Outo tulija, joka niin käskevästi keskeytti kahakan linnan pihalla,
näytti olevan hiukan viidennelläkymmenellä oleva mies; lyhyt ja laiha
oli hän varreltaan, eikä ensi katsannolta juuri kunnioitusta herättävä.
Mutta jos seurailit hänen pienten, teräväin silmäinsä vilkkaita
liikkeitä, ja jos panit merkille sen rohkean, miltei röyhkeän
päättäväisyyden juonteen, mikä oli hänen ohuen ylähuulensa ympärillä,
niin aavistit, ettei häneltä puuttunut kykyä keksiä rohkeita tuumia,
eikä tarmoa niitä toteuttaa, olivatpa ne sitten hyviä tai pahoja. Mies
oli puettuna ruumiinmukaiseen, vähän kuluneeseen, vihreään ihokkaaseen,
josta, ynnä lyhyestä kuvetapparasta, saattoi arvata hänet
metsästäjäksi; mutta metsästyspyssyn asemesta pistivät hänen vyöstään
esiin kahden pienen terserolin perät, lyhyt, harmaa matkakaapu oli
heitettynä hänen hartioilleen, ja vaaleanruskeata, vähän punertavaa
tukkaa peitti leveälierinen, hopeasoljella koristettu, mutta töyhdötön
hattu.
Muukalaisen äänessä oli jotakin läpitunkevan terävää, mikä vaikutti,
että hänen ensimmäiset sanansa, vaikka matalasti sanotut, kuitenkin
kuuluivat hyvin selvästi pihan yli ja saattoivat sekä isännöitsijän
että työntekijät ehdottomasti katsahtamaan taaksensa. Samassa
muukalainen tunnettiinkin, sillä hän oli käynyt linnassa useita kertoja
ennenkin, vaikka viime käynnistä jo oli vuosia kulunut, eikä hän ollut
odottamaton nytkään. Hiljainen hämmästyksen humahdus kuului
väkijoukosta: -- Se on hovimestari, -- kuiskittiin.
Mestari Pietari punastui, tervehti kohteliaasti ja näytti joutuneen
hämilleen. -- Älkää pahastuko, herra Niilo, -- sanoi hän; -- täällä oli
vähän riitaa työntekijäin kesken, mutta se on jo sovittu. --
Muistettava on, että herran arvonimeä siihen aikaan annettiin harvoin
muille kuin aatelisille tai muille ylhäisille miehille ja että, kun se
annettiin jollekin alhaisemmalle henkilölle, se oli tavatonta
kohteliaisuutta, joka osoitti joko pelkoa tai suuria ajatuksia henkilön
arvosta ja merkityksestä.
-- Kysyn, kuka täällä käskee? -- uudisti hovimestari miltei
pilkallisesti. -- Kuka sinä olet, mies? On kuin olisin sinut ennen
nähnyt.
-- Arvatenkin, ja useammin kuin yhden kerran, -- vastasi Pietari
närkästyneesti, punastuen aina korvalehtiään myöten. -- Siihen aikaan
kun ruokkosin kreivin mustaa tammaa, ei Niilo Janssen ollut vielä liian
hyvä sen häntää typistämään.
Pikaisella, tuskin huomattavalla vilkaisulla katsahti hovimestari
entistä toveriaan päästä jalkoihin, mutta tämä silmäys ilmaisi kyllin
selvästi, että Pietari oli saanut vaarallisen ja leppymättömän
vihamiehen. Huolimatta tilanhoitajan rohkeasta vastauksesta, kääntyi
herra Niilo vieraiden työntekijäin puoleen ja vaati heitä selittämään
linnan pihalla tapahtuneen hälinän ja kapinan syytä. Kahdesti
ei näiltä tarvinnutkaan kysyä ja tietysti he esittivät asian niin,
että syy kokonaan tuli olemaan Yrjön, talonväen ja viime lopussa
isännöitsijänkin.
Hovimestari kuunteli tätä esitystä. Sitten kääntyi hän kylmästi mestari
Pietarin puoleen ja sanoi äänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut,
ällistynyttä Yrjöä osoittaen: -- Paneta tuo mies kaakinpuuhun kiinni ja
annata hänelle kaksikymmentä paria selkään.
Kunnon isännöitsijä tunsi veren yhtä äkisti hyökkäävän pois poskiltaan
kuin se vast'ikään oli niihin töytännyt, ja hämmästyksestä kalpeana
änkytti hän: -- Se ei voi olla aikomuksenne, herra Niilo!
Hovimestari katseli häntä ylenkatseellisesti ja viittasi sitten
kädellään, että rikollinen oli viipymättä kiinni otettava. Kaikkia
läsnäolevia pudistutti. Heistä tuntui niinkuin vanhan mestari Aatamin
aika jälleen olisi palannut kaikkine laittomine hirmuineen, jolloin
ihmisten onni ja menestys tutkimatta ja tuomitsematta asetettiin raa'an
mielivallan alaiseksi.
Mestari Pietari rohkaisi mielensä. -- Peruuttakaa käskynne, herra Niilo
-- sillä ette voi puolustaa sitä Jumalan, ette ihmisten ettekä
kreivinkään, armollisen herramme edessä. Muurari Yrjö on tehnyt
tyhmyyksiä, sitä en tahdo kieltää, mutta hän on vapaa käsityöläinen
eikä kuulu linnan alustalaisiin. Ja vaikka hän niihin kuuluisikin, niin
ei hän sentähden ole orja, jota saa häväistä ja lyödä mielivaltaisesti.
Jos hänet on rangaistava, niin on häntä lain tuomiosta lyötävä, herra
Niilo, eikä teidän käskystänne, vaikka olisitte seitsemän kertaa
äreämpi näöltänne, kuin näytätte olevan. Haastattakaa hänet käräjiin,
sitä vastaan minulla ei ole mitään, mutta niin totta kuin nimeni on
Pietari, niin ette sitä ennen koske häneen sormellannekaan, sen takaan.
Isännöitsijän miehevät sanat vaikuttivat kaikkiin muihin, mutta eivät
siihen, jota ne tarkoittivat. Hyväluontoisten saksalaisten
oikeudentunto heräsi: -- Ist schon gut, Ihre Gnaden! -- he sanoivat; --
lassen wir den armen Teufel laufen.
Tukholmalaisetkin, jotka kyllä olivat käsirysystä vast'ikään
kiihtyneet, mutta kuitenkin olivat rehellisiä miehiä, jotka kuninkaan
omain silmäin alla olivat tottuneet näkemään lain vallitsevan ja
korkeiden herrain itsevaltaisuutta hillittävän, menivät muurarin
puolelle ja arvelivat, että mies kyllä ansaitsi saada selkäsaunan
ystäväin kesken, mutta ei millään muotoa julkista rangaistusta niinkuin
tavallinen pahantekijä.
Mies, joka näin näki käskyjään yhä useammalta taholta vastustettavan ja
jolla silminnähtävästi oli tarkoituksena polkea isännöitsijän arvoa
valitsemalla Yrjöparan uhrikseen, kuunteli näöltään välinpitämättömästi
ympärillä seisovain vastaväitteitä, ikäänkuin katsoen niihin
vastaamisen halventavan itseään. Kun hovimestari mielestään oli
tarpeeksi kuunnellut, katkaisi hän jyrkästi saksalaisten, ruotsalaisten
ja suomalaisten kauniit puheet kysymällä lyhyesti, tahdottiinko häntä
totella vai ei.
Sille, joka ei likemmin tuntenut hovimestaria, tämä kysymys tuli aivan
äkkiarvaamatta, juuri silloin kun jo luultiin hänen taipuneen
leppeämpään menettelyyn. Mestari Pietari oli yksi niitä. Hän jäi
sanatonna seisomaan; muut niinikään. Mutta ei yksikään käsi eikä jalka
liikahtanut ankaraa käskyä tottelemaan.
Herra Niilo näytti sitä aavistaneen. Tuhlaamatta sen enempiä sanoja
noille, joita hän piti niin paljon halvempina itseään, otti hän esiin
lyhyen pillin, semmoisen, jota metsästäjät käyttävät pyitä
houkutellakseen, ja vihelsi -- lyhyen, kimakan vihellyksen, joka pahaa
ennustavasti vihlaisi keräytyneen väkijoukon korvia. Pian sen vaikutus
nähtiinkin. Kuusi metsästäjää, kaikki samanlaisilla aseilla
varustettuja kuin heidän herransakin, astui portista sisään.
-- Sitokaa tuo lurjus likimmäiseen puuhun, -- sanoi hovimestari Yrjöä
osoittaen, -- ja antakaa hänelle neljäkymmentä paria.
Käsky oli lyhyt, mutta ei sen toimeenpanokaan tällä kertaa viipynyt.
Metsämiehet tarttuivat hämmästyneeseen muurariin käsiksi, ja ennenkuin
kukaan ympärillä seisovista ajattelikaan nostaa kättänsä häntä
puolustaakseen, oli mies jo pois vietynä ja tuomiota pantiin jo täyttä
päätä täytäntöön.
Oliko se pelkuruutta? Oliko se hätäytymistä? Suomalaisen luonne on
hidas. Joukko ei ollut arvannut odottaa syrjäisten sekaantumista asiaan
ja antoi ensimmäisessä neuvottomuudessaan häkellyttää itsensä.
Ainoastaan saksalaiset mutisivat kreutz-sappermenttiään ja
tukholmalaiset ilmaisivat säälinsä suomalaisia kohtaan tavalla, joka
oli Ruotsissa yleinen siihen aikaan: -- Kun käy hullusti, niin käy
niinkuin Suomessa! -- sanoivat he.
Kunnon mestari Pietari tarvitsi useita minuutteja selvittääkseen
ajatuksiaan ja sill'aikaa olivat sekä hovimestari ja metsästäjät että
rangaistu kadonneet kartanolta. Mutta kun Pietari vihdoinkin oli
ennättänyt tointua, valtasi hänet mitä kiihkein viha, hän tarttui
lähimpään rautatankoon ja huusi talon väelle, että he seuraisivat
häntä; maksoi mitä maksoi, syyttömästi häväisty oli pelastettava.
Olihan siellä useita, joiden suuttumus oli yhtä suuri kuin
isännöitsijänkin, mutta ei ollut kaikilla hänen rohkeuttaan. Useimmat
luikkivat tiehensä, kun taistelusta alkoi tulla täysi tosi, ja
ainoastaan kuusi tahi seitsemän miestä tarjoutui varustettuina niillä
aseilla, joita käteen sattui, seuraamaan isännöitsijää. Vanha Sanna
kurkisteli linnan kylkirakennuksen nurkan takaa, jonne hän oli
asettunut tähystelemään, ja korotti rohkeasti äänensä, kun ei
hovimestaria enää näkynyt.
-- Mitä nyt, mestari Pietari! -- huusi hän isolla äänellä, -- onko itse
ilkeä pelsepuupi mennyt teihin ja kääntänyt silmänne, niin että
juoksette tuon viheriän takin perässä niinkuin sonni punaisen huivin
perässä? Vaikka olisitte kuinka hyvä talonkoira tahansa, mestari
Pietari, niin sen sanon teille, varokaa itseänne tuolta susilaumalta,
älkääkä pistäkö päätänne kitaan, muuten saatte tulevalla kerralla
katsoa, mihin hattunne panette. Korppi on onnen miekkonen, mestari
Pietari, sentähden se elää sata vuotta, mutta älkää koskeko häneen,
sormianne alkaa särkeä. Olen monta herran vuotta silittänyt piispa
vainajan papinkauluksia, ja sen sanon minä teille, että joilla valta
on, niitä vastaan ei ole hyvä potkia. Tehkää niinkuin minä ja muut
ymmärtäväiset ihmiset, mestari Pietari, ja haukkukaa häntä lemmon
lailla, kun hän ei ole kuulemassa, mutta varokaa lukemasta hänen
viheriän takkinsa lankoja. Katsokaa minua, minä osaan puhua, kun niin
tarvitaan, ja sillä välin pitää suuni kiinni, ja se on minulle vain
hyväksi, mutta teikäläiset tuliset junkkarit eivät paljon huoli, mitä
vanhat ja viisaat ihmiset sanovat teidän omaksi hyväksenne.
Nämä viimeiset sanat tuli Sanna-muori jo närkästyksissään sanoneeksi,
nähdessään, ettei isännöitsijä huolinutkaan hänen hyvistä neuvoistaan,
vaan hyökkäsi väkensä kanssa muuraria pelastamaan. Taistelu näytti
välttämättömältä, mutta olisi tuskin päättynyt hyvän asian voitoksi,
sillä mestari Pietari unhotti kiivaudessaan, että hovimestari ja hänen
miehensä olivat hyvästi varustetut sekä pistooleilla että muilla
aseilla. Onneksi ilmaantui oikeaan aikaan pappilan muori itse, tuo
reipas ja kelpo Kreeta, jonka äidillinen huolenpito ei sallinut hänen
noin vaarallista yritystä toimetonna katsella.
-- Pietari, oma poikaseni, -- sanoi hän ja tarttui häntä lujasti
käsivarteen; -- ole siivolla ja tottele äitiäsi, niinkuin aina olet
totellut. Väisty ylivoiman edestä, kelpo miehen arvoa se ei milloinkaan
halvenna; älä mene, kunnon poikani, lain rajamerkkien yli, vaikka
väkivalta menee; pysy oikeudessa kiinni, niin Jumala kaikkivaltias
auttaa meitä aikanaan...
-- Tahdotko, että minä vapaaehtoisesti suvaitsen tapahtuvan moista
väkivaltaa; ei, äiti, se ei käy laatuun, eikä saa käydä, -- huusi
Pietari vimmoissaan. -- Olen ollut Virossa, Liivinmaalla ja Puolassa,
olen nähnyt ei ainoastaan herrain, vaan voutien ja käskyläistenkin
kohtelevan työntekijää kuin järjetöntä eläintä; mutta se ei saa
tapahtua täällä Suomessa, äitiseni, niin kauan kuin meillä on
kirjoitettu laki ja minulla miehen käsi vielä sitä puolustamaan...
-- Ei, Pietari, -- jatkoi Kreeta, -- älä koetakaan riuhtoa itseäsi
irti. Annat ampua itsesi kuin koiran ... tahdotko antaa? Mene sitten,
mene, mutta minä seuraan sinua; ennenkuin heidän luotinsa sinuun
käyvät, käyvät ne minuun. Mene, uppiniskainen poika, anna surmata
minut, jos välttämättömästi niin tahdot, mutta silloinpa oletkin äitisi
surmannut...
Pietari ratkesi itkemään. -- Tahdotteko siis, että minun, jonka tulee
vastata siitä, että kaikille tehdään oikein täällä linnassa herrani
poissa ollessa, pitää suvaita...? Mitä tahdotte minulta?
-- Pyydän vain kärsivällisyyttä hetkiseksi, -- sanoi Kreeta, koettaen
turhaan puhua äskeiseen päättäväiseen tapaansa. -- Ole järkevä,
Pietari, ole hyvä! Tiedäthän, että kreivi vanhastaan suosii meitä
kaikkia. Hän on meitä kuuleva. Hän on hyvittävä Yrjön ja niinkuin
oikeutta harjoittava herra rankaiseva palvelijainsa väkivaltaisuuden...
-- Muuta neuvoa ei enää ole, nyt se on jo myöhäistä, -- vastasi
isännöitsijä huoaten ja katsahti linnan portille, josta hovimestari
miehineen näkyi palaavan rangaistuksen toimeenpantuaan. Eräs Pietaria
seuranneista miehistä läheni häntä ja kuiskasi hänelle korvaan: -- Sano
vain sana, niin muserran tuon konnan kallon rautakangella niin, ettei
hän ikinä enää anna hosua kunniallista miestä.
-- Kiellän sinua häneen koskemasta, -- kuiskasi Pietari. -- Antaa hänen
olla tällä kertaa, Lammin Matti! Tiedän sinulla olevan vanhaa äkää
pikku tyranneille mestari Aatamin ajoilta; mutta anna hänen olla,
ukkoseni; Herramme käsi on tekevä sen asian paremmin kuin sinä ja minä.
-- Olipa vahinko, -- jupisi Lammin mies, sama, jonka mestari Aatami
ennen muinoin oli panettanut myllykammioon. -- Olisipa tehnyt hyvää
saada tukkia tuon roiston röyhkeä suu. Mutta jos tarvitaan toiste, niin
luottakaa minuun.
Hovimestari läheni luontevasti ja reippaasti, voitollinen pilkkanauru
ohuilla huulillaan, ja tervehti pappilan muoria, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. -- Minua ilahduttaa nähdä teidät noin reippaana,
Kreeta muori, -- sanoi hän. -- Armolliselle rouva kreivittärellemme
tulee olemaan mieluista tutustua teihin ja pappilan oivallisiin
vasikkoihin ja kesävoihin. Pikku kreivi Kustaa Aadolf on oikea susi
päästessään viilipytyn ääreen; surkuttelen maitohyllyjänne, jos häntä
huvittaa usein käydä pappilassa.
-- Saamme siis odottaa hänen armoaan kreivitärtä ja lapsia kohtakin? --
kysyi Kreeta iloisena päästessään puhumaan toisista ja rauhallisemmista
aineista, sillä mestari Pietari seisoi yhä vielä kasvot synkkinä hänen
vierellään.
-- Viimeistään ylihuomenna jälkeen puolen päivän, -- vastasi
hovimestari mielipalvelijan mahtavuudella ja huolimatta edes katsahtaa
isännöitsijään. -- Kreivi ei voi päästä irti Tukholmasta ennenkuin
tuonnempana kesällä, mutta hänen armonsa soisi, että kreivitär ja
kaikki lapset, kreivi Torsten ja kreivi Kustaa Aadolf ja neiti Ebba,
saisivat nauttia vuoden kauneimmasta ajasta täällä Mainiemessä. Hänen
armonsa kreivittären terveys ei ole ollut oikein hyvä viime kevännä, ja
kreivi Torsten on sangen heikko neljätoistavuotiaaksi, mutta kun näkee
kreivi Kustaa Aadolfin ja neiti Ebban, niin ei uskoisikaan kreiviä
ainoastaan kaksitoista- ja neitiä kymmenvuotiaaksi, niin vahvan ja
rehevän näköisiä he ovat -- juuri niinkuin teidän juotetut vasikkanne,
Kreeta muori, käyttääkseni vähemmän sopivaa, vaikka kyllä näin
maaseudulla hyvinkin tavallista vertausta. -- Mutta, -- jatkoi
hovimestari, katkaisten oman puheensa ja jyrkästi ja huolettomasti
käännähtäen mestari Pietarin puoleen, -- tässä haaskaan aikaa
muistelemalla kreivillisen perheen sukuluetteloa ja unhotan kokonaan,
että paljon on vielä tekemättä, mikä pitää olla valmiina ylihuomiseksi.
Mitä näenkään, mestari hyvä! Työntekijät joutilaina kuin pyhäpäivänä,
nyt kun kaikki kädet pitää olla liikkumassa! Pihalla ajelehtii kalkkia,
kiviä ja pölkkyjä; ystäväiseni, pyydän teitä muistamaan, että hänen
armonsa kreivitär on tottunut näkemään ympärillään mitä hienointa olla
saattaa. Linnan seinät vielä märät rappauksesta? Teidän olisi pitänyt
käyttää enemmän väkeä, olihan teillä käsky syytää kultaa kahmaloittain
menemään. Entä portaat? Luulenpa totta tosiaan teidän panettaneen
niihin rautakankia entisten kullattujen messinkitankojen sijaan. Mitä
se merkitsee, ystäväni?
-- Unohdatte, herra Niilo, -- sanoi tilanhoitaja tuimasti, --
unohdatte, että entiset käsipuut hävisivät tulipalossa seitsemän vuotta
takaperin. Ja kun minulla harvoin on ollut, niinkuin sanotte, kultaa
kahmaloittain syytää, niin panetin niihin käsipuut hyvästä Dannemoran
raudasta.
-- Mutta, mestari hyvä, _mihinkä_, jos saan kysyä, olette käyttänyt
Mainiemen tulot kahtena viimeisenä vuotena? Sillä sen tiedätte itse
parhaiten, että hänen armonsa kreivi tuskin on saanut niistä sen vertaa
kuin olisi saattanut tarvita tavallisen ratsuhevosen ostoon.
-- Mihinkä? -- matki mestari Pietari närkästyen. -- Sen sanon teille
heti paikalla, herra Niilo Janssen, joka niin kernaasti syydätte
herranne kultaa menemään -- _toisella_ kädellä ainakin. Kreivin luvalla
olen käyttänyt hovin tulot linnan maiden uudelleen viljelemiseen,
useiden autiomaiden viljamaaksi tekemiseen, peltojen ojittamiseen,
koulun perustamiseen, ja ihmisasuntojen rakentamiseen alustalaisille,
jotka tähän saakka asuivat huonommin kuin kreivin kehnoin hevonen;
heidän rasitustensa lieventämiseen, heidän varustamiseensa työaseilla
ja juhdilla, heidän ihmistyttämiseensä, herra Niilo! Ajattelen, että
kreivi, joka on hyvä ja jalo herra, muistaessaan, minkä näköinen
Mainiemi _ennen_ oli, ja omin silmin nähdessään, minkä näköinen se
_nyt_ on, on unhottava kysymästä kullatuita käsipuita.
-- Te tulistutte, -- sanoi hovimestari pilkaten; -- juokaa lasillinen
vettä ja malttakaa mielenne, niin saamme sitten puhella noista uusista
parannuksista. Ei mikään ole täydellistä tässä maailmassa, eipä edes
rakkautenne tämän seudun roistoväkeen. Olette unhottanut yhden asian:
kuka _te_ olette ja kuka _minä_ olen ja kuka linnan herra. Teillä on
aivan liian paljon huolia, ystäväiseni; vast'edes olen koettava
huojentaa taakkaanne.
Näin sanottuaan pyörähti hovimestari kantapäillään ja lähti linnaan,
koettaen matkia ylhäisten huoletonta käytöstä. Mestari Pietari ja hänen
äitinsä jäivät äänettömiksi paikoilleen, hämmästyneinä katsellen
palvelijaa, joka uskalsi näytellä herransa osaa.