Neljäkolmatta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kerroimme Airiston
kirkkailla aalloilla kulkevasta Mainiemen noita-akasta. Paljon on
nuorta vanhentunut, paljon on kukoistavaa kuihtunut. Uutta on tullut,
vanhaa on mennyt; uudet kirkkaat silmät katsovat nyt valkean
lapsentukan alta Suomen tutuissa tuvissa; uudet neitoset poimivat nyt
kukkasia Suomen niityillä. Nuorentaen ja inhimillisiä oloja
muodostellen on aika rataansa kulkenut; suuret muutokset ovat
yhteiskuntaa uudistaneet, ja onnellista on, että uudistus on tällä
kertaa tullut sisältä käsin ja käynyt enimmäkseen parempaan päin --
hiljaa ja rauhallisesti, niinkuin suuret vallankumoukset aina käyvät.
Se, mikä on todella suurta, ei nosta melua. Se on kuin keväinen
auringon valo: se sulattaa hiljalleen jäätyneet maat ja kovat jäät, se
silmäilee niitä rakkauden lempeällä lämmöllä, ja ne eivät voi
vastustaa. Kaiken maailman kirveet ja miekat eivät riittäisi särkemään
Suomen järvien jäitä, ja kuitenkin sulavat ne kevään vienosti
hymyillessä. Turhaan tyhjentää viha myrkkyisen maljansa; turhaan tuhlaa
väkivalta jättiläisvoimiaan; rakkaus on niitä voimakkaampi; se yksin
voi kaatuneen nostaa pystyyn ja sovittaa sijoilleen murtuneen ja
kuolleista herättää; se yksin rakentaa maailman uudelleen.
Vuosien 1671 ja 1695 välillä, johon sisältyi alku ja loppu Kaarle XI:n
hallituksesta, oli melkein neljännes vuosisataa kulunut. Tämä aika oli
monessa suhteessa lumisen talven jälkeen seurannutta kevättä. Tosin
synkistytti yksinvaltius varjollaan moniakin oloja; tosin oli paljon
sisällisiä taisteluita ja puolueriitoja, ja vääryyttäkin harjoitettiin;
tosin seurasi voittoja ja niiden loistoa synkkä syysyö raivoavine
myrskyineen, joiden vuoksi lähinnä edellisen ajan hedelmät vasta
vuosisatain päästä pääsivät tuuleentumaan. Mutta näistä varjopuolista
huolimatta puhalsi raitis ja elähyttävä henki läpi Kaarle XI:n
hallituskauden; sill'aikaa kuin valtio keräsi aarteita, jotka piankin
tuhlautuivat, alkoi yhteiskunnassa uusi elämä, joka pysyi vireillä
myrskyissäkin, ja joka muodostui siksi äidinhelmaksi, josta ne voimat
versoivat, mitkä myöhempinä aikoina ovat olleet Ruotsin ja Suomen
onneksi...
Välskäri vaikeni, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea irtautua noista
suurista ilmiöistä ja palata pienempiin. Mutta sitten hymähti hän
herttaisella tavallaan, katsahti ympärilleen ja virkkoi: nyt me palaamme
Mainiemeen, sillä siellä on merkillisiä asioita tekeillä.