Taas on kulunut viikkoja ja kuukausia, ja tuo muistorikas vuosi 1658 on
alkanut. Ruotsin kuninkaan "neliskulmainen" onni oli pyörinyt eteenpäin
kuin kiitävä pallo, milloin voittoja tuottaen, milloin tappioita,
milloin herättäen hurmaavia toiveita, milloin niitä pettäen, mutta aina
tallaten vainioita, hävittäen kyliä ja kaupungeita ja kansojen
hyvinvointia, ja levittäen miekan, tulen ja ruton kauhua kaikkialle,
missä kulki. Kaikista noista ylpeistä unelmista, jotka kohosivat uusia
kruunuja ja uusia maita Veikselin varrelta tavoittelemaan, mitä oli
niistä jäljellä? Ei muuta kuin muisto eräistä väkivallan töistä, muisto
muutamista urotöistäkin, ei muuta kuin joitakin verisiä lehtiä lisää
ajan suureen kirjaan, ja sen lisäksi melkein kuolluksiinsa vaipunut
vihollinen ja äärettömiin ponnistuksensa vaipumaisillaan oleva oma
kansa. Mikä katkera neuvo valloittajalle, mikä ikuinen opetus sille,
joka valtansa miekkaan perustaa! Kuinka harvat olivatkaan enää elossa
niistä, jotka olivat lähteneet valloitettuun Puolaan! Vähän oli heitä
enää jäljellä vastaisia sankaritöitä, isänmaan palvelusta ja omaa
onneaan varten! Tuskin oli heitä, enää kymmentä tuhatta, ja nekin sodan
villitsemiä, röyhkeitä ja raakoja, jotka alituisissa taisteluissa ja
vaaroissa alituisilla ryöstö- ja hävitysretkillä olivat tottuneet
rauhan hiljaisempaa onnea ylenkatsomaan ja halveksimaan kaikkia muita
yhteiskunnan perussääntöjä paitsi raudankovaa sotakuria. Millä
tunteilla ovatkaan noista miehistä ne harvat, jotka sittemmin
isänmaahansa palasivat, katselleet kirkkoja ja rauhallisia
hautausmaita, joita he vieraassa maassa olivat tottuneet häväisemään,
millä tunteilla maanmiehen rauhallisia majoja, joita ennen olivat
polttaneet, puolisojen ja tyttärien rakkautta, jota olivat häväisseet,
peltojen huojuvia tähkäpäitä ja niitä rauhallisia kotitoimia, joita he
olivat saaliinhimossaan hävittäneet? Parhaimmat heistä ovat silloin
pyyhkäisseet otsaansa kädellään ja heränneet kuin ilkeästä unesta,
mutta useimmat ovat säilyttäneet sotaiset tapansa, väkivaltaisen,
saaliinhimoisen luonteensa kautta koko elämänsä, ja heidän kotimaansa
on saanut siitä kärsiä. Sillä se sota, jota isänmaan puolustukseksi
käydään, on jalo sota, joka lisää kansojen voimia ja ylentää heidän
mieltään, jotavastoin sota semmoinen, minkä tarkoituksena on vieraiden
maiden valloittaminen, useinkin on kuin tiikeri, joka verenhimoisena
lopulta syö suuhunsa omat sikiönsä.
Tuo urotöistä kuuluisa, mutta lopulta onneton Puolan sota oli hankkinut
Kaarle Kustaalle ja Ruotsille kolme uutta vihollista: Venäjän,
Itävallan ja Tanskan. Kahta edellistä pidettiin aisoissa pienemmällä
sotavoimalla, jotavastoin kuningas tavallisella rohkeudellaan koetti
pelastaa itseään tuottamalla Tanskalle vaurioita. Sentähden luopui hän
Siebenbürgenin ruhtinaasta, Rákóczista, jonka kanssa hän vielä keväällä
1657 oli harhaillut Puolassa ja sitä hävittänyt, ja vetäytyi vähäisen
sotavoimansa kanssa Preussiin sekä sieltä kesemmällä Pommeriin,
sittenkun Tanskan kuningas kevytmielisesti oli julistanut hänelle
sodan. Ainoastaan 6 tai 8,000 miestä oli kuninkaalla ja Otto
Stenbockilla vietävänä odottavan Wrangelin avuksi -- mutta nämä
miehetpä olivatkin sadoissa vaaroissa koeteltuja, järkähtämättömän
urhoollisia sotilaita, jotka kykenivät musertamaan kymmenkertaisesti
voimakkaamman vastustajan ja joiden avulla miltei voi onneaankin
vastaan asettua. Pommerista lähti kuningas 13,000 miehen suuruisella
sotajoukolla Mecklenburgin kautta Holsteiniin, huoahti hetkisen
Hampurin edustalla ja marssi sitten Torstensonin ennen kulkemaa tietä
Juutinmaalle.
Kuninkaan onni oli erinomainen. Heinäkuun 23 p:nä hyökkäsi hän
Holsteiniin. Elokuun lopulla oli hän koko tämän maan valloittanut,
sen lisäksi Slesvigin ja eteläisen Juutinmaan ja tunkenut Tanskan
jäljelle jääneen sotajoukon Fredriksudden linnaan, tuohon samaan
Fredericiaan, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi tanskalaisten
slesvig-holsteinilaisista saavuttaman loistavan voiton kautta. Tällä
kertaa, v. 1657, ei Fredericiassa oltu niin onnellisia; tuon mahtavan
ja hyvin varustetun linnoituksen, jossa oli 5,000 miestä, valloitti
Wrangel lokakuun 24 p:nä aamulla rohkean yöllisen hyökkäyksen jälkeen
ja 3,000 miehen avulla, jotka olivat Puolankin voittaneet.
Tanskalaiset joutuivat kauhun valtaan ja Kaarle Kustaa alkoi miettiä
koko Tanskan valloittamista. Fredericiasta ei ole Vähän Beltin
kapeimman kohdan yli Fyenin Middelfartiin kuin niukka penikulma.
Talvella 1643-1644 oli Torstenson tehnyt rohkean päätöksen kulkea
jäätyneen Beltin yli Seelantiin, mutta kohtalo oli säästänyt tämän
kunnian hänen oppilaalleen, ja tuuma meni sillä kertaa myttyyn, kun
talvi oli lauhkea eivätkä siis Beltin aallot jäätyneet. Kaarle Kustaan
rohkea pää käsitti oikeaksi mestarin tuuman ja hän päätti panna sen
toimeen. Tanska tulisi voitetuksi ja kaikkien katkerain vihollistensa
joka taholta uhkaama Ruotsi pääsisi voitolla taistelusta, jossa sen jo
oli ennustettu tappiolle joutuvan.
Ennenkuin nämä suuret tapahtumat toteutuivat, on meidän hetkeksi
pysähtyminen Koldingin läheisyyteen, kolme penikulmaa lounaaseen päin
Fredericiasta, jossa tapaamme kaksi tämän kertomuksemme päähenkilöä.
Oli ilta, 26 p:nä tammikuuta 1658. Melkein koko ruotsalainen sotajoukko
oli koottuna pieneen Heilsen kylään ja sen ympärille, pohjoispuolelle
Koldingin kaupunkia, joka sekin tuli kuuluisaksi 190 vuotta
jälkeenpäin. Kuningas tarkasti joukkojaan kovaan routaan jäätyneillä ja
lumen peittämillä vainioilla. Hän oli huonolla tuulella sinä päivänä,
sillä kova suojailma oli uudelleen repinyt rikki osan niistä jäistä,
joita myöten hänen sotaväkensä ja hänen onnensa olisi pitänyt kulkea
Kööpenhaminaa vastaan. Hän oli sinä päivänä ankara tarkastuksessaan;
kovia sanoja sateli, ja sekä ylhäiset että alhaiset saivat pitää ne
hyvänään.
Wrangelin, Dahlbergin y.m. urhoollisimpien upseeriensa seuraamana
pysähdytti kuningas yht'äkkiä hevosensa erään äskettäin Pommerista
tänne kutsutun rykmentin kohdalle. Sen aseistus oli huono, sen
ulkomuoto paraatiin kelpaamaton, mutta ryhti kuin pysty seinä. Kaikki
nuo arpiset, tuikeasilmäiset, päivettyneet miehet katsoivat kuningasta
suoraan silmiin; ei liikettä ainoatakaan, ei ainoatakaan kasvojen
värähdystä, ei vähintäkään pelkoa vihastuneen kuninkaankaan edessä.
Kaarle Kustaan mieli lauhtui; hän kääntyi Wrangeliin virkkaen: --
Katsokaa noita miehiä älkääkä enää sanoko, että meri erottaa minut
Kööpenhaminasta.
Wrangel, joka koko ajan oli vastustanut retkeä Beltin yli, virkkoi
ynseästi: -- Teidän majesteettinne voinee kyllä näillä miehillä ajaa
tanskalaisen Itämereen, mutta ei silti ole tarvis itsenne sulaan
loikata.
Kuulematta neuvoa kutsui kuningas viittaamalla seurueestaan
suurikasvuisen upseerin. -- Ne ovat teidän miehiänne, kreivi
Bertelsköld?
-- Ovat, teidän majesteettinne, -- vastasi kreivi ylpeillen ja teki
kunniaa.
-- Tapasimme toisemme viimeksi Preussissä, -- jatkoi kuningas
synkistyen. -- Kenraali, minne ovat joutuneet urhoni, jotka Liettuaan
lähetin?
-- Olen tehnyt velvollisuuteni, -- vastasi Bertelsköld lyhyesti.
-- Te luulitte kuitenkin voivanne onneanne hallita.
-- Teidän majesteettinne on osoittanut, että onni seuraa uskaliasta
miestä. Olen menettänyt Liettuan niinkuin teidän majesteettinne on
menettänyt Puolan, mutta minä olen teidän majesteettinne jälkiä
seuraten puhdistanut Pommerin, Bremenin ja Verdenin ja on minulla ollut
onni voittaa sadoissa kahakoissa samalla aikaa kuin teidän
majesteettinne on suurissa tappeluissa voittanut.
-- Te puhutte rohkeasti, kreivi. Millä todistatte väitteenne onnesta?
-- Sillä, että ensimmäisenä ratsastan Beltin yli.
Kuningas hymyili ja kääntyi Wrangeliin. -- Tuo on tehty siitä puusta,
jonka vitsoilla tanskalaista hutkitaan; sellaista väkeä minä tarvitsen.
-- Tyhmänrohkeat mielipuolet! -- mutisi Wrangel.
-- Hyvä on, kreivi Bertelsköld, -- jatkoi kuningas, -- uskon teihin,
jos huomenna ratsastatte Beltin yli ja ennen iltaa tuotte minulle
vangin Fyenistä.
-- Niinkuin käskette, teidän majesteettinne! -- vastasi Bertelsköld
lyhyesti ja kuivasti, välittämättä Wrangelin pilkallisesta hymyilystä,
sillä kaikille oli tunnettua, että Vähän Beltin itäinen virran uoma oli
auennut suojailman aikana, jonka vuoksi kulku Middelfartin salmen yli
oli mahdoton. Mutta kuningas halusi niin kiihkeästi sinne päästä, että
hän mielellään uskoi kaikki mahdolliseksi. Luultavasti vaikutti myös
jonkinlainen luonteiden yhtäläisyys sen, että kuningas niin kernaasti
kuunteli Bertelsköldin rohkeaa puhetta; varmaa ainakin on, että hän,
samoinkuin tuo toinenkin onnen hemmoittelema suosikki, mielellään pani
kaikki onnelle alttiiksi voittipa sitten tai menetti.
Tarkastus oli päättynyt. Kuningas ratsasti pois ja sotajoukot
hajaantuivat leirituliensa ääreen lämmitelläkseen kohmettuneita
jäseniään. Kun kaikki eivät mahtuneet huoneisiin, oli nuotioita
sytytelty kedolle ja taskumatti kierteli miehestä mieheen niiden
joukossa, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä. Yhä useampia sotaväen
osastoja saapui. Lopuksi täytyi majoittua kirkkoon. Sodan aikana ei
pidetty mitään pyhänä. Pullo kainalossa istui sotamiehiä penkeissä ja
kuorissa, ja hurjia, kevytmielisiä lauluja kaikui samojen seinien
sisällä, missä äsken oli pyhiä virsiä veisattu.
Kaarle Kustaan pääkortteeri oli pappilassa, jonka ikkunoista hänellä
oli vapaa näköala rantojen ja jäiden yli. Tuon tuostakin keskeytti
kuningas neuvottelunsa päällikköjen kanssa, meni levottomasti ikkunaan
ja tarkasteli yhä pimenevää maisemaa. Päivän aikana voi vielä loitolla
nähdä avonaisen, sinertävän sulavirran lähellä Fyenin rantaa.
Lämpömittaria ei oltu vielä keksitty, mutta pilvinen taivas ja nuoskea
lumi ilmaisi hänelle kyllin selvästi, että suojailmaa vielä kesti ja
että hänen toiveensa olivat ylen vähissä.
Yht'äkkiä keskeytti kuningas puhelunsa Dahlbergin kanssa ja kutsutti
Bertelsköldin luokseen. -- Kreivi, -- sanoi hän odottamatta, -- sanokaa
minulle suoraan ja pelkäämättä: oletteko liitossa paholaisen kanssa?
Älkää pelätkö, en suinkaan aio teitä elävältä polttaa.
-- En ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa.
-- Tahtoisin oppia teiltä ratsastamaan sulan meren yli Middelfartiin.
-- Se on helposti tehty. Pyydän teidän majesteettianne tekemään hyvin
ja katsahtamaan ulos ikkunasta.
Kuningas katsahti ulos ikkunasta. Tuo äsken niin pilvinen taivas oli
yht'äkkiä kirkastunut, ja kaikki ennusti ankaran pakkasen olevan
tulossa, niinkuin tapahtuikin vielä samana iltana. Kaarle Kustaa
taputti Bertelsköldiä olkapäälle. -- Kreivi, -- sanoi hän, -- tuosta
uutisesta kannattaa antaa pitäjä Suomessa -- jos saatte aikaan sen,
mihin olette ryhtynyt.
-- Niinkuin käskette, teidän majesteettinne, -- vastasi Bertelsköld.
Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi valaista lehdettömien pyökkipuiden
latvoja Fyenin rannalla, kimmelteli koko Vähä Belt yhden yön jäässä.
Ruotsalaiset juoksivat rantaan ihmettelemään, miten taitava oli
talvinen yö siltoja rakentamaan ja miten onni osasi laittaa niin, että
silta tehtiin juuri sopivimpaan aikaan. Kuningas oli hyvällä tuulella.
Pohjolan kolme kruunua näyttivät jo kimmeltävän taivaan rannalla.
Pakkanen vain kiihtyi. Jo aamulla kantoi jää jalkamiehen. Illemmalla
uskalsi Bertelsköld ryhtyä uhkarohkeaan tekoonsa. Hän riisui raskaan
sotilaspukunsa ja veti ylleen keveän nahkatakin. Suuren, ruskean
oriinsa asemesta valitsi hän pienen, laihan, mutta jäntevän
voionmaalaisrotuisen juoksijan. Kaksi ratsumiestä seurasi häntä
luistimet jaloissa, molemmilla kelkka edessään. Sillä tavalla alkoi
matka melkein koko Ruotsin sotajoukon katsellessa.
Alussa, kun jää oli vahvempaa, ratsasti Bertelsköld hyvin hitaasti
säästääkseen heikkoa hevostaan. Mutta kuta lähemmä hän tuli salmen
vaarallisinta paikkaa, jossa vesi oli virtaista, sitä enemmän lisäsi
hän vauhtia, niin että luistelijain oli vaikea pysyä hänen perässään.
Yhä lähempää näkyi Fyenin luminen ranta; jää lainehti ja ulvahteli
hevosen jalkojen alla, vähän väliä puhkesi kierä, hieno jää kavion
alla, niin että vesi purskui ... mutta tuo peloton sotilas riensi
kiitävää vauhtia eteenpäin ... vielä hetkinen ... ja Bertelsköld seisoi
vahingoittumattomana Fyenin rannalla, samassa kun hänen hevosensa
kaatui kuoliaana maahan.
Aurinko laskeutui kylmänä ja keltaisena Slesvigin puolelle, ja
talvi-ilta alkoi jo hämärtää. Aika oli kallista.
Bertelsköld oli noussut maihin erään kylän läheisyydessä eteläpuolella
Middelfartia. Joukko tanskalaisia miehiä, vaimoja ja lapsia oli
kokoontunut rannalle uteliaina kuulemaan, mitä tuolla ratsastavalla
hurjapäällä mahtoi olla sanomista. Luultavasti pitivät he häntä Ruotsin
kuninkaan lähettämänä sanansaattajana. Ei kukaan aavistanut oudon
matkan oikeaa tarkoitusta.
Bertelsköld katsahti taakseen; hänen ratsumiehensä olivat kelkkoineen
vielä hyvän matkan jälempänä. Hän lähestyi rannalla olijoita ja
kyseskeli tietä Odenseen, uskotellen olevansa lähetetty rauhaa
tekemään. Uutinen täytti ilolla kaikkien mielet. Väki kokoontui
ystävällisesti vieraan ympärille, ja niin saapui ennen saamansa käskyn
mukaan toinen luistelijoista paikalle ja jätti kelkan ja irtonaiset
luistimet siihen, lähtien heti kohta paluumatkalle.
Bertelsköld tiedusteli, eikö voitaisi jäätä myöten päästä Middelfartiin
ja sitoi samaan aikaan luistimia jalkaansa. Talonpojat tarjoutuivat
hyvillään ollen vuokraamaan hänelle toisen hevosen kaatuneen sijaan.
Kaikki näytti olevan ystävällisimmällä kannalla ... kun Bertelsköld
odottamatta tempasi joukossa seisovan viisivuotiaan pojan vyötäisistä
kiinni, heitti hänet kelkkaansa, työnsi kelkan ulos kierälle jäälle ja
lähti tuulen nopeudella kiitämään saaliinsa kanssa ulapalle. Kaikki tuo
oli tapahtunut silmänräpäyksessä.
Hämmästyneet, typertyneet talonpojat eivät osanneet uskoa silmiään,
ennenkuin kuulivat pojan parkuvan kaukana jäällä. Nainen syöksähti
esiin ... se oli ryöstetyn pojan äiti ... hän repi tukkaansa, lähti
ajamaan ryöväriä takaa, lipesi jäällä, kaatui, nousi ylös, kaatui taas,
lähti vielä kerran juoksemaan Bertelsköldin jälkeen, kunnes kaatui ja
meni tainnoksiin. Muutamat nuoret miehet seurasivat hänen esimerkkiään.
Turhaan, sillä ryöväri oli jo melkein heidän näkyvistään eikä ollut
mahdollista häntä enää saavuttaa. Kiroten ruotsalaisten petollisuutta
palasivat takaa-ajajat onnettoman äidin kanssa rantaan takaisin.
Onnellisesti saapui Bertelsköld poikaa kelkassaan työntäen vastaiselle
rannalle. Heikko kuuvalo edisti hänen rohkeaa tekoaan. Ruotsalaisten
leirissä luultiin hänen jo hukkuneen. Ilta pimeni ja sitä mukaa pimeni
kuninkaan muotokin. Hän jo katui tätä uhkayritystään; hän tarvitsi
jokaisen urhoollisen miehensä, ja mikä vielä tärkeämpää -- koko hänen
sotajoukkonsa mieliala riippui Bertelsköldin retken tuloksesta.
Mutta Bertelsköld tuli. -- Olen ratsastanut Beltin yli, teidän
majesteettinne, vaikkakin olen luistellen tullut takaisin. Tässä on
siitä elävä todistus Fyenistä! -- Ja tuo vangittu poika tuotiin esiin.
Hänen nenän päänsä oli tuulessa punehtunut ja tyytyväisenä pureksi hän
vehnäleipää, joka oli pistetty hänen kouraansa pahan mielen
viihdykkeeksi.
Kuningas päästi kaulastaan kultakäädyt, joissa riippui kuningatar
Kristiinan muotokuva hohtokivillä koristetun medaljongin sisässä. --
Kenraali, -- sanoi hän, -- ottakaa tämä muistoksi retkestänne. Tämän
jälkeen tulee teidän kantaa Fyenin vaakunaa kreivillisessä kilvessänne.
Ja tämän jälkeen -- lisäsi kuningas ylpeällä varmuudella, -- käymme
tervehtimään veli Fredrikiä Kööpenhaminassa.
-- Tämän jälkeen, -- kuiskasi Dahlberg Klas Tottille, -- tulee
Bertelsköld saamaan vielä yhden pitäjän Suomessa nyljettäväkseen.
-- Jos Suomessa enää on pois annettavia pitäjiä, -- vastasi Tott; --
sitä minä suuresti epäilen.
Illalla syötettiin ja juotettiin sotamiehiä ja päälliköitä kuninkaan
erityisestä käskystä. Kuten tunnettu, oli Kaarle X Kustaa oiva
juomaveikko. Nuo raa'at sotamiehen tavat hän oli oppinut osaksi
kolmekymmenvuotisessa sodassa, jossa viiniä vuoti virtanaan niinkuin
vertakin, osaksi sinä mieltä jäytävän kunnianhimon aikana, jolloin
hän eläen vapaaehtoisessa maanpaossa Voionmaalla haaveksi Ruotsin
kruunua päähänsä. Useat kerrat -- ja viimeksi Rákóczin kanssa
toimeenpanemallaan murhapolttoretkellä Puolassa -- oli kuningas
kannettu vaatteet päällä vuoteelleen, ja kuitenkin hän oli aina jo
seuraavana aamuna varhain uutterassa työssä. Nytkin vuoti jalo
reininviini, jota oli saatu ryöstämällä Holsteinin ja Slesvigin
rikkaita aateliskartanolta, ja kuninkaan esimerkkiä seurasivat useimmat
hänen päälliköistään. Upseerien asunnoissa juotiin kaikkialla Tanskan
pikaiseksi turmioksi, ja välistä mainittiin Bertelsköldinkin nimi.
Olihan hän ollut ensimmäinen osoittamassa, että pääsy Beltin yli oli
mahdollinen.
Vähän matkaa pappilasta oli kymmenkunta korkeimpaa upseeria, jotka
eivät kuuluneet kuninkaan lähimpään seurueeseen, asettunut tilavaan
talonpoikaistupaan syömään ja juomaan hyvin katetun pitopöydän
ympärille. Urotyöt ja viini vilkastuttivat mieliä ja kieliä. Olihan nyt
suuri, merkillinen päivä. Tuo vanha, usein voitettu, mutta yhtäkaikki
pelätty vihollinen, Tanska, joka aina oli väijynyt Ruotsia, sen häviötä
odottaen, oli nyt vihdoinkin murskattava, nöyryytettävä; Skåne,
Halland, Blekinge, Norja reväistäisiin nyt siitä irti ja
yhdistettäisiin Ruotsiin; niin, kukapa tietää, eikö Tanskan kansan
itsenäisyyskin nyt jo ole lopussa. Juutinmaa saarineen muutettaisiin
ruotsalaiseksi maakunnaksi, Kööpenhaminasta tehtäisiin nöyrä
vasallikaupunki; Tanskan aatelin tilukset joutuisivat Kaarle Kustaan
sotilaiden haltuun ja he palaisivat kotiinsa rikkaina ruhtinaina. Mikä
kunnia! Mikä saalis! Ja näitä haaveillessa tyhjennettiin kuohuva malja
toisensa perästä! Viinin kiihoittamina leimahtivat kaikki tunteet
ilmituleen. Vanha Ruotsin aateli vihasi nousukkaita, joille Kristiina
oli tuhlaten jakanut arvonimiä ja rikkauksia. Yksi noita oli myöskin
Bertelsköld; usein oli hän saanut sen kuulla; ja sai nytkin. Sten
Bjelke, jonka suonissa vuoti monta sataa vuotta vanha aatelisveri,
paiskasi kiivaasti pikarinsa Bertelsköldin pikariin, niin että viini
siitä maahan läikähti, ja huusi niin, että kaikki sen kuulivat: --
piruko sinua riivaa, Vähän Beltin vähäinen kreivi, kun et juo! Luuletko
meidän suolavettä särpivän?
Bertelsköld tyhjensi maljansa sanaakaan vastaamatta.
-- Tuo mies tuossa, -- jatkoi Bjelke, kääntyen toisien puoleen, -- se
on syönyt nauriita Fyenissä tänään. Se on pienestä pitäen nauriita
syönyt. Se osaa kaalinpäitä viljellä...
-- Ja niitä listiäkin, kun tulevat hävyttömiksi, -- vastasi
Bertelsköld, joka oli synnyltään kiivasluontoinen hänkin.
-- Kas, mitä ylvästelee, mokomakin Beltin kreivi! -- jatkoi Bjelke
samaan tapaan. -- Tiedättekö, mistä se tulee? Siitä, että hänen äitinsä
isää haukuttiin talonpoikaiskuninkaaksi ... sillä olikin jossakin
Suomessa hallittavanaan puolen sataa suota ja yhtä monta kivirauniota.
-- Vaiti, kreivi! -- huusi Bertelsköld pystyyn hypähtäen.
-- Ja hänen äitinsä, -- jatkoi yhä Bjelke, -- hänen äitinsä, hyvät
herrat, oli prinsessa, joka paimensi lampaita. Sentähden...
Ei ehtinyt hän lopettaa lausettaan, ennenkuin Bertelsköldin hansikas
lensi häntä keskelle otsaa. Vihasta punehtuen kavahti ylpeä nuorukainen
pystyyn ja paljasti miekkansa. Samassa silmänräpäyksessä paljasti
myöskin Bertelsköld omansa.
Loukkaus oli molemmin puolin niin suuri, etteivät läsnäolijat edes
koettaneetkaan rakentaa sovintoa. Heidän toimensa rajoittui vain
siihen, että ryhtyivät järjestämään välttämättömäksi käynyttä
kaksintaistelua; -- Pöytä vietiin pois, useampia kynttilöitä
sytytettiin, ja todistajat valittiin. Neljännestunnin kuluttua oli
kaikki järjestettynä tuollaiseen veriseen välikohtaukseen, jotka olivat
niin tavallisia sodassa ja joita ei edes kuninkaan läsnäolo voinut
ehkäistä. Sillä kun oli kysymys kunnianasiasta, ei sen ajan aateli
välittänyt kuninkaankaan mahdista.
Molemmat taistelijat olivat mainioita ja tottuneita miekkailijoita,
molemmissa kiehui viha toistansa kohtaan. Läsnäolijat odottivat hauskaa
huvitusta, eivätkä siinä erehtyneetkään. Vaikkakin katto oli niin
matala, että miekkain kärjet piirsivät naarmuja siihen, taisteltiin
siinä kuitenkin molemmin puolin yhtä suurella taidolla, vaikkei yhtä
suurella onnella. Bertelsköldin miekka oli jo useamman kerran sattunut
vastustajaan; Bjelke oli saanut jo kolme tai neljä pienempää haavaa,
voimatta raapaista viholliseensa naarmuakaan. Väsyneenä veren vuodosta
pyysi hän kolmen minuutin hengähdysaikaa. Se myönnettiin.
-- Minä kutsun teidät todistajikseni, hyvät herrat, -- huudahti Bjelke,
-- että tuo konna on loihdittu haavoittumattomaksi. Sitten Nördlingenin
ei hän ole saanut naarmuakaan ihoonsa, ja jokainen tietää mistä syystä.
Hänellä on vasemmassa nimettömässään kuningas Kustaa Aadolfin sormus;
hän luottaa sen voimaan; ja ainoastaan sen turvissa uskaltaa hän
tapella rehellisen ritarin kanssa.
Nuo sanat vaikuttivat taikauskoisiin sotilaihin. -- Kenraali, -- sanoi
eräs vanhemmista upseereista, -- me olemme kristityitä sotilaita emmekä
suvaitse joukossamme mitään pirun konsteja. Sana on valan veroinen;
sanokaa meille, että kaikki, mitä sormuksestanne kerrotaan, on akkain
puheita, ja me uskomme sen, niinkuin olisitte sen valallanne
vakuuttaneet.
Bertelsköld epäili hetkisen, -- mutta suuttumus ja kiusaus voittivat...
-- Totta on, -- sanoi hän, -- että kannan sormusta suuren kuninkaan
muistoksi, mutta kaikki se, mitä Bjelke ja muut siitä puhuvat, on
joutavaa taikauskoa.
-- Alkakoon sitten taistelu uudelleen.
Ja taistelu alkoi uudelleen, mutta suojeleva enkeli oli väistynyt
Bertelsköldin sivulta. Ensi iskulla sattui Bjelken miekka hänen
vasempaan käteensä niin, että kaksi äärimmäistä sormea lensi lattiaan.
Maailma musteni haavoitetun silmissä, miekka putosi hänen kädestään, ja
ainoastaan ympärillä seisovain pikainen väliintulo pelasti hänet
kuolemasta.
Muuan upseereista otti maasta poikki leikatut sormet ja veti toisesta
pienen kuparisormuksen. -- Tämäkö olisi se kuuluisa sormus? -- kysyi
hän.
Toiset nauroivat. -- Eihän tuo ole edes kultainen, -- sanoivat he. --
Ei se suinkaan voi olla se oikea sormus.
Kysyjä nakkasi ylenkatseellisesti sekä sormuksen että sormen luotaan.
Pakanuus ihmissydämessä, eikö sinua siis koskaan saa sieltä pois
juurrutetuksi? Me synnymme ja kasvamme uskossa iankaikkiseen
kaitselmukseen, joka johtaa kohtalomme järkähtämättömän oikeudentunnon
mukaan; ja kuitenkin me tahdomme aina palata uskomaan muinaisuuden
sokeaa onnea, tuota oikullista, järjetöntä voimaa, joka vihan ja
intohimojen vaa'alla mittaa onnemme ja onnettomuutemme. Ja juuri sen
vuoksi, että me siihen uskomme, voipi tuo julma voima meitä vallita;
pelaaja häviää, kun hän pelkää häviävänsä, merimies hukkuu, kun sitä
itselleen ennustaa.
Bertelsköld, tuo rohkea sotilas, oli onnen monivuotisena suosikkina
ollen muuttunut onnensa orjaksi. Siinä silmänräpäyksessä, kun Bjelken
miekka katkaisi hänen sormensa, katkesi hänen ylpeä uskonsa niinkuin
tammi, johon ukonnuoli iskee. Ei hän haavastaan pyörtynyt; hän pyörtyi
siitä tiedosta, että hänen onnensa oli mennyttä.
Vuorokausi kului. Pakkanen vahvisti jäätä, ja koko Ruotsin sotajoukko
oli vilkkaassa liikkeessä. Tuo näky elätti sotilasten mieliä. Vaivojen
ja vastuksien karaisema Bertelsköld tukahdutti kohta ensimmäisen
kipunsa. Vaikka olikin verenvuodosta väsynyt, ei häntä kuitenkaan voitu
saada pysymään toimetonna. Hän, joka ensimmäisenä oli ratsastanut
Beltin yli, ei tahtonut jäädä viimeiseksi kun voittoisa sotajoukko
lähti liikkeelle.
Ratkaisevan päivän aattoiltana kutsutti hän luokseen poikansa
Bernhardin, jota hän Liettuassa tapahtuneen yhteentörmäyksen jälkeen
oli kohdellut vanhaa talonpoikaiskuningasta muistuttavalla tylyydellä.
Sokea usko onnensa tähden laskemiseen oli vallannut kokonaan hänen
mielensä. Kun Bernhard Bertelsköld lähestyi isäänsä kenraalia, oli tämä
vaipunut pientä medaljonkikuvaa katselemaan. Oliko se kuningatar
Kristiinan kuva, jonka hän äsken oli saanut kuninkaalta? Ei, se oli
kauniin, mustatukkaisen ja mustasilmäisen naisen, tuon ihmeen ihanan
Regina von Emmeritzin kuva.
Kenraalin silmät olivat kyynelistä kosteat. Niin pitkälle kuin hän
muisti, ei hän ollut itkenyt kuin kerran eläessään: silloin kun hänen
äitinsä Meri kuoli. Kun hänen puolisonsa kuoli, ei sureva ollut saanut
kyyneliä vuotamaan.
Bernhardin luonto oli toisenlainen. Nähdessään kyynelet isänsä
silmissä, heltyi hänkin samalla itkemään. Kenraali tarttui hänen
käteensä -- ja sovinto isän ja pojan välillä oli sanaa sanomatta
syntynyt.
-- Tämä oli äitisi! -- sanoi Bertelsköld tavattoman hellällä äänellä.
-- Poikani, jos joskus tulet rakastamaan jotakin naista, älä sido häntä
itseesi murtumattomilla siteillä. Yhdistyminen meihin on onnettomuuteen
yhdistymistä. Aaron Perttilän kirous seuraa meitä.
-- Mutta äidin siunaus seuraa meitä myöskin ja murtaa kirouksen kärjen,
-- vastasi Bernhard. -- Niin olette, isäni, minulle ennen kertonut! Ja
teillä on äitinne sormus.
-- Ei, ei, -- vastasi Bertelsköld kiihkeästi -- minulla ei ole sitä
enää, olen sen kadottanut ja onneni on kadonnut sen mukana. Äitini on
minulle sen sanonut, ja nyt minä tiedän, että hän puhui totta. Sen
sormuksen kanssa seuraa onni rauhan aikana ja voitto sodassa, sitä
seuraa rakkaus, kunnia ja rikkaus; se, jolla on tuo sormus, saavuttaa
kaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse taistella muita kuin itseään
vastaan, mutta hän on myöskin oman onnensa vihollinen. Valapattous ja
sukuviha, ylpeys ja ääretön kunnianhimo jäytävät aina hänen rintaansa
häntä tuhotakseen... Bernhard, poikani! Sormus riistettiin minulta
samalla kertaa kuin sormeni sillä hetkellä, jolloin heikkoudessani sen
voiman kielsin ... älä kysy sitä enää, tyydy tyynempään onneen, jota ei
sen oma kirous seuraa ... ota varteen varoitukseni ... minä olen ollut
onneni vihollinen, kapinoinut omaa itseäni vastaan, korkeinta, pyhintä
vastaan ... olen vannonut väärän valan, poikani; sentähden tulee minun
huomenna kuolla.
-- Teidänkö, joka olette niin monesta vaarasta pelastunut...
-- Se tapahtui siihen aikaan, kun minulla vielä oli voiton varmuus
tiedossani. Nyt minä olen häviöstäni varma. Kuule minua, Bernhard, minä
jätän sinulle tilukseni, köyhät, leivättömät, sorretut alustalaiseni.
Kohtele heitä isän tavoin, paremmin kuin minä olen voinut. Mainiemessä
elää leski ... musta Jaana, jonka tunnet. Hän yksin tietää paikan,
mihin suuri aarre on kätketty. Tähän aarteeseen yhtyy kyyneliä ja
verta, sillä se on sotasaalis, saatuna hurjien taistelujen kautta
Böömissä. Kaiva esiin tämä aarre, sillä se on ollut alkujaan minun;
rakenna sen avulla nuo hävitetyt majat entistään ehommiksi, viljele
autiot ahot, aitaa metsittyneet niityt, anna tämän aarteen pestä
kiitollisuuden kyynelissä verinen velkansa.
-: Minä lupaan sen isäni. Mutta...
-- Hyvästi, poikani! Me tapaamme toisemme huomenna ja sitten -- äitisi
luona!
Bernhard syleili isäänsä; hellämielinen nuorukainen itki kuin lapsi.
Sen tehtyään poistui hän nopein askelin.
Tammikuun 29 päivä valkeni. Pakkanen oli yhäkin vain kiihtynyt. Jo
aamun koittaessa oli koko sotajoukko valmiina lähtöön. Jäätä oli
tarkastettu ja se kantoi. Varovainen Dahlberg ei vieläkään siihen
luottanut täydellisesti. Virtavimmille paikoille oli hän levityttänyt
olkia, valelluttanut niitä vedellä ja panettanut lautoja päälle.
Ikuisesti muistettava retki, jota Gyllenborg sata vuotta myöhemmin
ylisti lauluillaan, alkoi.
Ratsuväki ja kanuunat lähtivät ensiksi liikkeelle kulkien Heilsesta
pienen Brandsön yli erästä eteläpuolella Iversnäsiä olevaa Fyenin
lahdelmaa kohti. Edellä muista ratsasti oikea sivusta Wrangelin ja
Tottin johdolla; sitten tuli vasen sivusta, jota johtivat kuningas ja
Berends; jalkaväki kulki muita pohjoisempana. Oli se omituinen retki
tuo aavalla, sinisellä jäällä ... hiljainen ja totinen, niinkuin olisi
avonaisen haudan yli kuljettu. Kun lähestyttiin virtaista väylää,
laskeutuivat ratsumiehet alas hevostensa selästä ja taluttivat niitä
suitsista jonkin matkan päässä toisistaan. Mutta kun oli tultu
vaarallisimman kohdan yli, hyppäsivät kaikki taas satulaan ja ajoivat
hurraten rannalla odottavaa vihollista vastaan.
Noin 4,000 tanskalaista sotilasta, 1,500 talonpoikaa, jotka oli
komennettu jäätä sahaamaan, ja useita tuhansia katselijoita seisoi
Fyenin rannalla rukoillen palavia rukouksia, että Ruotsin sotajoukko
hukkuisi niinkuin muinoin Faraon joukko meren syvyyteen. Mutta
ruotsalaiset pääsivät onnellisesti ylitse koko suuren sotaväkensä
kanssa, ja rohkeutensa menettänyt tanskalainen sotajoukko osaksi
hajoitettiin, osaksi vangittiin.
Kaarle Kustaa, joka tuli jäljessä, näki tappelun, mutta ei nähnyt
sotajoukkonsa nopeata voittoa. -- Seuratkaa minua! -- huusi hän ja teki
vasemmalla sivustallaan mutkan oikealle aikoen nousta maalle toisessa
paikassa ja sitä tietä kiertää tanskalaisten selkään. Koko sivusta
hyökkäsi sinnepäin. -- Varokaa itseänne, Bertelsköld, -- huusi Dahlberg
ohi rientävälle kenraalille, joka vasen käsi siteessä syöksi etumaisena
eteenpäin ... varovasti, ratsumiehet enemmän erilleen ... te
ratsastatte liian taajassa!
Mutta Bertelsköld ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin rannan
tuolla loitolla ja uneksi jo uusista urotöistä kuninkaan läheisyydessä.
Taajoissa riveissä hyökkäsivät etumaiset osastot virtapaikan yli, kun
yht'äkkiä heikko silta rusahti kauhealla pauhinalla, ja tuo ylpeästi
eteenpäin rientävä joukko upposi. Niin nopeasti, niin odottamatta tuli
keskellä suurinta riemua tämä häviön hetki, että hevosten ja miesten
nähtiin vain muutamia silmänräpäyksiä taistelevan esille hyökkäävää
lainetta vastaan, ennenkuin virta heidät vei ja he vaipuivat syvyyteen.
Molemmat osastot olivat auttamattomasti hukassa; kuninkaan ja Ranskan
lähettilään vaunut suistuivat hevosineen samaan avantoon.
Kaarle X Kustaa näki miestensä häviön, mutta ei voinut sitä auttaa.
Tanskan kruunu kimmelteli hänen silmissään ... kuningas käänsi
katseensa pois tuosta avonaisesta, sinisestä haudasta, teki kierroksen
ja pääsi jäljelle jääneiden kanssa onnellisesti maihin. Täällä oli
taistelu jo lopussa, Fyen oli voitettu, Seeland vapisi, ja kuningas
Fredrik lähetti sanansaattajan toisensa perästä anomaan rauhaa, sillä
Tanskan vanha valtakunta vapisi hänen jalkojensa alla.
Mutta Ruotsin leijona harppasi harpattavansa. Dahlberg vaati sitä,
mutta Wrangel ja petturi Corfitz Ulfeld olivat vastaan. Kuningas päätti
jonkin aikaa mietittyään suostua Dahlbergin rohkeasti mietittyyn
tuumaan. Helmikuun 6 p:nä, jo ennenkuin päivä valkeni, marssi ratsuväki
Svendborgista Tassingin saaren yli Langelantiin. -- Se oli kamala,
synkkä retki, -- kirjoittaa siitä Fryxell. -- Hevosten kavioiden alla
muuttui jäälle satanut lumi tummaksi hyhmäksi, niin että tie kulki kuin
sulan, leveän virran yli. Tässä saivat sotamiehet kahlata vettä
puolipolveen, peläten joka hetki, että haurastunut jää pettäisi.
Muutamat eksyivät ja hävisivät syvyyteen.
Mutta vastustamattomasti kuin lumivyöry jono kulki eteenpäin,
Langelannista Laalantiin, Laalannista Falsteriin, Falsterista
Seelantiin. Uskoton meri petti omat lapsensa, nuo ihanat Tanskan
saaret, ja kantoi kuin toinen Ulfeld, vihollisen selässään maihin.
Helmikuun 12 p:nä 1658 saapui Ruotsin sotajoukko Wordingborgiin
Seelandin rannalle. Urotyö oli tehty, ikuisiksi ajoiksi piirretty
historian muistolehdille. Roeskilden rauha oli siitä seurauksena, ja
Skåne, Halland ja Blekinge joutuivat Ruotsin omiksi.
Kuningas Kaarle X Kustaa ei antanut samaa arvoa ihmishengelle kuin
suuri Kustaa Aadolf. Muistellessaan, mitä tämä retki oli maksanut
hänelle ja mitä hän sen kautta oli voittanut, ajatteli hän itsekseen:
-- Tanskan sain minä halvasta.
Nuori kreivi Bernhard Bertelsköld seisoi kerran kuninkaan läheisyydessä
ja katseli merta kyynelet silmissä. Silloin ajatteli kuningas taaskin
itsekseen: -- Bertelsköld oli urhoollinen soturi -- nuo muutamat sadat
hukkuneet ratsumiehet olivat myöskin urhoollisia poikia ... mutta
Tanskan sain minä sittenkin halvasta. -- Niinpä niin ... mutta ei hän
sitä saanutkaan.
Usein senjälkeen katseli Kaarle X Kustaa Beltin aaltoja ylpein mielin.
Mitä onkaan enää sillä voitettavana, joka on maailman voittanut?
Oma itsensä.
Kaarle X Kustaa ei kyennyt itseään voittamaan. Se oli sankarin
inhimillinen heikkous ja hänen perikatonsa.