Ja metsästystä jatkettiin taas seuraavana päivänä mitä ihanimman
syyssään vallitessa. Joko olivat nyt hirvet paljosta ajosta uupuneet
tai metsästäjät olivat ottaneet oppia, oli miten oli, nyt onnistui
hirvenajo paljon paremmin kuin alussa. Kuningas ampui omakätisesti
hirven, Reutercrantz sai toisen, Kustaa Gyllenstjerna kolmannen ja
useat hoviherrat kukin omansa. Nuori ruhtinas oli iloisella mielellä,
hän kirjoitti päiväkirjaansa kaikki laukaukset, sekä sattuneet että
ohimenneet; hän retkeili halki koko Ahvenanmaan manteren ja välistä yli
salmienkin, kun ajettu hirvi oli uiden paennut johonkin saareen. Hänen
ratsuretkensä olivat hurjempia kuin koskaan ennen; neljä kertaa
päivässä vaihtoi hän hevosta. Mutta kuningatar ja valtioneuvokset
olivat huonolla tuulella. He alkoivat ikävöidä takaisin Tukholmaan ja
katselivat levottomuudella kuninkaan hurjaa elämää. Kuiskauksia kulki,
että Kastelholman voudintalossa vietettiin iloisia iltoja maljojen
ääressä ja että majesteetin arvo siellä usein joutui unhotuksiin.
Eräänä päivänä oli Sundissa markkinat, ja tuhansittain tulvi sinne
kansaa koko saaristosta, Turustakin saakka. Monet tulivat vain
kuninkaallisia katsomaan. Täällä oli rivi markkinakojuja pystytetty
kirkon läheisyyteen, ja kuninkaalliset olivat antaneet tehdä muutamia
telttoja kukkulalle, josta voi katsella väen liikettä alempana.
Kuningatar teki hovinsa kanssa kävelyretken markkinapaikalle, jossa
tungeskeli joukoittain pikkukauppiaita, kalastajia, merimiehiä ja
talonpoikia; nimismiehet ja heidän renkinsä koettivat kehoittaa
meluavaa joukkoa vaikenemaan, hovin alhaisempi palvelusväki tahtoi
sekin näyttää mahtiaan ja oli aina valmis kurittamaan niitä, jotka
tunkeutuivat liian likelle. Mutta siitä huolimatta oli säännöt ja
hovitavat siksi päiväksi syrjäytetty; hovinaiset juoksentelivat nauraen
ostelemassa nauhoja ja hattuja kauppiailta; aateliskeikarit
kiinnittivät talonpoikaispojilta ostamiaan kukon höyheniä
samettihattuihinsa; kuningatar itse osti korkean omakätisesti
päivälliskalat, niiden joukossa sanotaan enimmäkseen olleen kampelaa ja
siikaa. Mutta kuningasta ei näkynyt missään. Missä piileskeli taaskin
tuo hurjapää?
-- Missäkö? -- kysyi reipas ja kielevä neiti Stiina Wrangel, joka
sattumalta oli kuningattaren huulilta kuullut tuon huudahduksen, jossa
tämän äidinsydän niin peittelemättä ilmaisihe. -- Missäkö? Salliiko
teidän majesteettinne minun puhua suuni puhtaaksi?
-- Puhu; sinä saat loruta tänä päivänä! -- Stiina Wrangel oli
kuningatar Hedvig Eleonoran suosikkeja.
-- Minä tahdoin vain sanoa, että jaloja otuksia täytyy pyydystää
viekkaudella. Niin kauan kuin teidän majesteettinne käyskentelee kansan
keskellä kuninkaallisen arvonsa loistossa, kumartavat kaikki
nöyrimmästi, mutta ei kukaan ilmaise, missä kuningas piilee. Jos me
sitävastoin -- minä tarkoitan, teidän majesteettinne ja muutamat meistä
tytöistä teidän majesteettinne henkivartijoina -- lähtisimme hämärissä
valepukuun puettuina...
Kuningatar hymyili. -- Sinä tarkoitat, -- virkkoi hän, -- että minä
rupeaisin teidän tyhmyyksienne suojaksi... Mutta sama se, hankkikaa
meille heti muutamia talonpoikaispukuja ja antakaa neljälle
henkivartijalle määräys seurata meitä loitolla, huomiota herättämättä.
Ainoastaan Juliana, Märtha Leijonhufvud, Ebba Wachtmeister ja sinä
saatte olla mukana. Mars!
Pieni, veitikkamainen hovineiti lensi kuin nuoli tiehensä, ja tunnin
kuluttua oli kuningatar muuttunut kunnianarvoiseksi, pyhäpukuun
puetuksi Ahvenanmaan muijaksi, samalla kun hänen neljä hovineitiään,
jotka olivat koristelleet itsensä äsken ostamillaan kirjavilla
nauhoilla, hyppelivät ilosta ja käyttäytyivät kuin maalaistytöt
konsanaan. Ainoastaan ruhtinatar Juliana oli vielä kalpean ja kärsivän
näköinen. Kaikki viisi olivat jo valmiit lähtemään liikkeelle, kun
kuningatarta alkoi pelottaa, että puvut ehkeivät ole tarpeeksi
onnistuneet, että hänet tunnettaisiin ja että hänen arvonsa joutuisi
vaaraan. Vähän aikaa mietittyään kutsutti hän luokseen suosikkinsa
Bertelsköldin, ilmaisi hänelle, mitä oli tekeillä ja käski hänen
seurata varalta mukana. Kreivi joutui aika lailla ihmeihinsä; hänen oli
vaikea löytää talonpoikaispukua, joka sopi hänen pitkään vartaloonsa,
mutta onneksi oli niitä koko joukko varastossa naamiaisten varalta, ja
niin oltiin vihdoinkin valmiita. Kello oli seitsemän illalla, ja pimeä
oli jo tullut. Kaikki hiipivät hiljaa ulos pappilasta ja lähtivät
käymään kylään päin.
Siihen aikaan tunnettiin kyllä jo paloviina, mutta se ei ollut vielä
tehnyt markkinoista tappelupaikkoja; olutkapakoissa sentään pidettiin
jo aika suurta melua. Salaisella pelolla lähetti kuningatar
Bertelsköldin ottamaan selkoa siitä, näkyisikö kuningasta jossakin
olutkapakassa. Kreivi meni, sai siellä ja täällä tunkeilla
kyynärpäittensä avulla eteenpäin, sai kuulla haukkumisiakin, mutta
palasi tuoden rauhoittavan vastauksen, ettei kuningasta näkynyt.
Kylän päässä oli suuri talonpoikaistupa, jonka ympärille oli
kokoontunut paljon kansaa. Sisästä kuului rakkopillin soittoa ja
laulavia ääniä sekä suuren, vasikannahkasta tehdyn patarummun pärinää.
Kaikesta päättäen siellä sisällä leikittiin ja tanssittiin. Kuningatar
antoi merkin seuralaisilleen, Bertelsköld asettui etunenään tietä
raivaamaan ja niin sitä varovasti tungettiin läpi väkijoukon. Taru
kertoo, ettei kaikki käynyt aivan ilman seikkailuja. Muutamat iloiset
velikullat sattuivat vastaan rappusissa; yksi tarttui kuningatarta
vyötäisiin ja pyöräytti häntä pari kertaa ympäri; toinen heitti
käsivartensa Stiina Wrangelin kaulaan ja moiskautti hänen huulilleen
leveän suudelman; kolmas pisti kätensä Ebba Wachtmeisterin kainaloon ja
aikoi muitta mutkitta ryöstää hänet. Kaikki naiset olivat vähällä mennä
tainnoksiin säikähdyksestä ja katuivat jo katkerasti tätä
ajattelemattomuuttaan; mutta Bertelsköldin kylmäverisyys pelasti
pulasta. Hän huusi isolla äänellä ja niin ahvenanmaalaisittain kuin
suinkin osasi: -- Pojat, tuolla vastapäätä on kuningas avauttanut tapin
oluttynnyristä; jokainen saa juoda niin paljon kuin haluaa. -- Se
vaikutti. Suurin osa väkijoukosta hyökkäsi sinne, ja naiset pääsivät
vapaiksi ihailijoistaan, jotka juoksivat heidän luotaan juomajumalan
iloihin.
-- Kääntykäämme takaisin, kreivi, -- sanoi lihavanläntä kuningatar,
joka vielä huohotti äskeisen tanssipyöräyksensä jälkeen ja oli saanut
jo kyllänsä seikkailusta.
-- Niin, niin, lähtekäämme jo, -- kuiskasivat tytöistä pelkurimmat.
Mutta Stiina Wrangel ei vain ollut rohkeuttaan menettänyt. --
Odottakaa, antakaa minun katsoa vähän, ennenkuin menemme, -- sanoi hän,
ja vastausta odottamatta hän tunkeutui avonaisesta tuvan ovesta sisään
Toiset olivat vasten tahtoaankin pakotetut odottamaan porstuassa ja
piilottautuivat sen pimeimpään nurkkaan.
Tuvassa vietettiin häitä. Huone oli jotakuinkin suuri ja täynnä kansaa,
niin että vain keskellä lattiaa oli avonainen paikka, jossa
tanssileikkejä leikittiin. Rakkopillin puhaltaja puhalsi kovasti ja
kauan, minkä keuhkot kestivät; kun hän väsyi, yltyivät tytöt laulamaan
ja sillä välin pärisi rumpu. Palavat päreet ja nauriisiin pistetyt
talikynttilät valaisivat huonetta hulmuten ilmanhengessä, joka
puhalteli viileyttä aukinaisista ovista ja ikkunoista. Nuoret näkyivät
sydämensä pohjasta iloitsevan; silloin tällöin vetäistiin joku vanha
kalastaja tai iäkäs emäntä piiriin ja hän sai hytkytellä siinä oikein
sydämensä pohjasta. Aivan hienoisittain ei siinä juuri käyttäydytty;
nuotanainoa ja kirvesvartta puristamaan tottuneet kourat olivat luonnon
hansikkaihin puetut ja tarttuivat lujasti kiinni kaikkeen, mikä eteen
sattui; askeletkaan eivät olleet kuningatar Kristiinan tanssikoulussa
opittuja, mutta rehellisesti ja reimasti siinä liikuttiin. Kömpelyys
oli viatonta ja kelpasi kyllä vastakohdaksi hovin hienontuneelle
kevytmielisyydelle, ja tuo hieno hovineiti nautti sydämensä pohjasta
katsellessaan oven suusta tätä hänelle outoa näytelmää.
Nopeasti palasi hän porstuaan, nyhtäisi kuningatarta helmasta ja
virkkoi: -- Teidän majesteettinne, kuningas on siellä!
Kuningas oli todellakin siellä kahden tai kolmen parhaimman toverinsa
kanssa. Kaikki olivat he puetut yksinkertaiseen metsästäjänpukuun,
melkein samanlaiseen kuin hovin ratsupalvelijat; Reutercrantz oli
varovaisuuden vuoksi hankkinut näille tekemistä toisaalla, etteivät
sekaantuisi kuninkaan seikkailuun. Luultavaahan on, että jotkut
talonpojista aavistivat, keitä vieraat olivat, eikähän ole ihme, jos se
herätti huomiota, että huomentuoppia juotaessa lautaselle ilmaantui
kolme kultarahaa hopea- ja kuparilanttien sekaan; mutta ne, jotka
jotakin aavistivat, ymmärsivät kyllä, ettei heidän pitänyt olla mitään
näkevinään, ja niin siinä tanssittiin yhä edelleen eikä kukaan
ujostellut outoja metsästäjiä. Kuninkaan kasvoista näkyi, että hän
viihtyi hyvin -- niinkuin Kaarle XI sittemminkin aina viihtyi paremmin
sivistymättömäin kuin ylhäisten ja hienosti sivistyneiden seurassa,
jossa hänen, ujoutensa ja tottumattomuutensa vuoksi käyttäytymään, aina
oli tukala tulla toimeen. Hän pyöritteli tyttöjä ja emäntiä niin, että
sitä ilokseen katseli, ja kun talon hopeamalja täynnä ranskanviiniä,
johon oli sekoitettu kuminaa ja kardemummaa, kierteli arvokkaampien
vieraiden kesken kädestä käteen, pistäytyi kuningas mieluummin
vaahtoavan oluthaarikan ääreen, joka oli kaikkia muita varten asetettu
pöydälle uunin luo, ja otti siitä kulauksensa oikein talonpojan
tavalla.
Mutta kaikesta huolimatta näkyi olevan tähtiin kirjoitettu, etteivät
korkeat vieraat saisi tuntemattomina päättää ilojaan. Pappilan pikku
Pekkakin oli äitinsä kanssa tullut markkinoille ja oli hänet,
hengelliseen säätyyn kuuluvana, kutsuttu häihinkin. Siellä hän oli
kiivennyt kiukaan kulmalle lähelle oluthaarikkaa. Tuskin hän oli nähnyt
nuoren metsästäjän, kun hän jo huusi: -- Kiitoksia hevosesta!
Kuningas kääntyi selin.
Äiti koetti saada pienokaista vaikenemaan ja onnistuikin vähäksi aikaa,
mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin Pekka taas keksi metsästäjän ja
huusi niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat: -- Tuolla menee
se hyvä kuningas, joka antoi minulle hevosen.
Lapsi oli lausunut julki sen, mitä useat häävieraista olivat jo kauan
aavistaneet. Läsnäolijat alkoivat hämillään ollen katsella toisiaan, ja
pian huomasivat vieraat metsästäjät, että heidän ympärilleen oli
muodostunut tyhjä piiri lattialle ja että hääväki asettui heitä
tarkastelemaan tarpeellisen välimatkan päähän. Kohta antoi kuningas
ystävilleen merkin ja he vetäytyivät ovelle päästäkseen huomaamatta
tiehensä. Mutta tieto hänen läsnäolostaan oli lentänyt kuin kulovalkea
suusta suuhun ja ehtinyt ulos kartanollekin, josta väkeä nyt tulvi
sisään näkemään edes vilahdukselta nuorta herraa ja kuningasta. Tungos
ovessa kävi niin suureksi, ettei kukaan päässyt sisään eikä ulos, ja
siinä seisoi nyt kuningas hämillään ja nolona, miettien, miten
parhaiten pääsisi pälkähästä.
Samaan aikaan olivat kuningatar, ruhtinatar Juliana, Bertelsköld ja
hovineidit tunkeutuneet ovelle kuningasta nähdäkseen ja joutuivat nyt
kiinni niiden väliin, jotka tahtoivat sisään ja niiden, jotka tahtoivat
ulos. Saltvikin pappilan nuori emäntä olisi hänkin tahtonut vetäytyä
pois hämillään siitä häiriöstä, minkä hänen poikansa oli aikaan saanut.
Mutta lapsi pelästyi ja alkoi itkeä; vieressä seisovan merimiehen tuli
sääli pienokaista, hän otti hänet syliinsä ja asetti olkapäälleen
auttaakseen häntä ahdingossa.
Mutta nyt oli Pekka miestä mielestään, istuessaan aikamiehen pään
tasalla, ylempänä kaikkia muita. Hän silmäili ympärilleen kuin kuningas
valtaistuimeltaan ja lopulta sattuivat hänen silmänsä muutamiin
henkilöihin, jotka hän luuli tuntevansa vanhastaan. -- Varo itseäsi,
äiti, tuolla on se ilkeä kreivi, joka tahtoi tehdä sinulle pahaa
kotona!
Sattumalta seisoi kuningas lähellä; hän oli juuri äsken tuntenut
pienokaisen ja saanut todistuksen tuosta huomiokyvystä, jonka usein
tapaa teräväpäisissä lapsissa. -- Mitä sanot sinä? -- kysyi
kuninkaallinen metsästäjä ja tarttui poikaa käteen.
-- Niin, niin, -- puheli pienokainen mielissään, -- luuletko, etten
sinua tunne? Sinä olet kuningas ja tuolla seisoo kreivi, ja tuolia
seisoo ruhtinatar, joka oli kamarissa silloin, kun sinä olit meillä,
kyllä minä tunnen teidät, vaikkette te tunne minua.
Kuningas seurasi silmillään sitä suuntaa, jonne poika sormellaan
osoitti ja luuli tuntevansa talonpoikaisvaatteihin puetun ruhtinatar
Julianan, vaikka tämän kasvot olivatkin puoleksi peitetyt valkeaan
päähineeseen. -- Oliko hän kamarissa, kun minä olin teillä? -- kysyi
kuningas, jonka ääni hiukan vavahti.
-- Mitä tyhmyyksiä sinä latelet, Pekka? -- kuultiin äidin kuiskaavan.
-- Tässä on sinulle vehnästä; -- äiti koetti sulkea suun Pekalta.
Mutta pienokainen vain yltyi puhumaan, kun sai vehnästä. -- Olipahan
se kamarissa silloin, kun sinä söit viiliä ja potkasit rikki minun
puu-Polleni, ja sitten raapasi äiti sitä käteen, niin että veri vuoti;
ja sitten sanoi äiti kreiville: se on minun sisareni, sanoi hän. Ei
äidillä ole mitään sisarta.
Sillä välin oli Bertelsköldin onnistunut raivata naisilleen tie
väkijoukon läpi. Kaikki korkeat vieraat pääsivät vihdoinkin ulos, ja
kuningatar, joka ei enää voinut hillitä vihaansa, tarttui poikaansa
käsivarteen ja kuiskasi: -- Teidän majesteettinne, tällä tavallako
Ruotsin kuningas ylläpitää arvoaan kansan silmissä?
Kuningas punastui ja kuiskasi yhtä hiljaa: -- Teidän majesteettinne,
kreivi Horn on aina asettanut korkean esimerkkinne seurattavakseni.
Mutta kuka on tuo valkeapäähineinen nainen, joka myöskin on
kunnioittanut tätä juhlaa läsnäolollaan?
-- Hän on tuleva kuningatar, jota syystä kyllä ovat tulevan kuninkaan
poikamaisuudet huolestuttaneet.
-- Sanokaa sitten terveisiä tuolle tulevalle kuningattarelle, että
tuleva kuningas, "tuo sietämätön nulikka, joka ei välitä muusta kuin
hevosista, koirista ja sotamiehistä", "ei tahdo tehdä häntä nukeksi
nukelle" -- ei, teidän majesteettinne, tuosta tulevasta kuningattaresta
ei tule koskaan kuningatarta -- ei ainakaan Ruotsissa, ellei hän tahdo
odottaa minun seuraajaani!
Ja sen sanottuaan riensi kuningas pois, ja kuningatar jäi kummissaan ja
vihoissaan miettimään tapausta, josta hän ei käsittänyt alkua eikä
loppua.
Ei ollut muuta jäljellä kuin hiljaa hiipiä takaisin pappilaan. Taru ei
tiedä, tapahtuiko matkalla enää mitään muita seikkailuja, ja luultavaa
on, että yhden miehen rohkeus ja viiden naisen viekkaus riitti kaikkia
vaaroja torjumaan. Mutta hääkansa, joka oli yhtä hidastuumaista kuin
muutkin Suomen asukkaat, oli vasta kuninkaallisten poistuttua päässyt
selville, mikä kunnia heidän tietämättään oli häätalolle tapahtunut. Ja
nyt vasta purkausi sen rakkaus kuninkaalliseen huoneeseen ilmoille
kaikuvana hurraahuutona, joka kuului illan tyynessä aina pappilaan
saakka.
Mutta Saltvikin Kreeta painoi vedet silmissä pikku Pekkansa rintaansa
vasten ja virkkoi: -- Onneton lapsi, sinä olet rikkonut kruunun.
Pekka hämmästyi vähän, vaikkei hän mitään ymmärtänyt. Mutta sen verran
hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli tehnyt jotakin pahaa. Hän seistä
tökötti vähän aikaa hyvin mietteissään; sitten sanoi hän: -- Älä ole
vihainen, äiti! Kuningas rikkoi hevoseni ja antoi minulle toisen
sijaan. Jos minä olen rikkonut hänen kruununsa, niin teen minä hänelle
toisen sijaan. Älä nyt ole vihainen äiti, älä!
Kreeta hymyili: -- Mitäpä ei lapsi luulisi osaavansa!
Mutta varmaa on, ettei ruhtinatar Julianasta tullut Kaarle XII:n äitiä.
Kuka tietää, miltä olisi pohjoismaissa näyttänyt, jos niin olisi
käynyt? Tuli päivä, jolloin tuo Ruotsin kuningattareksi aiottu nainen
luki itselleen onneksi, kun voi peittää hairahduksensa kauppiaan nimen
suojaan -- kun hänen täytyi vaihtaa sen kruunun loisto, joka hänen
nuorena ollessaan oli hänen päänsä päällä kimallellut, väkinäiseen
maanpakolaisuuteen, tahrattuun nimeen, katumukseen ja unhotukseen.
Kaunis ruhtinatarparka -- kuka heittää päällesi ensimmäisen kiven?
Mutta palatkaamme luomaan viimeinen silmäys kuninkaan metsästykseen.
Syyskuun 6. päivä v. 1671 oli määrätty lähtöpäiväksi. Kuningatar ja
valtioneuvokset lähtivät iloisin mielin Ahvenanmaan rannoilta, mutta
kuningas ja kaikki nuorimmat hovin jäsenet heittivät kaipauksella
hyvästinsä vapaalle elämälle raittiin luonnon ja metsien helmassa.
Kuiskailtiin, että jotkut nuoremmat aatelismiehet olivat aikoneet
täällä julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi vuotta ennen laillista aikaa,
ja samalla itsevaltiaaksi; tämä tuuma ei kuitenkaan toteutunut. Ja hyvä
oli, että niin kävi; yksinvalta ennätti tulla vielä sittenkin, kun sen
aika oli valmis.
Kuninkaallisten käynnin johdosta tapahtui useita laupeudentöitä. Kirkot
ja köyhät lienevät saaneet melkoisia lahjoja; kirkonkirjat, jotka
Isonvihan aikana hävisivät, eivät niistä mitään tiedä. Muuan
Ahvenanmaan reippaimmista metsästäjistä, joka oli kaatanut hirven ja
joutunut kuolemaan syypääksi, sai armon kuninkaalta. Hirviä korkeine,
komeine sarvineen nähtiin vielä neljäkymmentä vuota tämän jälkeen
Ahvenanmaan lehdoissa. Mutta Isoviha, joka tuhosi niin paljon, tuhosi
nekin. V. 1710, kun vihollista odotettiin, surmattiin suurin osa niistä
Ruotsin hallituksen käskystä; lihat suolattiin ja nahkoista tehtiin
sotisopia Kaarle XII:n ratsumiehille, vihollinen ampui loput. Sen
jälkeen harhaili vielä yksi ja toinen hirvipari entisillä laitumilla,
kunnes v. 1778 viimeinen hirvi ammuttiin Flakan tilalla Lemlannin
pitäjässä.
Tämä Kaarle XI:n ensimmäinen retki Suomeen oli myöskin viimeinen.
Kuninkaallinen fregatti oli valmiina nostamaan ankkurinsa, sadat liput
liehuivat sen mastoissa, veneet työnnettiin rannasta -- nuo lukuisat
joukot, jotka ylt'ympäriinsä seisoivat rannoilla ja veneissään
soutelivat lähtöä katsellen, kohottivat tuhatkertaisen hurraahuudon
rakastetulle kuninkaalleen -- ja fregatin kanuunat vastasivat. Kun
viimeisen laukauksen savu oli haihtunut, nähtiin kuninkaan paljastetuin
päin heiluttavan hattuaan jäähyväisiksi -- ja kohta uursi komea laiva
leveän uomansa laineeseen, joka kullalle kimalteli iltaruskon
paisteessa.