Mutta palatkaamme ruhtinattaren luo. Tuskin oli kuningas poistunut, kun
nuori pappilan muori taitavalla ja varmalla kädellä avasi yhden noista
sinisistä suonista, jotka piilivät ruhtinattaren käsivarren hienon
hipiän alla. Sen ajan papit ja papinrouvat olivat melkein kaikki
enemmän tai vähemmän perehtyneet kotilääkkeihin ja yksinkertaiseen
käytölliseen sairaanhoitoon; sillä oppineita lääkäreitä ei ollut
ainoatakaan koko maassa ja välskäreitä ei niitäkään ollut niinkään joka
oksalta otettavissa.[6] Suonenlyönnistä oli seurauksena se, että
ruhtinatar lakkasi hourailemasta, kuume katosi, ja kohta vaipui hän
virkistävään uneen.
Samassa saapui Bertelsköld kuninkaan lääkärin ja kahden hovinaisen
kanssa, joilla oli mukanaan kaksi kamarineitsyttä, ottamaan huostaansa
haavoitettua. Kreivi astui kiireesti tupaan ja aikoi sen enempää
kysymättä mennä seurueineen kamariin, kun hänet keskellä lattiaa
pysähdytti hiukan vapiseva käsi, joka tarttui häntä käsivarteen. --
Mihin aiotte kreivi Bertelsköld? -- virkkoi ääni, joka teki kreiviin
omituisen vaikutuksen, vaikkei hän heti päässyt selville sen syystä.
-- Onko hänen ylhäisyytensä hyvinkin sairas? -- huudahti kreivi ja
aikoi uudelleen mennä sisään.
-- Hänen ylhäisyytensä ruhtinatar ei ole enää täällä, -- virkkoi sama
ääni, ja nuori papin vaimo seisoi uudelleen hänen tiellään.
-- Kuinka? Hän jäi tänne tuskin kaksi tuntia sitten! ... huudahti
kreivi ihmeissään ja kumartaen.
-- Hänen ylhäisyytensä tunsi heti voivansa paremmin ja jatkoi
metsästystään hevosensa selässä, -- vastasi nuori nainen, luoden
silmänsä maahan, ja vartioiden yhäkin kamarin ovea. Noilta puhtailta
huulilta oli tuskin koskaan ennen mikään hätävalhe päässyt pujahtamaan,
ja hän häpesi lastensa edessä, jotka eivät voineet olla huomaamatta,
että hän valehteli.
Bertelsköld huomasi hänen epävarmuutensa, ymmärtämättä kuitenkaan
syytä siihen. Omituisia ajatuksia välähti hänen päähänsä. Vaikka hän
olikin synnyltään suomalainen, uskoi hän kuitenkin ainakin osaksi
kansalaistensa loitsutaitoon. Nuoren naisen itsepäisyys, hänen melkein
ilmeinen valheensa mahtoi perustua johonkin salaiseen syyhyyn. Yhä
enemmän kiivastuen tarttui kreivi häntä käteen ja vetäsi hänet pois
ovelta. -- Te valehtelette! -- huudahti hän -- ruhtinattaren täytyy
olla täällä.
Mutta Kreeta ei väistynyt. Kolmannen kerran asettui hän päättävästi
kamarin oven eteen ja sanoi matalalla äänellä: -- Ei kreivi, ette pääse
sisään. Te surmaisitte mielipuolen sisareni, ja sitä minä en salli.
Bertelsköld kääntyi ratsusotamiesten puoleen, jotka olivat seuranneet
häntä tupaan, ja huusi vihoissaan: -- Viekää pois tuo mieletön nainen
kamarin ovelta. Ruhtinattaren täytyy olla siellä, elävänä tai
kuolleena.
Sotamiehet astuivat lähemmä, lapset alkoivat itkeä. Ainoastaan yksi
pojista, pikku Pekka, tuo samainen, joka oli juossut kuninkaan perästä,
heittäytyi äitinsä ja toisen sotamiehen väliin, koettaen heittää hänet
kumoon jalkakammilla. -- Jos sinä teet äidille pahaa, -- huusi hän, --
niin lyön sinut kuoliaaksi puusapelillani.
Sotamies koetti turhaan irroittaa poikaa jaloistaan ja kohotti jo
ratsupiiskansa vapautuakseen kiusanhengestään. Sitä ei äiti voinut
sietää. Tuokion verran taisteli Kreeta itsensä kanssa; sitten juoksi
hän kreivin luo, nousi varpailleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
_Bernhard_, sinä saat mennä kammariin, mutta ei kukaan muu. Minä
pyydän, lähetä pois nuo ihmiset!
Noiden sanain vaikutus oli ihmeellinen. Nähtiin kreivin punastuvan,
käännähtävän päin ja katsovan nuorta naista hämmästynein, epävarmoin
katsein. Mutta samassa hän tointui, kääntyi seuralaistensa puoleen ja
virkkoi äänellä, jonka liikutusta ei voinut kokonaan peittää: -- Hän on
oikeassa, ruhtinatar on todellakin ratsastanut pois ja on luultavasti
jo hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Suokaa anteeksi, arvoisat
naiset, että olen vaivannut teitä tänne tulemaan. Minä pyydän teitä
kiiruhtamaan edellä, minulla on kunnia heti paikalla seurata teitä.
Kuiskaillen keskenään poistuivat hovinaiset epävarmoina siitä, mitä
heidän tulisi ajatella yht'äkkisestä muutoksesta kreivin käytöksessä.
Nuo kaksi vanhaa tuttavaa jäivät kahden kesken, lapset vain saapuvilla.
Ei kumpikaan heistä mitään virkkanut. Suloiset olette te, muinoin
hehkuneiden sydänten muistot -- suloiset olette muistot keväisen
nuoruuden -- onnelliset olette viattomuuden ja lemmen muistot -- oi,
kuinka suloiset olette surulliset ajatukset, jotka heräätte, kun
uudelleen näemme teidän kaukomailla kangastelevan, tähtien ja
aamuruskon reunustamina, täynnä kukkasia ja niiden lemua kauan sitten
kuluneilta ajoilta! Vuodet vierivät ja elämä taistelee kiihkeää
taisteluaan; sydämeen ilmaantuu arpia parantuneiden haavojen jäljeltä,
joista toiset vielä vertakin vuotavat; ajatukset ja aistit vanhenevat,
värit kalpenevat, kukkaset kadottavat tuoksunsa, ja milloin siellä
milloin täällä putoaa kuivunut lehti elämän puusta; mutta ajan hampaan
saavuttamattomana, kuihtumatonna, pyhänä, ihmeellisenä säilyy
ensimmäisen rakkauden muisto uurtuneena sielumme syvyyteen: se on aamu,
joka voi ehtoonsa nähdä, mutta jonka hento rusko punoittaa pilvissä
vielä sittenkin, kun muu maailma on yön peittoon piiloutunut.
Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun Bernhard Bertelsköld ja hänen
ensilempensä esine olivat heittäneet toisilleen hyvästinsä Mainiemen
puistossa. Millainen oli nyt hän, ja millainen oli hänen lemmittynsä?
Toinen oli maailmanmies, hovimies, joka pitkiä ulkomaanmatkoja tehden,
taistellen ja seikkaillen, ja alituisesti seurustellen mitä
korkeimmissa piireissä oli koonnut itselleen runsaasti tietoja hyvästä
ja pahasta, hän oli mies, jonka sydämeen oli eron jälkeen mahtunut
kaksikymmentä eri lempeä vierailemaan ja jolle rakkaus oli muuttunut
"vanhaksi, jokapäiväiseksi saduksi". Toinen oli kolmenkymmenen vuoden
iällä melkein lapsi vielä, oli viaton ja kaino; hänen elämänsä oli
vierinyt hiljaa ja tasaisesti niinkuin metsäpuro; välistä oli se hiukan
kohahtanut kivien kohdalla, vilissyt hiukan nopeammin siinä, missä maa
oli viettävämpää; mutta muuten oli se ollut vain alituista hiljaista,
viatonta lorinaa, tuottaen tuoreudellaan siunausta niille rannoille,
joiden välitse se vilisi. Nyt seisoivat he taas vastakkain, tuo suuren
maailman mies ja tämä maalaistyttö, ja he molemmat olivat vaiti
vertaillessaan menneisyyttä nykyisyyteen.
Pikku Pekka avasi ensiksi suunsa. -- Äiti, -- huudahti hän luoden
kieron silmäyksen kreiviin päin. -- Sano tuolle pahalle herralle, että
hän menee tiehensä!
Lapsen hiljainen viha herahdutti kyynelen ylpeän kreivin silmään. Hän
kohotti pojan syliinsä, suuteli häntä ja sanoi lempeästi: -- En minä
tahdo tehdä äidillesi mitään pahaa. Tiedätkö, poikaseni, että äitisi ja
minä olemme olleet hyvin hyviä ystäviä -- ennen vanhaan, -- lisäsi hän
hiljaa.
Jää oli sulanut. Mutta Kreeta pelkäsi koskettamasta tuota arkaa
ainetta. -- Älkäämme siitä enää puhuko, herra kreivi, -- virkkoi hän
vältellen.
-- Ei, -- sanoi Bertelsköld, -- juuri siitä pitää meidän puhua. Et
tiedä, kuinka sydäntäni viillyttää kauan sitten unhotettujen
viattomuuden aikain muisteleminen. Muistatko vielä vanhan Jaanan
ennustuksia? Minä luulen, että hän laski lemmittyni seitsemäksitoista,
-- lisäsi hän leikillisesti, mutta samalla surumielisesti. -- Hän
erehtyi laskuissaan, laski ne liian vähäksi. Olisi voinut sanoa tulevan
kolmekymmentäkin. Ja ainoastaan yksi niistä on unhottumaton.
-- Te olette velkaa minulle vedon, herra kreivi, -- sanoi Kreeta. -- Te
lupasitte minulle isänne kuparisormuksen sinivuokkoa vastaan.
-- En voi täyttää lupaustani, vaikka tahtoisinkin. Kuninkaan sormus
hävisi eräässä kaksintaistelussa Slesvigissä, jossa isäni menetti kaksi
sormea vasemmasta kädestään. En ole sen koommin saanut takaisin
sormusta, enkä juuri sitä toivokaan; jos itse olen sen katoamisesta
kärsinyt, ovat alustalaiseni sen sijaan voittaneet. Olen monta kovaa
kokenut, Kreeta, olen usein ollut sairaana, haavoitettuna ja
kuolemaisillani, olen saanut murheita mielelleni, mutta omaiseni ovat
eläneet onnellisina. Uusi isännöitsijäni kirjoittaa minulle, että
Mainiemi joka vuosi kohentuu vaipumustilastaan ja että alustalaisteni
hyvinvointi lisääntyy. Mieleni tekee nähdä vanhaa kotiani. Sano
minulle, Kreeta, elääkö vanha Jaana vielä?
-- Eläähän hän, mutta...
-- Mutta mitä?... Sanot sen niin surullisella äänellä.
-- Niin, kun ... en tiedä, sanonko. Häntä on syytetty noituudesta, ja
tutkinto alkaa näinä päivinä. Voi, jos te voisitte matkustaa sinne!
-- Noituudesta! -- virkkoi kreivi päätään pudistaen. -- Se on
vaarallinen syytös tähän aikaan. Kaikkialla Ruotsinmaassa palavat tätä
nykyä polttoroviot, ja noita-akoista kulkee mitä kummallisimpia
kertomuksia. Olet oikeassa, minun pitää viipymättä matkustaa
Mainiemeen. Mutta ... jatkoi hän leikkiä laskien, -- ethän sanokaan
minua enää _sinuksi_?
-- Minäkö, herra kreivi? -- kysyi Kreeta punastuen.
-- Sanoithan kuitenkin äsken.
-- Sanoin siksi, koska ette muuten olisi minua tuntenut, ja silloin
olisi ... teidän yhdesneljättä rakkautenne ollut lopussa.
-- Yhdesneljättä rakkauteni? Mutta minähän olen aivan unohtanut
ruhtinattaren. Onko hän tuolla sisällä?
-- On, hän nukkuu. Hän ei tiedä, että kuningas äsken oli täällä ...
että kuningas kuuli hänen houreissaan ilmaisevan inhonsa häntä kohtaan
ja rakkautensa toiseen, jonka nimeä hän ei onneksi maininnut... Hän ei
tiedä, että minä hädin tuskin ja valheen avulla sain hänet estetyksi
saamasta selkoa kaikesta. Kuningas ei saa tietää, että ruhtinatar oli
kamarissa hänen täällä ollessaan, sillä silloin kadottaisi Ruotsi
kuningattaren ja te... Kreeta ei saanut sanotuksi tuota sanaa.
-- Ja sen vuoksi sinä?...
-- Sen vuoksi olin minä pakotettu puhuttelemaan teitä niinkuin ennen
vanhaan. Muuten olisitte saanut paljon onnettomuutta aikaan.
-- Ihmeteltävä nainen, teit tämän siis pelastaaksesi sen, mitä sanot
minun rakkaudekseni...
-- En toki, herra kreivi, -- vastasi Kreeta melkein moittivalla
äänellä, -- tein sen pelastaakseni nuoren neidon tulevaisuuden ja hänen
kunniansa. Tein sen torjuakseni häpeätä ja eripuraisuutta kuninkaan
perheessä. Olen tehnyt velvollisuuteni, nyt on _teidän_ vuoronne tehdä
samoin.
-- Olet oikeassa, ystäväni, -- virkkoi kreivi totisena. --
Yksinkertaisen pukusi alla sykkii suuri ja jalo sydän, --
jalosukuisempi kuin minun, kuninkaallisempi kuin monen kuninkaan
lapsen. Meidän täytyy pelastaa ruhtinatar, mutta miten?
-- Hänen ylhäisyytensä tarvitsi vain suonenlyöntiä ja unta
parantuakseen. Minä olen auttanut luontoa tekemään tehtävänsä. Pian voi
hän kenenkään huomaamatta poistua pappilasta ja palata kuninkaallisten
luo. Teidän on keksittävä sopiva syy hänen poissa-oloonsa.
-- Kreeta, sinä olet yhtä älykäs kuin jalo. Miten voinen sinua kiittää?
-- Siten ... että Ruotsin tuleva kuningatar ei tästä lähtien enää ole
kreivi Bertelsköldin ... lemmitty.
-- Sinä enkeli ... kuinka ylevästi osaat koskettaa olentoni hyviin
soittimiin! Oi! miten usein ovat kevytmielisyys ja turhamaisuus saaneet
voiton parhaimmista aikomuksistani. Se on tapahtunut siitä syystä,
ettei minulla ole ollut vierelläni hyvää hengetärtä, joka olisi minulle
kuiskannut: varo itseäsi, noiden ruusujen alla piilee rikos ja katumus!
Oi, ole sinä suojelusenkelini niinkuin ennenkin olit! Ei kukaan ole
ollut sellainen minulle kuin sinä -- ei kukaan koko elämässäni.
Ja tuon ylhäisen herran silmästä tipahti kyynel nuoren naisen kädelle,
jota hän kumartui suutelemaan. Mutta Kreeta irroitti hiljaa kätensä,
veti kyyneltyvin silmin kaksi poikaansa syliinsä ja virkkoi: --
Näettekö herra kreivi, nämä ovat minun suojelusenkelini. Rukoilkaa
Jumalaa, että hän kerran opettaisi teidät ymmärtämään totisen
rakkauden; silloin ei sydämemme enää yksin kärsisi!