Ajan pyörä ei seiso. Taas on kolmetoista vuotta kulunut
siitä, kun näimme Kaarle X Kustaan onnensa kukkulalla ja kreivi
Kustaa Bertelsköldin uppoavan Beltin aaltoihin. Kadonnut on
pfalzilais-kuninkaan sotainen suuruus, kadonnut kuin komea ilotulitus:
onni oli lopulta hylännyt uhkarohkean lemmikkinsä; ei ollut pyssyn
luoti häntä saavuttanut, vaan sen sijaan oli hiljainen kuolema
tautivuoteella hänet tavannut, silloinkuin hän hautoi uusia kaukotuumia
valtansa vahvistamiseksi pohjoismaissa. -- Hän kaatui kuin tuppeensa
taittunut miekka, vähän ennen kuin sen uudelleen odotettiin vihollisten
pään päällä välkkävän. Ja suurien, kansain verellä saavutettujen
voittojen, ja loistavien, äärettömillä ponnistuksilla ostettujen
valloitusten jälkeen vaati uupumuskin osansa -- valtakunnan hermot
puutuivat väsymyksestä, sen varat näyttivät olevan lopussa, ja
ruohottuneet viljapellot, autiot ja köyhtyneet kylät, tyhjentyneet
valtion varastot, kaikki näytti syyttävän Kaarle Kustaan ääretöntä
sodanhimoa alkavasta yleisestä häviöstä.
Ruotsi oli ensimmäisen luokan valtakuntana suhteessaan muuhun
Eurooppaan niinkuin pienikasvuinen nuorukainen, joka on pukeutunut
jättiläisen varustuksiin ja on ylpeä urotöistään. Nuorukainen oli
elänyt liian nopeasti, hänen voimansa näyttivät olevan lopussa ja hänen
sotisopansa painoi häntä niin, että hän välistä lyykähti maahan
polvilleen. Mutta voittojen muisto on suuri perintö; kun kansalla on
itsestään se käsitys, että se on maailman parhaita ja uljaimpia,
unohtaa se hetkiseksi vuotavan verensä ja heikontuneen selkäpiinsä, sen
lihakset pysyvät jäntevinä, se ei kuole -- se elää vielä, taistelee,
voittaa -- se toivoo vielä kunniakasta tulevaisuutta jatkoksi
muinaiselle loistolleen.
Kas, siinä näemme aatteen voiman ja suuruuden kansojen
pystyssäpitäjänä.
Mutta aineellinen pohja -- ruumis, joka välikappaleena palvelee tätä
suurta sielua -- vaatii sekin hoitoa ja huolta. Ellei Kaarle XI olisi
ollut olemassa, olisi paljon ennen Pultavaa taistelutanner muuttunut
Ruotsin suuruuden haudaksi ja muistomerkiksi. Olkoon, ettei tämä
kuningas ollut läheskään niin suuri valtiomies kuin minä häntä on
pidetty -- että hän toisin kuin isänsä, tuo sankari ja suuri
seikkailija, katsoi aatteiden voiman liian vähäiseksi ja
valtiotaloudellisen voiton liian suureksi; mutta häntä on kuitenkin
Ruotsin kiittäminen siitä, että Ruotsi vielä viisikymmentä vuotta
Kaarle X:nnen kuoleman jälkeen painoi paljon Euroopan valtiollisessa
vaa'assa. Hänen reduktsioninsa valmisti Itämeren maakuntain
kukistumista, sanoo Fryxell; olkoon, mutta hänen lainlaadintansa loihti
esiin uusia ja runsaita tulolähteitä, jotka olisivat uhkuneet satoja
vuosia, ellei poika olisi tuhlannut niitä kahdessakymmenessä.
Kun Kaarle X Kustaa kaatui niinkuin ukonnuolen iskemänä keskellä
rataansa, alkoi Ruotsi etsiä itselleen kuningasta ja huomasi, että
kruunun kantajana oli nelivuotias lapsi. Kaksitoista vuotta kestävä
holhoojain hallituskausi ei ollut mikään onnellinen aika; olisi tarvittu
tyyntä myrskyjen jälkeen, levon aikaa taisteluissa vuodatetun veren
takaisin saamiseksi; sen sijaan seurasi aika, jolloin suuret keskenään
riitelivät ja pieniä sortivat, jolloin yksityinen voitonhimo oli ylinnä
ja alinna yhteinen hyvä. Aateli näytti olevan saavuttamaisillaan sen
tarkoitusperän, johon se Kristiinan hallitessa oli pyrkinyt ja johon
Kaarle Kustaa oli estellyt sitä pääsemästä, vaikkei voinutkaan tietä
kokonaan tukkia. Ruotsi oli harvojenvalta; muutamat suuret sitä
hallitsivat ja imivät itseensä valtion parhaan mehun.
Suomi oli vuodattanut vertansa suurissa ulkomaan sodissa; Karjala oli
hävitetty ja suuret alat olivat jääneet autioiksi vuoden 1656:n
jälkeen. Kaikki oli hervoksissa paitsi kansan kärsivällisyys ja
uskollisuus. Nuo muutamat Pietari Brahen onnelliset hallitusvuodet
olivat loppuun kuluneet, haihtuneet kuin poutainen taivas synkkien
pilvien väliin. Tuskin hän oli poissa, kun häiriö alkoi uudelleen. Osa
aatelistoa tuhlasi ulkomailla suurten läänitystensä aarteita; toiset
riehuivat kotimaassaan kuin myrsky syksyisessä metsässä. Voudit
kiristivät talonpojalta hänen viimeisen äyrinsä; puolueellisuus teki
tuomioita; raakuuden soraääniä kuului kirkoissakin; uskonkiihkoiset
puhdasoppiset saivat piispa Terseruksen viralta, mutta taikausko
kohotti päätään korkeammalle kuin koskaan ennen; kamalat, mielettömät
noitavainot raivosivat kuin kulkutauti ihmisten mielissä ja
tuomioistuimien edessä. Mutta tämän pimeän ajan läpi tuikkaa kuitenkin
kaksi katoamatonta valopilkkua, parempaa tulevaisuutta ennustaen: ne
valopilkut ovat suomalainen raamattu ja Suomen yliopisto.
Oi, kuinka hartaasti häntä odotettiin siihen aikaan, tuota nuorta
kuningasta Kaarle XI:ttä, jonka nyt tuli tarttua hallituksen ohjiin,
mitkä siihen saakka olivat "loassa ajelehtineet", niinkuin eräs mainio
kirjailija lausuu. Monet tuhannet kohottivat ankarain aikain vallitessa
häntä kohden silmänsä niinkuin pelastuksen enkeliin. Hän oli nuori, ja
nuorilla on aina sydän paikallaan. Hänen sydämensä toivottiin tulevan
maan hätää hellimään.
Kertomuksemme käsittelee hetkisen niitä aikoja, jolloin Kaarle XI,
ollen vielä holhouksen-alaisena, ensi kerran astui Suomen manterelle.
Oikeastaan ei Suomen, sillä meren saaristo oli enemmän ruotsalainen
kuin suomalainen. Mutta myöhempinä aikoina on sitä suomalaiseksi
kutsuttu, ja luonto, joka on asettanut nämä seudut etuvartioksi maan
äärimmäiselle rajalle länteen päin, on ollut samaa mieltä.
Merellä on monta tytärtä Suomen pitkällä rannikolla, sillä on monta
uljasta impeä, jotka antavat meren kivistä rintaansa huuhdella -- monta
hempeää tyttöä, jotka ovat viheriäisiin lehtivaatteihin puetut. Mutta
suurin näistä kaikista on tuo kivenkova neito, kolmen meren tytär,
vihertelevä Ahvenanmaa.
Pohjanlahden pitkät laineet hyökkäävät pohjoisen puhaltaessa sen
rantoja vastaan; kaakkoistuuli kuohuttaa Suomenlahden aaltoja sen
kallioita vasten, ja eteläinen heittää kaikki Itämeren äärettömät
vesimäärät vaahtoisina vuorina sen rannikolle, samalla kun Ahvenanmeri
kesäisen lännen puhaltaessa koettelee voimiaan sen horjumattomia
kivimuureja vastaan.
Ahvenanmaahan kuuluu yhdeksättäkymmentä asuttua saarta, paitsi
lukemattomia kallioita ja asumattomia kareja; joiden rannalla
kalastajan vene välistä laskee ankkurinsa ja joutsen keväällä levittää
valkoiset siipensä. Maa on enimmäkseen kovaa ja karua; kallio ei anna
leipää eikä hiekka heinää, mutta meri on sitä anteliaampi, ja näillä
rannoilla asuu karaistu merimies- ja kalastajaväestö.
Tämän saari- ja kariryhmän keskellä kohoaa Ahvenanmaan manner
kirkkoineen ja kylineen purjehtijan nähtäväksi. Kertomuksemme aikana
oli se harvemmin asuttu ja vähemmän viljelty kuin nykyjään. Tiheät
metsät, joihin kirves ei uskaltanut koskea, peittivät suurimman osan
saarta, ja näissä metsissä eleli pohjolan jaloin eläin, hirvi. Sillä
suurin osa saarta kuului Kastelholman kuninkaankartanoon, jonka rauniot
vielä tänäkin päivänä kuvastuvat kaitaiseen meren lahdelmaan, ja sen
metsät olivat rauhoitettuja metsästysmaita, joissa ei kukaan muu kuin
linnan haltija ja kuningas saanut metsästää. Niin ankara oli
metsästyslaki, että myöskin lempeän kuningas Kustaa Aadolfin elokuun
2 p:nä 1620 antaman asetuksen mukaan "se, joka Ahvenanmaalla hirven
tappaa, rangaistaan _kuolemalla_", mutta jos hän erityisestä armosta
siitä vapautettiin, joutuivat hänen tavaransa valtiolle ja hänet
itsensä lähetettiin Inkerinmaalle elinkautiseen maanpakoon. Tämän
asetuksen ankarinta määräystä ei tietääksemme ole koskaan pantu
täytäntöön, mutta onpa kuitenkin hirven ampujia tuomittu maanpakoon,
kujanjuoksuun ja linnantyöhön. Myöhempinä aikoina on liioiteltu
päinvastaiseen suuntaan. Tuota kaunista, jaloa eläintä on mielin määrin
vainottu ja on se kohta kokonaan maastamme hävinnyt.[4]
Kun matkamies Turusta tullen on ensin kulkenut Kihdin ja sitten Teilin
poikki, sivuuttaen oikealla kädellä Bomarsundin linnoituksen[5] sekä
vasemmalla Lumparlannin ja Lemlannin, tulee hän leveään, sittemmin
kapenevaan lahteen, jonka maanpuoleisella rannalla nähdään Ahvenanmaan
suurimman kirkon, Sundin kirkon, terävä, ristillä varustettu torni,
sekä siitä vähän matkan päässä Kastelholman rauniot. Elokuun 31 p:nä
1671 oli koko tämä seutu mitä vilkkaimman liikkeen keskustana, sillä
odotettiin niin suurta vierasta kuin itseään Kaarle XI:ttä, jonka oli
määrä saapua prinsessain ja melkein koko hovin seuraamana. Onnellinen
kuningas tuo, joka tuli kansansa luo tämän kansan rakastamana ja
ikävöimänä, ennenkuin se hänet tunsikaan! Mutta Ruotsin ja Suomen
tulevaisuus tuli hänen kanssaan; ja muuta ei tarvittu.
Päivä oli ollut myrskyinen ja sateinen; luonnon voimat eivät mielistele
maailman mahtavimpiakaan. Iltapäivällä selkeni taivas, myrsky lakkasi,
laineet laskeutuivat levolle, ja iltarusko punasi salmet ja lahdelmat
viehättävän ihaniksi. Ne ahvenanmaalaiset, joilla oli jotakin
leikkaamista, olivat sen unohtaneet, kalastaja oli verkkonsa jättänyt,
paimen karjansa. Kaikki kiiruhtivat rantaan kuningasta odottamaan,
sillä jo kaksi tai kolme päivää ennen oli hovin palvelusväki saapunut
tilaamaan huoneita ja elintarpeita kuninkaallisille osaksi Sundin
pappilasta, osaksi voudin luota, joka asui uudemmassa puurakennuksessa
lähellä suurimpia ja parhaiten varustettuja talonpoikaistaloja.
Kellon käydessä viittä iltapäivällä nähtiin komean kuninkaallisen
fregattilaivan "Iriksen" majesteetillisesti halkovan meren suolaisia
aaltoja ja paikkakunnan kokeneimpien luotsien ohjaamana varovasti
lähestyvän Sundin lahtea. Kaksi sievää huvipurtta, joista toinen oli
"Kastor", toinen "Pollux", ja jotka molemmat olivat varta vasten
kuninkaan huviksi rakennetut -- sillä Kaarle XI oli nuoruudessaan sekä
rohkea purjehtija että uskalias ratsumies -- luovi veitikkamaisia
mutkia tehden suuren laivan ympärillä, joka nyt kulki vähillä purjeilla
välttyäkseen karille joutumasta. Monet päättelivät, että kuningas itse
ohjasi jompaa kumpaa noista purjeveneistä ja että vain naiset ja
pelkurit hoviherrat kulkivat suuressa laivassa; mutta niin ei
kuitenkaan ollut asian laita, vaikkei kuninkaalta suinkaan olisi halua
puuttunut. Sillä kuninkaan opettaja, turhan tarkka Krister Horn, oli
alamaisesta uskollisuudesta seurannut mukana, ja vaikka nuori kuningas
osoittikin kärsimättömyyttä tätä ikävää kaitsijaansa kohtaan, oli hän
sentään taipunut Hornin pyyntöön, ettei hänen majesteettinsa myrskyn
kestäessä panisi kallista henkeään vaaralle alttiiksi.
Kello 7 illalla laski "Iris" ankkurinsa kimmeltävälle meren selälle, ja
kuninkaalliset nousivat nyt hoviväen seuraamina matalammassa kulkeviin
pursiin ja purjeveneisiin rantaa lähestyäkseen. Loppumattomin
riemuhuudoin tervehti lukuisa rannalla seisova väkijoukko kuninkaan
nousua Ahvenanmaan manterelle.
Siitä paikasta, missä maallenousu tapahtui, oli noin puolen
ruotsinneljänneksen matka pappilaan. Kun maa oli sateesta vetelöitynyt,
eivät korkeat vieraat voineet astua jalkaisin, eikä Ahvenanmaalla ollut
muita vaunuja kuin raskaita, nelipyöräisiä talonpoikaisrattaita. Mitä
oli tehtävä? Kuninkaalle, kuningattarelle ja arvokkaimmille
hovinaisille oli varustettu ratsuhevosia Tukholmasta pitäen; kaikki
muut hovin hienot herrat ja naiset saivat valita kahden pahan välillä:
joko kävellä jalkaisin liassa tai nousta lihavien maalaiskonien
selkään, jotka oli peitetty villaisilla, kotikutoisilla loimilla. Mikä
turvautui mihinkin; siitä oli sekä harmia että hauskuutta, mutta kaikki
tämä huvitti kuningasta sanomattomasti. Lisätkäämme vielä, että tie
pappilaan oli peitetty katajilla ja tuoreilla koivunlehvillä, joista
levisi mieluinen lemu viileän illan ilmaan.
Niin kulki nyt tietään tuo loistava seurue, jossa, palvelijat mukaan
laskettuina, oli ainakin sata henkeä. Siinä nähtiin ensiksikin nuori
kuningas, jonka tukka oli kaunis, pitkä ja kihara ja silmät pienet ja
vilkkaat; hän oli puettuna hirvennahkahaarniskaan, ja kupeellaan oli
hänellä suuri ja pitkä miekka, vaikka hänen olentonsa muuten olikin
enemmän poikamainen kuin kuninkaallinen; sitten tuli leskikuningatar
Hedvig Eleonora, jonka vartalo oli pyöreähkö ja ulkomuoto
porvarillinen; prinsessa Juliana, kuninkaan kaunis, mutta sittemmin
niin kiusoittavan kuuluisa serkku, joka silloin oli vasta
yhdeksäntoistavuotias ja joka kansan kesken jo mainittiin Ruotsin
tulevana kuningattarena. Oli siinä sitten vielä hänen kanssaan
kauneudesta kilpaileva kuningattaren hovineiti Stina Wrangel; oli
valtioneuvokset Krister Horn ja Juhana Gyllenstjerna, jotka taistelivat
keskenään vallasta; tallimestari Martti Reutercrantz, hovijunkkari
Kustaa Gyllenstjerna ja monta muuta kuninkaan nuorempaa toveria, kaikki
perhosia, jotka jo olivat alkaneet liihotella nousevan auringon
ympärillä. Lukuunottamatta kuningasta itseään, jonka puku oli kaikkein
muitten pukua yksinkertaisempi, esiintyivät useimmat hänen
seuralaisistaan ylellisen komeissa puvuissa, niinkuin oli tapana
holhoojahallituksen aikana -- tuona aikana, joka loisti kuin laskeva
aurinko ja jonka tapoja Kaarle XI:n ankara säästäväisyys ei vielä ollut
ehtinyt muuttaa.
Väkijoukko oli vieraiden maalle noustessa itsestään muodostanut
käytävän, jota myöten hätiköivät hovipalvelijat kiiruhtivat edeltäpäin
pihaan, milloin hätistellen pois liian lähenteleviä poikasia, milloin
tukkien suun joltakin puheliaalta akalta, joka ääneensä ihmetteli tätä
ennen näkemätöntä komeutta. Tämän käytävän läpi kulkivat nyt
kuninkaalliset ja hovilaiset, kuninkaan tervehtiessä joka taholle.
Ylhäiset naiset olivat iloissaan siitä, että vihdoinkin olivat päässeet
myrskyisen meren käsistä. Nuoret aatelisherrat katselivat ylpeästi ja
huolettomasti ympärilleen väkijoukkoon, alentuen silloin tällöin
nyökäyttämään päätään kauneimmille talonpoikaistytöille.
Päätään pitempänä kaikkia muita kulki kuninkaan seurueessa ihmeen
kaunis aatelismies, arviolta noin kolmenkymmenen ikäinen. Sen ajan
tavan mukaan valuivat hänen pitkät, mustat hiuksensa alas hänen
hartioilleen, -- ja valmisti tuo muoti toista silloin jo alkavaa
muotia, kiehkuraperuukkia. Hänen kasvonsa olivat miehekkään jalot,
enemmän viehkeät kuin käskevät; hän silmäili väkijoukkoa lempeästi ja
hellästi. Väljä matkakauhtana oli heitetty hänen hartioilleen ja esti
näkemästä, oliko hänen pukunsa sotilaan vai siviilimiehen;
leveälierinen, hohtoneulalla kiinnitetty hattu varjosti osaa hänen
kasvoistaan ja mustista kiharoistaan.
-- Ei, mutta katsopa tuota! -- huudahti jotenkin kuuluvasti muuan
lähinnä seisovista talonpoikaistytöistä, pieni rakastettava tytöntynkä,
jonka kirkkaat, siniset silmät olivat uteliaisuudesta revetä. --
Katsohan nyt,
-- Kreeta, se on itse kuningas, tuo -- semmoiselta pitääkin kuninkaan
näyttää!
-- Mistä sinä sen tiedät? -- kysyi hänen viereisensä, toinen
kukoistava, mustatukkainen tyttö, jonka avonaiset, iloiset kasvot
uhkuivat terveyttä ja viattomuutta. _Sinäkö_ muka tietäisit, millainen
kuningas on!
-- Niinkuin en minä tietäisi! -- jatkoi toinen toimessaan. -- Kuningas
on pitkä kuin honka, kauniimpi kuin kevätaamu, lempeämpi kuin kesäilta
-- semmoinen on kuningas. Sen olen kuullut pappilan kanamuorilta; hän
on nuorena ollessaan ollut hovissa kuningatar Kristiinan kananpoikien
kaitsijana.
-- Mitä ne tytöt hupattavat! -- äsähti muuan punanaamainen kalastajan
vaimo, joka oli liittynyt joukkoon kantaen kampeloita kopassaan ja
toivoen oikein kuninkaallista maksua tavarastaan. -- Ettekö nyt näe,
että kuningas käy tuolla kaukana edellä -- se on tuo ylevän ja
juhlallisen näköinen mies -- ja eukko osoitti Krister Hornia.
-- Noin vanhan näköinen eikä ole ikää kuin kuusitoista vuotta! --
huudahti Liisan naapuri.
-- Entäpä sitten? -- toimitti eukko. -- Olisikos ihme, vaikka
kuninkaalla olisi otsa rypyillä jo syntyessään?
-- Olisi se minusta ihme, -- vastasi tyttö viattomasti.
-- Sinä puhut niinkuin pökkelön päästä, -- virkkoi Krister Hornin
ihailija ja tukki suun tytöiltä.
Eräs neljäskin henkilö oli katseillaan seurannut tuota kauhtanaan ja
jalokivillä koristettuun hattuun puettua solakkavartaloista herraa, ja
hänen kasvonsa kävivät sitä tehdessä vuoroin mansikan punaisiksi,
vuoroin vaaleiksi kuin talvinen lumi. Se oli Saltvikin pappilan nuori
emäntä, joka oli tullut tänne markkinoille ja samalla kuninkaallisia
katsomaan. Kuka olisi tuntenut hänet ankaran mestari Aatamin lempeäksi
tyttäreksi, Mainiemen ihanimmaksi kukkaseksi, joka jo kuusi vuotta
sitten oli ojentanut kätensä ylioppilas Johannekselle, kun tämä
vihdoinkin monivuotisten kateederikahakkain jälkeen oli päässyt niin
pitkälle, että sai komministerin viran etäällä Ahvenanmaan luotojen
keskessä? Se, joka oli nähnyt hänet siihen aikaan, olisi varmaankin
helposti huomannut, että sydän suri mennyttä nuoruuden unelmaa -- mutta
nyt oli vuosia kulunut, posket olivat uudelleen käyneet pulleiksi,
sydän ja sielu olivat saaneet takaisin sen terveyden, joka on
jumalanpelon ja rehellisten kilvoittelujen palkka -- kaikki oli taas
hyvin, menneisyys kangasteli kuin ihana unelma kaukaisen taivaanrannan
takana -- kun yht'äkkiä sydämen parantunut haava revähti vuotamaan,
tosin hetkeksi vain, mutta sitä enemmän se vuoti, ja siihen koski niin
kipeästi, niin kipeästi! Sillä nuori nainen kuiskasi tuskin kuuluvasti:
-- Se on hän -- se on Bernhard -- Bernhard Bertelsköld! Ja hän ei
nähnyt minua! Ei minua tuntenut!
Mutta Bertelsköld jatkoi matkaansa muiden kanssa pappilaan, jossa oli
laitettu ateria kuninkaalle ja niille muille kaikkein ylhäisimmille,
jotka mahtuivat siellä asumaan sill'aikaa, kun toiset hajaantuivat
ennakolta määrättyihin asuntoihinsa. Oli siinä kursailua, sen arvaa. Jo
rannassa olivat kirkkoherra ja hänen maahan asti niiaileva rouvansa
olleet korkeita vieraita vastassa, ja Krister Horn, tuo entinen
viinaveikko, josta nyt oli tullut säntillisen tarkka hovimies, piti
huolta siitä, että arvojärjestystä noudatettiin tarkasti.
Kuninkaallisten perässä tulivat kreivit ja vapaaherrat, jotavastoin
alhaisempi aateli nyt niinkuin aina ennenkin sysättiin syrjään
arvokkaampien tieltä eikä voinut lohduttaa mieltään muulla kuin sillä,
että se kyllä ensi tilassa riistäisi vallan vihattujen kilpailijainsa
käsistä. Nuori kuningas ei olisi mitenkään tahtonut alistua noiden
kankeiden hovitapojen alle. Hän oli toivonut täällä luonnon helmassa
kerrankin saavansa nauttia inhimillisistä oikeuksistaan ja olla nuori
ja vapaa; -- mutta sen toivon esti toteutumasta äidin arkuus ja
epäluuloisen holhoojan aina valvova silmä. Eipä kumma, että kuningas
levottomuudella odotti sitä hetkeä, jolloin hän Ahvenanmaan tasangoilla
itse saisi omaa hevostaan ohjata -- ja niin lisäsi ajatuksissaan tuo
tuleva itsevaltias, kerran ohjata omaa maatansa.
Seuraavana päivänä, syyskuun 1:nä, oli ilma taas ruma; vettä valoi
virtanaan; ei kukaan naisista uskaltanut astua ovesta ulos ja harvat
hoviherroistakin sen tekivät. Pappilassa oli ahdasta ja tukalaa,
huoneet olivat pienet, vieraita oli paljon, ja kuningatar oli huonolla
tuulella. Rovasti ja ruustinna, jotka olivat muuttaneet erääseen
torppaan asumaan, kutsuttiin armollisesti omaan pöytäänsä
päivällisille, jotka hovin mestarikokki oli mitä herkullisimmasti
valmistanut. Hedvig Eleonora tahtoi elää pulskasti matkoillaankin.
Syöminen suoritettiin kaiken kartanolle kokoontuneen väen nähden,
matalain ikkunain läpi kun voi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui.
Iltapäivällä leikkivät hovilaiset sateen yhä kestäessä kaikenlaisia
leikkejä, ja vaihteen vuoksi kutsuttiin muutamia talonpoikaistyttöjäkin
tuohon ylhäiseen seuraan, jota tyttöjen kömpelyys ja ujous suuresti
huvitti. Vahinko vain, että sali oli niin pieni, ettei voitu tanssia;
ja vahinko, että muutamat olivat niin liian isoisia, ettei voitu
huvitella niinkuin mieli olisi tehnyt.
Mutta missä on hänen majesteettinsa kuningas? kysyivät hoviherrat
toisiltaan, ja monet neitosista kysyivät itsekseen samalla lailla. Hän
metsästää, vastattiin. Rankkasateessa? Niin kyllä. Kuninkaatkin
rakastavat vapautta. Mitäpä välitti Ruotsin nuori ruhtinas siitä, että
hänen viittansa oli likomärkä ja saappaat savessa, kun sai kokonaiseksi
päiväksi unohtaa kuninkaankruununsa! Tallimestari Reutercrantzin ja
yltiöpäisen Kustaa Gyllenstjernan kanssa, jotka olivat hänen lähimpiä
ystäviään siihen aikaan, harhaili Kaarle XI aamusta iltaan metsissä,
pyssy olalla ja metsästystorvi kupeellaan, iski kannukset hevosen
kylkeen, ja hui, hai, yli vuorten ja mäkien, yli aitojen ja purojen,
säälimättä yhtä vähän miestä kuin hevosta. Mistään oikeasta
metsästyksestä ei voinut olla puhetta tänä päivänä; ammuttiin mitä
eteen sattui, milloin varis, milloin orava, milloin metso, milloin
jänis, milloin -- totta puhuen -- rauhallinen pässi tai parrakas vuohi,
joka viattomuudessaan oli asettunut töllistelemään täyttä karkua ohi
kiitäviä metsämiehiä; tietysti sai omistaja kohta kaksinkertaisen
maksun elukastaan. Vähät muusta, kunhan saatiin ratsastaa, ja vettä
valuen päätyivät ratsastajat kalastajan majaan, jossa he nautinnolla
söivät tuoretta silakkaa ja Ahvenanmaan juustoa. Sillä tavoin
raivosivat nuo ylhäiset hurjapäät koko päivän metsässä, eivätkä
nuhteiden pelossa uskaltaneet illaksikaan palata pappilaan. Sen sijaan
yöpyi kuningas Kastelholmaan, jonne joukko nuorempia herroja oli
asettunut maljojen ja arpanappulain ääreen, ja hät'hätää lähetettiin
huolestuneelle kuningattarelle sana, että hänen majesteettinsa voi
hyvin ja että hän huomenna tulee näkyviin, jos ilma on kaunis.
-- Kreivi Horn, kreivi Horn, -- huokasi kuningatar, -- mitä ajattelette
Ruotsin tulevaisuudesta? -- Ja kreivi Horn pudisti velvollisuutensa
mukaisesti päätään. Mutta eivät he kumpainenkaan aavistaneet, että tuo
nyt niin hurja kuninkaallinen metsästäjä kerran tulisi viettämään
kuusitoista tuntia vuorokaudessa työpöytänsä ääressä ja että hänestä
tulisi ahkerin ja itseään kohtaan ankarin työmies valtakunnassaan.