Varhain eräänä kauniina kesäkuun aamuna v. 1671 liikkui Turun kaupungin
kaduilla ja joen rantoja pitkin suuri väen paljous. Oli silmin
nähtävää, että jotakin erikoista ja tavatonta oli tekeillä, vaikkei
aikaa ja paikkaa niin tarkkaan tiedettykään. Sillä milloin kuului
rannalta melua, ja kohta kiiruhti tuo moneen sataan nouseva
kansanjoukko sinne näkemään, mitä siellä tapahtui; milloin
keräännyttiin torille tuomiokirkon eteen, ja kohta kasvoi tungos
moninkertaiseksi, kun yhä uusia uteliaita saapui joka haaralta; milloin
välähtivät vartiosotamiesten kiväärit vastatehdyllä Linnankadulla, ja
kohta kiiruhtivat kaikki heitä vastaan. Aurajoki oli täynnä veneitä ja
pursia, joiden valkeat, kuivumaan levitetyt purjeet somasti
liikahtelivat tyynessä ja kirkkaassa aamuilmassa, ja maalta päin tuli
jonottain kärryjä, joiden omistajat toivat tavaroitaan kaupaksi
kaupunkiin ja ihmetellen pysähtyivät toimettomain torilla seisojain
tungokseen.
Vastatulleiden joukossa oli kannellinen pursi, joka näytti muita
isommalta ja komeammalta ja joka, parhaimmalla Vaasan rukiilla
lastattuna oli tunkeutunut aivan lähelle sitä ainoata siltaa, jota
myöten liike siihen aikaan kulki joen poikki. Sen pienestä kajuutasta
ryömi esille lyhyt ja paksu ukko, jonka vaalennut tukka ja suippoparta
olivat omituisena vastakohtana myhäilevälle ja punakalle naamalle.
Kohta hänen perässään kömpi samasta piilosta ilmoille yhtä pieni ja
yhtä pyöreä eukko, ollen ehkä muuatta vuosikymmentä nuorempi ukkoa,
mutta yhtä iloinen ja hyvinvoipa kuin hänkin. Molemmat virkkoivat
joitakin sanoja kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat purren
miehistönä, ja nousivat sitten maihin. Vähän vaivalloista se tosin oli,
sillä veneellä ei päässyt liikkumaan eteen eikä taaksepäin toisiinsa
kiinni ahtautuneiden pursien välissä, ja vanhusten piti sen vuoksi,
ennenkuin rantaan pääsivät, kiivetä toisten pursien yli, jotka olivat
heidän purtensa ja rannan välissä.
Vanhukset näyttivät olevan oikein sydämensä pohjasta toisiinsa
tyytyväisiä. Ukko tarjosi eukolleen kätensä tuolla epämukavalla
taipalella, ja kun tuli hypätä rantaan, tarttui hän häntä vyötäisiin ja
keikautti hänet voimakkaalla kädellä maihin. Eukko taas kiitti avusta
iloisella päännyökkäyksellä, ja niin lähtivät he tallustelemaan
torille tavatakseen sitä kauppiasta, jolle aikoivat rukiinsa myydä.
Matkallaan joutuivat he kuitenkin väkijoukon keskeen ja eukko sattui
syyttömästi saamaan survauksia milloin hartevilta merimiehiltä,
milloin nenäkkäiltä katupojilta. Ukon valkeat kulmakarvat rypistyivät
silloin jotenkin tuimasti ja päästäen viiksiensä välistä mehevän
"blitz-donnerkreutz-pappenheimin" työsi hän tunkeilijat ravakasti
syrjään. -- Kuule, hyvä ystävä, -- virkkoi hän muutamalle vanhalle,
jykeväluiselle miehelle, joka juuri oli tullut maalta päin, ajaen
juurikasveilla täytettyä kuormaa, -- ovatko ihmiset täällä Turussa
aivan hulluja? Mitä varten hyppäävät he tuolla tavalla näin varhain
aamulla, _mane manium et sero venientibus ossa_, niinkuin meidän oli
tapana sanoa siihen aikaan kuin minä kävin täällä katedraalikoulua?
Puhuteltu kääntyi verkalleen päin, pyöräytti yhtä verkalleen mälliä
suussaan ja vastasi jonkin aikaa arveltuaan: -- Mustaa Jaanaahan ne
kuuluvat aikovan vedellä koettaa.
-- Vai niin, vai niin, -- vastasi ukko, ja avasi lyhyen
lammasnahkaturkkinsa, joka oli alkanut varistaa päiväpaisteessa; --
musta Jaana on siis noita-akka, _mala sibylla_, jos mä oikein ymmärrän.
-- Niin on, -- vastasi mies kuormansa päältä.
-- Onko hän Pohjanmaalta? -- kysyi eukko hiukan murtaen ulkolaisiksi.
-- Eikä olekaan, -- vastasi taas maalainen. Mutta sitten lisäsi hän
puoleksi ylpeillen puoleksi pelonalaisesti, niinkuin olisi halunnut
omistaa osan Jaanan maineesta, mutta samalla pelännyt seurauksia: --
Jaana on kotoisin Mainiemestä.
-- Ystäväni, -- jatkoi pieni ukko naurettavan totisesti, -- minä panen
vetoon purteni rukiineen ja rottineen vanhaa viskainta vastaan, että
sinä olisit parempi toveriksi yöllisellä hyökkäysretkellä kuin
puhujaksi ristiäiskesteissä! Sanokoot minua kroaatiksi, mutten
sittenkään tunne minä sitä pitäjää. _Ubi nunc ecclesia_ ... sepä nyt on
merkillistä, että niin pian kuin minä näen tuon vanhan rehellisen
tuomiokirkon, jonka katolta ennen vanhaan niin monta naakkaa
nuolipyssylläni ammuin, kohta kasvaa latina esiin niinkuin rukiin tähkä
kantojen välistä vanhassa kaskessa.
-- Minä muistelen, että kreivi Bertelsköldillä on suuri säteritila,
jota Mainiemeksi sanotaan, -- virkkoi tuo pieni ja pyöreä eukko, tehden
samalla turhan yrityksen jatkaakseen matkaa ja vetääkseen miestään
perässään.
-- Bertelsköld? -- mutisi vanhus -- vai niin, vai semmoinen sato kasvaa
_hänen_ vainioillaan. Hän kylvi taikuutta ja niittää nyt noitia, sehän
on niinkuin olla pitää, _hoc est in suum ordinem_, niinkun ne vanhat
niin oikein sanoivat. Tule eukkoseni, kastakoot noitansa; olen varma
siitä, että hän pysyy veden päällä, jos kerran on oikeata sorttia.
Vanhukset aikoivat nyt lähteä, mutta kuorman vieressä seisonut mies oli
toisella kädellä tarttunut ukkoa turkin helmaan samalla kuin toinen
käsi haparoi koirankarvalakkia, joka hänellä oli päässään. -- Olisiko
se ... olisiko se kapteeni? -- änkytti mies ja tarkasteli ukkoa ja
hänen turkkiaan ihmeen lämpimillä ja rehellisen tyhmillä katseilla.
-- Mitä nyt ... sapperment, sinut olen minä nähnyt joskus ennenkin, --
virkkoi vanhus ja tutkisteli tuota muinoin jäntevää vartaloa,
jonka selkä oli vuosien painosta melkoisesti koukistunut. --
Blitzdonnerkreutz, Pekkahan se on, numero 30 Larssonin eskadroonassa
autuaan kuningas vainajan suomalaisia rakuunia?
-- Sepä ... sehän minä olen, ja te olette minun kapteenini, -- vastasi
kuorman kuljettaja, ja vierähti siinä yksi ainoa hyväsydäminen
vesikarpalo hänen päivettyneille, ryppyisille kasvoilleen, josta se
tipahti lammasnahkaturkille, kun tuo entinen rakuuna painoi sen
lievettä partaisille huulilleen.
Ukko -- jonka lukija ehkä jo on tuntenut vanhaksi, hyväksi ystäväksemme
Larssoniksi Kustaa Aadolfin ajoilta -- unohti latinansa ja tuomiokirkon
naakat pudistaakseen vakavasti ja sydämellisesti vanhan toverin kättä.
-- Blitzpappenheim, Pekkako se on! -- huudahti hän. -- Onhan siis vielä
yksi reipas poika elossa kuningas vainajan ajoilta: niin, niin, ei
meitä ole monta jäljellä enää, jotka voivat sanoa katsoneensa vanhaa
korpraalia silmästä silmään Breitenfeldillä ja jotka suuren kuninkaan
kanssa ovat Lützenin kentillä vertansa vuodattaneet. Kas niin, Pekka,
vai olet sinä talonpoika nyt ja kuormia kuljetat; talonpoika minäkin
olen ja kuljetan rukiitani omalla purrellani, jossa omat poikani
ovat miehistönä. Tässä on eukkoni, niin, niin, vähän lihavammaksi
ja harmaammaksi on eukko käynyt sen jälkeen, kun ensi kerran
toisillemme suuta suikkasimme Würzburgin tornikammiossa ja vedimme
jesuiittaroistoja nenästä, niin että on ilo sitä ajatella. Mutta tiedä
se, että eukko sen jälkeen on lahjoittanut minulle kahdeksan poikaa ja
kuusi tyttöä, yhteensä neljätoista, hyvä ystäväni, joista on elossa
kaksitoista, kuusi kumpiakin. Niin, niin, Kätchen, ei nyt silti maksa
vaivaa sen vuoksi tekeytyä ylpeäksi. Mutta sanos, Pekka, mikä riivattu
siihen Berteliin meni, kun se viime aikoina niin kokonaan muuttui?...
Mutta, -- lisäsi hän, -- tässä minä seison ja rupattelen, vaikka
pitäisi kauppiaan puheille mennä; suuni on minulla tallessa vielä,
jumalan kiitos, ja olutta siihen mahtuu vielä vanhoilla päivilläkin.
Hetken päästä palaan tätä samaa tietä ja silloin täytyy sinun tulla
laivaani tyhjentämään kunnon oluthaarikka vanhan kapteenisi kanssa.
Vanhukset jatkoivat matkaansa. Sillä välin oli väkijoukko jakaantunut
niin, että toiset olivat menneet kirkkoon, toiset asettunet
Linnankadulle. Syy siihen selvisi pian. Laivasta lähestyivät
vankikärryt, joita seurasi korpraalin johtama sotilasvartio. Kärryillä
istui kalpea, laiha ja kuihtunut olento, jota tuskin olisi voinut
tuntea vielä kuukausi sitten niin reippaaksi, vanhaksi Jaanaksi. Kokoon
kyyristyneenä, käsistä ja jaloista rautoihin lyötynä ei hän näyttänyt
häpeästään ja onnettomuudestaan mitään välittävän. Katsojain mielissä
vaihteli hänen ohimennessään pelko, inho ja ilo siitä, että tuo
kuuluisa noita nyt vihdoinkin oli saava rangaistuksensa. Ei ainoatakaan
armahtavaa katsetta, ei ainoatakaan säälivää kyyneltä näkynyt noissa
sadoissa silmissä, jotka nyt häntä katselivat. Ei kenenkään päähän
pistänyt, että tuo vanha nainen oli yksi noita sokeimman taikauskon
monia onnettomia uhreja; ei kukaan aavistanut, että hänenkin rinnassaan
ihmissydän sykki ja kärsi; jokainen oli varma siitä, että noita-akka,
joka oli luvannut sielunsa pimeyden ruhtinaalle, samalla oli kironnut
kaikki inhimilliset tunteensa ja menettänyt kaiken oikeutensa toisten
sääliin.
Hitaasti kulki tuo surullinen saattue matkaansa katsojain
pilkkahuutojen sitä seuratessa. -- Miksi ei noidalle ole annettu luutaa
ratsuksi? -- Jaana, Jaana, missä nyt on piru, kun ei se tule sinua
auttamaan? -- Puhalla kahleet käsistäsi! Kasvata korpinsiivet
olkapäihisi ja lennä huuhkajana hornaan; älä ole olevinasi, Jaana,
kyllä sinä lentää osaat! -- Monet tekivät salaa ristinmerkin, joka
katolinen tapa ei ollut vielä unohtunut, vaikka uskonpuhdistajat olivat
voimainsa takaa koettaneet sitä hävittää.
-- Mitä tuo peikko on tehnyt? -- kysyi Larsson palatessaan kauppamiehen
luota eukko käsipuolessaan.
-- Mitäkö on tehnyt? -- virkkoi lähellä seisova, punanaamainen porvari.
-- Ei se ole niinkään vain sanottu. Kirjoita hänen syntinsä
pergamentille, niin se luettelo ulottuu Turusta Viipuriin. Mitäkö on
tehnyt? Kysy sitä! Sen minä vain sanon, että se on noitunut ihmisiä ja
elukoita, muuttanut rehellisiä kristityitä susiksi ja vienyt monta
viatonta lasta pimeyden pitoihin hornan hinkaloon.
-- No, polta sitten se pakana, -- mutisi rehellinen kapteeni
suutuksissaan, -- mutta älä seiso siinä ja panettele vankia, joka ei
voi jäsentä liikauttaa. Donnerblitz, oikein tahtoo suututtaa, kun näen
monen sadan miehen soittavan suutaan vanhalle akalle, joka ei voi
puolustautua.
Nyt oli saattue saapunut tuomiokirkon eteen, jonne kaikki kansa oli
kokoontunut aamurukousta kuulemaan. Kello oli kuusi. Siihen aikaan
oltiin ylhäällä varemmin kuin nyt; päivän työ alkoi _kaikissa_
piireissä kello viisi aamulla ja loppui kello kahdeksan illalla. Nyt
kertoi huhu, että ankara piispa Gezelius itse tulisi toimittamaan
rukouksen tuomiokirkossa. Noita-akka, jonka likainen henki saattaisi
kirkon saastuttaa, ei saanut tulla Herran temppeliin. Hänen täytyi
vartijainsa kanssa pysähtyä ahtaaseen eteläisen ristin eteiseen ja
sieltä aukinaisten ovien läpi kuunnella rukousta.
Huhu oli totta tiennyt. Virren ja tavallisen rukouksen jälkeen astui
piispa itse keskelle eteläisen ristin suurta käytävää, luki ensin
voimakkaan rukouksen sitä taikuutta ja saatanan petosta vastaan, joka
tänä jumalattomana aikana oli vienyt niin monta sielua iankaikkiseen
kadotukseen, sekä kääntyi sitten suoraan vangin puoleen yhtä
voimakkaalla varoituksella kehoittaen häntä vihdoinkin tekemään
katumuksen Jumalan seurakunnan edessä ja itselleen pelastukseksi ja
muille varoitukseksi avonaisesti tunnustautumaan syylliseksi pirun
vehkeisiin ja siihen syntiseen seurusteluun, jota hän oli paholaisen
kanssa harjoittanut.
Näitä sanoja lausuessaan astui piispa Gezelius aivan lähelle ovea,
jonka suussa Jaana seisoi, ja loi häneen tuiman, ankaran katseen.
Miehekäs, ankara ja käskevä oli tuon jo kuudennella kymmenellä olevan
kirkkoruhtinaan ryhti; hänen vielä punakat poskensa, koukkuinen
nenänsä, pitkä, käherretty ja jo vaalennut tukka, harmaa parta, joka
valahti alas hänen rinnoilleen -- kaikki tuo oli omansa vaikuttamaan
tässä miehessä, jonka vertaa voimassa ei oltu nähty sitten kuin Maunu
Tavast istui Turun piispan istuimella. Oli kuin olisi siinä ollut
Endorin noita, joka oli manannut Samuelin hengen hänen haudastaan.
Katse, jonka edessä papit ja maallikot aina Turusta Tornioon vapisivat,
pani Jaanankin vapisemaan. Mutta vähitellen näkyi hän rohkaisevan
mielensä; hehkuva puna nousi hänen kuihtuneille kasvoilleen, hän
uskalsi jo silmänsäkin maasta nostaa; niin, lopulta uskalsi hän sen,
mitä pahat omattunnot eivät koskaan olleet uskaltaneet: hän katsoi
piispaa suoraan silmiin; salama salamaa vastaan. Kirkon päämies vaikeni
ja odotti tunnustusta syntisen vaimon huulilta.
Mutta suoraksi oikaisihe seitsemänkymmenenviiden vuoden vanhan naisen
koukistunut vartalo, ja hän virkkoi yhden ainoan sanan, joka sai kaikki
läsnä olijat kauhistumaan. -- _Vääräuskoinen!_ -- huusi hän.
Piispa säpsähti. Hän muisti nyt, että yksi pahimpia (ja järkevimpiä)
syytöksiä Jaanaa vastaan oli se, ettei hän miesmuistiin ollut Herran
ehtoollisella käynyt. Hän alkoi aavistaa siihen toista syytä kuin
jumalatonta sakramenttien halveksimista. Ja piispa oli yhtä
kiivasluontoinen kuin voimakaskin. -- Mitä uskallat sinä sanoa? --
huudahti hän, ja hänenkin kasvoilleen kohosi vihan puna.
-- Minä sanon, että sinä, joka sanot itseäsi kirkon paimeneksi ja joka
seisot tässä minun synnintunnustustani kuullaksesi, et ole muuta kuin
vääräuskoinen Jumalan huoneessa. Sinä ja sinun tuomiokapitulisi ja
pappisi ja koko kansasi, te olette kaikki kadotettuja oikean uskon
luopioita. Te istutte tuomitsemassa oikeauskoista katolilaista, mutta
minä sanon teille: parempi olisi, jos pukeutuisitte tuhkasäkkeihin ja
menisitte Roomaan anomaan pyhältä isältä anteeksiantoa suurista
synneistänne. Kuule, mitä sanon sinulle: minä olen katolilainen, ja
uskollinen Baieri on isänmaani. Yli kolmenkymmenen vuoden olen teidän
vääräuskoista oppianne saanut kuulla, olen ollut pakotettu kieltämään
oman uskoni ja kätkemään rukousnauhani, niinkuin varas kätkee
varastamansa alttarikalkin, enkä minä ole suutani avannut. Te olette
vanginneet minut viattomasti vähäpätöisen syyn tähden ja heittäneet
minut kuuden sylen syvyyteen maan alle tuohon kauheaan reikätorniin
tässä Turun linnassanne; siellä olen nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt ja
kaikkia pimeyden kauhuja kokenut, ja minä olen kestänyt sen
valittamatta. Nyt te vedätte minut oikeutenne eteen ja viette minut,
köyhän, vanhan ja turvattoman naisen kuolemaan ja roviolle
poltettavaksi, ja minä kärsin senkin niinkuin pyhät marttyyrit sen
muinoin ovat kärsineet. Mutta kun te vedätte minut väkisin kirkkoonne
ja vaaditte, että minä, oikeauskoinen, teille syntini tunnustaisin,
silloin nousee sydämeni vastaan ja ensi kerran avaan minä
neljättäkymmeneen vuoteen suuni sanoakseni teille: Totta on, että
syntini ovat suuret, mutta teidän syntinne ovat vielä suuremmat kuin
minun: te olette kaikki vääräuskoisia ja luopioita, ja niinkuin
maallinen tuli on minun ruumiini polttava tuhkaksi, niin on ikuinen
tuli teidän sielunne polttava, te suuren, pyhän ja yhteisen katolisen
kirkon kadotetut lapset!
Mitä virkkoi piispa Gezelius, tuo ankara ja mahtava protestantti, tähän
kolmikymmenvuotisen sodan hehkuvan tulivuoren viimeiseen purkaukseen?
Hän hillitsi vihasta vapisevan äänensä, kohotti kätensä taivasta kohti
ja sanoi: -- Minä kiitän sinua, Jumalani, ettei näitä häpäiseviä sanoja
ole lausuttu sinun temppelissäsi, vaan ainoastaan temppelisi eteisessä.
Tosin annat sinä saatanalle suuren vallan täällä maan päällä, kun
sallit hänen uskonmantteliinkin pukeutua ja pilkata sitä, mikä kaikkein
pyhintä on. Kuitenkin olen minä varma siitä, että olet raja-aidan hänen
eteensä asettanut, eikä hän ole siitä sivuitse pääsevä, vaikka hän
viekkaudessaan köyhäksi, kurjaksi ja viattomaksikin tekeytyisi. Viekää
pois tämä paatunut vaimo siihen koetukseen, jonka lait määräävät, ja
vasta kun laki on hänet tuominnut, on taas kirkon aika vielä kerran,
vielä viimeisen kerran, tarjota hänelle armonsa parantavaa lahjaa.
Ja piispa Gezelius poistui pää pystyssä. Mutta Jaanan kuihtunut vartalo
oli taaskin lyyhistynyt kokoon tuon kiivaan, voimia kysyvän purkauksen
jälkeen, ja vastustelematta antoi hän kuljettaa itsensä siihen julmaan
narrinpeliin, joka odotti häntä lain nimessä.
Yhtä uteliaina, säälimättöminä kuin muinoin roomalaiset
eläinsirkuksessaan odottivat tuhannet katsojat kirkon edustalla noidan
vesikoetta. Tuskin näyttäytyi Jaana uudelleen ja tuskin ennätti levitä
väkijoukkoon tieto siitä, että hän ei ollut tunnustanut, kun kansa
puhkesi myrskyäviin riemuhuutoihin niillä vankia tervehtien. Melkein
riemusaatossa kuljetettiin hänet joen rantaan -- mutta se oli julmaa
riemua, se oli kissan leikkiä hiiren kanssa, se oli ivaajan iloa, kun
hänen pilkkansa uhri ei enää voinut päästä häntä pakoon. Niin
raaistuneet olivat jo mielet näistä eriskummallisista, yhtä mittaa
toistuvista noitatutkinnoista; niin raaistuneet olivat niiden
vaikutuksesta käsitykset inhimillisyydestä ja säälistä, että ihmiset
luulivat tekevänsä Jumalalle palveluksen ivaamalla tuota onnetonta
hänen häpeässään ja alennustilassaan. Ja kun sen lisäksi vielä tuli
tiedoksi, että Jaana itsensä tuomiokirkon eteisessä oli häväissyt
piispaa ja avonaisesti tunnustanut kuuluvansa paavinuskoon, silloin ei
ollut kansan riemulla ja raivolla enää mitään rajaa; jos ei olisi
toivottu niin suurta hauskuutta vesikoetuksesta, niin oli pahoin
pelättävä, että vanki parka jo sitä ennen palasiksi revittäisiin.
Niin pian kuin Jaana vartijoineen oli saapunut määrätylle paikalle joen
rannalla, asettuivat sotamiehet puoliympyränmuotoiseen kehään hänen
ympärilleen, pitääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa loitommalla. Sen
jälkeen luki kaupunginpalvelija viran puolesta asiata varten asetetun
noitakommissionin päätöksen, jossa ennen mainittu leski, Mustaksi
Jaanaksi kutsuttu, niinkuin se, joka noituutta ja yhteyttä perkeleen
kanssa harjoittanut oli, mutta jota ei kuitenkaan tätä suurta syntiään
oltu hyvällä tunnustamaan saatu, nyt Jumalan kunniaksi ja totuuden ilmi
saamiseksi oli määrätty pantavaksi erehtymättömän vesikoetuksen
alaiseksi, josta selvästi tultaisiin saamaan ilmi, voisiko hän
noituudellaan muuttaa luonnonjärjestyksen, mikä selvästi osoittaa, että
veteen heitetty ihminen vaipuu ilman pirun apua pohjaan.[7]
Jaana laskettiin kärryistä maahan. Hänen kätensä ja jalkansa sidottiin
lujasti ja säälimättömästi vahvoilla nuorilla, ja tuossa surkeassa
tilassa kannettiin hänet sitten matalalle laiturille, joka oli
joen syvimmän paikan partaalla. Ei pienintäkään valitusta kuulunut
hänen huuliltaan. Mutta katsojain uteliaisuus oli kiihoittunut
korkeimmilleen. Sillä hetkellä olivat lauta-aidat, kaikki katot ja
varsinkin silta niin kauas kuin silmä kantoi täynnä ammottavia suita ja
ojennettuja kauloja; niin, olivatpa vartijasotamiehet pakotetut
keihäillään ja muilla ristiin panemillaan aseilla pidättämään päälle
tunkevia.
-- Sata talaria viittäkymmentä vastaan, että hän pysyy veden päällä! --
huudahti sama punanaamainen porvari, joka äsken oli Larssonia
suututtanut.
-- Olkoon menneeksi, -- vastasi tämä heittäen kiukustuneen silmäyksen
riitaveljeensä.
Vielä viimeisen kerran kysyi oikeuden palvelija korkealla äänellä
syytetyltä, tahtoiko hän vapaaehtoisesti tunnustaa itsensä syylliseksi.
Väkijoukko vapisi pelosta, että Jaana tunnustaisi. Mutta Jaanan
huulilta kuului hiljainen, päättävä: "_ei_"!
Tämä vastaus oli ratkaiseva. Kaksi väkevää miestä tarttui onnetonta
toinen jalkoihin toinen kainaloihin; he heiluttivat häntä muutamia
kertoja vauhtia saadakseen ja lennättivät hänet sitten kauas
kevättulvan paisuttamaan jokeen. Kun vanha naisen ruumis polskahti
veteen, remahti villiintynyt väkijoukko huumaavaan hurraahuutoon.
-- Hän uppoaa -- olen vetoni menettänyt! -- huudahti porvari
vihoissaan. Samassa kuin Jaana putosi veteen, katosi hän pinnan alle,
vain vaahtoinen paikka osoitti, mihin hänet oli heitetty. Riemuhuudot
taukosivat; jokainen tunsi kuitenkin itsessään, että tämä leikinteko
oli liian karkeaa ja ettei se ollut murhaa parempi.
Veneitä työnnettiin heti paikalla vesille etsimään ja pelastamaan
hukkuvaa. Merkillinen johtopäätös! Se, että hän upposi, oli todistus
hänen viattomuudestaan; mutta tämä todistus tulisi viemään hänen
henkensä. Tähän epäjohdonmukaisuuteen ei totta puhuen oltu
valmistauduttu; oikeuden palvelijat olivat varmasti olettaneet, ettei
noita uppoaisi.
Jaana oli heitetty jokeen sillan yläpuolella. Yht'äkkiä syntyi nyt
sillalla melua, joka kohta muuttui mitä hurjimmaksi riemuksi. -- Hän
kelluu! Hän kelluu! -- huudettiin ja muutamat pilkkakirveet lisäsivät:
-- Ylös, akka, vastavirtaan! Ylös vastavirtaan!
Todella näkyikin Jaanan pää hetken aikaa veden pinnalla lähellä siltaa.
Samassa se kyllä taas upposi, mutta veneitä oli saapuvilla ja niiden
onnistui onkia kuiville tuo onneton, ennenkuin virta olisi iäksi
päiväksi hänet syvyyteensä niellyt. Tunnotonna vietiin hänet linnaan.
Väkijoukossa syntyi melua, huutoja ja väittelyä. Oliko noita kellunut?
Oliko hän uponnut? Molempiin kysymyksiin voitiin vastata kieltävästi ja
myöntävästi. Niin hyvin Larsson kuin porvarikin väittivät voittaneensa
vedon. Mutta useimmat jäivät siihen uskoon, joka heitä parhaiten
miellytti, nimittäin että noita oli kellunut, ja kaikki olivat
yksimieliset siitä, ettei sen kummempia todistuksia hänen
rikollisuudestaan tarvittu. Huutaen ja meluten hajaantui kansa kaikille
tahoille, ja siihen oli päättynyt tuo häpeällinen, mutta ajan tapoja
räikeästi valaiseva näytelmä.
Merkillinen vastakohta! Sama joki, joka nyt hylkäsi luotaan tuon
taikauskoisuuden uhrin -- sama joki, joka sai olla tämän uudemman ajan
julman raakuuden todistajana -- sama joki oli tuo kuuluisa _Aura_,
jonka rannoilla Suomen sivistys niin kauniisti kukoisti -- tuo Aura,
jota runoilijat sittemmin niin lämpimästi ylistivät -- tuo Aura, jonka
nimeen on liittynyt kaikki, mitä Suomessa yliopiston ensi vuosisatoina
oli mainiota tieteen, taiteen ja kirjallisuuden alalla!