Riittäköön nyt taas täksi kerraksi noista raivokkaista sodista ja
verisistä ja synkistä urotöistä, jotka leimuavat kuin kaukaisten
tulipalojen loimu menneiden aikojen taivaan rannalla. Miksi ovatkaan
menneisyyden päivät niin täynnä kyyneleisiä muistoja, jotka viehättävät
katsojaa loistollaan, mutta samalla peloittavat häntä armottomalla
julmuudellaan! Ne tulevat kyllä takaisin tässäkin kertomuksessa vielä,
mutta levähtäkäämme hetkeksi kukkasten keskeen ja hengittäkäämme
tiepuolessa kevään tuoksua, sillä sydän siitä nuortuu.
Erään Wieprtz-joen sivuhaaran varrella -- joen, jonka puolalaista nimeä
ei kenenkään kieli käänny lausumaan, -- näkyy vielä tänäkin päivänä
Radzynin linnan jäännökset, josta linnasta samanniminen kaupunki
myöhempinä aikoina on nimensä saanut. Seutu, joka nyt on tasankona ja
jossa silmä mielihyvällä seuraa viljavia vainioita, oli tämän
kertomuksemme aikana tammi- ja pyökkimetsän peitossa ja ainoastaan
siellä täällä oli ahkera ihmiskäsi perannut pellon elämän tärkeimpiä
tarpeita tyydyttämään. Uhkamielisinä kohotti vanha, muurien ympäröimä
ja joen aaltojen huuhtelema ylimyslinna tornejansa taivasta kohden,
ylpeänä niinkuin olisi tahtonut salamaa kiusata -- kuvastaen siinä
kohden Puolan aatelin senaikaista valtaa ja röyhkeyttä. Sillä Puola oli
tuhanten pikkukuningasten ja miljoonien orjien maa, eikä tätä kahden
puolen painavaa ylimystöä ylempänä ollut mitään hallitusta eikä sen
alapuolella mitään kansaa.
Oltiin maaliskuussa 1657. Tänä keväänä oli voipunut Puola päässyt
vapaaksi vihollisista, mutta linnaa vartioitiin kuitenkin niinkuin
sodankin aikana. Vartijoita oli asetettu valleille sekä teiden ja
polkujen suihin. Niin usein kuin joku matkamies läheni, käännytettiin
hänet takaisin. Ei ainoatakaan muukalaista päästetty sisään, portit
suljettiin, nostosillat vedettiin ylös. Mikä oli syynä näihin näin
erikoisiin varokeinoihin?
Syynä niihin oli kamala vihollinen, joka sulki linnojen ja matalien
majojenkin ovet, joka tuhosi kyliä ja kaupungeita, vihollinen, joka oli
peloittavampi kuin ruotsalaisten aseet, tuhoa tuottavampi ja kauheampi
kuin ne, ja se vihollinen oli -- rutto.
Mutta vallien sisällä oli puutarha, tosin pieni ja ahdas, mutta somasti
vihertävä varhaisen kevätauringon paisteessa, puutarha, jossa ruusut
tuoksuivat ja jossa lempi oli löytänyt asuinsijansa, hiljaiset
kuiskaukset varman piilopaikan. Tässä puutarhassa, seiniläiden
ja akaasiain siimeksessä istui kaksi nuorta hiljaa puhellen
illan viileässä ilmassa. Toinen oli ruhtinatar Lodoiska,
kahdenkymmenen vuoden vanha; toinen kreivi Bernhard Bertelsköld,
kahdeksantoistavuotias.
Ruhtinatar oli kaunis kuin mustaa taustaa vasten kuvastuva tulenliekki
kaunis kuin kipinä, joka pilkkopimeän yön helmassa lentää. Kaunis oli
nuorukainenkin, mutta kaunis niinkuin kajastus tummansinisellä
tähtitaivaalla ... miehen ja naisen kauneus oli vaihduksissa näissä
molemmissa; toinen oli tulinen ja intohimoinen, toinen haaveilevan
lempeä, uinaileva ja altis. Kun nuorukainen katsahti neitoon, oli se
kuin tähden tuike illalla, jolloin harso hiljalleen laskeutuu yli
lehväisen lehdon; kun neitonen katsahti nuorukaiseen, oli katseessa
etelämaisen auringon häikäisevä hehku.
Nuorukainen istui neidon jalkojen juuressa, vienon kitaran kieliä
kosketellen; neito istui ruohopenkillä ja poimieli oikealla kädellään
lehtiä riippuvasta oksasta, samalla kuin vasen käsi, ikäänkuin
tietämättään, hellästi lepäsi nuorukaisen mustilla kiharoilla.
-- Laula minulle vielä, laula tuo äitisi laulu! -- sanoi ruhtinatar,
kiertäen vasemman kätensä nimettömän sormen ympärille yhden hänen
välkkyvän tummia suortuviaan.
Ja Bernhard lauloi:
"Mun surun' syvä,
oi neitsyt pyhä,
mieleni katuvan täyttää yhä.
En sanoa emmi,
ma häntä lemmin
ain' kuolohon yhä tulisemmin."
Ja laulaessaan katsahti hän syvälle Lodoiskan silmiin, katsahti vain
kerran, sillä pian hän taas tuijotti eteensä maahan, ikäänkuin olisi
etsinyt pyhää neitsyttä, mutta löytänytkin vain ihanimman maallisen
hengettären. Ruhtinatar huomasi sen kyllä ja hymyili niinkuin hymyilee
kokenut nainen rakastettunsa ujoutta. -- Varo itseäsi, Bernhard, --
sanoi hän. -- Sinä laulat pyhästä neitsyestä niin lämpimästi kuin
ainoastaan tosikatolilainen laulaa voi. Jos kansalaisesi sen
kuulisivat, niin he polttaisivat sinut leimuavalla roviolla.
Bernhard vaikeni. -- Ja entä jos nyt olisinkin katolilainen? -- virkkoi
hän yht'äkkiä ja kitara putosi maahan hänen kädestään.
-- Haaveilija! -- soperteli ruhtinatar. -- Usein olet sanonut minulle,
että äitisi kuolemaansa saakka pysyi tulisella innolla katoliselle
uskolle uskollisena. Mutta sinä -- sinä olet hänen opistaan omistanut
ainoastaan neitsyen kuvan.
-- Lodoiska! -- keskeytti hänet Bernhard vielä kerran, -- puhukaamme
ennemmin sinusta. Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan
sinulle! Sinähän isäsi kanssa kävit Vilnan vankiloissa ja pyysit saada
hoitaa tuota haavoitettua vankiraukkaa juuri silloin, kun hän oli
kuolemastaan varma... Sinähän kuljetit hänet linnaasi, sinä paransit
hänen haavansa, annoit hänelle sydämesi ja uskalsit hänen tähtensä
antautua alttiiksi isäsi ankaruudellekin... Miksi teit sen, Lodoiska?
Miksi et antanut minun kuolla?
-- Miksikö, sinä veitikka? Siksi, että näin sinut vankilan portailla,
kun ajoin siitä ohitse isäni vaunuissa, siksi, että rakastin sinua heti
sinut nähtyäni ja siksi, etten senjälkeen voinut elää ilman sinua. Ja
sinä kysyt, miksi en antanut sinun kuolla?
-- Mutta et ole enää vapaa, Lodoiska. Olet ruhtinas Radzivilille
luvattu; jos hän näkisi minut luonasi, tappaisi hän sinut.
-- Bernhard -- minä rakastan sinua!
-- Minä olen maasi vihollinen, koko sinun kansasi vihaa minun kansaani,
ja sen miehen nimi, joka on kaiken Liettuan kauhu, on Bertelsköld.
Rakastaa Bertelsköldiä on sama kuin kirota miljoonia puolalaisia.
-- Bernhard -- etkö sitten kuule, että rakastan sinua! Mitä välitän
minä pakollisesti antamastani lupauksesta! Mitä välitän minä ankarasta
isästäni! Mitä välitän miljoonien kirouksesta! Etkö vieläkään ymmärrä,
että sinua rakastan? On olemassa mies, jonka oikeudet ovat suuremmat
kuin hänen rakkautensa. Minä tiedän toisen, jonka rakkaus voisi olla
suurempi kuin hänen oikeutensa -- jos sillä vain olisi siihen
uskallusta.
-- Ota henkeni -- se on sinun!
-- Henkesi -- niin, koko elämäsi, mutta ei kuolemaasi, Bernhard! Sinun
tähtesi uhraan kaikki -- puolison, sukuni ja isänmaani. Kaikki annan
sinulle -- kaikki, sillä minä rakastan sinua! Pyydä, ja minä täytän
pyyntösi! Käske, ja minä tottelen sinua! Ei ole taivaassa eikä maan
päällä mitään, jota voisin sinulta kieltää -- ei mitään, paitsi sinut
itsesi! Kaikesta, mistä luovun, pyydän vain yhden palkakseni, pyydän
yhden suuren ja kallisarvoisen palkan: -- pyydän elämäsi!
-- Olenhan sanonut, että se on sinun.
-- Hetken lupauksia vain -- tiedätkö myöskin, mitä olet sanonut?
Olethan vain kahdeksantoistavuotias. Ehkä jo huomenna, ehkä vuoden
päästä, kymmenen vuoden päästä olet unohtanut, että Lodoiskaa olikaan
olemassa. Kauniimmat, nuoremmat naiset ovat sydämesi sitoneet, -- oi,
sinähän olet niin kaunis ja niin ylevä, miksi eivät sadat naiset
kilpailisi saadakseen sinut lempensä pauloihin! Mutta minä sanon
sinulle, Bernhard, että minä en tahdo jakaa kenenkään kanssa, minä
vaadin sinut kokonaan, yksinomaan itselleni. Jos olet minut unohtava,
tulen minä elävänä tai kuolleena luoksesi ja sanon: Bernhard, minä
rakastan sinua; muista että olet iäti minun! Ei mikään yö ole kylliksi
musta, ei mikään paikka kylliksi kaukainen peittääkseen sinua minulta.
Sinä pakenet merien poikki, ja minä seuraan sinua; sinä pukeudut
valepukuun, kylmennät mielesi minua kohtaan, sysäät minut armottomasti
luotasi -- turhaan, minä seuraan sinua kuitenkin, minä kiedon käteni
kaulaasi, painan suudelman tuolle ihanalle, tummien kiharain
ympäröimälle otsallesi -- noin! noin! -- ja vaikkakin isket tikarin
rintaani, niin tiedä, ettet voi minusta päästä -- tulen luoksesi rinta
verisenä, sydän muuttumattomana ja palavana ja painan kalpenevat
huuleni sinun huulillesi -- noin! -- ja sanon sinulle niinkuin nyt,
ikuisesti, ainaisesti, peruuttamattomasti, varmasti: Bernhard, minä
rakastan sinua!
Taas uskalsi Bernhard katsahtaa noihin mustiin silmiin, jotka niinkuin
kaksi palavaa aurinkoa polttivat häntä. Mutta ainoastaan hetkisen voi
hän kärsiä niiden hehkua; hänen päänsä vaipui uudelleen Lodoiskan
polvelle ja hän vastasi rakkaudesta väristen:
-- Mitä pyydät minulta?
-- Vanno, että aina rakastat minua.
-- Varo itseäsi, Lodoiska! Kaksinainen kohtalo seuraa minun sukuani.
Sitä seuraa siunaus, joka tuottaa meille itsellemme alituista onnea,
kun vain täytämme sen ainoan ehdon, ettemme vanno väärää valaa, sillä
se ottaa pois onnen. Mutta meitä seuraa myöskin kummallinen, synkkä
kirous, joka vaikuttaa, että kun me itse yhtä mittaa menemme eteenpäin
vallan ja kunnian tiellä, niin onnettomuus meidän ympärillämme iskee
kuin korppikotka saaliiseensa, tuottaa tuhoa ystävillemme ja tappaa ne,
jotka meitä rakastavat. Ei, Lodoiska, hurmaajani, niin julma en ole,
että sitoisin sinun kohtalosi omaan kohtalooni. Yksin tahdon poistua
rakkauteni kanssa, sillä rakkauteni on kuolema -- minä tahdon rakastaa
sinua niin syvästi, että iloitsen toisen helmassa nauttimastasi
onnesta... Tiedätkö, Lodoiska, että suurin ja puhtain rakkaus on se,
joka ei mitään muuta pyydä kuin sen onnea, jota rakastaa? --
Ruhtinatar hypähti ylenkatseellisesti seisoalleen. -- Oo, te pohjolan
miehet, -- sanoi hän ylpeästi, -- kuinka vähän te ymmärrätte, mitä
ikuinen rakkaus on! Kun rintanne on lumesta ja sydämenne on jäätä, niin
luulette, että kaikkien sydänten tulisi tyytyä teidän kalpeaan,
haaleaan rakkauteenne, joka ei ole mitään muuta kuin olkitulta, mikä
palaa tänään ja sammuu huomenna, voimatta virittää ainoatakaan tunnetta
hehkumaan. Menkää, kreivi Bertelsköld, ja viekää mennessänne korkea ja
puhdas rakkautenne, joka ei mitään pyydä silloin, kun voisi kaikki
saada -- menkää ja hakekaa pohjolastanne sydän, yhtä paleltunut ja
kylmä kuin omanne on; kuvailkaa, houkkio, rakastavanne, vaikka vain
sydämetöntä siveysoppia saarnaatte, ja lohduttakaa itseänne sillä,
ettette aavistanut, ette tuntenut ettekä ansainneet sitä rakkautta,
joka yksin ansaitsee oikeaksi rakkauden nimen. Kreivi, te olette liika
pikkumainen minulle -- te olette pelkuri!
Bernhard hypähti seisoalleen ja hänen poskensa hehkuivat. --
Ruhtinatar! -- huudahti hän ja heitti häneen suoran, rohkean ja ylpeän
silmäyksen, -- punnitkaa sananne, kun puhutte suomalaiselle sotilaalle!
On sanoja, jotka loukkaavat, vaikka olisi kuinkakin kaunis se nainen,
joka ne lausuu. Kautta taivaan, te luotatte liiaksi siihen, että olette
nainen -- ja nainen, jota minä rakastan.
-- Minä uudistan, kreivi Bernhard, te olette pelkuri. Te kieltäytte
vannomasta sitä valaa, minkä minä pyydän, ja minä sanon teille, miksi
te sen teette. Te aavistatte tulevanne rikkomaan valanne ja te
pelkäätte, että se on onnenne kukistava. Kaikkien pyhimyksien nimessä,
häväistyksenne on kahdenkertainen -- se on uskottomuutta ja pelkuriutta
samalla kertaa -- ja minä olen nainen, te olette oikeassa, muutoin en
saisi rankaisematta teitä loukata. Menkää, hyvä herra, menkää! menkää!
-- huudahti tuo intohimoinen tyttö, jonka viha oli yhtä rajaton kuin
hänen rakkautensa, -- menkää -- minä en ole koskaan rakastanut teitä,
minä vihaan, minä inhoan teitä!
Ja vihansa vimmassa vaipui ruhtinatar Lodoiska ruohopenkille ja alkoi
tammen runkoon nojaten itkeä niin hillittömästi kuin itkee hemmoiteltu
lapsi, kun ei hänen kaikkia oikkujaan täytetä. Tekikö hän sen
tarkoituksella? Vai oliko hänen itkunsa luonnollinen? Siihen on vaikea
vastata; mutta missä onkaan se mies, jota eivät ainakin kerran hänen
elämässään kauniin naisen kyynelet olisi voittaneet? Bernhard oli niin
nuori, niin kokematon; hän ei käsittänyt rakkauden kavalia keinoja, hän
tunsi vain sen huumaavan, vastustamattoman voiman; hän käsitti vain,
että tuossa hänen jalkojensa juuressa oli tyttö hänen tähtensä
kyyneliinsä menehtymäisillään, pakahtumaisillaan suruunsa äärettömästä
uhraavasta rakkaudestaan häneen, joka oli sysännyt hänet luotaan --
siinä oli kylliksi, hän ei muusta huolinut, hän syöksyi polvilleen
itkevän tytön eteen, suuteli hänen kättään, vakuutti tuhansin valoin,
että hän ei ketään koko maailmassa rakasta niinkuin häntä, yksin häntä
-- ja Lodoiska ei sysännyt häntä luotaan, hän nautti voitostaan, antoi
hänen rukoilla kauan, ja kun hän viimein käänsi kauniin päänsä tammen
kyljestä ja taas katsahti häneen noilla mustilla, tulisilla silmillään,
jotka polttavat sydämen tuhaksi, niin silloin tarvittiin enää vain
pieni silmäys kauniiden kulmien alta, tuskin kuuluva rukous
hymyileviltä huulilta, ja Bernhard huudahti:
-- Niin, niin, minä vannon elämäni onnen kautta, vannon kaiken kautta,
mikä on minulle pyhää ja kallista, rakastavani sinua, yksin sinua
kuolemaani, hautaani saakka, ja jos minä rikon valani, niin tullos,
elävänä tai kuolleena, vaatimaan minua siitä tilille!
-- Minä otan vastaan valasi ja aion pitää sen omanani! -- vastasi
Lodoiska säihkyvin silmin. -- Ota osaltasi sydämeni ajaksi ja
iankaikkisuudeksi!
Aurinko oli jo laskeutunut tammipuitten latvojen taa, kuu kimmelteli
hiljaa juoksevan joen pinnalla ja yhä vielä kaikui Bernhardin kitara
Lodoiskan jalkojen juurella hämärässä puutarhassa. Nuo onnelliset, he
eivät aavistaneet, että sill'aikaa kuin lempi kevään lemua hengitti,
saapui vaara Radzynin linnan portista.
Hengästyneenä syöksyi Lodoiskan uskottu palvelija puutarhaan. --
Ruhtinas tulee! -- huusi hän, -- ja melkein samassa tuokiossa seisoi
nuori ruhtinas Radzivil paljastettu miekka kädessä pienen puutarhan
portilla. Lodoiska heittäysi väliin, ruhtinas nakkasi hänet raivoisasti
luotaan sanallakaan häntä puhuttelematta. -- Vihdoinkin tapaan sinut
täällä, sinä petollisen isän petollinen poika! -- huusi hän vihaa
kuohuen.
Bernhardilla oli tuskin aikaa vetää miekkansa, sillä vaikka Radzivil
muuten olikin jalo ritari, noudatti hän nyt espanjalaista sääntöä:
tällaisissa tiloissa ei tapella -- vaan tapetaan.
Miekat kilahtivat vastakkain hämärässä kuutamossa. Onni ratkaisi
riidan; ruhtinas ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, mustasukkaisuus
ja kostonhimo olivat hänet kokonaan vallanneet. Onneton, urhoollinen
nuorukainen! Pari kolme hyökkäystä tehtyään väistyi hänen vastustajansa
nopeasti syrjään, Radzivil syöksi miekkansa tammen runkoon ja samassa
silmänräpäyksessä lävisti kreivi Bernhardin miekan kärki hänen
rintansa.
Radzivil kaatui vereensä, ja Bernhard kiiruhti Lodoiskan luo. --
Pakene! Pakene pian! -- huusi tämä. -- Tässä on takaportin avain. Pian
-- isäni muuten tappaa meidät molemmat.
-- Kuinka voisin jättää sinut hänen kostolleen alttiiksi -- ei ikinä!
-- vastasi Bernhard vielä hämmennyksissään äskeisestä taistelusta,
sillä kahdeksantoista vuotiaana ei kylmäverisesti oteta ihmistä
hengiltä.
-- Tahdotko sitten tuhota meidät molemmat? -- kuiskasi ruhtinatar. --
Pakene! Kun isäni tulee, sanon minä hänelle, että tahdoit pakottaa
minua päästämään sinut vapaaksi ja että ruhtinas on kaatunut minua
puolustaessaan. Hyvästi -- me tapaamme vielä toisemme! Muista valasi!
Ja Lodoiskan viimeinen polttava suudelma huulillaan riensi Bernhard
sykkivin sydämin vapauteen ja uusiin vaaroihin.