Ei, serkku hyvä, -- virkkoi isoäiti tuolla omituisella varmuudellaan,
joka sopi hänelle niin hyvin ja joka saattoi olla aika tiukka silloin,
kun hän oli tosissaan -- mutta nyt oli se leikkiä, sillä eukko ei
mitenkään saanut itseään vakuutetuksi siitä, että välskärin kertomukset
olisivat olleet tositarinoita, -- ei, serkku hyvä, älkää koettakokaan
uskotella, että vanhemmasta Bertelsköldistä oli tullut se, miksi hän
olisi voinut tulla ja miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt tulla. Minä
vain kysyn, onko se oikein? Hän oli toivehikas nuorukainen, kun hänet
ensiksi kohtasimme Breitenfeldin tappelussa; hiukan hentomielinen ja
ujo hän oli, niinkuin hänen ikäisensä nuorukaisen sopiikin, sitäpaitsi
hellä, siivo ja reipas, mutta ei ollenkaan raju. Kuka olisi voinut
luulla, että hänestä tulisi sellainen hurjapää, sellainen tunteeton ja
sydämetön mies, miksi olette kenraali Bertelsköldin kuvannut? Se on
anteeksi antamatonta, serkku, ja sen minä vain sanon, että jos te
teette Bernhard Bertelsköldistä, joka vielä on nuori ja siivo,
samanlaisen kuin hänen isänsä, niin en tahdo sen enempää tietää
hänestä, en totta tosiaan tahdokaan.
Puhuessaan oli vanha isoäiti hiukan lämmennyt -- hän lämpeni aina, kun
puhui siitä, mikä oli hänen mielestään oikeata ja totta tässä
maailmassa -- ja siitä oli aina seurauksena, että nuoret hänen
ympärillään vaikenivat kuin myyrät, sillä vaikka eukko olikin niin
sydämellisen hyvä ja hellä, pidettiin hänen sanaansa suuressa arvossa.
Anna Sofia puhdisti puolukoitaan niin totisen näköisenä kuin olisi hän
kirkossa istunut; ehkä oli hänen totisuuteensa sekin syynä, että
hänen sulhasensa oli syksyllä matkustanut Lyypekkiin kaikenlaista
korutavaraa ostamaan. Serkku Svanholm otti miettiväisen näköisenä
pikanellirasiansa, ja serkku Svenonius oli saanut käsiinsä
paperiliuskan, josta laitteli kukkoja ja makeislaatikoita lapsille.
-- Serkkuseni, -- virkkoi välskäri säyseästi, -- sallikaa minun tehdä
teille seuraava kysymys: Miten tulee teidän mielestänne romaanin
sankarin päättää päivänsä?
-- Romaanien ja komediain tulee päättyä häihin, se on sekä soveliasta
että asianmukaista, ja sitäpaitsi ilahduttaa se kuulijan mieltä, kun
hän tietää ystäväinsä olevan hyvässä turvassa sitten, kun he ovat
saaneet mitä tahtoivat. Kaikki, mikä sen lisäksi kerrotaan, on turhaa
ja saa jäädä sanomatta; niin, tosin minä saatan myöntää, että silloin
tällöin voi tehdä pienen lisäyksen, esim. sellaisen, että tuo nuori
pariskunta vuosien kuluttua istuu asunnossaan lukuisten lasten ja
lastenlasten ympäröimänä. Mutta se on kokonaan sopimatonta, että kirjat
päättyvät surullisesti, ja semmoisten kirjain ilmestyminen olisi
kiellettävä. Mitenkäkö romaanin sankarin tulee päättää päivänsä?
Niinkuin jo sanoin, hänestä täytyy tulla aviomies.
-- Serkku saattaa olla oikeassa; tavalliselle romaanin sankarille
käyköön vain sillä tavoin. Mutta minun Bertelsköldini, suokaa anteeksi,
serkku, eivät ole mitään tavallisia Lafontainen malliin leivottuja
romaanisankareita; jos heidät sellaisiksi käsitettäisiin, olisi se
varsin ikävää minulle, joka kernaasti haluan kasvattaa heistä
samanlaisia ihmisiä kuin me itsekin olemme. Se on välttämätöntä
varsinkin sen vuoksi, että olen koettanut painaa heihin jonkinlaista
historiallisen todenmukaisuuden leimaa. Olkaa hyvä ja muistelkaa hiukan
vielä vanhempaa Bertelsköldiä. Heti alusta alkaen oli hänessä
kunnianhimon siemen, ja se siemen joutui mainioon peltoon
kolmekymmenvuotisen sodan verisessä maaperässä. Mutta kunnianhimo
idättää vuorostaan itsekkyyttä, ja jos nämä siemenet saavat valtoinaan
tuleentua alinomaisten kovain taistelujen vaikutuksen alaisina, joissa
kukin ajattelee vain omaa parastaan, niin siitä on seurauksena
sellainen luonne kuin Kustaa Bertelsköldin. Älkää sanoko, ettei
tällainen luonne ole johdonmukainen; päinvastoin se on johdonmukaisempi
kuin mitä serkku ja minä olisimme toivoneetkaan. Serkku näkyy luulevan,
että minä olisin oikeutettu veistelemään sankareitani niinkuin mieleni
tekee, melkein samalla tavalla kuin Anna Sofia huvitteleikse
leipoessaan samasta taikinasta milloin rinkilöitä milloin kakkuja...
Anna Sofia nykäisi välskäriä nutun liepeestä, sillä hän näki, ettei
isoäiti pitänyt tästä vertauksesta.
-- Niin, niin, -- jatkoi välskäri lieventäen sanojaan, -- minä tiedän
kyllä, että serkku osaa erottaa kakut ihmisluonteista. Mutta kertojan
ensimmäinen velvollisuus on totuudessa pysyminen, sillä tavoin näet,
että hän mittaa kuvauksensa sisällisen totuuden mittapuulla; ja niin
ollen ei hän suinkaan saa tehdä ihmisestä muuta kuin miksi hänen on
tultava, nimittäin tulokseksi luontaisista taipumuksistaan ja niistä
vaikutuksista, joita hän elämässä saa. Nyt on kyllä luultavaa,
että _jos_ Bertel olisi kasvanut äitinsä isän, Isokyrön
talonpoikaiskuninkaan läheisyydessä, eikä Tukholman aatelisherrain
seurassa ja sittemmin sodan touhussa; tai _jos_ hän miehuutensa ikään
tultuaan olisi saanut viettää rauhallista perhe-elämää Mainiemen
linnassa, niin hänen luonteensa lempeämmät taipumukset olisivat päässeet
kehittymään ja hänestä olisi niin ollen tullut toinen mies kuin mikä
hänestä tuli. Mutta siihen voidaan vain sanoa, että jos ei _jos'ia_
olisi ollut, niin olisi akka ... niin, älkää panko pahaksenne, serkku,
mutta niin on todellakin asianlaita. Ottakaa sen lisäksi lukuun, miten
yhtämittainen myötäkäyminen vaikuttaa sellaiseen luonteeseen, jota
eivät mitkään vakavat periaatteet ole alusta alkaen tukemassa, niin te
huomaatte, että olen oikeassa.
-- Vanhempi Bertelsköld olkoon nyt mikä on, -- virkkoi isoäiti, joka
vain puoleksi tahtoi myöntyä, -- mutta luvatkaa minulle, ettette
samalla tavalla tee nuoresta Bernhardista kovasydämistä valtiasta.
Minua surettaisi se pojan itsensä vuoksi; ehkä on hän hiukan
kevytmielinen, mutta hyväsydäminen hän samalla on, ja paljon hellempi
kuin isänsä.
-- En lupaa enempää kuin mitä voin täyttää, -- vastasi välskäri
miettiväisen näköisenä. -- Serkku kai muistanee, että äidin siunaus ja
äidinisän kirous taistelevat Bertelsköldien kohtaloista; kysymys on
vain siitä, kumpiko voittaa. Me kerroimme viimeksi siitä ajasta,
jolloin kenraali Bertelsköld oli osansa loppuun näytellyt. Hänen
poikansa Bernhard oli silloin vielä nuori, noin kahdeksantoistavuotias;
mutta suuret ovat vaarat ja kiusaukset tarjona sillä joka
kahdeksantoistavuotiaana jää orvoksi ja pääsee äärettömien rikkauksien
ainoaksi omistajaksi, varsinkin niin levottomina aikoina. Sillä onni on
aina sellainen, että jos se paljon antaneekin, niin ottaa se vielä
enemmän takaisin, ja te muistatte, että ylpeys ja kunnianhimo oli alun
pitäen määrätty Bertelsköldien onnen pysyväisiksi vihollisiksi.
-- _Rex regi rebellis_, oikeammin: _in regem_, -- virkkoi Svenonius
hyvin ymmärtäväisen näköisenä.
-- Tuollaista vaikertelemista en minä kehtaa kuulla, -- huudahti
kapteeni Svanholm, jonka sotainen ulkomuoto jo kauan oli osoittanut
suuttumusta ja levottomuutta. -- _Rex_ sinne ja _rex_ tänne, mitä
helvettiä hyödyttää ruotia urhoollisen sotamiehen sielua niinkuin
silliä! Antakaa Bertelsköldien olla aloillaan semmoisina, miksi
Herramme on heidät luonut, ja mitä haittaa se, jos ovatkin hiukan
ylpeitä itsestään? Pääasia on, että ovat reippaita poikia, oikeita
peijakkaan poikia, jotka peittoavat vihollista niin, ettei tervettä
paikkaa jäljellä, ja tuottavat kunniaa sekä Suomelle että Ruotsille.
Muistan vielä, mitenkä minä Karstulassa, juuri kun olimme tulleet
keskelle kuuminta kahakkaa...
... -- toivoin vain siitä mitä kiireimmän kautta pois pääseväni, --
keskeytti hänet tuo aina varuillaan oleva Svenonius.
Kapteenin huulet jo aukenivat antamaan vastausta, joka ei suinkaan
olisi ollut siivoimpia, ellei vanha isoäiti taaskin olisi ehättänyt
myrskyä vaimentamaan. -- Minä olen varma siitä -- virkkoi hän, -- että
serkku Bäck tällä kertaa tulee kertomaan muistakin, ei vain
Bertelsköldeistä. Me olemme rauhallisia kansalaisia emmekä viihdy
kaikkea ikäämme sotaisten ylimysten seurassa. Minun tekee mieleni
kuulla jotakin iloisesta Larssonista ja hänen hyvästä rouvastaan, josta
emme ole pitkään aikaan mitään kuulleet; toivon, että he elävät ja
voivat hyvin.
-- Ja minä, -- huudahti Anna Sofia, -- minä tahtoisin kuulla hiukan
vielä Mainiemen pikku Kreetasta. Jos hän todellakin on niin ihastunut
Bernhard Bertelsköldiin kuin on syytä luulla, niin minä surkuttelen
häntä. Että voi rakastaa tuollaista perhos-kreiviä -- ennen minä -- ...
Anna Sofia vaikeni.
... -- Ennen minä ottaisin siivon nuoren miehen porvarissäädystä, aioit
sanoa, -- lisäsi välskäri. -- Hyvä kaikki, minä en vihaa aatelisia, ja
osoitteena siitä on se, että minä heistä puhun niin paljon
kertomuksissani, varsinkin sen vuoksi, että heidän historiansa on ollut
niin likeisessä yhteydessä maani historian kanssa, erittäinkin
kuudennellatoista sataluvulla. Niin, väitänpä vielä, että aateli siihen
aikaan, ainakin Ruotsissa, oli sitä ainesta, josta historiaa
rakennettiin. Mutta kun sekä sukuperäni että elämäni kokemukset ovat
herättäneet minussa paljon ystävyyttä aatelittomia säätyjä kohtaan,
niin täytyy minun tunnustaa, että heille tehdään väärin, jos sallitaan
suurten heitä himmentää. Ajatelkaahan vain, että suurin osa meidän
nykyisestä arvokkaimmasta keskisäädystämme polveutuu miehistä, jotka
ovat omalla työllään hankkineet itselleen kunniallisen nimen juuri
kuudennellatoista sataluvulla ja alkupuolella seitsemättätoista; niin,
luulenpa vielä, ettei kukaan korkeasti oppineista akatemian
herroistakaan voi minua sormille lyödä, jos tunnustan, että Suomen
historia Isonvihan ajoista alkaen on saanut parhaat rakennustarpeensa
juuri aatelittomasta keskisäädystä. Sentähden -- ja välskäri kääntyi
isoäidin puoleen -- saa serkku hyväntahtoisesti antaa minulle anteeksi,
että minä, niin kauan kuin on puhe tapahtumista kuudennellatoista
sataluvulla, vähän niinkuin suosittelen aatelisia, antamalla heidän
esiintyä kuvausteni etualalla. Kun me sitten, jos Herra terveyttä
antaa, olemme tallustelleet läpi vuosisatojen seitsemännelletoista
sataluvulle, muuttuvat olot toisenlaisiksi. Aina on minusta näyttänyt
siltä kuin olisi suomalaisilla pappis- ja kauppiassuvuilla oma pieni ja
merkillinen historiansa heilläkin -- merkillinen juuri siitä syystä,
että se hienoista, mutta kestävistä säikeistä kutoo uuden porvarillisen
ylimystön.
-- Serkku puhuu arvoituksin.
-- Tulevaisuus puhuu aina arvoituksin. Muistakaa, että olemme vielä
kuudennellatoista sataluvulla.
-- Mitä on serkulla siitä vielä kerrottavaa?
-- Äärettömän paljon ja samalla äärettömän vähän, verrattuna tuon
vuosisadan tavattomaan ainerunsauteen. Me elämme nyt järjestetyllä ja
valistuneella aikakaudella, jolloin kaikki asiat kulkevat säännöllistä
kulkuaan, kulkevat yhteiskunnan tarkkaan viittomia teitä, joita lait
vartioivat ja joiden varrella eivät ennakkoluulot, ainakaan julkisesti,
astu päivän valoon uhkaamaan miekalla ja roviolla niitä, jotka eivät
vakaumuksestaan luovu. Voi olla hyödyllistä kerran katsahtaa toiseenkin
aikaan, jolla kyllä oli hyvätkin puolensa, mutta jolloin, totta puhuen,
monet kohdat olivat paljon huonommalla kannalla kuin nyt.
-- Se ei ole mahdollista, serkku. Tuo vanha, hyvä aika oli paljon
parempi kuin nykyinen.
-- Senpähän nähnemme. Ja nyt aloitan minä viidennen kertomukseni.