Oli kirkas, paisteinen päivä keskipalkoilla kesäkuuta v. 1695.
Edellinen talvi oli lokakuusta alkaen ollut niin tavattoman kylmä,
ettei sen vertaista muistettu olleen sitten v:n 1658, jolloin Kaarle X
kulki Beltin yli. Tämän rautaisen talven jälkeen, joka koko Euroopassa
synnytti paljon surkeutta, tuli niin myöhäinen kevät, että maa vielä
toukokuun lopulla oli roudassa, ja epätoivoon joutunut maamies odotti
vain joka päivä lämpimämpää säätä kevätkylvöjä tehdäkseen. Vasta
juhannukseen päästessä suli maa, ja Mainiemen viljavilla vainioilla
nähtiin nyt kaikki linnan talonpojat hiukan iloisemmin mielin
kylvämässä ohraa vasta kynnettyihin peltoihinsa. Toivo pitää ihmisten
mieliä vireillä viimeiseen saakka; nytkin toivottiin, että ehkäpä
lämmin ja hedelmällinen kesä korvaa viljelijän vaivat.
Mutta linnan muurien sisällä ja sen laajassa ympäristössä oli ihmisillä
muuta ajattelemista. Siellä siivottiin ja puhdistettiin ylen ahkerasti
noita suuria, mutta jo hiukan ränstyneitä juhlahuoneita, sillä linnan
omistaja, kreivi Bernhard Bertelsköld oli viidenkolmatta vuoden
kuluessa vain kolme tai neljä kertaa käynyt vanhassa linnassaan,
viipyen silloinkin vain muutamia kuukausia kerrallaan. Täällä oli siis
paljon tekemistä huoneiden saattamiseksi siihen loistavaan kuntoon,
jota komeutta rakastavan linnan herran arvo ja rikkaus vaati.
Kaikenlaiset käsityöläiset, joita tänne oli lähetetty Tukholmasta
saakka, muutamia aina Saksanmaalta, olivat jo pari viikkoa olleet
linnaa kuntoon panemassa, ja heidän kanssaan työskenteli täällä monta
rehellistä suomalaista mestaria ja kisälliä, jotka oli Turusta tuotu
tänne samassa tarkoituksessa. Monta kertaa nämä saivat vanhaa
kansallista "perkelettä" mainiten puida nyrkkiä noille ylpeille
tulokkaille, jotka pitivät suomalaista työmiestä paljon huonompana
itseään sekä arvoon että taitoon nähden. Nuo kunnon turkulaiset
mestarit olivat tottuneet pitämään itseään maansa parhaimpina ja monet
heistä olivatkin reppu selässä ja roskulakeppi kädessä vaeltaneet läpi
Saksanmaan, joista retkistään sitten olivat sepittäneet monta hauskaa
kisällilaulua, yhdenkin tämmöisen:
I Prämen hawer jag wantra
Perfuttan keinum tallarna
Å hawer låti hämta, sänta
Ortor å rusor.
Linnun launan prassikka.
y.m.s., joista voimme lukea monessa tositarinassa. Oli siis anteeksi
annettavaa, että he pitivät itseään yhtä kykenevinä kuin nuo
muukalaisetkin ja jos niin tarvittiin, osasivat he sitä osoittaakseen
käyttää sekä kieltä ja laastilapiota että maalarinharjaakin.
Aika ajoittain, kun riitapuolet rupesivat käsikähmään käymään, täytyi
linnan isännöitsijän sekautua asiaan, useimmiten rauhaa rakentaen,
mutta välistä myöskin rangaisten. Ehkä on meidän vaikeanlainen tuntea
tuota kolmikymmenvuotista, pienikasvuista ja jäntterävartista miestä,
joka on puettu siniseen, suurilla, kiiltävillä messinkinapeilla
koristettuun sarkakauhtanaan; jolla on päässään harmaa, vaaleata tukkaa
varjostava lierilakki; jonka silmät ovat siniset ja rehelliset ja
kasvot rauhalliset ja hyväntahtoiset, mutta osoittavat samalla lujaa
tahtoa. Lienee sen vuoksi parasta, kun heti kohta ilmaisemme, että
olemme tutustuneet häneen kerran ennenkin, vaikka aivan toisissa
oloissa, nimittäin Saltvikin pappilassa ja Sundin markkinoilla
pidetyissä häissä siihen aikaan, kun kuningas Kaarle XI vielä
poikamiehenä ollessaan metsästeli Ahvenanmaalla. Se oli todellakin sama
pikku Pekka, joka sai voionmaalaisen korvaukseksi rikkipoljetusta
puuhevosestaan ja joka sitten, poikaparka, tuli vasten tahtoaan
kukistaneeksi aiotun Ruotsin kuningattaren hänen tulevalta
valtaistuimeltaan. Sen koommin ei Pekka ollut valtiollisiin asioihin
puuttunut. Sen sijaan rakasti hän yhä vieläkin hevosia ja kärtti yhtä
mittaa vanhemmiltaan ratsuväkeen päästäkseen; mutta siihen eivät isä ja
äiti koskaan suostuneet. Kun ei Pekalla ollut halua muiden veljien
tavoin ruveta "papiksi lukemaan", pääsi hän äärettömäksi ilokseen 16
vuoden vanhana kreivi Bertelsköldin ratsupalvelijaksi. Tässä toimessa
pääsi hän suureen suosioon uskollisuutensa ja luotettavaisuutensa
vuoksi, sai oppia kaikenlaista matkoillaan vierailla mailla, ja vaikka
Suomella ei siihen aikaan ollutkaan mitään Mustialaa, huomattiin Pekka
28 vuoden vanhana kykeneväksi avonaiseksi joutuneeseen Mainiemen
isännöitsijän virkaan. Tähän toimeen ryhtyi hän suurella innolla jo
senkin vuoksi, että hänen kunnon isä-ukkonsa jo kymmenen vuotta
takaperin oli päässyt kirkkoherraksi pitäjään, jossa Bertelsköldillä
oli papinotto-oikeus.
Selvästi näkyi, että Mainiemessä oli toinen hallitus nyt kuin ennen
mestari Aatamin aikana. Kyllähän kreivi tarvitsi rahoja ja yhä enemmän
rahoja nyt niinkuin ennenkin, mutta onneksi oli hänellä muitakin
tulolähteitä kuin Mainiemi, jotenka kirkkoherran rukoukset ja mestari
Pietarin tiedonannot saivat toimeen sen, että hän heltyi luopumaan
suuresta osasta päivätöitä ja muita läänitysrasituksia, jotka siihen
saakka olivat kovin raskaasti painaneet Mainiemen alustalaisia. Eipä
olisi linnan ympäristöjä enää entisiksi tuntenutkaan. Ennen kuljeksi
siellä repaleisia, nälkäisiä olennoita, joiden synkillä kasvoilla
kuvastui viha ja onnettomuus; nyt oli väki reipasta ja kaikki olivat
puettuina ehyihin, vaikkakin yksinkertaisiin vaatteihin; hevoset
vetivät nyt kuormia eivätkä työnjohtajien ruoskimat ihmisorjat niinkuin
ennen. Kadonneet olivat entiset kurjat hökkelit, jotka synkistivät koko
seudun tuon komean linnan ympärillä, ja niiden sijalla kohosi hauskan
näköisiä, hyvin rakennettuja huoneita, jotka oli laitettu tähän saakka
tuntemattomilla lasi-ikkunoilla ja oikeilla tulisijoilla, joita tätä
ennen oli vain harvoissa paikoissa nähty. Maamies oli kohonnut tähän
saakka näillä seuduin tuntemattomaan varallisuuteen, ja varallisuus oli
tuonut mukanaan ei ainoastaan ulkonaista siisteyttä, vaan myöskin
ahkeruutta, jumalanpelkoa ja rauhallista elämää sinne, missä ennen
laiskoteltiin, niskoiteltiin ja raakuutta harjoitettiin. Suuri ja jalo
työ oli tehty ennen niin onnettomassa Mainiemessä: talonpoika, jota
ennen ei pidetty juuri orjaa parempana, oli saanut oikeutensa takaisin
ja niiden mukana ihmisarvonsa, ja kun ihmisyys ja lempeys kaikkina
aikoina kantaa ulkonaisestikin siunauksen hedelmiä, niin oli täälläkin
se ihme tapahtunut, että Mainiemi vapaamman ja lempeämmän hallinnon
aikana oli vähitellen alkanut tuottaa enemmän kuin mitä mestari Aatamin
ennen oli onnistunut haalia kokoon, vaikka kansalta silloin säälimättä
kiskottiin viimeinen ropo ja viimeiset työvoimat kulutettiin.
Takapihalla, aivan lähellä rantaa oli pitkä rivi komeita ulkohuoneita,
talli 50 hevoselle, navetta 100 lehmälle, renkitupa, piikain kamari,
juomakeittiö, leipomatupa ja pesutupa. Kaikkialla oltiin yhtä
vilkkaassa liikkeessä kuin ylhäällä linnassakin. Kaikkialla korjattiin,
puhdistettiin, leivottiin, pantiin olutta ja pestiin. Oli siinä
liikettä ja kiirettä, joka tiesi tärkeitä tulossa olevan. Vähän väliä
nähtiin kunnianarvoisen ja iloisen, siniseen villakauhtanaan puetun
emännän toimessaan tassuttelevan yhdestä tuvasta toiseen pitämässä
silmällä noita monilukuisia töitä. Jos kysyit joltakulta piialta, kuka
tuo kunnon mummo oli, joka niin keveästi kiipesi rappuja ylös ja
rappuja alas, vaikka olikin aika lihava, niin vastattiin sinulle
nopeasti: -- Pappilan muorihan se on, tiemmä, joka auttaa poikaansa
hänen askareissaan.
Niinhän onkin, että täällä me tapaamme useamman kuin yhden vanhan
ystävän. Pappilan muori oli nyt 56 vuoden vanha. Vaikka hän olikin 14
lapsen äiti, joista kymmenen vielä oli elossa, oli hän, paitsi terävää
älyään ja iloista, hurskasta ja reipasta sydäntään, vielä säilyttänyt
suuren osan nuoruutensa reippautta ja kukoistavaa terveyttään. Tuo
ennen muinoin seitsentoistavuotias Mainiemen salmen uimari,
tuo sittemmin kahdenneljättä vanha Saltvikin pappilan emäntä,
se oli se sama herttainen, peräti rehellinen Kreeta, joka nyt,
päästyään emännöimään kirkon luona olevassa punaiseksi maalatussa,
yksinkertaisessa pappilassa, oli tullut auttamaan poikaansa, mestari
Pietaria, kun tällä oli paljon puuhia Mainiemessä. Varovasti olivat
vuodet luntaan ripotelleet hänen kauniin päänsä päälle; tuskin oli
ainoatakaan harmaata hiusta ilmaantunut hänen ennen niin tuuheaan,
vaaleaan tukkaansa; tuskin oli ainoatakaan ryppyä tuossa avonaisessa,
iloisessa otsassa. Nuo siniset silmät katselivat vielä yhtä kirkkaasti,
huulet hymyilivät yhtä herttaisesti kuin ennen; yksi ainoa noista
valkoisista hampaista oli vain pudonnut pois ja lihavuus oli
vaikuttanut, että ennen keveä käynti oli muuttunut vähän keinuvaksi.
Nuoruus katoaa, vuodet kuluttavat, mutta sydämen kauneus levittää
kuitenkin kasvoille kirkkauttaan, joka kestää kauemmin kuin poskien
puna, kauemmin kuin lemmen ensi hymyily, jopa kauemmin kuin
aikakin.[15]
Pesutuvassa silitettiin juuri parhaillaan hienoja hollantilaisia
pöytäliinakankaita, jotka vuosikausia olivat kaapeissaan
käyttämättöminä kellastuneet, mutta joiden nyt täytyi valmistautua
tarkoitustaan täyttämään. Silitys on raskasta työtä, joko sitten
mankelia vedetään tai työnnetään, ja vaatteen levittäjällä täytyy olla
käsi sekä nopsa että taitava. Sen vuoksi kai lienevät ne pesijättäret,
joiden työnä oli ennen manklausta tapahtuva vähempiä voimia vaativa
vaatteiden venyttely, katsoneet velvollisuudekseen huvittaa mankelia
kiskovia tovereitaan ja samalla itseäänkin tarinoimisella, jota ei
suinkaan haitannut kielen kankeus.
-- Sanokaa, mitä sanottekin, Riitta, -- virkkoi naisista terhakin, --
mutta minä olen nähnyt pyykkiä ennenkin, minä. Kuka oli se, joka niin
monena herran vuonna pesi piispa vainajan yömyssyt ja paikkasi hänen
sukkansa ja joka useamman kuin yhden kerran kiillotti piispan
kaulukset, kun hän, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, seisoi
siellä niin arvokkaana kuin Aaron Israelissa? Kukas muu kuin minä, eikä
minusta saakaan sanoa, etten osaisi erottaa Hollannin rälliä Tukholman
liinasta. Jos armollinen rouva ei tahdo minun pesuuni tyytyä, ja jos
hän halveksii näitä liinoja, joita parempia ei koskaan ole paistetun
porsaan alle levitetty, niin sanon minä hänelle, mitä piispan muorin
oli tapana sanoa -- piispan muori oli aina alava köyhiä kohtaan, vaikka
olikin ruhtinaallista sukua...[16]
-- Eivät taida teidän pesunne, Sanna muori, eivät meidän manklauksemme
eikä koko Mainiemikään kelvata ylhäiselle kreivittärelle! -- kiiruhti
Riitta-muori virkkamaan, sill'aikaa, kun Susanna veti henkeänsä. --
Ihmiset sanovat sitä julman ylpeäksi.
-- Mutta onpa sillä oikeuskin olla ylpeä, -- keskeytti taas vuorostaan
Sanna, -- koska on syntyisin Sparre, ja kaikki Sparret[17] ovat kovaa
puuta. Senhän toki minä tiennen, että kreivi on nuorta aatelia, ja
vaikka hänen äitinsä sattuikin olemaan ruhtinatar, niin eihän sille
mitään taida, että mummo on (tässä puhui Susanna kuiskaamalla)
pesinkarttua heiluttanut ja suopaa käsitellyt niinkuin muutkin oikeat
ihmiset. Ja silloin ajatteli armollinen kreivi, ettei kai haittaisi,
jos hänen lapsensa saisivat vähän lisää aatelisverta suoniinsa,
varsinkin kun kreivitär vielä oli jumalattoman rikas, mutta nähkääs,
kulta on multaa, niinkuin lukee siinä ihka uudessa virsikirjassa.
Jumala kuningasta siitä siunatkoon, että on sen teettänyt, kaikille
kristityille sieluille ylösrakennukseksi ja autuudeksi. Niinpä niin,
mitäs minun pitikään sanoman? Niin, että rikkaudet ne hupenivat ja
hävisivät, reduktsioniherrat iskivät kouransa kreivin moniin
kirkkopitäjiin sekä Liivinmaalla että Suomessa, ja kreivittären tavarat
menivät saman tien, ja eipä aikaakaan (tässä eukko taas puhui
supattamalla), kun paha viepi itsensä Mainiemenkin. Sanokaa mitä
sanotte, mutta minä olen ollut täällä mestari Aataminkin aikana; se
mikä on väärin saatu, se pian kaatuu. Ja sentähden -- tässä hän taas
korotti äänensä -- ajattelen minä, että kreivitär saapi tyytyä siihen,
mitä talo tarjota taitaa. Sillä vaikka täällä nyt tuhlataan satoja,
jopa tuhansiakin talareita turhanpäiväiseen pesuun ja kiillotteluun,
niin älkää luulkokaan, että linnassa on kaikki niinkuin olla pitää...
-- Saisitte hävetä, Sanna-muori, seisomasta täällä kuin tarhapöllö ja
ennustamasta pahaa lempeälle ja hyvälle herrallemme, -- virkkoi taas
Riitta äänen painolla, jonka hän katsoi pitävänsä panna sanoihinsa joka
kerta, kun oli talon puolella olevinaan. -- Olkoonpa, että täällä ennen
on ollut pahoin, nyt ainakin ovat asiat oikealla tolallaan. Senhän jo
lapsikin voi nähdä ja ymmärtää. Älä sylje pääsi yli, äläkä soimaa sitä,
jonka leipää syöt, sanoo sananlasku. Sanotaan kuninkaan kyllästyneen
reduktsioniin, ja verimadot ovat imeneet vatsansa täyteen. Ajattelen,
että antavat Mainiemen olla rauhassa.
-- Verimadot! -- huudahti Susanna vuorostaan niin tolkussaan kuin
ainakin korkean kruunun puolustaja. -- Senkötähden, että armollinen
kuninkaamme on oikeutensa mukaisesti ottanut takaisin sen, mitä korkeat
herrat pyynnöllä ja pakolla ovat kruunulta ja köyhältä kansalta monina
herran vuosina anastaneet...
-- Tietääkö kukaan, mikä mies se oikeastaan on se hovimestari, jota
odotetaan tänne tänään taikka huomenna? -- puuttui taas Riitta
puheeseen, varmaankin päästäkseen keskusteluaineesta, joka saattoi olla
hiukan vaarallinenkin näinä yksinvallan aikoina, jolloin teloittaja oli
vastannut moneen ajattomana aikana lausuttuun varomattomaan sanaan.
-- Aina se haukka teeren pesään mahtuu, ja kyllä tanskalaisen selkä
sujuu ruotsalaisen tuolin selustimen mukaan, -- vastasi Susanna.
-- Siihen aikaan, kun Niilo Janssen vielä oli halpa kamaripalvelija,
sanottiin häntä ylpeäksi ja ilkeäksi mieheksi, -- tuumaili Riitta, --
ja minä ajattelen, ettei ihminen tässä maailmassa paljosta
myötäkäymisestä parane. Mutta sillä miehellä sanotaan olevan
ihmeellinen onni kaikessa, mihin hän ryhtyy, niin että kaikki käy hänen
mielensä mukaisesti aivan niinkuin itsestään. Kuta köyhemmäksi ja
lempeämmäksi kreivi on käynyt, sitä rikkaammaksi ja kovemmaksi hänen
hovimestarinsa. Moni luulee, että palvelija on rikkaampi kuin hänen
herransa; niin, niin, sanotaanpa, että monta murua on pudonnut
poskeisen pussiin niistä monista pitäjistä ja tiluksista, joita on
otettu kreivi Bertelsköldiltä. Sen tietää tuo ilkeä mies hyvin kyllä,
ja senpätähden hänellä on enemmän sanomista talossa kuin kreivillä
itsellään. Hän siellä hallitsee ja vallitsee. Voisin kertoa jotakin
minäkin siitä, mitä itse kreivittärestäkin puhutaan, mutta, kas, sitä
korvaapa ei olekaan olemassa, joka olisi kuullut vanhan variksen
nauravan kilpaa harakkain kanssa.
-- Miksi ei kreivi sitten, jos kerran hänellä valta ja herruus on,
erota niin vaarallista palvelijaa? -- kysyi muuan nuoremmista naisista.
-- Miksi ei eroita? -- matki Sanna-muori toimessaan. -- Pese sinä
lakanoitasi, Saara, äläkä pistä nenääsi ylhäisten avaimenreikiin. Sen
saatan kuitenkin sanoa sinulle, että kreivillä saattaa olla syynsä,
minkä vuoksi pitää hovimestarinsa palveluksessaan. Olenhan sanonut
teille, että se mies onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy, mutta kreiville
tapahtuu vain onnettomuuksia silloin, kun hovimestari ei häntä auta.
Kuka toimitti kreivin rikkaisiin naimisiin, kuka lainasi hänelle rahoja
reduktsioniherrojen lahjomista varten, kun Mainiemi viimeksi oli
vaarassa? Kuka pelasti hänet merihädästä Ahvenanmerellä? Kuka sammutti
niin ihmeellisesti sen suuren tulipalon täällä linnassa seitsemän
vuotta takaperin? Niin, näetkös, sen kaiken teki... Kah, mitä seisot ja
töllötät siinä, Saara, kuin mikäkin kiiski suu selällään. Soisinpa
papin muorin tulevan neuvomaan sinua tekemään työtä ruokasi edestä,
lunttu. Siinä on tarmoa siinä perheessä, ja tahtoisinpa nähdä sen
päivän, jona mestari Pietari Niilo Janssenia niskaan tarttuu. Totta
tosiaan soisinkin.
-- No no, älkäähän nyt sentään suuttuko, Susanna-muori, -- lepytteli
Riitta, toivoen saavansa kuulla vielä enemmän noita juoruja, joita
alhaisemmat niin mielellään ylhäisemmistään kuuntelevat. -- Näettehän,
että me kaikki kuuntelemme teitä kuin pappia kirkossa? Sanoittehan,
että hovimestari on onnen lapsi? Muistelenpa kuulleeni, että hän
jollakin kummallisella tavalla joutui kreivin palvelukseen.
Kerrotaanhan, että vanha kreivi Bertelsköld, tämän nykyisen isä, eräänä
talvena kuningas vainajan aikana ratsasti jään yli Tanskaan, ja toi
sieltä muassaan pienen pojan, jonka oli ryöstänyt tanskalaisilta...
Susanna, jonka mieli meni hyväksi siitä, että häntä edes pesutuvassa
kunnioituksella kuunneltiin, oli heti valmis loistavalla tavalla
vastaanottamaan tämän luottamuksen, kun kaikkien huomio samassa kiintyi
ylemmästä linnan pihasta kuuluvaan huutoon ja meluun, joka siksi kertaa
keskeytti kaiken juoruamisen. Ymmärtääksemme tätä tavatonta tapausta on
meidän kertomuksessamme peräydyttävä puoli tuntia.
Se puoli Mainiemen linnan päätyä, joka, oli linnan pihalle päin,
oli koristettu sillä raskastekoisella, mutta suurenmoisella
ylimyksellisellä loistolla, joka vielä tänäkin päivänä tekee
seitsemännellätoista vuosisadalla rakennetut herraskartanot niin
vaikuttaviksi. Rakennus oli ylellisesti koristettu sen ajan sekä
puu- että kipsityön parhaimmilla teoksilla. Muun muassa näkyi
ikkunoiden välissä jättiläiskokoisia sankarien kuvia, jotka kuin
menneen ritariajan haamut kilpineen, miekkoineen ja kypärineen
vartioivat muuria. Sade, tuuli ja aika eivät kuitenkaan olleet
ujostelleet katkaisemasta missä kättä, missä jalkaa, missä
kypärätöyhtöä, jonka vuoksi nyt oli pakko tikapuitten ja telineitten
avulla paikkailla noita sankareita tavalla, johon ne tuskin itse
olisivat suostuneet, jos olisivat olleet luuta ja verta.
Ainoastaan saksalaiset mestarit olivat siihen työhön tottuneet, ja
Turun muurarit saivat tällä kertaa tyytyä olemaan näiden toisten
apureina. Vaikkeivät he voineetkaan keksiä mitään oikeata syytä tästä
toimesta kieltäytyäkseen, ei toveruus saksalaisten kanssa kuitenkaan
ollut sen parempi kuin että siinä molemmin puolin soitettiin suuta.
Suomalaisten joukossa oli siinä pieni, hartiakas muurari, Yrjö-niminen,
joka oli muita mainiompi ruotsinkieltä rääkkäämään. Sillä vaikka Turku
jo seitsemännentoista vuosisadan lopullakin oli suomalaisempi sekä
mieleltään että kieleltään kuin moni muu kaupunki maassamme, oli
kuitenkin ruotsinkieli sekä yliopiston että aatelin niinkuin myös
joskus epäviisaitten kirkonmiestenkin kautta päässyt jonkinmoiseen
ylempään arvoon niin hyvin hovin kuin sivistyksenkin kielenä.
Seurauksena siitä oli, että alemmat kansanluokat koettivat tätä kieltä
matkia omalla tavallaan, kenties hyvinkin oivaltaen, että tämä
sekasotku oli jonkinlaista ivaa sekä ruotsinkielestä että heistä
itsestään, samalla kuin se oli kostoa siitä halveksimisesta, joka tuli
heidän oman kielensä osaksi.
Tikapuitten päässä seisoi nyt muuan saksalainen mestari sankarien
jalkoja paikkaillen, sill'aikaa kun Yrjö maasta käsin ojensi hänelle
kipsiseosta, sanoen sen olevan "saksalaista puuroa suomalaisessa
kapustassa." Vastaukseksi ripautti saksalainen tuon tuostakin
taitavasti ja muka tapaturmaisesti paakun kipsiä Yrjön otsaan. Tämä ei
ollut sitä huomaavinaan. Mutta kun saksalainen aikansa huviksi alkoi
isolla äänellä laulaa jotakin kotimaansa laulua, viritti Yrjökin
kurkkunsa omaan äänilajiinsa ja lauloi:
Hyykä pärju, juupa taalar,
härät tanssaa, mihi haakar,
konkommu lilla syötävän:
Viska tanssaa suullen hyppijän.
Konkommi lilla tokka
viska tanssako hoppaa.[18]
Hetken aikaa kesti tätä omituista kilpalaulantaa, ja yhä tiheämpään
sateli kipsipaakkuja Yrjön kasvoille saamatta häntä vaikenemaan.
Viimein loppui mestarin kärsivällisyys, ja taitavalla kädellä sinkautti
hän savilusikkansa vasten hävyttömän apumiehensä otsaa. Siinä oli jo
liiaksi leikkiä lystikkään turkulaismuurarin osaksi. Tuota pikaa
köyristi hän vankat olkapäänsä tikapuiden alle, nosti ne miehineen
päivineen ylös maasta ja tanssi sääriään sätkyttelevän vastustajansa
kanssa, joka töin tuskin kykeni itseään kiinni pitämään, ympäri linnan
pihaa yhä edelleen jatkaen lauluaan "Konkommi lilla tokka, viska
tanssako hoppaa." Urhea Yrjö ei sillä hetkellä ollut mielestään
huonompi Simsonia, joka kantoi Gazan portin olallaan. Yrjön
turkulaisten toverien ja linnan renkien ja piikojen mielestä, jotka
melu oli sinne houkutellut, oli tämä ilveily niin mainiota, että kaikki
yhtyivät tuttuun säveleen, ja joka kerta kun tultiin sanoihin "tanssako
hoppaa", kävivät muurarin pyörähdykset ja saksalaisen ylhäinen asema
yhä arveluttavammiksi. Mutta saksalaisen tovereista ei asia ollut
ollenkaan hauska, ja heihin yhtyivät tukholmalaiset. Tuota pikaa oli
muodostunut kaksi melkein tasaväkistä puoluetta, toinen tikapuilta
vankia pelastaakseen, toinen tanssia jatkaakseen. Seurauksena siitä
oli, niinkuin helposti voi arvata, tora, haukkumasanat ja käsikähmä.
-- Alas tikapuut! -- huusi samassa tilanhoitajan jymisevä ääni toiselta
puolen pihaa, mutta taistelevat eivät kuunnelleet mitään muuta kuin
omaa kiukkuaan ja rummuttivat kaikin voimin, vuoroin kiroten, vuoroin
nauraen, toistensa selkään tahtia lauluun "Konkommu lilla syötävän,
viska tanssaa suullen hyppijän!"
-- Alas tikapuut, sanon minä! -- huusi toiseen kertaan Pietari-mestarin
käskevä ääni, ja muutamat tuimat korvapuustit oikeaan ja vasempaan
antoivat lisäpontta hänen käskyilleen. Yrjö päästi tikapuut, joita niin
urhoollisesti oli puolustanut, vanki hyppäsi maahan, ja taistelijat
erkanivat nuristen toisistaan.
Isännöitsijä oli tuimistunut. -- Saisitte hävetä lannoittamasta ilmaa
suurilla sanoilla ja varastamasta päiväpalkkaa isännältänne. Sinä Yrjö,
jos tästä lähin vielä tanssit, niin tanssit patukan mukaan, tiedä se.
Ja te, Müller, sivelkää seinäkuvianne tai muuten teitä itseänne
sivellään. Työhön, sanon minä! Jos kenelle on vääryyttä tapahtunut,
niin tulkoon valittamaan iltasella, sittenkun kello on soinut. Mars!
Meluava joukko vaikeni isännöitsijän lujan äänen masentamana. Silloin
kuului yht'äkkiä kuiva, terävä ääni kysyvän: -- Kuka se on, joka täällä
käskee?
Outo matkavaatteisiin puettu mies seisoi kädet puuskassa portilla.