkeutta kannatti vielä se, että heidän
parhaat miehensä eivät vielä olleet koetelleet onneaan. Mutta olivatpa
mustatkin säästäneet parhaansa viimeiseksi.
Prinssi Talvilumi lähetti nyt ainoan jäljellä olevan taistelijansa
otteluun, ja Kustaa Aadolf, joka kokonaan oli käynyt valkoisten
puolelle, ei malttanut olla huutamatta: "Pidä puolesi, Lammin Matti,
pidä puolesi kuin mies ja nakkaa mustat maahan!..." Valkoinen näytti
aikovan seurata nuoren kreivin kehoitusta. Kahdessa karkauksessa
peräkkäin kaasi hän kaksi mustaa -- samat, jotka sitä ennen olivat
kumpikin voittaneet valkoisen vastustajansa. Riemuhuutoja ja
pilkkasanoja kuului sekaisin katselijain joukosta. Valkoisten osakkeet
olivat nousseet hinnassa; he olivat nyt tasavoimaiset vastustajain
kanssa, kaksi kahta vastaan.
Prinssi Talvilumi näki kuitenkin hyväksi antaa ainoan jäljellä olevan
taistelijansa levähtää vähän aikaa ja kannusti itse hevosensa toista
mustaa vastaan. Jo heti ryntäykseen lähtiessään havaitsi hän
vastustajansa olevan hänen kanssansa tasaväkisen, kenties hevosensa
hallitsemisessa häntä etevämmänkin. Kun he kohtasivat toisensa,
kyyristyi musta alas, väisti prinssin hyvästi tähdätyn keihään, ja
antoi hänelle, hevostaan pyöräyttäessään, niin kovan syrjäiskun
rynnäkköhytyrää vasten, että prinssi välttämättömästi olisi
suistunut hevosensa selästä, jolleivät nahkanauhat olisi katkenneet ja
hytyrä pudonnut maahan. Koko seura tunsi nyt prinssi Talvilumen
Pietari-mestariksi, joka harmista ja häpeästä punastuen otti maasta
rautahytyränsä, aloittaakseen leikin uudestaan.
-- Musta koira, -- jupisi hän itsekseen, -- toista kertaa et pääse
käsistäni! -- Merkki annettiin, ratsastajat töytäsivät yhteen, mutta
taas syrjähti Pietari-mestarin keihäs, sillä musta mies oli, ainoastaan
oikea jalka jalustimessa, heittäynyt pitkin hevosen oikeata kylkeä
riipuksiin ja tähtäsi sieltä uuden salaisen iskun, joka kuitenkin kävi
vain vastustajan jalkaan. Prinssi Talvilumi ei semmoista leikkiä
ymmärtänyt, pyörähti päin, tarttui vihollisensa hevosta vasemmalla
kädellä ohjaksiin ja anteli sitten oikealla kädellä riippuvalle
miehelle iskun toisensa perään, hevosten sillä välin pystyyn
kavahdellessa, kunnes musta viimein oli pakotettu päästämään kätensä
irti ja romahti raskaasti maahan. Samassa pääsi teräsristikko irti, ja
hytyrän alta irvistelivät Nero-murjaanin sysimustat kasvot.
Nyt oli prinssi Syysyö kahta valkoista vastaan. Mutta kohta kyllä
tasapaino taas tuli entiselleen, sillä jo ensi hyökkäyksessä syöksi hän
toisen valkoisen maahan. Se oli Lammin Matti, joka ei saanut
toivomiansa kostotuumia toteutetuksi. Hän oli ylen tulinen, iski
syrjään ja kaatui samassa mustan prinssin voimakkaasta ryntäyksestä.
Niin olivat siis ainoastaan molemmat johtajat enää jäljellä. Kaikkien
silmät kääntyivät heihin; molemmat olivat jo osoittaneet tarmoa ja
taitavuutta. Vedot kukkulalla pantiin tasan; ei kukaan voinut ennakolta
sanoa, miten taistelu päättyisi. Arveltiin vain valkoisen prinssin
olevan enemmän väsyksissä, hän kun vast'ikään oli kestänyt kovemman
ottelun. Sitävastoin näytti hänen hevosensa vahvemmalta ja notkeammalta
kuin hänen mustan vastustajansa.
Taistelijat ratsastivat verkkaisesti paikoilleen ja tervehtivät
toisiaan ritarilliseen tapaan. Ei käynyt teräsristikkojen läpi
näkeminen, kuinka vihaisesti he katseillaan mittelivät toisiaan, vaikka
koko ottelu oli olevinaan sulaa leikkiä.
Torvi törähti, hevoset kiitivät kannusten kiihoittamina yhdessä
vilauksessa puoliympyränsä päähän kumpikin. Toisensa kohdatessaan
kummankin prinssin keihäät lensivät pirstoiksi, ja kumpikin ratsastaja
horjahti iskusta, mutta vain silmänräpäyksen ajaksi. Molemmat pysyivät
satulassaan, ja rajut käsien taputukset ja ihastushuudot ilmaisivat
selvästi että katselijat olivat mieltyneet ja ihastuneet tähän
kauniiseen ratsastusleikkiin.
Ratsastajat palasivat paikoilleen, ja taas torvi toitahti. Toisessa
karkauksessa oli mustan prinssin käydä onnettomasti. Hänen hevosensa
kompastui, ja valkoisen olisi ollut helppo sysätä hänet syrjästä
maahan, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän kääntyi rauhallisesti takaisin,
katselijain äänekkäiden ihastushuutojen kaikuessa, ja nyt aloitettiin
kolmas kerta.
Musta prinssi ei näkynyt tietävän jalomielisyydestä. Taistelevain
yhteentörmätessä meni valkoisen prinssin keihäs toisen kerran
pirstoiksi, mutta musta oli tahallaan tehnyt keveämmän iskun ja sai
aseensa säilytetyksi. Eikä hän häikäillyt sitä käyttäessään, ankara
pisto paiskasi vaaraansa aavistamattoman valkoisen prinssin satulasta,
mutta hän ei pudonnut, hän jäi tuokioksi jalustimestaan riippumaan ja
onnistui hänen ohjista kiinni pitämällä keikahtaa jälleen ylös.
Aseetonna ratsasti hän raivoissaan mustaa kohti, jonka hevonen kavahti
pystyyn, peräytyi, tallasi rikki aidan ja oli vähällä heittää
ratsastajansa lammikkoon. Mutta musta prinssi ei hätäytynyt.
Ratkaisevalla hetkellä, juuri lammikon partaalla, ennätti hän töin
tuskin nostaa keihäänsä ja läimäyttää valkoista kasvoihin. Tämän teki
hän niin voimakkaasti, että verta purskahti suusta ja sieraimista, ja
valkoinen prinssi suistui päistikkaa hevosen selästä alas lammikkoon.
Naisilta pääsi kauhistuksen huuto. Vaara ei kumminkaan ollut suuri,
sillä voitetut valkoiset riensivät heti luo ja vetivät vedestä
pyörtyneen johtajansa, joka vietiin pois linnaan saamaan tarpeellista
hoitoa. Mustat olivat nyt voittaneet; heidän johtajansa, prinssi
Syysyö, ratsasti Floran linnaan ja sai luvatun palkinnon, kauniin
kullatusta hopeasta tehdyn metsästystorven.
Tällaista oli tämä vähän hurja leikki, joka helposti olisi voinut
päättyä pahastikin, mutta joka ei kuitenkaan ollut sen kovempaa leikkiä
kuin moni muukaan aseharjoitus Kaarle XI:n aikana, jolloin useinkin
verta vuosi ja kauloja katkottiin ja kylkiluita rikottiin tulevain
karoliinien tuimissa leikkisodissa. Hetken aikaa sen jälkeen oli
kukkulalla oleva seurue uusissa huvituksissa unhottanut äskeiset
aseleikit. Kesäyön vieno hämärä kattoi maan, ja hienoon pilveen
vetäytynyttä taivasta vasten loisti kohta komea ilotulitus
aurinkoineen, tähtineen ja häikäisevine raketteineen. Komeata oli elämä
Mainiemessä siihen aikaan. Väkeä ravittiin ja lukuisat muukalaiset
palvelijat mässäilivät iloisesti linnan alakerroksissa, ja ainakin sata
hevosta rouskutteli pilttuissaan kauroja purren ja varistellen niitä
kukkuraksi täytetyistä seimistä maahan.