Kaksi päivää kului Mainiemessä suuria valmistuksia tehtäessä. Tunnustaa
täytyy, että hovimestari oli tavattoman ponteva mies. Kahtena, kolmena
hän liikkui, oli saapuvilla kaikkialla. Hänen käskiessään oli jokainen
käsi pakotettu tekemään työtä neljän edestä. Linna muuttui uskomattoman
lyhyessä ajassa kokonaan toisen näköiseksi. Työt tarkoittivatkin
ainoastaan ulkonäköä. Milloin täytettiin jokin seinän halkeama; milloin
peitettiin rapistunut paikka uudella maalilla; kaikki käytävät
siistittiin, somistettiin; kaikki paraatihuoneet verhottiin uusilla
tapeteilla; huoneisiin levitettiin kalliita mattoja; puutarhassa
pantiin suihkulaitos kuntoon; piha kaunistettiin nuorilla koivuilla,
jotka tosin olivat hakatut ja tuomitut muutamain päiväin perästä
lakastumaan -- mutta mitäpä siitä? Hovimestari oli niitä, jotka
katsoivat kuoren tärkeämmäksi kuin ytimen ja joiden mielestä hetken
loisto on pääasia, vähät siitä, joskin kaikki tulevaisuudessa
kuihtunee.
-- Hyvältä näyttää, -- sanoi hän, tyytyväisesti silmähtäen nopeasti
suoritetun työnsä hedelmiä. -- Enemmän kultaa -- enemmän, enemmän vain
pohjattomaan kuiluun. Kreivi on oleva tyytyväinen, työni menestyy! --
lisäsi hän hiljaa hymyillen ja samalla synkistyen.
Mestari Pietari oli ylen huonolla tuulella. Hän mörisi kuin kahlekoira
kaikille, joita kohtasi. Mitä enemmän hovimestarin otsa kirkastui, sitä
enemmän tilanhoitajan kasvot synkistyivät. -- Kurja Mainiemi! hän
huokaili.
Kolmannen päivän illalla oli kaikki väki juhlavaatteihin puettuna, ja
koko pihamaa ja melkoinen kappale tietä ripoteltu lehtiä ja kukkasia
täyteen.
Näin odotettiin ja odotettiin. Mutta Turusta tulevaa sanantuojaa, jonka
puolta tuntia ennen piti julistaa kreivittären tulo, ei kuulunutkaan.
Viimeinkin tuli hän myöhään yöllä tuoden sen sanoman, että oli
vastatuuli saaristossa ja että Tukholmasta lähtenyt laiva oli jäänyt
ankkuriin Korppooseen. Se oli tavallista silloin ja kauan sen
jälkeenkin, ennenkuin vielä tunnettiin höyryvoiman ihmeitä.
Useat odottavista nolostuivat. Mutta hovimestari katsoi asiaa toiselta
kannalta. -- Meillä on vielä yksi päivä, -- sanoi hän, -- ja se on
käytettävä. Enemmän kultaa, vielä enemmän.
Ja Turusta pantiin noutamaan kalliita maljakoita kukkineen ja
harvinaisine kasveineen, jotka asetettiin pitkin portaita ja käytäviä;
riemuportteja, köynnöksiä ja lehdityksillä koristettuja, rakennettiin
tien yli, ja noille kuudelle metsästäjälle valmistuivat heidän uudet,
hopeakudoksilla koristetut samettipukunsa. Mutta vieläkin yhden päivän
viipyivät odotetut, ja sitten taas päivän ja jälleen päivän,
vastatuulen tähden. Ja yhä kylvi hovimestari kultaa menemään,
ja joka päivä hakattiin uusia koivuja ja hankittiin uusia kukkia,
ja päivä päivältä kasvoivat komeus ja laitokset kreivittären
vastaanottoa varten. Hovimestari meni innoissaan niin pitkälle,
että maalautti punaiseksi kaikkien seudun talonpoikaistupien maantielle
päin olevat seinät. Yksin aidatkin koristeltiin viireillä ja
pihlajankukka-kiehkuroilla, jotka levittivät hurmaavaa lemua. Mutta
teille kokonaisen penikulman päähän linnasta ruiskutettiin vettä pölyn
poistamiseksi.
Ja viimein seitsemäntenä päivänä hovimestarin tulon jälkeen saapui
iltapäivällä sanansaattaja vaahtoisen hevosen selässä ja julisti, että
kreivitär Bertelsköld oli ennen iltaa oleva täällä, oltuaan
päivällisillä Turussa maaherran, vapaaherra Lorenz Creutzin tykönä.
Nyt ei tarvinnut kauemmin epäillä. Neljä kertaa oli hovimestari
harjoittanut linnan alustalaisia innostustaan ilmaisemaan, nyt
vaadittiin sitä vielä viidennen kerran. Kello seitsemän aikana illalla
näkyivät neljät kreivilliset vaunut tulevan, kaksi esiratsastajaa ja
neljä ratsastavaa lakeijaa jäljessä saattovartijoina. Ilta oli kaunis,
ja hauskan vaikutuksen tekivät laitokset. Niin pitkälle kuin silmä voi
seurata tien mutkia, oli kaikkialla pelkkää vihannutta, kukkia,
lehdityksiä, kunniaportteja ja juhlapukuja, hattuja huiskuteltiin ja
hurraahuudot kaikuivat. Ei olisi keisarinnaakaan voitu näin
maalaiskylässä sen suuremmalla komeudella ottaa vastaan.
Kun neljän valkoisen hevosen vetämät etumaiset vaunut ajoivat linnan
portista sisään, annettiin merkki ja sinikeltainen Bertelsköldien
vaakunalla merkitty viiri nousi jokaiseen linnan viiteen torniin, ja
puolella tusinalla vanhoja, rannalle asetettuja tykkejä ammuttiin
tulijain tervehdykseksi. Seurakunnan kirkkoherra, isä Johannes, oli
ehdottanut, että kreivitär otettaisiin riemuvirrellä vastaan, mutta
hovimestari oli sen kieltänyt, ja arvoisa kirkkoherra sai, ainoastaan
sillä ehdolla että tekisi sen hyvin lyhyesti, luvan tervehtää linnan
emäntää hengellisellä tervetuliaispuheella.
Isä Johannes teki tehtävänsä parhaan ymmärryksensä mukaan. Se ihme
tapahtui, että puheessa oli vain kuusi tahi seitsemän latinalaista
puheenpartta, mitkä olivat sen ajan parhaita kaunopuheisuuden
koristuksia, mutta sitävastoin sovelias lukumäärä raamatunlauseita. Hän
vertasi kreivitärtä Saaraan, Aaprahamin vaimoon, joka palvelijoineen
samosi luvattuun maahan, ja toivotti, että Rebekan ja Raakelin siunaus
vihmasateen tavoin lankeisi armollisen rouvan ja kaiken hänen perheensä
päälle. Hän vertasi hänen lapsiansa Saaronin liljoihin ja Kidronin
kukkasiin, _flor es in horto Domini_, ja toivotti että Salomon viisaus
ja Gideonin urhoollisuus tulisi heidän ajalliseksi perintöosakseen,
mutta kunnian kruunu heidän iankaikkiseksi omaisuudekseen. Eikä
unhottanut hän verrata itseään Jaakopin huoneen ovenvartijaan ja lausui
mielevästi sen toivomuksen, että, jos se oli Jumalalle otollista,
täällä, heidän kreivillisten armojensa turvissa, hunajaa ja mannaa
sataisi näiden Mooseksen lapsien päälle heidän vaivainsa korvessa
ja ... ja...
-- Mutta lopettakaahan jo, isä Johannes, muutenhan teette meistä
kaikista juutalaisia, -- kuiskasi hovimestari huolestuneena nykäisten
kirkkoherraa kauhtanasta. -- Ettekö näe, että hänen armonsa jo alkaa
tuskastua?
Ylhäisen kreivittären kauniissa kasvoissa näkyi todellakin jo
kyllästymisen ensi oireita. Hän, jonka vuoksi kaikki tämä komeus oli
hankittu ja jota tervehdittiin näin kaunopuheisilla vertauksilla,
näytti olevan keskikokoinen nainen, tuskin yli viidenkolmatta vuoden,
vaikka hän vanhimman poikansa rinnalla oli arvattava vähintään
yhdenneljättä ikäiseksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, miltei
kärsivät, erinomaisen hienot ja säännölliset, hyvin lempeät, vaikkakaan
eivät suorastaan kauniit; silmät siniset, tukka vaalea, otsa avonainen,
ja etenkin suu erinomaisen kaunis helmivalkeine hampaineen. Hän oli
puettu pitkään, vaaleanharmaasta sametista tehtyyn, kultahakasilla
varustettuun ja kalliilla turkiksilla sisustettuun matkakaapuun, joka
kyllä tuntui vähän liian varovaiselta tähän vuodenaikaan;
koristelematon musta hattu ja valkoinen harso enensivät vielä kasvojen
tavatonta kalpeutta, joihin kumminkin vieno puna ilmaantui, hänen
keskeyttäessään ujostelevan kirkkoherran onnentoivotukset sanomalla: --
Paljon kiitoksia, hyvä kirkkoherra!
Sitten kääntyi hän, vaunun astuimella vielä seisoen, lukuisan, vaunujen
ympärillä tungeksivan väkijoukon puoleen, ja sanoi äänellä, joka oli
kovin heikko kuuluakseen muille kuin likinnä seisoville: -- Kiitän
teitä kaikkia, hyvät ihmiset, hyvästä tahdostanne, ja toivon, että
arvoisan kirkkoherranne toivomukset Jumalan avulla tulevat toteutumaan.
Uusi riemuhuuto remahti vastaukseksi näihin sanoihin, vaikkeivät
etempänä olevat tietäneetkään, mistä syystä nyt taas huudettiin. Mutta
ympärillä seisovat olivat huomaavinaan, että kreivitär oli lausunut nuo
harvat sanat tosin kyllä lämpimästi ja lempeästi, mutta kuitenkin
tuolla omituisella alentuvalla tavalla, joka osoitti, ettei hän
niinkään suuresti hämmästynyt kaikista näistä hänen kunniakseen
tehdyistä laitoksista, vaan päinvastoin näkyi hyvinkin tottuneen
semmoisia alamaisen huomaavaisuuden osoituksia ottamaan vastaan.
Niinpiankuin voi tehdä sen ketään loukkaamatta, vetäytyi kreivitär
huoneihinsa linnaan, jossa hänet otti vastaan Kreeta muori;
väkijoukolla oli sen sijaan yltä kyllin huvia hänen seurueensa
tarkastamisessa. -- Kuka on tuo pitkä, laiha ja mustaverinen nainen,
jonka käsivarteen hänen armonsa nojaa? -- kysyi Riitta-muori eräältä
hätiköivältä kamaripalvelijalta.
-- Hänen armonsa seuranainen, muuan köyhä neiti Sinclair, -- vastasi
kamaripalvelija.
-- Kah kaikkiakin, -- sanoi Riitta, luulinpa häntä ainakin
paroonittareksi; hän näyttää yhtä ylhäiseltä kuin hänen armonsa itse.
Entä tuo toinen ruudukkaiseen villakaapuun puettu nainen, kuka hän on?
-- jatkoi Riitta, osoittaen erästä vaaleaveristä ja hyväluontoisen
näköistä, mutta niin nuoreksi miltei liian lihavaa tyttöä.
-- Neiti Linderoth, armollisen neidin opettajatar, -- kuului lyhyt
vastaus.
-- Senpä olisin saattanut kysymättäkin arvata, -- sanoi Riitta; -- ei
ole siinä tytön tyllerössä enemmän aatelista verta kuin minussakaan.
Mutta katsokaapas, tuolla auttaa hän pikku neitiä vaunusta. Jumala
siunatkoon sitä lasta, mikä kaunis Jumalan enkeli hän on! Ja kuinka hän
on mammaansa! Ja tuo, joka yhdellä hyppäyksellä vaunuista laskeutui,
totta se lienee vanhin kreivi, pikku Torsten! Ja kuinka iso ja komea
hänestä on tullut! Ja kuinka hän on pappaansa!
-- Pitäkää suunne kiinni, ystäväiseni, -- tiuskaisi kamaripalvelija, --
älkääkä vaivatko heidän armojensa korvia tyhmillä lörpötyksillänne.
Muuten sanon teille, ettei se olekaan kreivi Torsten, vaan nuori kreivi
Kustaa Aadolf. Kyllä ei kreivi Torsten hyppäisi vaunusta sillä lailla!
Ne kaksi lasta, jotka olivat istuneet opettajattaren kanssa toisissa
vaunuissa, ansaitsivatkin, ainakin ulkonäkönsä puolesta, Riitta-muorin
heihin tuhlaaman kiitoksen. Ebba-neiti oli äitinsä ilmeinen kuva, jota
kaunistivat lapsuuden tuoreus ja hyväntahtoisuus. Vaikka kreivittären
kasvot muuten olivatkin miellyttävät, puuttui niistä tuo hyväntahtoinen
piirre. Kustaa Aadolf Bertelsköld taas oli reipas, voimakas, tulinen,
hilpeä ja vallaton poika, tukka musta kuin isällä, niin musta, että se
miltei sinerti, silmät mustat ja elävät, ruumiinrakenne hänen
vuosikseen vahva ja jäntevä. Vaunuista alas hypättyään juoksi hän ensi
töikseen taputtamaan hevosia kaulalle, kaatoi sivumennen erään
kamaripalvelijan jalkakammilla kumoon, sieppasi sitten sisarensa
vyötäisistä kiinni ja kantoi hänet ylös suuria rappusia harpaten kaksi
kolme porrasta kerrallaan. Kaiken tämän suoritti hän muutamissa
silmänräpäyksissä.
Kolmannessa vaunussa istui kreivi Torsten opettajansa kanssa. Torsten
Bertelsköldin ulkonäkö ei herättänyt katselijain huomiota likimainkaan
niin paljon kuin veljen ja sisaren. Hän vivahti sekä isäänsä että
äitiinsä, tukka oli vaalea ja silmät ruskeat, muuten näkyi hänessä
jonkinlaista ylpeyttä yhdistettynä tunteelliseen, heikkohermoiseen ja
kivulloiseen ulkomuotoon. Nuorukainen hän oli, 14:n vanha, mutta näytti
paljon vanhemmalta. Hän istui paksuun, turkiksilla sisustettuun kaapuun
käärittynä, nojasi, vaunusta astuessaan, opettajansa olkapäähän ja
astui kartanon poikki miltei horjuvin askelin, tervehtimättä ketään
ympärillä seisovista. Opettaja, maisteri Schönberg, vanhaa, mutta
köyhtynyttä ja rappiolle joutunutta aatelista sukua, näytti olevan noin
40-vuotias mies, laiha, kalvakka ja kuivan näköinen.
Neljännessä vaunussa istui neljä kamarineitsyttä vaalimassa
kaikenlaisia huviksi ja hyödyksi aiotuita kaluja, joista mainittakoon
kaksi sylikoiraa, Ebba-neidin mielikissanpoika, marakatti nimeltä
Bobbo, kaksi papukaijaa ja eräs hollantilainen kääpiö nimeltä Dick.
Jäljessä tuli vielä useita kuormavaunuja kuljettaen kaikenmoisia
kesätarpeita, joista ei mitään ajan ylimykselliseen ylellisyyteen
kuuluvaa saanut puuttua. Katselijat eivät kyllästyneet töllistelemästä
noita kummallisuuksia, joista useat olivat heille nimeltäänkin
tuntemattomia. Enintä huomiota herättivät kumminkin kääpiö, marakatti
ja papukaijat. Mutta näidenkin maine oli vielä himmenevä.
-- Kas, mimmoinen pieni ja nätti herra! -- Mikä sen pikku herran nimi
on? -- huudahti Riitta-muori mielinkielisesti, kumartuen vaunuun
katsomaan, paremmin nähdäkseen marakattia, joka istui siellä, korea
hattu päässä, loukkoon kyyristyneenä. Bobbo arvattavasti luuli tätä
kehoitukseksi likemmän tuttavuuden tekemiseen, sillä yksi hyppäys vain,
hän istui kahdareisin Riitta-muorin niskassa ja alkoi käherrellä hänen
hiuksiaan tavalla semmoisella, että ämmä lähti kohti kurkkuaan parkuen
juoksemaan, luullen paholaisen ihka elävänä hänen selkäänsä hypänneen.
Sanna-muori, joka oli ollut Turussa ja kiilloittanut piispavainajan
kauluksia, oli useammin kuin yhden kerran nähnyt marakatteja torilla
näyteltävän ja alkoi ylenkatseellisesti puhua "ihmisistä, jotka eivät
ymmärtäneet erottaa ihmisiä eläimistä". Sentähden, kun pieni Dick,
kääpiö, aikoi astua vaunusta ulos, piti Sanna-muori varansa, otti hänet
syliinsä, silitteli häntä kuin kissaa ja sanoi: Kis, kis, kuinka
kauniit vaatteet sillä on, oi oi, niin kaunis takki, kissa mirriseni!
-- Mutta Dickistä mokomat mairittelut eivät olleet ollenkaan mieleen,
hän iski kyntensä ällistyneen ämmän poskiin ja huusi vihasta tirskuen:
-- Kissa olet sinä itse enkä minä, sen tuhannen naaras!
Jos Riitta-muori parkui vast'ikään, niin parkui nyt Sanna-muori
kymmentä kertaa kovemmin. Ämmän huudoista syntyneen hälinän kestäessä
kuului kavion kapsetta portilta, ja kartanolle ilmestyi kuusi pulskeata
ratsuhevosta, kukin ratsupalvelijansa kanssa, sekä niiden etunenässä
murjaani, koreaan, hopealla kirjattuun jakkuun puettu, mutta musta kuin
synti. Kauhistus oli yleinen; katselijat hajausivat joka haaralle. Joko
nyt murjaani närkästyi herättämästään inhosta tai tahtoi hän huvikseen
vielä enemmän pelästyttää taitamatonta joukkoa, hän irvisti julmasti ja
pisti kielensä ulos näyttäen kaksi riviä valkoisia ja teräviä hampaita.
Alettiin huutaa, manata ja rukoilla. Sanna-muori toipui toki siksi,
että ennätti saada mietityksi, miten perkele tietystikin kulkee mukana
siellä, missä ihmiset ovat kissoiksi muuttuneet ja kissat ihmisiksi;
mutta, lisäsi hän riemuiten, pappia se kuitenkin pelkää; eipähän
tohtinut tulla tänne, ennenkuin sen jumalanmiehen puhe oli loppunut.
Oikeastaan oli asianlaita niin, että murjaani, jolla oli tuo musta nimi
Nero, oli kreivittären tallimestari ja oli hiljalleen tullut
jäljestäpäin Turusta, ratsuhevosia kuljettaen.
Linnaan tulonsa jälkeisenä aamuna istui kreivitär Bertelsköld komeassa
sänkykamarissaan, katsellen Mainiemen salmen ihanaa näköalaa
sill'aikaa, kun hänen kamarineitsyensä asetteli hänen tuuheaa tukkaansa
ylös samalla tarkkuudella, kuin jos olisi ollut mentävä loistaviin
juhlapitoihin Ruotsin pääkaupungissa. Pöydällä kreivittären edessä oli
hopeinen tarjotin ja sen päällä kiinalaiset posliinikalut, joista hän
vast'ikään oli suklaata aamujuomakseen nauttinut; hänen kullalla
kirjattuihin tohveleihin pistetyt jalkansa lepäsivät vaatetuspöydän
eteen asetetulla silkkityynyllä, ikäänkuin ei pehmeä persialainen
mattokaan olisi ollut kyllin hieno ja lämmin sitä tallaavalle jalalle.
Viereisestä huoneesta kuului papukaijain ilkeää kuherrusta, joka
kokonaan olisi estänyt linnunlaulun rannan koivuista kuulumasta, vaikka
tämä olisikin voinut tunkea huolellisesti suljettujen ikkunain läpi.
Kello oli 7:n paikoilla, ja luonto loisti niinkuin se vain voi kesäkuun
kosteisena aamuna loistaa. Ihana oli näköala tuuheille, lehväisille
rannoille päin, joiden välitse peilikirkkaat lahdelmat luikertelivat
niinkuin hopeanauhat vaaleanvihreällä samettimatolla. Meri, tuo valtava
ja iso, joka syvinä hyökyinä kohoili tuolla taampana, oli tänne
lähettänyt ainoastaan leppeimmät tyttärensä, nuo kaidat lahdet ja
salmet, jotka armaasti syleilivät pihlajilla, koivuilla ja kukkivilla
tuomilla reunustettuja niemiä ja saaria.
-- Vedä ikkunaverho paremmin syrjään, Kaarina, -- sanoi kreivitär
ihastuksissaan tuosta lumoavasta näköalasta. -- Bertelsköld oli
oikeassa, -- lisäsi hän ajatuksiinsa vaipuen -- tämä maa, niin
köyhä kuin onkin, on kuitenkin ihana, miltei yhtä ihana kuin
Länsi-Göötanmaani.
-- Teidän armonne älköön vilustuttako itseään, -- virkkoi kamarineitsyt
mielipalvelijan toimeliaalla tuttavuudella. -- Oi, taivaan kirkkaus,
kuinka teidän armonne tänäpäivänä on kaunis, oikein ihastuttava; lyön
vetoa, että kreivi sanoisi samaten. Kukapa olisi uskonut, että tuo
ilkeä merituuli ja tämä kylmä Suomen ilma tekisi niin hyvää teidän
armollenne! Anteeksi ... vielä yksi kihara ... kas noin. Mutta
kannattaako todellakin olla noin viehättävä näille tyhjille seinille
tai tuota ikävää pappia tai noita muita tomppeleita varten tässä
moukkain maassa. Oi, teidän armonne!
-- Mitä huokaat, hupsu!
-- Oi, teidän armonne, Suomi on sittenkin iljettävä maa, minkätähden
piti meidän tänne lähtemän? Erämaita ja mäntymetsiä, noita joka kannon
takana, entä sitten kieli, kiks, kaks, kuks! Ajattelen Ranskanmaalla ja
Italiassa suorittamiamme matkailuja. Siellä voi ihastua maalla asumaan.
Missä ikänä käveli, sai oikein kylpeä kukkasissa ja tuoksuissa; hunajaa
kaikilla huulilla, joka askelella markiisi, joka pensaassa kreivi. Oli
se sentään viehättävä, se kaunis kreivi d'Ayrac Rouenissa.
Kamarineitsyt odotti, että hänen rohkea huomautuksensa loihtisi
hymyilyn kreivittären huulille tai punan hänen poskilleen, mutta sen
sijaan näkyi äkillinen kalpeus kreivittären kauneilla poskilla. --
Missä Sinclair on? -- kysäisi hän keskeyttäen.
-- Näen hänen tulevan tuolla puutarhassa. Hän kävelee kirja kädessä; ei
hän näe eikä kuule. Mutta ... hän seisahtuu, hän näyttää
hämmästyneeltä. Niinpä tosiaankin, hän huutaa apua. Hän hosuu
ympärilleen tulipunaisella saalillaan ... hän juoksee ... ei kukaan
kuolevainen ole tätä ennen nähnyt neiti Sinclairin juoksevan! ... nyt
hän taas seisahtuu. Mutta mikä on hänellä hätänä? Mutta katsokaa,
teidän armonne, katsokaahan. Tämä on kovin hullunkurista!
Ja vallaton kamarineitsyt remahti niin makeaan nauruun, ettei
kreivitärkään malttanut olla ikkunan luo tulematta. Itsensäkin täytyi
hänen hymähtää sille, mitä näki. Neiti Sinclair seisoi puutarhan muurin
vierellä, mistä hän ei enää päässyt eteen eikä taakse, ja hosui
riivatusti punaisella saalillaan ympärilleen, peloittaakseen pois
kalkkunakukkoja, jotka kaulat kurollaan ja pyrstöt levällään häntä
ahdistivat; ja jota enemmin hän saalilla hosui, sitä hurjemmiksi hänen
höyhenpukuiset vihollisensa kävivät.
-- Olenpa varma siitä, että kaikki tyyni on Kustaa Aadolfin ilveitä, --
sanoi kreivitär voimatta pidättää nauruaan, vaikka olikin pahastunut.
-- Juokse alas, Kaarina, ja pelasta neiti; lähetä tänne tuo huimapääni,
jos näet hänet.
Kaarina meni ja tuli kohta takaisin Kustaa Aadolfin ja pelastetun
neidin kanssa; tämä jälkimmäinen oli närkästyksestä yhtä punainen kuin
hänen saalinsa. Paikalla pidettiin tutkinto. Kustaa Aadolf selitti
olleensa tallissa Neron kanssa hevosia ruokkimassa. Sitten oli hän
ollut isännöitsijän kanssa pellolla ja koettanut "opetella kyntämään."
Sitten oli hän sattunut aukaisemaan puutarhan portin kalkkunoille...
-- Sen teki kreivi tahallaan, kun näki minun siellä kävelevän, -- sanoi
neiti terävästi.
-- Niin, -- sanoi Kustaa Aadolf rohkealla suoruudella, joka sopi
hänelle oivallisesti, -- minun kävi sääliksi, että neidin piti kävellä
niin yksinään, ja tahdoin hankkia neidille sopivaa seuraa.
Jos äidin sydän olikin taipuisa puolustamaan kaunista, mustasilmäistä,
iloisen ja rohkeamielisen näköistä pahantekijää, niin kreivitär toki
ymmärsi sen mestarillisesti salata. -- Aatelismiehen ei sovi oppia
tapojaan tallissa, -- sanoi hän ankarasti, -- ja vielä vähemmän astua
kuin talonpoika auran perässä. Sitäpaitsi olet käyttäytynyt
sopimattomasti neiti Sinclairea kohtaan. Tahtoni on, että pyydät
häneltä anteeksi.
Kustaa Aadolf puri huultansa. -- Pyydän _teiltä_ anteeksi, äitini! --
sanoi hän.
-- Mutta minä vaadin, että pyydät anteeksi _neidiltä_.
Poika oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän sukkelasti: -- Ei,
äitini, aatelismiehen ei sovi pyytää anteeksi siltä, jota kalkkunat
ovat ahdistaneet. Luuletteko minun olevan velvollinen antamaan neidille
hyvitystä? Olkoon, en kieltäydy siitä, jos hän tahtoo tapella kanssani.
Tuskin huomattava hymy ilmaisi, että heikko äiti, jonka lujuus oli
enemmän näennäinen kuin todellinen, vaivoin voi pysytellä ankarana.
Samassa tuli vanhempi veli, kreivi Torsten, ja kuuli tuon taistelu
vaatimuksen. -- Kustaa ei pelkää muuta kuin yhtä vihollista, -- sanoi
hän, -- ja se on ikävyys.
-- Olet oikeassa, -- sanoi äiti, iloisena keksiessään keinon, joka oli
hänen lemmikkiään vähemmän nöyryyttävä. -- Suvaitkaa, neitiseni,
_minun_ pyytää anteeksi uppiniskaisen poikani puolesta. Mutta sinä,
Kustaa Aadolf, menet heti kohta ylös huoneeseesi ja pysyt siellä iltaan
asti arestissa. Se olkoon rangaistuksesi tällä kerralla.
Tuomittu pahantekijä kumarsi kankeasti ja totteli. Tuskin oli hän
tullut huoneesta ulos, ennenkuin pieni Ebba, joka oli kuunnellut oven
takana, lensi häntä kaulaan ja itku kurkussa huudahti: -- Älä ole
pahoillasi, Kustaa, tahdon olla koko päivän luonasi. Kaikki vauvani
haen sinulle, kun vain lupaat, ettet, niinkuin viimeksi, ripusta niitä
pellinnauhaan.
-- Anna minun olla, -- sanoi poika äreästi. Mutta heti sen jälkeen
katui hän, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. -- Kyllä olisi
sinulla hauskempi siellä ulkona, -- sanoi hän, -- mutta tule kumminkin.
Oletpa oikein hyvä, kun huolit minusta. En koskaan enää tee vauvoillesi
pahaa.
Veli ja sisar menivät yhteiseen arestiinsa. Mutta makuuhuoneessa syntyi
neuvottelu kreivittären, hänen seuranaisensa ja kreivi Torstenin
välillä.
-- Kustaa Aadolf on kovin taipuisa pahoihin tapoihin, -- sanoi äiti
puolustaen. Vahinko, ettei hänellä täällä Mainiemessä ole sen parempaa
seuraa kuin palvelijat ja talonpojat.
Neiti Sinclair, joka vielä oli suutuksissaan, tahtoi sanoa sanan linnan
alustalaisten kovin itsenäisestä käytöksestä. Hän oli juuri puutarhassa
ihastuksekseen lukenut erästä Scudéryn uutta romaania, kun häntä
äkkiarvaamatta oli alettu ahdistaa ... ja siinä oli hän nähnyt
puutarharenkien vähän matkan päässä hänestä olevan työssä, mutta ei
yksikään ollut jalkaansa liikauttanut hänelle avuksi tullakseen. Olipa
vielä isännöitsijäkin kulkenut juuri silloin pihan poikki ja --
uskaltanut nauraa...
Torsten otti tämän muistutuksen varteen tavalla, joka oli osoituksena
niistä sukuylpeistä periaatteista, mitkä hän aikaisin oli
opettajaltaan, ehkäpä osaksi isältäänkin imenyt.
-- Mainiemestä, -- sanoi hän, -- on kovin kauan puuttunut paikalla
asuvaa herraa. Väestö on tottunut elämään omin päinsä; sen täytyy
tottua siihen vallanalaiseen asemaan, joka sille kuuluu. --
Isännöitsijä ei ollut hänestä vastenmielinen; hän näytti olevan kelpo
mies, mutta kovin itsevaltainen. Hovimestari oli kertonut vallan
moitittavasta uppiniskaisuudesta. Semmoista olisi toiste estettävä
tapahtumasta.
Kreivitär katseli mietteissään ihanaa näköalaa. -- Anna sanoa
isännöitsijälle, -- sanoi hän huolettomasti, -- ettei hän vast'edes
opeta Kustaa Aadolfia kyntämään. Anna sanoa hänelle, että alamaisuus,
ulkonainen ja sisällinen, on hänen ja hänen väkensä velvollisuus. Tule,
Torsten, ja katso tuonne! Näetkö tuon, tuolla lehtipuiden latvojen
takana? Se on meri, Torsten! Oi, kuinka suuruus on ihana, kun se
ymmärtää olla lempeä!
Torsten katsoi merelle. Hän huomasi ristiriitaisuuden äitinsä sanoissa,
ja vastasi tavalla, jota ei olisi odottanut hänen ikäiseltään: --
Mutta, äitiseni, eikö suuruuden suurin velvollisuus ole olla suuri?
-- Juuri senpä tähden, -- sanoi kreivitär, -- sen ei tarvitse halveksia
mitään muuta rinnallaan. Näetkö, Torsten, tämä on se Suomenmaa, jota on
kuvailtu meille niin autioksi ja jylhäksi. Minusta se kuitenkin on sekä
ihana että suurenmoinen.