Kaarle XI:nnen tarmokas, järkevä, vakainen, miltei juromielinen
hallitus oli yht'äkkiä pannut sulun Ruotsin aateliston loistolle, joka
oli aivan yli äyräittensä kuohunut aina siitä pitäen kuin Kristiina
kuningatar nousi valtaistuimelle. Tulipa äkkiä loppu sekä Ruotsissa
että Suomessa kaikista noista komeista ja viikoittain kestävistä
juhlapidoista, kilpa-ajoista, turnauksista, ilvenäytelmistä,
kaksintaisteluista, viinivirroista, paistetuista karjuista, kullatuista
juhlavaunuista, silkin kahinasta ja hopean helinästä. Elämä muuttui
hiljaiseksi, milteipä kolkoksi noissa uhkeissa aatelislinnoissa;
juhlapitojen hälinä oli loppunut, pöytäin ylellisyys oli vähiin
sulanut, komeus oli kalvennut, hopea oli vaeltanut kuninkaan
reduktsionin avaamaa tietä valtion rahastoon. Ja sen sijaan tulivat
kankeat kiehkuraperuukit, pitkät saarnat, ankarat tutkimukset,
raudankova kaksintaistelu-asetus, ja niiden ohessa eräänlainen juro
raakuus, johon kuningas itse antoi esimerkkiä. Mutta ikäänkuin pimeyden
vallat olisivat harmistuneet siitä jumalanpelosta, vakavuudesta ja
ankarasta siveellisyydestä, mikä kaiken tämän ohessa tuli tavaksi ja
laiksi, niin alkoi koko pohjolan rauhalle vaarallisin ja mitä suurinta
tuhoa tuottava vihollinen samaan aikaan vuodattaa myrkkyään
yhteiskunnan sydämeen. Loisto katosi, mutta paloviina tuli sijaan.
Mahtavan aateliston masentajan viimeisinä hallitusvuosina olikin
sentähden aivan tavatonta, jopa kerrassaan kuulumatonta, että tuo
suurimmaksi osaksi perin köyhtynyt aateli uskalsi edes osaksikaan
levitelläidä vanhassa loistossaan, ja jos se joskus tapahtui, niin
tapahtui se ainoastaan tienoilla niin etäisillä, joilla ei enää luultu
tarvittavan pelätä reduktsioniherrain aina väijyviä silmiä. Oliko näin
laita Mainiemen, tulemme kohta näkemään. Varma vain on, että heti
kreivillisen perheen sinne tultua, kesällä 1695, alkoi sarja
juhlapitoja niin loistavia, niin tuhlaavaisia, etteivät ne juuri
näyttäneet sopivan yhteen ajan tavan, rikkauden vaarain eivätkä sen
maakyläisen rauhan kanssa, johon kreivitär Bertelsköld oli vetäytynyt
heikkoa terveyttään hoitamaan.
Vaikka kreivi Bertelsköld itse olikin nuorempaa Kristiinan luomaa
aatelia, kuului kuitenkin hänen puolisonsa, syntyään Sparre, maansa
vanhimpiin sukuihin ja otti täydellisesti osaa heidän nykyistä
hallitusta kohtaan tuntemaansa tyytymättömyyteen. Valitettavasti ei
tässä todenperäisessä kertomuksessa ole säilynyt kaikkien niiden
ympärillä asuvaan vanhaan aateliin kuuluvain korkeasukuisten ja
uljaiden vieraiden nimiä, jotka siihen aikaan kävivät Mainiemessä ja
ottivat osaa sen juhlapitoihin.
Varmana sopinee kuitenkin pitää, etteivät sieltä olleet poissa
Kankaisten Hornit -- joista kumminkin eversti Eevert Kustaanpoika oli
kuollut v. 1687 ja Suomen kenraalikuvernööri Henrik Horn, Marienborgin
vapaaherra, v. 1693 -- ei Lemunsaaren ylhäinen paroonitar Anna Maria
Cruus, syntyjään Horn, eivätkä myöskään Louhisaaren yhtä isoiset
Flemingit, jotka silloin olivat siirtyneet kreivillisestä suvusta
samannimiseen vapaaherrasukuun. Eikä suinkaan puuttunut sieltä myöskään
Turun maaherraa, Cassaritzin vapaaherraa, Sarvilahden, Tyysterinkylän
ja äskettäin rakennetun Teijon herraa Lorenz Creutzia, eikä hänen
isoista puolisoaan vapaaherratar Hedvig Eleonora Stenbockia, jonka äiti
oli syntyjään De la Gardie. Lukuisa joukko Turun ja sen lähiseutujen
aatelisia seurasi näitä päämiehiään Mainiemeen.
Kesä oli sateinen ja kylmä eikä juuri sopiva ulkoilmahuvituksiin. Oli
kuin olisi sää ollut noiduttua; joka kerta, kun kreivitär oli
järjestänyt oikein iloiset pidot taivasalle, alkoi taivas pilvettyä,
tuli rankkasadetta ja tuulta, kaikki oli pilalla, ja vieraat saivat
huvitella linnan muurien sisällä. Heinäkuun lopulla hän päätti
kuitenkin viettää heinäntekoa oikein loistavilla pidoilla ja kutsutti
hovimestarin luoksensa. -- Hyvä Janssen, -- sanoi hän, -- luonnonvoimat
ovat liittoutuneet minua vastaan; teillä sitävastoin on aina hyvä
ilma-onni; määrätkää jokin ensi viikon päivä, jona saan kutsua ystäväni
niittäjäisille. Ensi maanantaina esimerkiksi?
Hovimestari oli heti valmis. -- Teidän armonne laskee leikkiä, --
vastasi hän. -- En tiedä tosin muusta onnesta kuin onnesta voida
täyttää teidän armonne käskyjä. Mutta maanantaita ja perjantaita
pidetään sopimattomina päivinä. Suvaitseeko teidän armonne määrätä
tulevan torstain?
-- Niinkö myöhään? Ehkäpä olisi siinä tapauksessa syytä odottaa
kreiviä. Mutta olkoon, määräämme torstain. Onko teillä rahaa?
-- Kreivin lähettämä vähäinen summa on aikoja sitten loppunut, --
vastasi hovimestari, -- ja minä olen kantanut kaikki, mitä olen voinut
isännöitsijältä pusertaa. Sillä miehellä on ihmeteltävä kyky kaivaa
kaikki tilan tulot pohjattomiin soihin. Kuitenkin (ja tässä kumarsi
Janssen hyvin nöyrästi) tarvitaan vain viittaus teidän armoltanne
niinkuin ennenkin...
-- Lainaamaanko teiltä, arvelette? -- keskeytti hänet kreivitär
ylpeästi. -- Herraseni, en kaipaa palvelijaini suosionosoituksia.
Apuanne tarvitessani olen sen sanova teille.
-- Niinkuin teidän armonne käskee, -- vastasi hovimestari samaan tapaan
kuin ennenkin, mutta hänen silmissään leimahti loukatun ylpeyden
salainen salama ja hän hankkiutui lähtemään huoneesta.
-- Odottakaa, -- virkkoi kreivitär, -- luulen kreivin olevan täällä
kahden viikon kuluttua. Saatatte siis vielä tämän kerran suorittaa
kustannukset; on kysymyksessä vain muutamain päiväin etumaksu. Kuinka
paljon olen teille velkaa?
-- Aivan mitättömän summan, teidän armonne, jota en voi muistaa, --
vastasi silmänpalvelija yhä samaan tapaan. -- Muistini on sangen huono
kaikkeen muuhun paitsi teidän armonne käskyjä täyttämään.
-- Ja tuon muistinne huonouden vuoksi te kai olette antanut minun joka
kerta allekirjoittaa kuitin summasta jo ennen kuin olen sen saanutkaan?
Janssen ... entä jos pettäisitte minua?
-- Teidän armonne, tämä epäluulo...! Tahdon heti paikalla teidän
armonne silmäin edessä repiä palasiksi nuo onnettomat kuitit, jotka
riistävät minulta sen, minkä pidän kalleimpana maan päällä, teidän
armonne luottamuksen.
-- Se on tarpeetonta, jääkää tänne. Luuletteko neljä sataa hopeatalaria
riittävän kaikkiin torstaiksi Turussa tehtäviin ostoksiin -- pukuihin,
musiikkiin, ilotulituksiin, rypäleihin, maustimiin y.m.
-- Jos teidän armonne antaa minun toimittaa ostokset huolellisesti ja
säästäväisesti, niin toivon voivani kolmellasadalla talarilla...
-- Huolellisesti! Säästäväisesti! -- keskeytti kreivitär kiivaasti. --
Kerjäläisen palveluksia en teiltä pyydä, herraseni. Tahtoni tunnette;
olkaa tarkka ja säästäväinen omissa asioissanne eikä minun. Täksi
illaksi teette suunnitelman juhlapitoja varten, ja mitä kustannuksiin
tulee, kas tässä...
Kreivitär meni kirjoituspöydän luo ja kirjoitti käsialalla, josta
tuskin sai selvää, seuraavan kuitin, jonka antoi hovimestarille:
"Janssenilla on saamista 400 hopeatalaria. Kuitataan.
Ebba Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."
Torstai tuli, ja ensi kerran pitkästä ajasta nähtiin poutaisen taivaan
ennustavan kaunista kesäpäivää. Kello 8 paikoilla aamulla pyrki
hovimestari kreivittären puheille hänen viimeisiä käskyjään vastaan
ottamaan.
Kuulumattomin askelin astui hän vastaanottohuoneeseen; kreivitär ei
näkynyt hänen tuloaan huomaavan. Hovimestarin katseet hyväilivät
salaisella mielihyvällä tuota ihanaa, vielä nuorekasta, keveään
aamupukuun puettua olentoa. Kreivitär istui ajatuksissaan ja oli
vaipunut erään vast'ikään saapuneen kirjeen lukemiseen.
Hovimestari odotti vähän aikaa äänetönnä, mutta viimein kadotti hän
kärsivällisyytensä, sillä aika oli täpärällä. -- Tulen kuulemaan, onko
teidän armollanne vielä jotakin käskettävää, -- sanoi hän nöyrästi. --
Teidän armonne on tehnyt väärin epäilemällä onneani. Päivä tulee
olemaan ihana, ja pidoistakin tulee ihanat.
Kreivitär katsoi ylös -- vähän närkästyneesti kenties sillä hän vastasi
lyhyesti ja miltei vihaisesti: -- Pidoista ei tulekaan mitään.
Peruuttakaa kaikki tyyni.
-- Teidän armonne! ... sopersi hovimestari.
-- Pitääkö minun sanoa kahteen kertaan, mitä teidän on tekeminen.
Pidoista ei tule mitään.
-- Suokaa anteeksi, teidän armonne, se on mahdotonta. Kaikki on
valmiina. Hänen ylhäisyytensä Turussa ja heidän armonsa Louhisaaressa,
Lemunsaaressa, Kankaisissa ja kaikki muut ylhäiset vieraat kutsuttiin
kaikki eilen aamupäivällä ja ovat täällä jo puolenpäivän aikaan. Heille
ei käy enää peruutusta lähettäminen.
-- Tehkää niinkuin tahdotte. Pidoista ei tule mitään.
-- Täytyy kumminkin olla jokin syy sanottavana.
-- Tarvitseeko minun tehdä tiliä syistäni. Sinclair olkaa hyvä ja
tulkaa tänne. Luuletteko syitä tarvittavan?
Neiti Sinclair tuli. -- Arvelen, ettei teidän armonne voi olla syytä
selittämättä, -- vastasi hän hämillään, -- nuo Hornit ja Flemingit
vaativat huomaavaisuutta. Heidän sukuperänsä, arvonsa...
-- Sanokaa heille, mitä tahdotte. Voinko minä mitään sille, että
mieheni on poissa järjiltään? Kuulkaa itse, mitä hän kirjoittaa:
"Valtiolliset syyt vaativat, kallis ystäväni, että tänä kesänä elät
niin _retirée_ kuin mahdollista. Ei juhlapitoja, ei ylellisyyttä, ylen
_risquablea_ on näyttää loistoa, _splendeuriä_, mikä voisi herättää
eräiden henkilöiden _jalousieta_. Epäilykseni olen itse ennen pitkää
sinulle _expliceraava_. Siihen asti, _ma très chère_, olisin sinulle
_obligé_, jos tarkoitukseni suosiolliseen huomioosi ottaisit."
-- Jos rohkenen sanoa ajatukseni, -- sanoi neiti yhäkin hämillään, --
niin ei herra kreivin tarkoitus _pas du tout_ ole ollut panna esteitä
juhlapidoille, jotka teidän armonne jo on ilmoittanut. Se on aina oleva
_question de demain_.
-- Hänen armonsa kreivi, -- säesti hovimestari, -- varmaan pahastuisi
kuullessaan, että sen arvoisia henkilöitä, kuin esim. vapaaherra
Creutzia, loukataan peruuttamalla annetut kutsut.
-- Mutta mitä tulee minun tehdä? -- jatkoi huolestunut kreivitär. --
Mieheni tahto on selvä, vaikka en voi käsittää sen syytä.
-- Teidän armonne olettaa, että kirje tuli huomenna eikä tänäpäivänä,
-- vastasi Sinclair rohkeammasti.
-- Päivä tulee olemaan ihana, pidot komeat, -- virkkoi hovimestari
samaan tapaan. -- Tämmöistä päivää ei tule toista kertaa. Teidän
armostanne tullaan sanomaan, että hänellä on määräävä asema Suomen
aatelin kesken.
Kreivitär horjui päätöksessään. Mutta hän oli mieheensä suuresti
kiintynyt ja olisi arvattavasti sittenkin päättänyt noudattaa hänen
mieltänsä, ellei pikku Ebba olisi samassa tullut sisään aivan
ihastuksissaan uudesta puvustaan, jossa hänen oli esiinnyttävä pidoissa
ja joka oli kuvaavinaan metsänneitoa. Äidin heikkous voitti. Vähän
epäröityään päätti kuin päättikin kreivitär juhlapidot pidettäviksi --
mutta ainoastaan tällä kertaa.
Sinclair ja hovimestari riensivät kumpikin taholleen riemuiten siitä,
että olivat saaneet tuumansa toteutumaan. Nyt ilmoitti kamarineitsyt
isännöitsijän. Kreivitär ei olisi kernaasti tahtonut ottaa vastaan
tuota tuimaa, nuorta miestä, joka useammin esiintyi hänen edessään
tylynä kuin iloisena ja tyytyväisenä, mutta taipui siihen kuitenkin
lopulta.
-- Mitä tahdotte? -- kysyi hän lyhyesti.
Mestari Pietari ei ollut hätäpoikia, kun oli käytävä vaikka karhun
kimppuun, mutta nyt tunsi hän rohkeutensa katoavan. Hän oli lukenut
niin kauniin läksyn matkalla; nyt hän oli sen kokonaan unhottanut ja
murahteli sekavasti jotakin, joka oli olevinaan onnentoivotusta kauniin
ilman johdosta.
-- Hyvä, hyvä, -- vastasi kreivitär kärsimättömästi. -- Oliko teillä
mitään muuta sanottavaa?
Mestari Pietari änkytti jotakin semmoista kuin että vuoden kasvu oli
varsin huono ja että niittyjen pitäisi saada vielä kasvaa, ennenkuin ne
niitettiin.
Kreivitär kadotti kärsivällisyytensä. -- Paha kyllä, ettei teillä ole
heiniä, -- sanoi hän, -- se on oma syynne. Vieraani tulevat niittämään
linnan niityn tänä päivänä. Jos kasvu on kovin niukka, niin niittäkää
likimmäiset niityt ja viekää niitetyt heinät linnan-niitylle. Minä
tahdon, että niitty on rehevän näköinen. Mainiemi on rikas; niityt
eivät saa olla köyhät. Hyvästi; tehkää niinkuin olen sanonut.
Ennenkuin mestari Pietari huomasikaan, oli hän jo linnanportaita
laskeutumassa. -- Kirottu pölkkypää! -- mutisi hän. -- Olinhan aikonut
niin kauniisti esittää asiani, olinhan aikonut avata kreivittären
silmät näkemään totuuden alusta loppuun. Kuinka hevoset käyvät
lihavimmilla niityillämme laitumella! Kuinka metsästäjät tallaavat
parhaat peltomme! Kuinka elo ei tee terää! Kuinka heinä näivettyy!
Kuinka katovuosi irvistelee kaikilla kedoilla! Kuinka nälkä kolkuttaa
kaikkia ovia! Kuinka röyhkeys meitä sortaa! Kuinka ahneus kiskoo meitä!
Kuinka laiskat, röyhkeät palvelijat pitelevät talonpoikia! Kuinka
kaikki tuhlataan! Kuinka väki napisee! Kuinka täällä valehdellaan!
Kuinka varastellaan! Kuinka Mainiemi menee häviötään kohti! Kuinka
kaikki työni hävitetään! Hyvä Jumala, ei minun, vaan sinun työsi!
Varjele sinä tätä onnettomuuden linnaa, etteivät ne päivät palaisi,
joista miehet ja äijät vielä peloissaan puhuvat!
Nämä sanat kuohuivat epäselvinä niinkuin etäisen kosken kohina
isännöitsijän leveästä rinnasta. Mutta ei ollut hänellä aikaa
kauemmin antautua näihin surullisiin ajatuksiin. Portaissa olivat
kamaripalvelijat juostessaan vähällä paiskata hänet kumoon; kartanolla
ahdistettiin häntä joka haaralta. Siellä kysyttiin kauroja, heiniä ja
tallisuojaa sadalle hevoselle, runsasta kestitystä vieraiden lukuisille
seurueille; viirejä torneihin; uusia lehtimajoja; uusia riemuportteja;
kaikkien linnan alustalaisten piti olla paikoillaan, juhlallisesti
puettuina, hyvin notkeina, kaikin mokomin _iloisen näköisinä_. Kaikki
varastot oli tyhjennettävä, kaikkien kellarien piti luovuttaa
sisällyksensä. Mainiemen piti näyttää rikkaalta, kreivilliseltä,
ruhtinaalliselta, kuninkaalliselta, samalla kuin puute jo sen
hökkeleihin hiipi, ja vaarat vaanivat sen loistavan ulkonaisen komeuden
takana.
Mestari Pietari oli suora ja rehellinen maanviljelijä. Hän ei voinut
käsittää, miten näin loistavasti kävi peittäminen noin uhkaavaa
häviötä. Mutta eräs ajatus oli hänen lohdutuksensa: -- Kreivin tultua
kyllä kaikki muuttuu paremmaksi! Kreivi on jalomielinen, kreivi on
rikas! Hän on ymmärtävä kansansa tarpeet! Ehkäpä hän viskaa tynnyrin
kultaa puutteen kitaan; ja enemmänkin kuin kultaa hän on luova säteen
ihmisyyden päivänvaloa tähän tyranniuden pimeyteen.
Mutta ken ei mestari Pietarin tavoin tuntenut kaikkia linnan
salaisuuksia -- joita ei hänkään täysin tuntenut -- se varmaankin kulki
iloisemmissa ajatuksissa ihanan kesäpäivän paisteesta nauttien. Tuossa
kohosi tuo komea linna viisine torneineen vihannan seudun yli niinkuin
koko valtakuntansa ympäröimä kuninkaan linna. Mainiemen sirkkuset
lauloivat lehdoissa; kesä oli niin myöhäinen, että luonto vielä eleli
kevään jälkiloistossa. Hiljaisina laineina keinui lahtien hopea rantain
vaiheilla. Kuusien tummat latvat humisivat menneen ajan muistoja;
koivujen vaaleissa kutrisissa haaveili tulevien keväitten toivo. Kaiken
sen, mitä inhimillinen ylpeys milloinkaan voi Suomessa saada aikaan,
sen oli se tässä koettanut toteuttaa; mutta sen komeutta komeammin, sen
ihanuutta ihanammin levitti luonto selkeän, heloittavan rauhansa pitkin
Mainiemen kukoistavia rantoja.