Syyskuun 2 päivä oli sunnuntai. Taivas katseli yhä synkin silmin
kuninkaallista metsästystä. Mutta vaikkakin aurinko olisi täydeltä
terältään paistanut, ei siitä olisi mitään vaaraa ollut metsän
asukkaille. Niin hehkuvan palava oli vielä lutherinusko, joka äsken oli
voitollisena päässyt taistelujen tulesta, niin ankarat olivat vielä sen
ajan uskonnolliset vaatimukset, ettei Kristiinan kevytmielinen pila, ei
Kaarle X:n hurja sotilaselämä eikä holhoojahallituksen ylimyksellinen
turhamaisuus ollut voinut kuluttaa edes ulkonaista kuortakaan sen
ytimen ympäriltä, jota uskottomuus ja nautinnonhimo jo olivat alkaneet
sisältä jäytää. Niin pian kuin hovi virallisesti esiytyi, vaikkapa vain
metsästysretkelläkin, ei kukaan sen jäsenistä uskaltanut olla poissa
sunnuntain jumalanpalveluksesta. Kuningas saapui aamulla varhain
pappilaan, kasvoissa oli jälkiä yön valvonnasta; äidillisistä nuhteista
ei hän päässyt, mutta hän otti ne vastaan kärsivällisesti. Kastelholman
juomaveikot ja Horn katselivat toisiaan kieroin silmin, mutta sen
suurempaa yhteentörmäystä ei tällä kertaa tapahtunut.
Sanomattakin on selvää, että kirkkoherran saarna Sundin kirkossa sinä
päivänä oli sekä pitkä että perinpohjainen ja täynnä esimerkkejä Vanhan
Testamentin Nimrodista, joka oli mahtava metsästäjä Herran edessä. Sinä
päivänä ei unilukkarin tarvinnut kepillään pistää nukkuvia vaimoja
niskaan; jos hartaus ei ollutkaan suuri, niin oli uteliaisuus sitä
suurempi. Kuningas pani haaviin kymmenen tukaattia, kuningatar viisi ja
muut hovilaiset samassa suhteessa.
Iltapäivällä selkeni taivas, hovin nuoriso alkoi ikävöidä
huvittelemaan, ja opettajansa suostumuksella panetti kuningas toimeen
kilpa-ammunnan. Pitkän, huojuvan riu'un latvaan kytkettiin räpyttelevä
kyyhkynen, ja taitavimmat ampujat koettivat kuuliaan. Ympärillä seisoi
satoja katsojia; joka kerta, kun luoti meni ohitse, panivat hovinaiset
pilkkojaan, mutta jokaista satutettua kyyhkystä tervehdittiin
hurrahuudoilla. Kaikista voimakkaimmin hurrattiin silloin, kun
kuninkaan kuula sattui.
Vasta syyskuun 3 p:nä alkoi varsinainen metsästys. Päivä oli poutainen
ja ilma leuto; ei yhtään pilveä noussut pimittämään Kaarle-kuninkaan
metsästystä. Koko tuo loistava seurue lähti ratsastaen, mikä kävellen,
mikä ajaen Saltvikin rajametsiin päin. Somalle tammien, lehmuksien ja
koivujen ympäröimälle kukkulalle pystytettiin kaksitoista telttaa;
kaksi niistä oli aiottu kuninkaallisille, toinen oli punaisesta
sametista, toinen valkoisesta silkistä, ja molempain huipulla liehui
korkealla ilmassa sinikeltainen lippu.
Halloo -- ja irti laskettiin koirat, jalointa holsteinilaista rotua,
jotka kreivi de la Gardie oli kuninkaan huviksi tilannut. Kuningas ja
seitsemän tai kahdeksan parhainta ratsastajaa astui hevosten selkään,
muut metsästäjät kulkivat jalkaisin määrätyille paikoilleen, sill'aikaa
kuin naiset harhailivat leikkien ja ilakoiden metsäisiä mäkirinteitä
pitkin.
Yksi ainoa heistä oli uskaltanut lähteä hevosen selässä seuraamaan
metsästystä ja hän oli ruhtinatar Juliana. Tarvittiin todella rohkeutta
ja taitoa sellaiseen ratsastukseen. Usein oli metsä niin tiheätä, ja
katajat ja pensaat niin korkeita, että hevoset kyllästyneinä
heittäytyivät syrjään ja laukkasivat omin valloin aukeammille maille
aina sen mukaan, mistä päin kuului koirain haukunta. Usein tapahtui,
että mättäät pettivät hevosten kavioiden alla, ja upottava hete väijyi
nurmen alla, tai saavuttiin suon reunaan, josta ei päästy yli eikä
ympäri. Tai saivat ratsastajat miekkainsa avulla raivata tiensä
leppäpensaikon läpi, toivoen sen takana saavuttavansa riistan, mutta
näkivätkin sen sijaan edessään aavan, välkkyvän meren loiskivan
rantakiviä vastaan.
Ruhtinatar Juliana oli kaikkialla ensimmäisten ja uskaliaimpien
joukossa. Puut ja pensaat eivät kuitenkaau osanneet kuninkaan serkkua
kunnioittaa. Kuusi ojensi tuuhean oksansa ja otti kiitävältä hänen
sievän hattunsa, jonka töyhtö oli tehty ruusunpunaisista kameelikurjen
höyhenistä; petäjä teki kaikki voitavansa pihkataksensa hänen
ruumiinmukaisen mustasta sametista tehdyn ratsuhameensa; koivu
karisteli hänen päälleen kellastuvia lehtiään; tuuhea katajapensas
tempasi sivumennen hänen kullalla reunustetut pienet ratsusaappaansa;
maahan kaatunut satavuotinen honka oli paneutunut pitkäkseen hänen
tielleen; mäkirinteet väijyivät, suo väijyi, kaikki tahtoivat omakseen
tuota kaunista, tuota yltiöpäistä ratsastajatarta. Mutta hän kiiti
eteenpäin kuin metsänneito ikään, hehkuvin poskin ja tuulessa liehuvin
hiuksin, ja komea oli hän nähdä; ei mikään pidättänyt häntä; ei mikään
häntä pelottanut, kaikista vähimmin se, että tärvelisi kallisarvoisen
pukunsa, sillä se oli jo pilalla. Kaikki hovin naiset ja useimmat
herroista lahjoittivat metsästyspäivän jälkeisenä iltana koko pukunsa
palvelijoilleen ja pukeutuivat seuraavana aamuna uuteen, antaakseen
taas senkin pois samalla tavalla.
Kaikki olisi käynyt hyvin, jos vain hirvet olisivat olleet niin
kohteliaita, että olisivat antaneet ampua itsensä. Tunnettua on, että
tätä nopeaa eläintä parhaiten pyydystetään talvella, jolloin hanki sitä
upottaa, ja metsämies keveillä suksilla hiihtäen saavuttaa sen joko
keihäällä pistääkseen tai pyssyllä ampuakseen. Kesällä juoksee hirvi
helposti kolme penikulmaa tunnissa ja on sitä vaikea saavuttaa.
Nopeinkaan koira ei voi pysyä sen perässä. Kuninkaalliset metsästäjät
saivat kyllä sen kokea. Tottuneina häiritsemättä metsissään elämään
pelästyivät nuo jalot eläimet tuota ennen kuulematonta melua
rauhoitetussa kodissaan; metsästystorvien raikuna, koirien haukunta,
hevosten hirnunta, metsästäjäin huudot, jotka kaikkialla kajahtelivat,
niitä pelästyttivät, ja joukoittain nähtiin niiden tuulen nopeudella
kiitävän pakoon. Turhaan ponnistivat koirat viimeiset voimansa, yhden
toisensa perästä täytyi niiden palata isäntiensä luo, tai tavattiin
niitä kuolleina jonkin puron partaalta, josta olivat koettaneet janoaan
sammuttaa. Turhaan kannustivat metsämiehet hevosiaan hurjaan laukkaan:
-- yli soiden, läpi metsikköjen pakenivat vainotut eläimet omia
polkujaan, joita myöten ei kukaan voinut eikä uskaltanut niitä seurata.
Turhaan vedettiin suuria verkkoja kaitaisten kannasten poikki, joista
hirvien tie kulki; ne heittäytyivät veteen ja uivat ohi; ne poikkesivat
metsiin ja tunkeutuivat läpi. Metsästäjät hehkuivat suuttumusta ja
intoa; kaksi kertaa oli kuninkaan hevonen uponnut suohon ja suurella
vaivalla saatu siitä ylös; kaksi kertaa oli Reutercrantz, joka oli
taitavin ratsumies koko Ruotsin valtakunnassa, jäänyt puun oksaan
riippumaan hevosen juostessa alta pois; eikä sittenkään oltu vielä
haavoitettu, vielä vähemmän tapettu ainoatakaan hirveä.
Iltapäivällä täytyi metsästys keskeyttää, sillä metsästäjät, hevoset ja
koirat olivat lopen uupuneet. Kuningas kutsutti luokseen saksalaiset
metsänvartijat, jotka varta vasten oli määrätty hirviä hoitamaan, ja
moitti heitä jotenkin ankarin sanoin siitä, etteivät olleet paremmin
osanneet pysäyttää hirviä pakenemasta. Vartijat vastasivat pelkäämättä,
että jos hänen majesteettinsa suvaitsisi tulla helmi- tai maaliskuussa,
he varmaan voisivat taata, että metsästysonni olisi parempi.
Kun ilta oli kaunis ja lämmin, päätettiin yöpyä telttoihin. Ainoastaan
kuningatar asettui vasta rakennetun mökin pirttiin ja vietti iltansa
Hornin ja parin hovinaisensa seurassa viittä lehteä ja valttia
pelaamalla. Hedvig Eleonoran himo tähän peliin oli niin tunnettu, että
irvihampaat sanoivat, viitaten sen ajan tuhlaavaisuuteen, että
kuningatar viiden holhoojan kanssa pelasi viittä lehteä ja valttia
valtakunnan tuloista.
Seuraavakin päivä oli kaunis ja kirkas, ja metsästys järjestettiin
nyt suurenmoisemmin. Metsästäjät etenivät kauemmaksi Saltvikin
alueelle, jossa maan laatu oli vieläkin louhisempaa, mutta hirvien
pako samalla vaikeampaa. Kuningas oli tuolla sittemmin niin hyvin
tunnetulla itsepäisyydellään päättänyt, että hirvet olisi pitkän
metsästäjärintaman avulla ajettava Ahvenanmaan äärimmäisiin niemiin,
missä niitä sitten joukoittain surmattaisiin. Onneksi luopui hän tästä
aikeestaan kun hänelle selitettiin, että ahdinkoon joutuneet hirvet
polkisivat ja hävittäisivät vasta kylvetyn rukiin. Sen sijaan
päätettiin panna toimeen sissisota siinä toivossa, että nuo jalot
eläimet saataisiin yksitellen kierretyiksi ja tapetuiksi. Se
onnistuikin tänään paremmin kuin eilen. Ensimmäisen hirven ampui
lähellä Saltvikin pappilaa ruhtinatar Juliana. Yleisellä riemulla
tervehdittiin hänen onneaan ja rohkeuttaan. Mutta kuninkaan kasvot
siitä vain synkistyivät; yhä hurjemmin kannusti hän hevostaan yli
kallioiden ja jyrkänteiden; hän oli saanut eteensä komean hirven, joka
kivien välissä oli nyrjähdyttänyt jalkansa ja nilkutti; yhä hitaammin
pääsi se pakenemaan ... sitä ajettiin rantaa vasten, pako oli mahdoton.
Koirat karkasivat esiin, hirvi pysähtyi yht'äkkiä, kääntyi päin ja
odotti epätoivon tyyneydellä vainoojiaan. Tunnettua on, että kun nämä
jalot eläimet näkevät perikatonsa tulleen, luovat ne metsästäjään niin
liikuttavan silmäyksen, melkein niin inhimillisen surullisen, että
kovinkin sydän voisi siitä sulaa. Mutta kuningas ei nähnyt eikä kuullut
muuta kuin haluamaansa saalista; hän pysähdytti hevosensa, tähtäsi ...
mutta silloin pamahti pensaikosta laukaus vieraan pyssystä, ja tuo
ylpeä hirvi kaatui veriinsä toisen ampumana juuri silloin, kun kuningas
varmasti luuli saaneensa kunnian sen kuolemasta.
Kuusitoistavuotias metsästäjä kuohui kiukkua. Tarkastettiin metsää,
mutta ketään ei löydetty. Täytyi aloittaa metsästys uudelleen, sillä
ilman omaa ampumaansa riistaa ei kuninkaallinen metsästäjä voinut eikä
tahtonut kotiin palata.
Sill'aikaa oli menestyksen hurmaama ruhtinatar päättänyt, maksoi mitä
maksoi, ampua vielä toisenkin hirven. Seuraten koirain haukuntaa erosi
hän yhä enemmän muista seuralaisistaan, joiden hevoset jo olivat
uupuneet. Hänen suuri, holsteinilainen juoksijansa laukkaili korvat
luimussa ja sieraimet suurina yli pensaiden ja aitojen ... yhä
kiivaammaksi kävi haukunta, yhä hurjemmaksi ratsastus ... ruhtinatar
oli saapunut pienelle vuorenkukkulalle, jonka laella kasvoi näreitä, ja
alhaalla laaksossa juoksi virtava joki. Rohkea ratsastajatar tahtoi
oikaista hirveä kohti ja kannusti rohkeasti hevostaan sateen
liukastuttamaa mäen rinnettä pitkin. Holsteinilainen totteli, mutta
kompastui ja kaatui, heittäen kuninkaallisen kuormansa kauas luotaan.
Eräs yksinäinen ratsumies oli loitolta seurannut tuota vallatonta
kulkua ja kiirehti nyt apuun. Ruhtinatar makasi tainnoksissaan korkean
hongan juurella; jalo holsteinilainen korisi kuolevana jonkin matkan
päässä ja sen kylkiluut olivat poikki. Ratsastaja otti ruhtinattaren
syliinsä, kantoi hänet lähteen luo ja hautoi hänen otsaansa kylmällä
vedellä. Hetken kuluttua avasi hän kauniit silmänsä ja tarkasteli
pelastajaansa katsein, joiden ilmettä on mahdoton kuvata. -- Oletteko
te Bertelsköld? -- kuiskasi hän. -- Se on hyvä; antakaa minun nyt
kuolla.
-- Ei, -- vastasi Bertelsköld. -- Ruotsin tulevalla kuningattarella on
muutakin tekemistä. Suvaitkaa, teidän korkeutenne, istuutua hevoseni
selkään; minä talutan sen pappilaan, joka ei ole kaukana.
Ruhtinatar ei vastannut ... hän puristi auttajansa kättä, joka koetti
irroittautua. Koirien haukunta oli tauonnut, metsästys oli siirtynyt
toiselle suunnalle, ja yksinäisessä metsässä ei kuulunut muuta kuin
lähteen lorina ja meren hiljainen kohina etäistä rantaa vastaan.
Ristiriitaiset tunteet taistelivat vallasta Bertelsköldin rinnassa. --
Teidän ylhäisyytenne, -- virkkoi hän, -- eläkää suurta tulevaisuuttanne
varten, eläkää pohjolan kunniakkainta kruunua varten! Kuningas kaipaa
teitä. Tulkaa, lähtekäämme hakemaan teille parempaa hoitoa!
Ruhtinatar vastasi hänen kehoitukseensa katseella jossa näkyi sekä
suuttumusta että kipua. -- Kuningas? -- virkkoi hän. -- Mitä välittää
minusta tuo tunteeton poika, joka ei huoli muista kuin sotamiehistä ja
hevosista. Ruotsin kruunu! Mitä välitän minä siitä, kun sydämeni on
särkynyt!... Bernhard, -- jatkoi hän kiihkeästi, -- minä tiedän
kuolevani, ja silloin on minulle samantekevää, mitä minusta sanotaan.
Minä tahdon kuolla -- teidän luonanne...
Siinä oli hän, tuo Kaarle XI:n hovin kaunein ritari, polvillaan maassa
makaavan kupeella -- ja tämä painoi hänen kätensä levottomasti sykkivää
sydäntään vastaan, ja heidän pitkät kiharansa sekaantuivat toisiinsa.
Mutta vain hetkeksi. Sanaakaan vastaamatta tarttui kreivi Bernhard
kuninkaallista suojattiaan vyötäisiin ja kantoi hänet hevosensa luo.
Varovasti astui hän satulaan, pitäen ruhtinatarta sylissään, ja lähti
ajamaan neljänneksen päässä olevaan pappilaan päin. Ei kumpikaan heistä
sanaakaan virkkanut.
Mutta pappilassa ei ollut kukaan kotona. Kaikki sekä suuret että pienet
olivat ulkona kuninkaallista metsästystä katsomassa. Ainoastaan
keskenkasvuinen tyttö istui kapalolasta soudattamassa.
Kreivi Bernhard meni sisään tukien horjuvaa ruhtinatarta kainaloista.
Saltvikin pappila oli samanlainen kuin kaikki muutkin pappilat, ei
suurempi eikä tilavampi kuin tavallinen talonpoikaistalo tähän aikaan.
Pienestä eteisestä tultiin suureen saliin eli tuohon n.k. tupaan, jonka
seinämällä seisoi suuri uuni, ja tuvan perällä oli pienoinen kamari.
Siinä olivat huoneet. Mutta toimelias emäntä oli osannut tehdä tämän
yksinkertaisen asumuksen hauskaksi ja siroksi. Kaikki oli halvan, mutta
kodikkaan näköistä, lattialle oli ripoteltu hienoja katajia, honkaiset
seinät olivat paljaat, mutta kuitenkin kiiltävän keltaiset, astiat oli
kirkkaiksi hangattu ja pytyillä täytetty maitohylly niin maukkaan soma.
Pienissä ikkunoissa oli hienot, liinavaatteiset verhot; kamarissa oli
kirjoituspöytä ja kirjahylly, kaikissa ikkunoissa oli kukkasia
ruukuissaan. Kaikkialla näkyi merkkejä hyvästä hengettärestä, joka oli
läpi huoneiden liihotellut ja niihin jälkensä jättänyt.
Kreivi Bernhard vei ruhtinattaren kamariin, suuteli hänen kättään ja
virkkoi: -- Teidän ylhäisyytenne, te olette sairas, te olette
vahingoittunut pudotessanne. Levätkää täällä hetkinen, minä menen
ilmoittamaan tilanteen kuninkaalle ja hankkimaan tänne hovinaisia teitä
hoitamaan.
-- Bernhard, -- kuiskasi ruhtinatar uupuneella äänellä -- älkää jättäkö
minua! Ehkä emme koskaan enää tapaa toisiamme. Sanokaa, että olen
sairas, että olen järkeni menettänyt, sanokaa mitä tahdotte, mutta
älkää jättäkö minua. Ette tiedä, kuinka minä kärsin kaikista noista
vehkeistä, kaikista noista sydämettömän politiikan juonista,
joita ympärilläni punotaan. Se on valinnut minut itsekkyytensä
välikappaleeksi, toiset minua vihaavat, toiset mielistelevät, eikä
minulla ole ainoatakaan oikeata ystävää, joka minua koko sydämestään
rakastaisi. Kuningatar, jonka pitäisi olla minulle äidin sijassa, on
kova ja kylmä; hän haaveksii huvilinnoistaan ja huolehtii pojastaan;
minua rakastaa hän vähemmän kuin kivipalatsejaan. Kerran uskalsi hän
sanoa minulle: Juliana, muista, miten kävi äidillesi! Tuo inhoittava,
miten uskalsikaan hän noin puhua äidistäni! Ainoastaan te, kreivi
Bernhard, olette osoittanut minulle ystävyyttä ja hellyyttä -- olen
nähnyt sen silmistänne, sielumme ovat jo kauan ymmärtäneet toisensa,
vaikkakin velvollisuudentunto on estänyt teitä mitään ilmaisemasta.
Minä vapautan teidät tuosta velvollisuudesta -- minä en rakasta
kuningasta, en tule koskaan hänen omakseen -- kuuletteko: en koskaan!
Ja tuo kiihoittunut tyttö katseli taaskin pelastajaansa hehkuvin
silmin, joissa kuvastui kokonainen maailma intohimoja yhteen ainoaan
kysymykseen keskitettyinä.
Mutta kreivi Bernhard oli nyt mies; hän jaksoi vastustaa elämänsä
vaarallisinta kiusausta, vaikkakin niitä oli hänen tiellään paljonkin
ollut samanlaisia. Vielä kerran suuteli hän kaunista kättä ja virkkoi:
-- Teidän ylhäisyytenne, te olette ruhtinatar Juliana, kuninkaan serkku
ja hänen tuleva puolisonsa. Minä olen teidän alamaisenne ja minulla ei
ole muuta oikeutta kuin kunnioittaa teitä, valittaa teidän kohtaloanne
ja ainiaaksi kätkeä sydämeeni muisto teidän hyvyydestänne. Jääkää
hyvästi!
Vähän aikaa oli ruhtinatar vaiti. Sitten sanoi hän kylmästi ja
käskevästi: -- Minä kiitän teitä, kreivi, huolenpidostanne, Menkää
noutamaan hovinaisiani; minä odotan heitä täällä.
Bertelsköld meni, ja kohta kuului hän täyttä laukkaa ajavan poispäin
pappilasta. Mutta ruhtinattaren yksin jäätyä purkautui hänen
lyhytaikainen ylpeytensä kyyneliin niin kiihkeihin ja niin
hillittömiin, jommoisia ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaan hyljätty
lempi voi vuodattaa. Tähän saakka tukahdutetut ruumiilliset kivut
palasivat kahta kovempina; hän heittäytyi vuoteelle, palava kuume
poltti hänen suonissaan, hänen korvissaan suhisi, hän meni tainnoksiin
ja alkoi houraillen puhua sanoja, joita ei kenenkään muun olisi pitänyt
saada kuulla kuin hänen, jolla äsken oli ollut voimaa niiden vaikutusta
vastustaa.
Vähän aikaa kreivin mentyä tuli tupaan talon rakastettava emäntä, nuori
pappilan muori -- sillä ainoastaan piispan puolisoa kutsuttiin siihen
aikaan rouvaksi -- ja hänen helmoissaan seurasi neljä poikaa, kaikki
hänen omiaan, suurta ääntä pitäen ja aivan haltioissaan kaikesta siitä
kummasta, mitä olivat nähneet. Ruhtinattaren ratsastusviitta, joka oli
heitetty penkille, sattui kohta tulijan silmään. Tyttö juoksi kätkyen
äärestä hänen syliinsä ja huudahti: -- Äiti, äiti, tuolla kamarissa on
ruhtinatar, joka itkee niin kovasti ja huutaa yhtä kreiviä, jonka nimi
on Bernhard Bertelsköld.
Nuo sanat kuultuaan kalpeni nuori nainen niin, että lapsi huolestuneena
kysyi:
-- Oletko sairas, äiti?
Kreeta -- kutsukaamme häntä sillä nimellä, sillä olihan hän kappalaisen
nuori vaimo, vanha ystävämme Mainiemestä -- toimitti pois uteliaat
lapset ja astui kamariin.
Mitä hän näki siellä? Hän näki nuoren ja kauniin tytön, puettuna
pitkään, ruumiinmukaiseen hameeseen, joka oli tehty tummanpunaisesta
sametista -- hän oli kalpea kuin marmori, hänen silmänsä olivat
suljetut ja hän oli heittäytynyt pitkäkseen vuoteelle. Kreeta oli hänet
nähnyt kuninkaallisten maalle noustessa; hän käsitti, että hän se nyt
oli tuo ruhtinatar; hän huomasi, mitä kreivi ei ollut huomannut, että
hänen ylhäinen vieraansa vuoti verta haavasta, joka oli vasemman ohimon
kohdalla. Ja hän kiiruhti kylmällä kääreellä jäähdyttämään tuota
kaunista, ruskeakutrista päätä.
Mutta ruhtinatar houraili yhä kovan kuumeen vallassa ja puhui
katkonaisin lausein asioista, joita kuullessaan hänen hoitajattarensa
vapisi.
-- Varokaa itseänne, Bertelsköld ... tietäkää, että minä olen Ruotsin
kuningatar ... oo, minä vihaan teitä! Te olette inhoittava ... te
luulette, että minä rakastan teitä? Näettekö mestauslavan tuolla
Brunkebergin torilla ... teidän mestauslavanne ... ja minun ... ja
koko Ruotsin mestauslava! Oo, ... verenne on vuotava ... verenne on
vuotava ... paljon! ja minun vereni vuotaa teidän kanssanne ... sillä
te tiedätte, että minä rakastan... Älkää sanoko sitä sanaa, kreivi,
sillä silloin minä tapan teidät!... Hiljaa ... kuningatar tulee ...
niin teidän majesteettinne ... te saatte käskeä. Minä tottelen.
Nyt huokasi ruhtinatar syvään, hänen huulensa sulkeutuivat, ja hän
näytti nukahtavan. Samassa kuului ääniä tuvasta, Kreeta kiiruhti sinne
ja näki edessään kuninkaan ja Reutercrantzin.
Ei kumpikaan heistä ollut tavannut Bertelsköldiä, eivätkä he
aavistaneet ruhtinattaren läsnäoloa. Kreeta huomasi sen ja rauhoittui.
-- Jumalan rauha! -- huudahti kuningas reippaasti ja katsahti
maitohyllyä. -- Meillä on nälkä. Antakaa meille palanen leipää ja
viilipytty!
-- Jos vain teidän majesteettinne tyytyy meidän halpaan ruokaamme -...
vastasi Kreeta ja punastui korviaan myöten.
Kuningas pyörähti selin harmissaan. -- Se on sietämätöntä, että minut
kaikkialla tunnetaan, -- kuiskasi hän toverilleen.
-- Emäntä hyvä, -- huudahti tämä reippaasti, -- te taidatte luulla
tätä poikanulikkaa kuninkaaksi! Kruununi kautta, te olette huono
ihmistuntija. Olisipa sekin laitaa; tuommoisen kuninkaan levittäisi
tanskalainen voileivälleen ja söisi makeaan suuhunsa. Mutta koska
meidät tunnetaan, en tahdo kauemmin salata, keitä olemme. Ystäväni, --
minä olen kuningas! Tänne viilipytty!
Reutercrantz asettui käskevän juhlalliseen asentoon. Kreeta valitsi
makeimman viilipytyn ja toi pöydälle muutamia kakkuja mitä mainiointa
uudisleipää ja vakallisen voita, joka oli keltaista kuin täysikuu
kirkkaalla taivaalla. Köyhässä pappilassa oli vain yksi ainoa
hopealusikka; Reutercrantz otti sen kursailematta, näyttääkseen
kuninkaallista arvoaan, mutta kuningas itse tarttui puulusikkaan. Ja
sen tehtyään kävivät he molemmat viilipyttyyn käsiksi niin
talonpoikamaisella ruokahalulla, että vanhin pojista nyhti äitiään
hameesta ja kuiskasi: -- Onko tuo tuommoinen kuningas?
Reutercrantz, joka kuuli sen, kääntyi päin, pyyhkäisi suutaan ja
virkkoi: -- Näetkös, ystäväni, kuninkaankin täytyy olla vähän filosofi
-- ja filosofia on arvossapidettävä tiede -- lisäsi hän, tehden taaskin
syvän loven viilipyttyyn.
Silloin kuului taas selvästi ruhtinattaren ääni kamarista. --
Pelastakaa minut, kreivi ... kuningas tulee!
Kuningas ja Reutercrantz katsahtivat toisiinsa. Hopealusikka pysähtyi
liikkumattomaksi pytyn laitaan; puulusikka pysähtyi yhtä
liikkumattomaksi kuninkaan huulille. Kalpeana hämmästyksestä kiiruhti
Kreeta kamariin.
Ääni kuului jatkavan: -- Ja te luulette, herra kreivi, että minä tahdon
tulla hänen omakseen!... Olenhan sanonut, että minä vihaan tuota
sietämätöntä nulikkaa, joka ei välitä muista kuin hevosista, koirista
ja sotamiehistä!
-- Teidän majesteettinne! -- sanoi Reutercrantz ja hypähti seisoalleen.
Kuningas punastui hiukan, mutta jäi istumaan ja virkkoi, tekeytyen
rauhalliseksi ja alkaen uudelleen käyttää puulusikkaa: -- Äitini on
aina pelännyt Suomea; hän luulee täällä kummittelevan.
-- Niinpä todellakin! -- virkkoi toveri ja istuutui.
Nyt kuultiin tuolla sisällä suloisen äänen puhuvan rauhoittavia sanoja,
mutta ruhtinattaren ääni siitä vain kiihtyi. -- Pois! -- huusi hän. --
Tappakaa minut! Häväiskää minua! Minä en tahdo olla sinun
kuningattaresi! Nukke nukelle, kuinka kohteliasta! Pois, teidän
majesteettinne! Pois, pois, pois! Olenhan sanonut teille, että rak ...
en, enhän ole sanonut. Te voitte tappaa minut, herra, minä en ole
sanonut sitä.
Kuningas nousi ylös. Olihan hän vasta poikanen vain. Hän tahtoi
tekeytyä rauhalliseksi ja hyvin kylmäksi; hän menikin vakavin askelin
tuvan poikki, mutta ei huomannut, miten hän sysäsi kätkyttä, kaatoi
penkin ja polki rikki yhden poikien puuhevosista. Samassa kun hän
tahtoi mennä kamariin, kohtasi hän Kreetan ovessa. -- Teidän
majesteettinne, -- sanoi tämä vapisten, -- minä pyydän teiltä armon
osoituksena, ettette häiritse mielipuolta sisartani.
-- Sisartanne?
-- Niin, onneton sisar parkani, joka muinoin oli kamarineitsyenä
äitinne, hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Hän kärsi
onnettomasta rakkaudesta ja hänen järkensä on siitä pitäen ollut
sekaisin. Hän luulee yhä vieläkin olevansa hovissa...
-- Merkillistä! -- sanoi kuningas hämmästyneenä ja epäröiden. -- Ääni
aivan muistutti ... mutta sehän on mahdotonta...
-- Niin, eikö todellakin ole? -- virkkoi Reutercrantz nauraen, samalla
kuin iski silmää Kreetalle. -- Jos en olisi tunti sitten nähnyt hänen
ylhäisyytensä ruhtinattaren ratsastavan aivan toiselle suunnalle,
olisin voinut panna pääni paholaisen pantiksi siitä että... Niin, hänen
majesteettinsa kuningatar on oikeassa, täällä kummittelee turkasesti
keskellä selkeää päivää. Tulkaa, jos teidän majesteettinne käskee, niin
ajamme kiinni pakolaisemme. Olen kuulevinani koiran haukuntaa tuolta
viidakosta.
Kuningas ei vastannut mitään, mutta mennessään pisti hän tukaatin
vanhimman pojan käteen. Poika piti päivää vasten tuota keltaista rahaa
ja näytti sitä pienemmälle veljelleen. Yksi nuoremmista rohkaisi sen
johdosta mielensä, juoksi kuninkaan jäljessä ovelle ja huusi ääneensä:
-- Odotahan, kuulehan, anna minullekin raha; sinä olet polkenut rikki
hevoseni.
Kuningas kääntyi hymyillen poikaan päin. -- Ka, -- sanoi hän, -- jos
olen polkenut rikki hevosesi, täytyy sinun saada toinen sijaan. -- Ja
sen sanottuaan kiiruhti hän pois Reutercrantzin seurassa.
Kertoaksemme joka asiasta ajallaan, voimme jo nyt heti lisätä, että
seuraavana aamuna seisoi pappilan pihalla mitä kaunein pikku
voionmaalainen varsa, täysissä tamineissa satuloineen, suitsineen, ja
palvelija, joka talutti sitä, toi semmoiset terveiset, että hänen
majesteettinsa lähettää tämän hevosen sen sijaan, jonka oli tullut
rikki polkeneeksi.