Ennenkuin annamme tämän kertomuksemme edistyä, on meidän palattava
ajassa noin neljä kuukautta takaisinpäin. Oli Valpurin aika v. 1671.
Maa oli juuri paljastunut, ja muutamia ihania, lämpimiä sadepäiviä oli
seurannut yhtä ihania poutapäiviä; keveä höyry kohosi kellahtavan maan
pinnasta, josta ensimmäiset vihreät heinänkorret alkoivat pistää
näkyviin; olisi miltei voinut luulla kuulevansa, kuinka ruoho kasvoi;
hetki hetkeltä kävivät niityt vihreämmäksi, ja puut tulivat urvelle.
Ja taasen me olemme Mainiemen seuduilla vähän matkaa Turusta. Sen
jälkeen kuin viimeksi kävimme täällä noin viisitoista vuotta takaperin,
on kaikki käynyt iloisemman ja ystävällisemmän näköiseksi. Suuri on
vielä köyhyys matalissa majoissa, jotka ylpeää linnaa ympäröivät; mutta
se puute, epätoivo ja viha, joka vallitsi siellä kreivi vainajan
aikana, on paljon vähennyt. Kreivi Bernhard Bertelsköld on ottanut
toisen voudin linnaansa; vanha mestari Aatami on alustalaisten kostoa
peläten muuttanut Turkuun asumaan, niinkuin lohikäärme vartioidakseen
niitä rikkauksia, joita hän oli köyhiltä talonpojilta kiskonut.
Uusi vouti on saanut isännältään ankaria määräyksiä kohdella
säälivästi talonpoikia sekä auttaa ahkerimpia heistä pienillä
rahalainoilla ja köyhimpiä heidän verojaan vähentelemällä. Sillä tavoin
ovat monet autiot talot taas tulleet asutuiksi, kesantopeltoja on
jälleen kylvetty; voisi jo toivoa parempien aikojen koittavan,
jos vain aatelisten tilain talonpojilla olisi jotakin varmuutta
tulevaisuudestaan. Mutta ken voi taata hänelle, ettei hänen nykyisen
lempeän isäntänsä jälkeen kerran tule hirmuvaltias, joka taaskin
kohtelee alustalaisiaan kuin järjettömiä luontokappaleita? Ja niin teki
talonpoika työtä vain huomisesta huolimatta, ollen tyytyväinen, kun sai
rauhan ja leipää siksi hetkekseen; mutta vastaisia viljelyksiä ja
tulevan polven parasta ei kukaan ajatellut, sillä kukapa olisi tahtonut
tehdä työtä jonkun uuden mestari Aatamin hyväksi?
Noin neljänneksen päässä linnasta oli Arvion kylä, tuo sama, joka
melkein kokonaan oli hävitetty kapinan jälkeen mestari Aatamin aikana.
Suurin osa väestä oli ulkotyössä, kun iltapäivä oli niin kaunis; kylän
läpi kulkevalla tiellä nähtiin yksinäinen eukko kulkemassa. Hän oli
kokonaan mustaan puettu, ja hänen vaatteensa olivat karkeasta, mutta
puhtaasta villakankaasta. Kangistuneesta vartalosta päättäen hän oli jo
hyvin vanha, vaikka hänen terävät, läpitunkevat silmänsä ilmaisivatkin
älyä ja toimeliaisuutta, samalla kuin hänen reippaat liikkeensä
osoittivat ruumiinvoimia, joita vanhuus ei vielä ollut voinut
huomattavasti murtaa.
Jos tarkemmin tarkasteli vanhusta, niin tunsi hänet helposti "Mustaksi
Jaanaksi", jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta.
Se, joka ei häntä tuntenut, olisi voinut luulla häntä noin
kuusikymmenvuotiaaksi; toiset tiesivät hyvin kyllä, että hän oli
ainakin seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen. Nähtiin hänen varovasti
astuvan tietä myöten ja silloin tällöin katsahtavan taloihin. Niin pian
kuin ei luullut tarvitsevansa mitään pelätä, pistäytyi hän nyyttyineen
tupaan, viipyi siellä hetkisen, palasi nyytty yhä suurempana ja jatkoi
matkaansa toisiin taloihin. Mitä oli hänellä siellä tekemistä, ja mitä
toi hän sieltä?
Ettei mitään epäluuloja syntyisi henkilöä kohtaan, joka tavallaan on
vanha ystävämme, tahdomme seurata häntä noille retkille. Ensimmäisessä
talossa oli emäntä kotona ja kirnusi voita. Musta Jaana otettiin
ystävällisesti vastaan, suljettiin hetkiseksi maitohuoneeseen ja kun
hän lähti pois, oli hänellä pari uusia sukkia mytyssään, ja monet
hartaat kiitokset seurasivat häntä. Toisessa talossa oli parinkymmenen
vanha tyttö kotona pieniä lapsia kaitsemassa. Tännekin oli Jaana yhtä
tervetullut, tehtiin tuli takkaan ja hiiloksesta povattiin tulevia
asioita. Ennustukset lienevät olleet nuoren tytön mieleen, silla Jaanan
poistuessa talosta oli hänen nyyttyynsä ilmaantunut iso juusto.
Kolmannessa talossa oli isäntä kotona ja sairasti. Jaana kutsuttiin
sisään, mutta tuli väkinäisesti; hän suostui kuitenkin lukemaan sairaan
parantumiseksi ja sai siitä palkakseen kirkkaan hopeatalarin ja
luvattiin vielä toinenkin, jos mies huomenna voisi mennä ulos.
Neljännessä talossa tuli häntä vastaan piika, veti hänet perässään
navettaan ja kertoi kuiskaten, että hänen sulhasensa oli hänet
jättänyt, jonka vuoksi Jaanan pitäisi valmistaa hänelle taikajuoma.
Tarina ei kerro, minkä vastauksen tyttö sai, mutta varmaa on, että
Jaana sai siitä parin uusia sukkanauhoja. Viidennestä talosta ajettiin
hänet uhkauksin ja ankarin sanoin; emäntä syytti häntä siitä, että hän
oli varastanut villoja pääsiäisyönä ja pilannut karjan lypsämättömäksi.
Kuudennessa talossa otettiin hänet taas ystävällisesti vastaan, kun
hevonen oli sairastunut ja uhkasi kuolla. Jaana antoi hevoselle viinaa,
sitoi pussin sen kaulaan ja sai kapan suoloja vaivainsa palkkioksi.
Seitsemännessä talossa tarvittiin oluenpano-onnea; Jaana pesi astiat
pihlaja- ja kanervavedellä, jonka tiettiin onnea antavan, ja sai tästä
työstään palkkioksi kaksi leipää ja pari naulaa voita. Niin kulki hän
talosta taloon; lopulta oli hänellä niin suuri kuorma selässään, ettei
hän enää luullut voivansa enempää kantaa tällä kertaa. Ja kun jo ilta
pimeni, näki hän hyväksi lähteä kotimatkalle, eikä enää ollut
huomaavinaan niitä viittauksia, joita hänelle tehtiin melkein joka
talosta tien varrella. Sillä tällaisia käyntejä ei tapahtunut joka
päivä, ja Jaanalla oli työtä toisissakin kylissä. Sentähden tahtoi
kukin käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Sillä välin olivat miehet alkaneet töistään palata, ja Jaanasta oli
parasta olla heitä tapaamatta. Hän tiesi, että useimmat heistä häntä
pelkäsivät, mutta hän tiesi myöskin, että monet syyttivät häntä
kaikesta pahasta, jota kylässä tapahtui, ja jotkut olivat uhanneet
antaa hänet ilmi, mikä näihin aikoihin olisi ollut arveluttava asia.
Hän oikaisi sen vuoksi niittyjen poikki ja kääntyi siitä syrjäpolulle,
joka vei metsän läpi rantaan.
Sinne oli vielä noin neljänneksen matka ja vaikka vanhus astuikin
reippaasti eteenpäin, valahti ilta-aurinko puitten latvojen taa hänen
vielä metsässä ollessaan. Yö tuli, ja tuskin on luonnossa mitään
rakastettavampaa kuin pohjolan toukokuun yö, kun pimeyden huntu
hienoisena väikkyy puiden ja pensaiden yllä niinkuin hyvä, miellyttävä
uni, samalla kuin laulurastas tummassa havumetsässä helkyttelee
surullisen kauniita laulujaan. Olipa vielä toinenkin laulaja, jonka
ääni kuului kauempaa järven rannalta ja jota kuunnellessaan rastas
lakkasi laulamasta; se oli satakieli, joka silloin samoinkuin nytkin
oli rakas ulkomaan vieras Suomen etelärannalla.
Jaana kiirehti kulkuaan, sillä olisihan joku ilkiö voinut ottaa
rannasta hänen veneensä, ja silloin hän olisi saanut viettää metsässä
yönsä. Hänen noin yksin kävellessään kauniina yönä ja muistellessaan
menneitä aikoja, hän kuuli metsästä oudon äänen. Ei se ollut teeren
kuherrusta, ei suden ulvontaa, ei kehrääjän hurinaa eikä ruisrääkän
narinaa. Se oli itkevän lapsen ääni.
Jaana rakasti lapsia ja meni sinnepäin, mistä ääni kuului. Pitkän
kierroksen tehtyään löysi hän kolme lasta, pojan ja kaksi tyttöä,
kaikki noin neljän tai viiden vuoden vanhoja, kyyristyneinä puun
juurelle. Kaksi heistä nukkui viattomuuden unta kostealla maalla, mutta
toinen tytöistä oli valveilla ja itki itsekseen nälästä ja pelosta
vavisten.
Jaana meni lasten luo. -- Miksi olette yksin metsässä? -- kysyi hän.
-- Voi, voi, -- valitti tyttö, -- kun me menimme ensi kerran paimeneen
tänä päivänä, niin alkoi sataa puolenpäivän aikana, ja siellä oli niin
kaunis sateenkaari. Tommu sanoi: otetaan kiinni sateenkaari, se on
aivan lähellä mäen rinteessä. Mutta kun me tulimme sinne, oli se vielä
vähän kauempana, ja niin menimme me yhä edemmä metsään, emmekä enää
osanneetkaan kotiin.
Jaana hymyili melkein surullisesti. Ehkä ajatteli hän sitä, kuinka nämä
lapset olivat koettaneet sateenkaarta tavoittaa, niinkuin ihmiset
koettavat tavoittaa onneaan. He sanovat niinkuin lapset: se on aivan
lähellä, ottakaamme kiinni se! Ja kun he tulevat sinne, on se taas
hiukan matkaa edempänä, ja kun he taas sinne saapuvat, näkyy se
kimmeltävän kaukana pilvissä, ja niin seuraavat kuolevaiset ihmiset sen
katoavia jälkiä, kunnes lopulta eksyvät synkän metsän syvyyteen.
-- Seuratkaa minua, -- sanoi Jaana, -- niin saatte maata yötä
tuvassani. Huomenna näytän teille tien kotiinne.
Nukkuvat saatiin vaivoin heräämään, ja niin jatkoi koko seurue
matkaansa rantaan. Lapset kulkivat äänettöminä ja peloissaan; he
tunsivat kyllä mustan Jaanan ja olivat kuulleet, millainen hän oli;
ehkä he olisivat mieluummin jääneet metsään kuin häntä seuranneet,
mutta he eivät uskaltaneet pelkoaankaan ilmaista. Tommi vain rohkeni
itku kurkussa virkkaa: -- En minä tahdo peikon mukana metsään mennä;
minä tahdon mennä kotiin äidin luo.
-- Me tahdomme mennä kotiin äidin luo, -- nyyhkyttivät tytötkin.
-- Ka, mitäs te nyt, pikku hupakot? -- toruskeli Jaana. -- Äiti nukkuu,
ja kylään on puolen penikulman matka. Kas niin, tassutelkaa nyt vain
perässä; minä annan teille voileipää ja maitoa.
Voileipää ja maitoa! Jokainen, joka on ollut lapsi ja ollut nälissään,
tietää, mikä viehätys on noilla sanoilla, jotka sillä kertaa sisältävät
kaiken maallisen onnen ja makeuden! Kyynelet herkesivät vuotamasta ja
lapset tallustelivat eteenpäin uusin voimin; ainoastaan toinen tytöistä
taittoi välistä pieniä oksia ja ripotti niitä jälkeensä polulle. --
Miksi noin teet? -- kysyi toinen tytöistä. -- Hiljaa! -- kuiskasi
toinen. -- Mummo on kertonut tytöstä, jonka peikko ryösti ja vei
metsään, mutta joka ripotti oksia jäljelleen tielle, ja sittenkun hän
näki ne oksat, niin osasi hän niitä myöten kotiinsa.
Jos Jaana olisi nuo sanat kuullut, olisi hänellä ollut syytä vavista.
Kun jokin aate, ennakkoluulo tai mikä käsitys tahansa on tarttunut
ihmisten mieliin, niin näkyy sen merkitys ja tärkeys kaikista parhaiten
siitä, millaisena se lasten suusta kuullaan. Jos he eivät siitä mitään
tiedä, niin voi olla varma, ettei tuo aate vielä ole juurtunut eikä
muuttunut sydämen asiaksi. Mutta jos se alkaa lasten huulilla
kummitella, silloin iloitkoon se, joka siitä hyötyy, mutta vaviskoon
se, jota se voi vahingoittaa, sillä silloin on aate mennyt kaikkien
mieliin, tunkenut perheiden kaikkein sisimpään, jopa yksin äidin
maitoonkin, eikä sitä voida miespolviin hävittää.
Siihen aikaan, jota tässä kuvailemme, oli usko noitiin ja taikuuteen
tuollainen luulo, joka, vaikkakin jo ikivanha, taas on uudelleen
leimahtanut ilmituleen mitä kauhistavimmalla tavalla. Juuri sillä
vuosisadalla, joka oli synnyttänyt Newtonin, Leibnizin ja Voltairen,
juuri samaan aikaan, jolloin uskonpuhdistuksen kautta oli suurimmalle
osalle Eurooppaa valoisamman ajan aamurusko koittanut, juuri silloin
tapahtui tuo merkillinen taantuminen pakanuuden ja keskiajan synkimpään
pimeyteen. Vääräuskoisten polttoroviot katolisessa Euroopassa eivät
vielä olleet lakanneet roihuamasta, kun noitain tulet alkoivat palaa
protestanttisessa maailmassa. Taikuus muuttui uskonkappaleeksi, jota
eivät älykkäimmätkään miehet epäilleet. Yleisiä rukouspäiviä säädettiin
torjumaan "saatanan raivoa", kuninkaalliset kuulutukset varoittivat
ihmisiä, vahvistivat heidän uskoaan ja kiihoittivat heidän
mielikuvitustaan; taikakomissiooneja, joihin kuului puoleksi
hengellisiä, puoleksi maallikoita, asetettiin, ja ne tuomitsivat monta
sataa henkeä "sielunsa autuuden vuoksi" roviolla poltettaviksi, mistä
kaikesta tuonnempana kerromme. Ruotsissa alkoi tämä villitys
Norrlannissa jo Kustaa Aadolfin aikana, kiihtyi ja raivosi sitten koko
maassa, mutta erittäin ja kaikista julmimmin Taalain maakunnassa.
Suomi, tuo taikuuden vanha kotimaa, joutui myös pian tämän tartunnaisen
valtaan ja sairasti sitä ankarasti, niin että roviot leimusivat siellä
melkein koko jälkimmäisen puoliskon kuudettatoista satalukua; eipä
tarvittu paljon muuta kuin että vanha, ruma suomalainen akka ilmaantui
Ruotsiin, kun hänet jo vedettiin noiden kauheiden tuomioistuinten
eteen, jotka langettivat tuomionsa säälimättä siksi, että langettivat
sen järjettömästi. Ja mikä merkillinen osa pienillä lapsilla oli näihin
hirmutöihin, se selviää seuraavasta.
Palatkaamme Jaanan ja häntä seuraavien lasten luo. Oli jo myöhäinen yö;
kun he saapuivat rantaan, astuivat veneeseen ja soutivat Jaanan majaan,
jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta. Täällä oli kaikki
niinkuin oli ollut viisitoista vuotta takaperin, paitsi että katosta
riippui kummallinen koriste -- irvistelevä pääkallo. Joko se oli nyt
siihen pantu peloittamaan taikauskoista kansaa tupaan tulemasta sillä
Jaana ei suvainnut ketään luonaan, tai oli Jaanan rakkaus kaikkeen
kamalaan, joka usein syntyy yksinäisyydessä -- oli miten oli, kun Jaana
teki tulen takkaansa, nähtiin kuolleen ontelot silmäkuopat kuin ilmasta
tuijottavan tulijoita vastaan.
Lapset parkaisivat pelästyksestä. -- Suunne kiinni, -- tiuskasi Jaana
vihoissaan. -- Semmoisiksi kuin tuo tuossa on, tulemme me kerran
kaikki, sillä ihminen on mato maan päällä. Kas niin, rakkaat lapset,
istukaa nyt vain tänne pöytään ja syökää mahanne täyteen; sitten saatte
kiivetä nukkumaan minun omaan sänkyyni.
Sen sanottuaan otti hän nyytystään tuoretta leipää ja vastakirnuttua
voita, asetti ainoan viilipyttynsä pöydälle ja kehoitti sydämellisesti
lapsia nälkäänsä sammuttamaan. Viihdyttääkseen heitä otti hän vielä
esille kolme kirkasta messinkilautasta, jotka kiilsivät kuin kulta, ja
kolme samasta metallista tehtyä lusikkaa, kaikki muistoja muinoisilta
ajoilta. Mutta lapset pakenivat loukkoon eivätkä uskaltaneet pelosta
jäsentäkään liikauttaa. Lopulta sai hän heidät puoleksi väkisin pöytään
tulemaan.
Lapsiparoilla oli nälkä, mutta samalla heitä hirveästi pelotti. Jo oli
nälkä vähällä voittaa, kun muuan vähäpätöinen seikka riisti heiltä
kaiken ruokahalun. Muuan viaton kuoriainen, joita keväisin asustelee
seinänraoissa, oli sattunut asettumaan viilipytyn laidalle, josta se
lähti kulkemaan viilin yli niinkuin ihminen kulkee jään yli. Tuskin
olivat lapset sen huomanneet, kun he heittivät lusikat ja voileivät
luotaan ja juoksivat vavisten nurkkaan. -- Mikä teitä vaivaa? --
huudahti Jaana suuttuneena. Lapset eivät vastanneet. Hän uudisti
kysymyksensä ja astui lähemmä. Silloin rupesivat kaikki kolme täyttä
kurkkua kirkumaan ja vanhin tytöistä huusi yli muiden: -- Emme koskaan
syö noidan ruokaa; noidan ruoka muuttuu madoiksi!
Jaana koetti turhaan rauhoittaa pienokaisia, kun ovi samassa aukeni ja
kaksi oudon näköistä henkilöä astui sisään. Toinen oli melkein musta --
siitä luonnollisesta _syystä_, että hän oli hiilenpolttaja. Toinen taas
oli vanha vaimo, joka oli puettu kummalliseen punaiseen hameeseen ja
kaikenlaisilla merkeillä kirjailtuun puseroon, ja kaulassa oli hänellä
simpukan kuorista tehty helminauha, joita talonpojat luulevat käärmeen
päiksi ja joilla he vielä tänäkin päivänä suitsiaan koristelevat. Tämän
uuden kauhistavan ilmiön nähtyään ryömivät lapset sängyn alle ja
pysyivät siellä niin hiljaa, että tuskin uskalsivat hengittääkään.
Tulijat eivät heitä huomanneet.
Jaana katsahti vihaisesti uusiin vieraihinsa ja kysyi äreästi: -- No,
mitäs nyt taas? Olenhan sanonut, etten voi teitä auttaa.
Mies rupesi puhumaan ja sanoi melkein nöyrällä äänellä: -- Älä nyt
suutu, Jaana, vaikka tulemmekin näin outoon aikaan. Nyt on puolenyön
aika, ja Valpuri sanoo, ettei kukaan muu kuin sinä voi minua auttaa. Jo
neljänä yönä peräkkäin olen nähnyt noidantulen metsässä palavan; olen
heittänyt siihen terästä, olen vaiennut kuin seinä, mutta kattila ei
vain ota pinnalle noustakseen. Valpuri sanoo, että lempo ratsastaa
kahareisin sen selässä ja ettei sitä saada siitä pois, ellet sinä taio
sitä seitsemän kertaa lohikäärmeen verellä ja itsensä menettäneiden
luilla ja pienten, murhattujen lasten pikkusormilla. Sentähden...
-- Niin, sentähden täytyy sinun auttaa häntä, -- puuttui akka kiivaasti
puheeseen. Älä nyt ole olevinasi, sen kyllä kaikki tietävät, ettei
kukaan voi tehdä sitä niin hyvin kuin sinä, sillä sinä olet paholaisen
tuttava ja hyvä ystävä. Herra Jeesus, siinähän se jo on ... -- kirkaisi
hän samassa, kun näki katosta riippuvan pääkallon.
-- Tukitko suusi heti paikalla! -- huusi Jaana vihoissaan. -- Etkö
häpeä sellaisia sanoja käyttämästä minun omassa huoneessani?
Vieras vaimo käsitti väärin hänen sanansa ja vastasi hämillään: -- Ka,
niin, tyhmästihän tein, Jaana, kun täällä Jumalan nimen mainitsin, se
kun ottaa sinun taioiltasi kaiken voiman ja vaikutuksen. Mutta katsos
nyt, nyt minä korjaan vikani. -- Ja hän otti, tuo puolihullu, taikuuden
sokaisema naisparka, kaksi oljenkortta, asetti ne ristiin lattialle,
polki siihen ja sylkäisi. -- Kas niin, -- virkkoi hän riemuiten, -- nyt
ei enää haittaa, vaikka mainitsinkin Jumalan nimen.
Onneton, hän ei tiennyt mitä teki. Taikauskon musta peikko oli saanut
hänessä vallan; sen musta aave oli astunut esiin epäoleellisesta
tyhjyydestään ja kasvanut kauhistuttavaksi todellisuudeksi, synniksi,
joka pilkkasi sitä, mikä oli kaikista pyhintä.
Jaanakin oli taikauskoisuuden vaikutuksen alainen, mutta ei antautunut
kokonaan sen valtaan. Valpurin pilkka pyöristytti häntä. Hän hypähti
seisoalleen ja huusi uhkaavasti kättään huitoen: -- Ulos minun
huoneestani, te jumalanpilkkaajat! Ulos, te kadotetut! Ulos! Ulos!
Ulos!
Ei ollut hyvä sillä hetkellä asettua Jaanaa vastustamaan. Hän oikaisi
koko pitkän vartalonsa; harmaa tukka liehahti, luinen nyrkki kohosi
uhkaavasti. Hiilenpolttaja ja hänen toverinsa riensivät ulos, mutta
Valpuri mutisi mennessään: -- Hän tahtoo pitää taitonsa itsellään,
mutta sen hän saa kalliisti vielä maksaa.
Jaana meni ulos ruohoja keräämään, sillä oli juuri täysikuu sinä yönä.
Kun hän tuli takaisin, muisti hän lapset. Heidän piilopaikkansa sängyn
alla oli tyhjä. Hän etsi heitä kaikkialta, mutta turhaan. He olivat
kadonneet jäljettömiin.