Kun välskäri oli lopettanut viidennen kertomuksensa kuninkaan
metsästyksestä ja noitatutkinnosta, olivat kaikki hänen kuulijansa
vähän kaamealla mielellä. Hiilet suuressa uunissa olivat himmenneet,
kynttilän sydän savusi, ja välskärin pitkä hyljepyssy loi kummallisia
varjoja seinälle ruutisarven ja metsästyslaukun viereen. Kertoja itse
istui äänetönnä; kaunis Anna Sofia ei huomannut, että ne viilekkeet,
joita hän neuloi sulholleen, olivat pudonneet lattialle; serkku
Svanholm kierteli miettiväisen näköisenä viiksiään; serkku Svenonius
etsi hyvin totisen näköisenä viimeisiä nuuskan muruja tyhjän rasiansa
pohjasta; vanha isoäiti, jonka raitis, käytännöllinen mieli pysytteli
enemmän todellisuudessa kuin haaveitten maailmassa, oli huomaamattansa
neulonut sukkansa terän ainakin paria tuumaa pitemmäksi kuin mikään
sopusuhtainen jalkaterä olisi vaatinut.
Vihdoinkin virkkoi vanhus: -- Sen minä vain sanon, serkku hyvä, että
kovin oli kamala tuo kertomus. Hyvä toki, että lähetin lapset pois, kun
serkku alkoi kertoa vanhasta Jaanasta. Voisi vähemmästäkin ruveta
pimeätä pelkäämään. Ja vaikka minä omasta puolestani uskon voivan
tapahtua ihmeellisiä asioita, joita sokea järkemme turhaan koettaa
tutkiskella, niin sen kuitenkin sanon, että noituus ja velhous ja muut
sen semmoiset sotkut ovat kristitylle ihmiselle inhoittavaa taikuutta.
-- No, no, -- vastasi kapteeni Svanholm toimessaan, -- voi olla hyväkin
kristitty ja kuitenkin tutustuu paholaiseen, kun niin sattuu. Pelkuri
en ole koskaan ollut; se joka minua siksi sanoo, on roisto, ja minä
voisin kertoa teille jotakin Karstulasta...
-- Jossa veljellä oli niin sukkelat jalat, -- virkkoi Svenonius.
-- Herra! -- karjaisi kapteeni, mutta hillitsi itsensä samassa, sillä
koulumestarin pahanilkiset pistokset alkoivat tottumuksen voimasta jo
menettää vaikutuksensa, niinkuin Mithridateen myrkky. -- Minä vain
tahdoin sanoa, -- jatkoi hän vähän vielä sieraimiinsa tuhkien, -- että
tunsin ennen muinoin erään turkulaisen akan; hän oli noita ja ennusti
kahviin katsoen v:n 1809 vallankumouksen ja v:n 1812 sodan ja
Napoleonin kukistumisen ja Kaarle XIII:n kuoleman.
Svenonius kierteli jo uutta pistosanaa kielellään, kun välskäri
tavallisella levollisuudellaan, puoleksi leikillä, puoleksi totisesti
virkkoi: -- Veli Svanholm on oikeassa, minä olen nuoruudessani nähnyt
kummallisia asioita neiti Arvidssonin korteista, ja Pariisissa näin
minä kerran paholaisen sukkelimman oppilaan. Hänen nimensä oli
muistaakseni mamselli Lenormand.
Anna Sofia, joka välistä oli sanomalehtiä lukenut, tuli yht'äkkiä
hirveän uteliaaksi. -- Hyvä, paras kummi, -- huudahti hän vilkkaasti;
-- kertokaa meille jotakin mamselli Lenormandista.
-- Niin, kertokaa, serkku, -- sanoi isoäiti, joka samoin kuin hänen
tyttärentyttärensäkin oli siinä kohden rakastettavan sukupuolensa
kaltainen, että aina tahtoi tietää enemmän kuin mitä milloinkin tiesi.
-- Mitenkä serkku sanoi? Lenormandko?
-- Oli kerran pimeä ja kolkko marraskuun ilta, -- alkoi välskäri. --
Ellen väärin muista, oltiin juuri adventtiin pääsemäisillään, ja oli
siis oikea aaveiden aika käsissä. Eräällä Pariisin autiolla kadulla
kuultiin tornikellon kumealla lyönnillään ilmoittavan, että puoliyö oli
käsissä.
Silloin kavahti Anna Sofia seisoalleen ja parkaisi kauhistuksesta, ja
hänen muutoin niin punakat poskensa olivat yht'äkkiä käyneet
kummallisen kalpeiksi. Välskärin kertomus katkesi keskeltä kahtia ja
kaikkien katseet kääntyivät sinnepäin, mihin Anna Sofia tuijotti. --
Siellä liikahti jotakin tuolla pimeässä nurkassa.
Välskäri nousi ylös ja meni silmää räpähyttämättä nurkkaan päin. --
Tääll' on keppi, veli Bäck, tääll' on keppi! -- huudahti Svanholm,
jonka sotainen mieli ei sallinut, että hänen vanha ystävänsä meni
aseetonna tuntemattomia vihollisia vastaan. Mutta välskäri pisti
pelkäämättä kätensä suuren supiturkin taa, joka rauhallisesti riippui
nuorassaan vaarallisen paikan päällä, ja sai käsiinsä jotakin, joka ei
kuulunut turkkiin. -- Esille, junkkari! -- Se karusteli vastaan, mutta
pian veti välskäri sieltä tukasta esiin pienen Jonathanin, joka huusi
ja potki hänen käsissään.
-- Mitä? -- sanoi isoäiti. -- Etkö sinä mennytkään tiehesi silloin kuin
Antti ja ne muut menivät?
-- Niin kun minä, -- selitti poika itku kurkussa ... -- minä kun ...
kun minun teki mieleni kuulla kummin kertovan mustasta Jaanasta ja
lapsista, joita se vei hornaan ... ja niin minä piilottauduin turkin
taa. Ja sitten, kun kummi alkoi puhua kummituksista, pistin pääni ulos,
ja...
-- Niin, silloin se turkki liikahti, -- virkkoi Anna Sofia vähän
hämillään.
-- Mene sinä tiehesi ja varo kuuntelemasta toisen kerran, -- varoitteli
isoäiti ankarasti. -- Tukkapöllysi saat tällä kertaa anteeksi.
Jonathan katsoi ovelle, mutta ei liikahtanut paikoiltaan.
-- Minä en uskalla mennä pimeän vinnin läpi, -- tunnusti hän vihdoin
matalalla äänellä.
-- Näytä hänelle tulta, Anna Sofia, -- jatkoi isoäiti. -- Siinä nyt
nähdään, mitä seuraa, kun lapset saavat kuulla sellaista, joka ei ole
heitä varten aiottu.
-- Ehkä jätämme kertomuksen mamselli Lenormandista toiseen kertaan, --
sanoi välskäri.
-- Jätämme, -- sanoi Svenonius; -- muuten ei veli Svanholm uskalla
mennä vinnin läpi ilman keppiä.
Svanholm murisi jotakin viiksiinsä, mutta ei virkkanut mitään.
-- Minulla on muutamia kysymyksiä tehtävänä serkulle viimeisen
kertomuksen johdosta, -- virkkoi isoäiti miettiväisen näköisenä. --
Eihän ole epäilystäkään siitä, että noituus ja taikausko ovat olleet
kansan keskessä yleisemmät ennen kuin nyt. Mutta että täällä olisi
pantu toimeen oikeudenkäyntejä ja että täällä Suomessa välistä olisi
noituuden tähden ihmisiäkin roviolla poltettu -- suokaa anteeksi,
tämähän onkin vain romaania, josta kukin saa uskoa minkä verran tahtoo!
-- En pakota ketään uskomaan, -- vastasi välskäri vähän närkästyneenä,
-- enkä myöskään kiellä, että niitä nimiä, joita tässä kertomuksessa
kaikenlaisia käytän, turhaan saa aikakirjoista hakea. Sillä minulla on
vapaista kuvauksista se ajatus, että niiden totuus piilee siinä, että
ne _voivat_ olla tosia siten, että ne ovat sopusoinnussa sen ajan
varsinaisen ja yleisen hengen kanssa, jota kuvataan; niin, väitänpä
vielä senkin, että sellainen kuvaus voi olla vieläkin todellisempi kuin
todellisuus itse. Voin esim. kuvata Napoleonin voileipää syömässä, jos
nimittäin olen nähnyt hänen voileipää syövän; mutta voinko silloin
myöskin sanoa, että olen maalannut Napoleonin sellaisena kuin hän
todella oli? Mutta katsos, nyt voi sattua, että kerron hänen tehneen
urotyön, jota koskaan ei ole tapahtunut, mutta joka on häntä hyvin
kuvaava; tai panen minä hänen suuhunsa rautaisen sanan, jota hän ei
koskaan ole sanonut, mutta joka sopii kuin naulattuna hänen oikeaan
luonteeseensa; eikö silloin siinä, jonka olen keksinyt, ole enemmän
_todellista_ sisältöä kuin tuossa pienessä voileivässä, joka vain
sattumalta oli tosi? No niin, sama on mustan Jaanan ja Turun
noitatutkintojen laita. Aivan varmaa ja kieltämätöntä on, että
noita-akkoja on meidänkin maassamme poltettu, ja että noitatutkinnot
ovat tapahtuneet melkein niin kuin olen kertonut. Mutta vaikka asia
tosiasiana on kieltämätön, niin myönnän kuitenkin, että on vielä kovin
hämärää ja vaikeaa ymmärtää esim. se, kuinka jotakin niin mieletöntä
saattoi tapahtua vielä miespolvia sen jälkeen kuin Suomeen oli
perustettu yliopisto.
-- Se oli pimeyden ruhtinas, joka oli suuttunut evankelisen uskon
valoon, -- virkkoi koulumestari.
-- Veli Svenonius tekee niinkuin monet muut, hän syyttää kaikesta
piruparkaa, -- vastasi välskäri. -- Mutta minä luulen, että tässä
niinkuin monessa muussakin syy on haettava ihmisistä itsestään. Täällä
pohjolassa ovat tavat ja käsitykset hyvin sitkeät. Minä ajattelen, että
katolinen oppi -- joka olennoltaan on _sokeaa_ uskoa, vastakohtana
evankeliselle opille, joka on _valistunutta_ uskoa -- vielä satoja
vuosia uskonpuhdistuksen jälkeen itsepintaisesti riippui ihmisten
mielissä kiinni, niin että kirkon muoto ja henki kyllä olivat
lutherilaisia, mutta kansanusko sitävastoin pohjaltaan katolinen. Ei saa
unohtaa, että Raamattu siihen aikaan ruotsinkielisenäkin oli harvinainen
ja että se vasta v. 1642 käännettiin suomenkielelle. Nyt ajattelen minä,
että niin kauan kuin lutherilaisuus hehkui ensimmäistä nuoruutensa
lämpöä, valmiina sotimaan sekä uskon kilvellä että maallisella miekalla,
niin kauan kuin sitä elävä henki elähytti, niin kauan tunsivat myöskin
mieliin kätkeytyneet katoliset muistot ikäänkuin vaistomaisesti, että
suuri hengellinen voima niitä tunki takaisinpäin; hiukan ne kyllä
potkivat tutkainta vastaan, mutta aivan rajusti eivät ne sitä tehneet.
Sitävastoin tiedetään, että jonkin aikaa kolmikymmenvuotisen sodan
jälkeen valtasi lutherilaisuuden eräänlainen ruumiillinen ja hengellinen
uupumus, niin että, vaikka sillä kyllä uskon elämässä oli vanha voimansa
tallella -- sitä osoittaa vuoden 1695 virsikirja -- sen henki oli
kadonnut kirkon opinkappaleista ja voipunut kirjanoppineiden
opinkirjaimesta käymissä, kurjissa sodissa. Sen tunsivat nuo vanhat,
sokeat katoliset muistot, tunsivat sen vaistomaisesti taaskin -- sillä
kansa on lapsi, se ei mietiskele, se vain tuntee, ja se toimii -- ja
siitä saivat ne voimaa kohottamaan viimeisen hurjan rovionsa taikauskoa
vastaan. Ja taikausko oli fenix-lintu, se nousi uutena ja entistään
ehompana jokaisen polttorovion tuhkasta. Se sai sen kautta oikeuden
päätöksen ja valtakirjan olemassaoloonsa, ja kun sitä vastaan kirkossa
rukoiltiin, niin merkitsi se vain sitä, että taikausko oli uskonkappale,
ja joka sitä epäili, oli vääräuskoinen. Siitä huomaa, miten
lutherilaisuus tuli tässä itselleen uskottomaksi ja kuinka Jumalan vitsa
sitä ruoski. Mutta tästä aineesta voisi pitää loppumattomia puheita,
varsinkin täällä Suomessa, jossa taikausko on perisynti, ja sentähden
lienee parasta jättää se tällä kertaa omaan arvoonsa. En kuitenkaan voi
kieltää, että se tavallaan on suurenmoisen jylhää ja on omansa meitä
kaikkia kauhistuttamaan. Sillä mitäpä onkaan nykyajan vähäpätöinen,
pikkumainen taikausko sen raivoavan sieluntaudin rinnalla, joka
kuudennellatoista sataluvulla sai tuhansien mielet valtaansa, jota sekä
teloittajat että heidän uhrinsa uskoivat, joka oli tunkenut tieteen
oppisaleihin, tuomiopöytien ääreen, jopa kuninkaiden valtaistuimillekin!
-- Onko veli Svenoniuksella vielä nuuskaa rasiassaan?
-- _Ne gutta quidem_, ei niin hiventäkään.
-- Kiitos, kiitos, Anna Sofia, kyllä minä itsekin hoidan piippuni.
Totta puhuen olen nyt iloinen, että olemme päässeet taikauskon ohitse,
sillä samalla on lopussa kohtaloittemme kirjan synkkä luku. Sitä kyllä
jatkui vielä kappaleen aikaa jälkeenpäinkin, aina kolmannelle ja
neljännelle kymmenluvulle seitsemättätoista satalukua, mutta ainoastaan
aika-ajoin se enää leimahti tuleen ja sammui vähitellen itsestään.
Tarkoitan, että saamme muuta ajattelemista ja tekemistä seuraavassa
kertomuksessamme, sillä nyt tulee tuo suuri reduktsioni ja sen mukana
yksinvaltius, jonka kautta ei ainoastaan omaisuus, vaan myöskin Ruotsin
ja Suomen sisäinen asema suuresti muuttuivat. Ja sitten tulemme uuden
ajan partaalle, joka alkoi kauheammilla onnettomuuksilla kuin mitä
maamme koskaan on saanut kokea, ja paljon tarvitaan kaiken tämän
kestäessä hyvällä tuulella pysyäksemme.
-- Minä luulen, serkku, -- virkkoi isoäiti hiukan hämmästyksissään, --
että menemme siivosti tämän ajan ohi ja annamme sen levätä verisessä
haudassaan. Mitä hyötyä on vanhojen haavojen repimisestä? Minä ainakaan
en koskaan mene teatteriin murhenäytelmiä katsomaan; itkeä saapi tässä
maailmassa kyllä ilman sitäkin. Suokaa anteeksi, serkku, mutta minä
tahdon iloita kaikesta, mitä näen ja kuulen, ja sentähden rakastan minä
huvinäytelmiä, joissa kaikki loppuu niinkuin pitääkin, yksiin tai
kaksiin kunniallisiin naimisiin.
-- Sotaa pitää väliin olla, ja muutamia reippaita poikia, joilla on
tarmoa rinnassa, sitä minä rakastan, -- huudahti Svanholm, muistellen
Montfauconin "Johannaa", jota oli Wiederbergin seurueen äsken nähnyt
esittävän. -- Lazarra rukoilee silloin, kun hän voisi käskeä, -- lisäsi
hän itsekseen.
-- Ennen kaikkea klassillisia kappaleita, -- virkkoi Svenonius
vastapainoksi.
-- Täytyy kuitenkin olla hiukan ryövärejä ja paljon uljuutta, -- sanoi
Anna Sofia, joka oli ihastuksesta itkenyt katsellessaan "Hedvigiä" eli
"Pahantekijän morsianta", eikä koskaan voinut unohtaa Kaarle
Lindegrenin "Suojelusenkeliä".
-- Minä tarkoitan, että suurempaa näytelmää kuin Isoviha oli, ei vielä
täällä pohjolassa ole esitetty, -- alkoi taas välskäri. -- Mutta
onneksi on meillä vielä matkaa sinne, ja ensi kerralla me näemme
esiripun vain laskevan kuudennentoista sataluvun taistelujen eteen. Se
oli suuri vuosisata, ja minun on tunnustaminen, että siitä kaipauksella
luovun. Sillä vuosisadalla olivat ruumis ja sielu tasaväkiset,
molemmat jättiläisen voimakkaat, ja sydän ja pää olivat yhtä
kehittyneet; sen vuoksi on sen tekemä vaikutus niin kokonainen. Mutta
seitsemännellätoista sataluvulla oli ruumis veltto, vaikka sielu olikin
suuri, sydän kylmä, vaikka äly loistava: sen vuoksi täytyy sitä
ihailla, vaikkei voikaan rakastaa. Niin, niin, en puhu mitään Kaarle
XII:sta enkä Pietari Suuresta, sillä nämä molemmat karhut olivat
kuudennentoista sataluvun nisiä imeneet. Mutta olkaa hyvä ja asettakaa
Fredrik I Kustaa Aadolfin rinnalle, niin pahoin pelkään, että hän
näyttää pieneltä, ja minä epäilen, tekevätkö kaikki Lehnbergin saarnat
yhteensä sitä vaikutusta, minkä teki yksi ainoa piispa Rothoviuksen
suusta lähtenyt voiman sana tai yksi ainoa vanhan Spegelin virsi. --
Anna Sofia, ystäväni, niistä kynttilä!
Isoäiti oli vaipunut ajatuksiinsa, ja välskäri luuli kai, että hän
mietti, mikä oli ero Kustaa Aadolfin ja Fredrik I:n välillä. Mutta kun
välskäri herkesi puhumasta, kysyi isoäiti yht'äkkiä: -- Tuo juttu
ruhtinatar Julianasta oli kai sekin satua? Oliko hän todellakin aiottu
Ruotsin kuningattareksi?
-- Serkku hyvä, siitä asiasta voin minä vain sanoa niinkuin entinen
herra: kyllä minä voin vannoa sen, mutta vetoa en mene lyömään. Sen
vain tiedän, että ihmiset niin uskoivat, ja että kuningatar Hedvig
Eleonora, jonka suosikki Juliana oli, uskoi samaa, ja että hän oli
vaikeampiakin asioita perille ajanut.
-- Serkku viittasi hänen myöhempiin kohtaloihinsa. Minun täytyy sanoa,
että minun oli sääli tyttö parkaa, vaikka pelkäänkin, että hän oli
hiukan kevytmielinen.
-- Sen hän oli perinyt äidiltään, pfalzkreivitär Eleonora Katharinalta.
En huoli puhua kauniin ruhtinattaren myöhemmistä seikkailuista;
riittäköön, kun tiedämme, että hän lopulta meni naimisiin erään
kauppiaan lesken pojan kanssa, jonka kuningas aateloitsi nimellä
Liljenborg. Tässä nyt siis päättyy huvinäytelmä naimisiin, mutta
epäilen, tokko serkku pitää sitä iloisena ja opettavana.
-- Ja kreivi Bernhard Bertelsköld, mitä on hänestä tullut? -- kysyi
isoäiti, iloisena siitä, että sai keskeyttää aineen, joka alkoi käydä
visaiseksi.
-- Sen saamme nähdä _kuudennesta_ kertomuksesta, -- vastasi välskäri.