Se verinen tappio, jonka liettualaisten nostoväki oli kärsinyt, oli
vain yksi tämän sodan monista vaiheista, jossa ruotsalaiset tuottivat
tuhoa enemmän kuin saavuttivat todellisia etuja. Tapahtui se, mitä oli
odotettu. Kun vihollinen päivän tullen oli saanut tietoonsa
ruotsalaisten todellisen sotavoiman, kokoontui se taas kahta
raivokkaampana niinkuin aalto sen veneen vanavedessä, joka on
uskaltanut sen rauhaa häiritä. Bertelsköld sai panna liikkeelle kaiken
sen älynsä ja erinomaisen sotataitonsa, jonka hän oli oppinut ensin
Kustaa Aadolfin ja sittemmin Banérin ja Torstensonin koulussa,
päästäkseen tasangon yli, jossa viholliset häntä joka taholla
ympäröivät. Se onnistui hänelle, hän hankki väelleen tilaisuuden
tarpeelliseen lepoon, virkisti sen voimia ja rohkeutta ryöstättämällä
pari kolme aateliskartanoa, yhtyi De la Gardien jättämiin joukkoihin ja
eteni aina Vilnaan saakka. Tuo kaikki onnistui hänelle tarkkaan
laskettujen liikkeiden ja ankaran sotakurin avulla, ja edisti hänen
tarkoituksiaan myöskin vihollisten eripuraisuus ja ryöstön halu. Sillä
liettualaiset talonpojat olivat aatelisherrainsa ankaran sorron
alaisina ja käyttivät mielellään tilaisuutta hyväkseen heitä
nöyryyttääkseen ja ryöstääkseen. Kaikkialla, missä nostoväki kulki
ruotsalaisten jäljessä, vapisivat linnat ja kartanot yhtä paljon oman
väen kuin vihollisten vuoksi. Sekä ystävä että vihollinen hävitti
kauheasti maata; kamaloita ilkitöitä tehtiin, mutta kerrotaanpa myöskin
tältä hävityksen ajalta piirteitä jalosta uhrautumisesta ja orjien
lempeitä herroja kohtaan osoittamasta liikuttavasta uskollisuudesta.
Bertelsköldin rohkeus ja menestys hämmästytti liettualaisia mitä
suurimmassa määrässä; Ollen raakoja ja taikauskoisia selittivät he sen
yliluonnollisella tavalla. Kolmekymmenvuotisen sodan jo puoleksi
unohtuneet tarut suomalaisten loitsutaidosta uudistuivat; niin suuri
oli liettualaisten pelko, että yksi ainoa suomalainen sotilas
ainoastaan kättään nostamalla ja muutamia salaperäisiä sanoja
lausumalla ajoi heitä laumoittain pakoon. Bertelsköld osasi mainiosti
käyttää tätä taikauskoa hyväkseen. Vankien sallittiin ikäänkuin
sattumalta olla läsnä kummallisissa taikatoimituksissa, joita oli
tahallaan toimeenpantu heitä varten. Milloin nousi joksikin Liettuan jo
aikoja sitten kuolleeksi suuriruhtinaaksi puettu sotamies luukun kautta
lattian alta ja tarjosi kumartaen kenraalille suuriruhtinaallista
kruunuaan. Milloin päästettiin salaa vapaaksi kesytetty kotka, joka
sitten laskeutui Bertelsköldin olkapäälle vankien nähden. Milloin taas
nähtiin kenraalin synkästi tuijottavan johonkin paikkaan kentällä ja
tekevän salaperäisen merkin kädellään; kun hänen osoittamaansa paikkaa
alettiin kaivaa, löytyi sieltä suuri varasto aseita ja ruokavaroja.
Kaiken tämän näkivät vangit, jonka jälkeen heidän annettiin paeta.
Tarkoitus oli vähällä onnistua. Pakoon päässeet liettualaiset
levittivät mitä kummallisimpia juttuja. Mikä ihmisvoima olisikaan
voinut vastustaa tuota mahtavaa päällikköä ja taikuria, joka tarpeen
mukaan hallitsi henkiä, hallitsi ihmisiä ja eläimiä ja joka pulaan
jouduttuaan vain tarvitsi osoittaa sormellaan maahan kaivattaakseen
sieltä yltäkyllin ruokavaroja ja aseita?
Vaikkakin Bertelsköld oli haalinut kokoon kaikki saatavissa olevat
ruotsalaiset joukot koko maasta, ei hänen armeijansa noussut täyteen
3,000 mieheen. Tällä vähäisellä sotavoimalla ei ajan pitkään voitu
mitään sanottavaa saada aikaan. Bertelsköld tuumi sen tähden saavuttaa
tarkoituksensa viekkaudella, ja luultavasti oli hän sitä varten saanut
määräyksiä, jotka olivat alkujaan lähteneet Schlippenbachin
valtioviisaasta päästä.
Ensiksi kääntyi hän tilanomistajain puoleen ja lupasi Ruotsin
hallituksen puolesta laajentaa aatelin suuria etuoikeuksia. Kun se ei
onnistunut, kääntyi hän kätyriensä kautta talonpoikien puoleen, luvaten
heille vapautta maaorjuudesta ja kaikista ulosteoista, ja viittasipa
vielä siihenkin, että he saisivat ryöstääkseen kaikki herrojensa
linnat. Tämäkin yritys kilpistyi kansallisvihan kalliosta. Silloin
turvautui Bertelsköld uuteen petokseen, joka oli yhtä rohkea kuin
kaikki, mihin hän ryhtyi. Hän oli olevinaan kovasti suuttunut Ruotsin
hallitukselle, joka tahtoi kukistaa urhoollisen ja mainehikkaan
Liettuan kansan ja käytti häntä välikappaleenaan. Hän tahtoi sen vuoksi
Liettuan säätyjen kanssa keskustella siitä, miten sovinto voitaisiin
parhaiten aikaan saada, ja viittasi jotenkin selvästi siihen, että hän
olisi valmis pettämään kuninkaansa, kun vain saisi korvaukseksi
tarpeellisen määrän rahaa ja läänityksiä.
Liettualaisilla oli juuri siihen aikaan syksyllä jonkinlaiset
valtiopäivät Vilnassa, jossa he valoja vannomalla ja suurta melua
pitämällä sitoutuivat hävittämään ruotsalaiset viimeiseen mieheen.
Bertelsköldin ehdotusta ei sen vuoksi otettu kuuleviin korviinkaan ja
pidettiin sitä pikemminkin uupumuksen ja hätääntymisen merkkinä. Mutta
vähitellen muuttuivat mielet. Huhu muukalaisen sotapäällikön liitosta
paholaisen kanssa oli alkanut levitä ja herätti kaikkialla
taikauskoista kauhua. Alettiin katsoa toivottavaksi, että tuosta noin
vaarallisesta miehestä päästäisiin eroon niin vähällä kuin suinkin, ja
tämän lisäksi vaikutti aateliin vielä toinenkin salainen syy. He näet
alkoivat pelätä, että heidän talonpoikansa, kun maa kerran olisi
vihollisista vapaa, alkaisivat vaatia korvausta vuodattamastaan
verestä, ja että aatelin valta silloin joutuisi vaaranalaiseksi. Mutta
jos tehtäisiin sovinto Bertelsköldin kanssa, voisi tämä väkensä avulla
pitää kapinoivat talonpoikaisjoukot tarpeellisessa kurissa siksi,
kunnes kaikki olot taas olisivat ehtineet entiselleen vakaantua.
Bertelsköld seisoi hyvin varustetussa leirissä Vilia-joen rannalla
Vilnan ja Kownon välillä, kolme tai neljä penikulmaa ensinmainitusta
paikasta, ja odotti sopivaa tilaisuutta anastaakseen tuon varakkaan
kaupungin. Kun liettualaiset olivat keskenään paljon riidelleet ja
kiistelleet, päätettiin viimeinkin panna toimeen yhtymys ruotsalaisen
kenraalin ja kuuden mahtavimman herran ja kirkkoruhtinaan välillä
sovintoehtojen tekemistä varten.
Oli paisteinen ja lämmin päivä, vaikka jo oltiinkin syyskuun
loppupuolella. Kapealle kohdalle laitettiin joen poikki silta, jonka
keskelle tehtiin teltta keskustelujen pitämistä varten. Molemmat
puolueet olivat pyhällä sakramenttien päällä vannomallansa valalla
sitoutuneet siksi päiväksi lakkaamaan kaikesta vihollisuudesta ja
antamaan toisensa vapaasti tulla ja mennä. Varmemmaksi vakuudeksi
sijoitettiin kummaltakin puolen sillan molempiin päihin kaksitoista
samanlaisilla aseilla varustettua miestä. Vastapäätä ruotsalaisten
leiriä toiselle puolelle joen olivat liettualaiset pystyttäneet
telttansa, ja viettivät tanssien ja sotaisia lauluja laulaen odotettua,
ruotsalaisten ikeestä pian tapahtuvaa vapautustaan.
Eräs tapaus, joka jo edeltäpäin olisi pitänyt olla arvattavissa,
oli vähällä häiritä kokouksen jo heti alussa. Suomalaisten ja
liiviläisten kesken levisi hämäriä huhuja siitä, että heidän
päällikkönsä aikoi kavaltaa isänmaansa asian ja myydä väkensä
viholliselle. Tyytymättömyys, joka alussa vain kuiskaillen kulki,
muuttui vähitellen äänekkääksi ja uhkasi puhjeta ilmikapinaksi.
Kenraali oivalsi vaaran ja kiiruhti sitä torjumaan. Hän kutsutti
muutamia arvokkaimmista upseereistaan telttaansa ja uskoi heille
aikeensa. Sen jälkeen lähtivät upseerit sotamiesten luo ja tarjoutuivat
hengellään vastaamaan korkeimman päällikkönsä rehellisyydestä.
Kiukustuneet ja epäluuloiset sotamiehet eivät heitä kuulleet, vaan
paljastivat aseensa ja uhkasivat vihoissaan hakata kuoliaiksi kaikki
petturit. Kapina kasvoi. Jaettiin rahaa, mutta turhaan. Sotamiehet
huusivat, että kenraali ensin tahtoi ostaa ja sitten myydä heidät. Koko
tuuma oli jo myttyyn menemäisillään. Bertelsköld oli kiukkuun
pakahtumaisillaan. Silloin hyppäsi vallille nuorukainen,
jalovartaloinen ja kauniin näköinen. Sotamiehet tunsivat Bernhard
Bertelsköldin, tuon mustasilmäisen nuorukaisen, jota kaikki suosivat
hänen urhoollisuutensa, rakastettavaisuutensa ja anteliaisuutensa
vuoksi. -- Toverit! -- huusi hän äänellä, joka oli kaikuva, vaikkakin
vielä hento; -- onko täällä enää ketään niistä, jotka muinoin
taistelivat isäni kanssa Breitenfeldin, Lechin ja Lützenin luona?
-- On, on, -- vastattiin usealta taholta, sillä siellä oli todellakin
vielä sotavanhuksia, jotka, samoinkuin heidän kenraalinsakin olivat
taistelleet sadoissa tappeluissa aina vuodesta 1630 alkaen.
-- Missä on sitten teidän joukossanne se, -- jatkoi nuorukainen vihan
ja innostuksen puna hienoilla poskillaan hehkuen, -- missä on se, joka
uskaltaa syyttää isääni kreivi Kustaa Bertelsköldiä siitä, että hän
kertaakaan olisi isänmaataan pettänyt ja mainettaan tahrannut? Hävetä
saisitte, toverit, että huhuihin ja juorupuheisiin luottaen epäilette
päällikköänne, joka kunnialla on palvellut Ruotsin kruunua
kuusikolmatta vuotta, joka on ollut mukananne kaikissa vaaroissa, joka
on vierellänne taistellut ja nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt niinkuin
halvin joukossanne. Uskallatteko sanoa petturiksi sellaista miestä?
Nuorukaisen sanat vaikuttivat. Sotamiehet alkoivat hävetä itseään
tuon parrattoman pojan edessä, joka muistutti heille sotilaan
velvollisuuksia ja kunniaa. -- Ajat ovat kehnot, -- mutisivat jotkut;
-- eihän enää voi tietää ketä uskoo.
-- Isäni on kunnian mies, -- huudahti kreivi Bernhard uudelleen
tulistuen. -- Hän on luvannut teille, niinkuin on luvannut
vihollisellekin, panna toimeen tämän neuvottelun noudattaen mitä
ankarinta rehellisyyttä. Te olette kuulleet, että hän on sen vannonut,
ja se, joka vielä uskaltaa epäillä hänen sanojaan ja rehellisyyttään,
sen leimaan minä valehtelijaksi ja kutsun hänet taistelemaan kanssani
aseilla millä hyvänsä, olkoon hän sitten upseeri tai sotamies ...
sodassa on jokainen urhoollinen sotamies aatelismies. Te vaikenette;
eikö ole ketään joukossanne, joka uskaltaa nousta syytöstään
puolustamaan?
Sotamiehet olivat vaiti. Vakaumuksen kieli oli vaikuttanut ja
kukistanut kapinan. He hajaantuivat vähitellen eivätkä enää
halveksineet päällikkönsä heille toimeenpanemaa keskitystä. Kreivi
Bernhard laskeutui alas vallilta ja meni isänsä telttaan. -- Olen
antanut kunniani takuuseen edestänne -- sanoi hän yksikantaan, luoden
isäänsä omituisen surullisen ja läpitunkevan katseen.
-- Mene tiehesi, tee tehtäväsi äläkä pyytämättäni sekaannu asioihini,
-- virkkoi kenraali katsahtaen poikaansa synkästi silmiin... --
Haaveilija! -- lisäsi hän sitten heti lempeämmällä äänellä, -- aina
pysyt sinä vain äitisi poikana!
-- Mitä aiotte tehdä, isäni?
-- Seurata saamiani käskyjä, -- vastasi kreivi Kustaa Bertelsköld.
Keskustelujen alkamisajaksi sovittu hetki läheni. Oli kello kaksitoista
päivällä. Liettualaiset saapuivat ensiksi ja lähestyivät siltaa
suurella komeudella. Heidän hevosensa kiilsivät kultaisissa heloissa,
heidän puolalaiset lakkinsa ja kärpännahalla reunustetut takkinsa
kimmeltelivät jalokiviä. Paitsi neljää parrakasta, käyrillä miekoilla
aseistautunutta ylimystä, nähtiin heidän joukossaan kaksi pitkiin
samettiviittoihin puettua piispaa, joilla kummallakin oli kädessä
koukkupäinen, kalliilla kivillä silaeltu sauva. Nämä olivat päämiehiä,
joiden tieltä toiset kunnioittaen väistyivät.
Kun tuo loistava seurue oli tullut sillan päähän, nousivat
nuo kuusi neuvottelijaa maahan, jättäen hevosensa komeasti
puetuille palvelijoilleen. Sen jälkeen vetäytyi seurue takaisin, nuo
kuusi astuivat telttaan tulkin seuraamina, ja liettualaisten
kaksitoistamiehinen henkivartioväki pysähtyi sillan päähän niinkuin
sovittu oli.
Bertelsköld näkyi tahallaan antavan odottaa itseään, jottei hän
näyttäisi hätiköivältä. Kovin kauan ei hän kuitenkaan uskaltanut
viipyä, ettei ennen aikojaan suututtaisi kuumaverisiä vihollisiaan.
Neljänneksen yli kaksitoista saapui hänkin, poikansa ja neljän upseerin
seuraamana, jotka kaikki, samoinkuin hänkin, olivat puetut tavallista
komeampiin sotapukuihin, ettei vihollinen saisi kovin huonoa käsitystä
ruotsalaisten köyhyydestä; ja luultavaa on, että se kulta ja ne kalliit
kivet, jotka nyt koristivat köyhäin sotilaiden pukuja, aivan äskettäin
oli ryöstetty jostakin liettualaisesta aateliskartanosta. Kun
Bertelsköldilläkin oli tulkki mukanaan, oli nyt saapuvilla seitsemän
miestä molemmin puolin.
Tervehdittiin toisiaan kylmästi ja virallisesti; sen jälkeen panivat
molemmat puolueet pois miekkansa teltan ovelle merkiksi siitä, että
välirauha tällä hetkellä vallitsi. Keskustelu alkoi.
Liettualaiset esittivät ensiksi vaatimuksensa, joissa kyllä oli
tinkimisen varaa. Ruotsalaisten tulisi riisua aseensa, antaa takaisin
saaliinsa ja vankinsa, lähteä maasta, jättää takaisin linnoitukset sekä
vannoa, etteivät enää tässä sodassa taistelisi hänen puolalaista
majesteettiaan vastaan, mistä kaikesta heille luvattiin korvaukseksi
vapaa kulku ja suojelu rajalle saakka. Nämä olivat pääpykälät ja
esitettiin ne liettualaisten puolelta pikemmin armona kuin
molemminpuolisena, tasapuolisena sopimuksena.
Bertelsköld kuunteli kärsivällisesti tuota pitkää puhetta loppuun
saakka. Senjälkeen esitti hän vastaukseksi _omat_ vaatimuksensa, jotka
eivät nekään olleet aivan niukat. Liettualaisten tulisi hajoittaa
nostoväkensä, luovuttaa ruotsalaisille, paitsi muita kaupunkeja ja
linnoja, myöskin Vilna, maksaa kolmetuhatta tukaattia kuussa
ruotsalaisen sotajoukon ylläpitämiseksi ja vannoa, etteivät kahdeksan
kuukauden kuluessa, s.o. ensi kevääseen mennessä, ryhtyisi mihinkään
vihollisuuksiin ruotsalaisia vastaan. Vastapalvelukseksi sitoutui
Bertelsköld pitämään väkensä kovassa kurissa, olemaan ottamatta
pakkoveroa, suojelemaan henkeä ja omaisuutta sekä hänen ruotsalaiselta
majesteetiltaan hankkimaan hyvät rauhanehdot.
On helpompi ajatella kuin kuvata liettualaisten hämmästystä ja raivoa
heidän näitä vaatimuksia kuullessaan. Vaivoin saivat he vihansa
hillityksi siksi, kunnes tulkki oli sanonut sanottavansa. Kiivaimmat
tarttuivat jo aseihinsa ja aikoivat keskeyttää koko keskustelun; papit
saivat heidät kuitenkin hillityksi, luultavasti arvaten, että
Bertelsköld oli tehnyt nämä vaatimukset vain näön vuoksi ja
pysyttääksensä maineensa seuralaistensa silmissä.
Liettualaisten kiivaan luonnon lauhduttaminen ei kuitenkaan kuulunut
kenraalin tarkoituksiin. Kun papit olivat vaivoin saaneet toverinsa
jäämään, vuodatti tuo ylpeä päällikkö tervaa tuleen, tehden uuden
vaatimuksen, vielä nöyryyttävämmän kuin edelliset, nimittäin että
liettualaisten tulisi antaa kaksitoista arvokkainta miestään
panttivangiksi sopimuksen täsmällisestä noudattamisesta.
Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. Tuskin olivat ylimykset tulkin
suusta kuulleet nuo häpäisevät ehdot, kun he uudelleen tarttuivat
aseihinsa ja lopulta, yhä enemmän raivostuneina Bertelsköldin
uhkamielisestä tyyneydestä, vetivät miekat tupesta siinä paikassa
hakatakseen kuoliaiksi nuo hävyttömät muukalaiset.
Sitäpä juuri oli Bertelsköld odottanutkin. Tuskin oli ensimmäinen
miekka tupestaan lentänyt, kun kenraali otti vyöstään pienen pillin ja
vihelsi sillä yhden kerran pitkään ja kimakasti. Silmänräpäyksen
jälkeen kuului kova paukaus ja kohta paikalla rytinä. Silta teltan alla
horjui ja näytti aikovan upota; puun pirstaleita ja kiven muruja satoi
teltan päälle, tunkien paikotellen vaatteen läpi sisäänkin ja satuttaen
joitakuita läsnä oleviakin, kuitenkaan ketään vahingoittamatta.
Ensi hämmästyksessään laskivat liettualaiset paljastetut aseensa alas.
Tuo taikauskoinen pelko Bertelsköldin yliluonnollisesta voimasta
lamautti heidän rohkeutensa. Ainoastaan yksi heistä kiiruhti ulos,
mutta pysähtyi kuin kivettyneenä teltan ovelle. Liettualaisten rannan
puolella oleva sillan kaari oli ammuttu ilmaan taitavasti kätketyn
ruutimiinan avulla; tuskin kuusi kyynärää teltasta ammotti syyssateista
tulvehtinut joki, niin että pako oli mahdoton. Suurin osa
liettualaisten sillan päähän asetetusta vartioväestä oli räjähtänyt
ilmaan.
Bertelsköld ei vitkastellut käyttämästä hyväkseen vihollisen
hämmennystä. -- Vangitkaa nuo petturit, jotka ovat välirauhan rikkoneet
ja tarttuneet aseihin neuvottelujen aikana! -- huusi hän. Käsky pantiin
toimeen melkein ilman vastustusta. Ennen pitkää oli liettualaiset
vangittu, sidottu ja viety ruotsalaisten leiriin.
Mutta kun Bertelsköld aikoi lähteä teltasta, asettui hänen poikansa,
kreivi Bernhard hänen tielleen. Nuorukaisen posket hehkuivat
suuttumusta. -- Kenraali, -- sanoi hän, -- pyydän heti paikalla eroni,
ja jos sen minulta kiellätte, niin murran miekkani, heitän sen
jalkojenne juureen ja sanon: tappakaa minut, kenraali, mutta älkää
pakottako minua kauemmin palvelemaan valansa rikkojaa, vaikka hän
olisikin isäni!
Bertelsköld säpsähti. Nähtävästi taisteli hän sisällistä taistelua,
sillä hän vastasi vitkastellen ja melkein lempeästi: -- Minä ymmärrän
sinut, mutta sinä et ymmärrä minua. Mene, rauhoita mielesi, äläkä saata
häiriötä aikaan; aika on kallista; minä sitten selitän sinulle kaikki.
Mutta Bernhard tuskin kuuli häntä; hän vetäisi miekan tupestaan,
heitti sen kiivaasti kenraalin jalkojen eteen ja huusi kyynelien
tukehduttamalla äänellä: -- Olen pannut kunniani takuuseen puolestanne,
isäni. Tappakaa minut, sillä te olette häväissyt oman nimenne ja minun;
tämän jälkeen täytyy minun punastua jokaisen sotamiehen edessä ja
jokainen sotamies on sanova minulle: mene, sinä olet Bertelsköld, ja
Bertelsköld on syönyt vannomansa sanan!
Kenraali kalpeni ja hänen katseensa synkistyi: -- Viekää arestiin tuo
poika, ettei hän hullutuksillaan saa aikaan levottomuutta leirissä.
Käsky pantiin toimeen; nuorukainen vaikeni vesissä silmin ja antautui
vastustelematta pois vietäväksi.
-- Ei nyt ole aikaa kuunnella hellämielisten maitopartain jaarituksia!
-- mutisi kenraali, ikäänkuin vakuuttaen itseään siitä, että hänen oli
täytynyt pakosta tehdä niinkuin teki. -- Kaikki miehet paikoilleen! --
lisäsi hän kuuluvalla äänellä. -- Tykistö esiin! Laukaiskaa!
Vihollisten puolisella rannalla syntyi rajaton hämminki ja melu.
Yht'äkkiä paljastettiin ruotsalaisten rannalle kätketty patteri ja
viidellä kanuunalla alettiin nyt kapean joen yli ampua liettualaisten
hätääntyneitä laumoja. Tanssit ja leikit päättyivät _sillä_ rannalla
piankin yleiseen kauhistukseen. Ranta tuli ruumiita täyteen,
ruotsalainen sotaväki käytti tilaisuutta hyväkseen, tunkeutui osaksi
veneissä, osaksi sillalle asetettujen lankkujen avulla vihollisten
kimppuun ja anasti suunnattoman määrän saalista sekä useita satoja
vankeja. Bertelsköld oli vielä toisen kerran tuottanut viholliselle
tuntuvan tappion. Mutta pian saamme nähdä, eikö hän itselleen ollut
tuottanut vieläkin suurempaa.
Bertelsköldin tarkoitus oli ollut, käyttäen hyväkseen vihollisen ensi
hämmästystä, tuossa tuokiossa valloittaa Vilna. Sitä tehdäkseen
kiiruhti hän viemään koko joukkonsa Vilian-joen yli ja ajamaan takaa
vihollista. Mutta ensi kerran elämässään oli hän liiaksi luottanut
onneensa, oli kuin onni olisi yht'äkkiä oikullisesti kääntänyt hänelle
selkänsä.
Kun näet tykistöä laahattiin kiireessä korjatun sillan yli, tapahtui se
kumma, että lankut ja laudat yht'äkkiä murtuivat raskaan painon alla.
Neljä kanuunaa suistui hevosineen ja miehineen jokeen ja kokonainen
päivä meni hukkaan, ennenkuin muut pääsivät yli. Sillä välin oli
suomalainen ratsuväki siinä luulossa, että jalkaväki ja tykistö
seurasivat mukana, uskaltautunut aina Vilnan porttien edustalle.
Kenraalin poissa oloa hyväkseen käyttäen olivat ratsumiehet
hajaantuneet ryöstämään ympärillä olevaa seutua. Äärimmilleen
kiihoittuneet liettualaiset rohkaisivat mielensä, kokoontuivat taas
tuhantisiin joukkoihin, iskivät kuoliaaksi jokaisen ryöstöretkeilijän,
joka oli uskaltanut omin päinsä liikkeelle lähteä, ja asettuivat toisia
väijymään. Se onnistui. Ratsuväkeä, jota oli vain noin kolmisen sataa
miestä, ahdistettiin ankarasti kaikilta tahoilta, sen täytyi peräytyä,
se joutui satimeen, ajautui metsäsolaan ja tuhoutui melkein viimeiseen
mieheen. Ainoastaan parin kolmenkymmenen ratsumiehen onnistui
kiertoteitä paeten yhtyä pääjoukkoon.
Bertelsköld vannoi kostavansa. Vihdoinkin oli hän tullut joen yli ja
kiiruhti nyt rientomarssissa Vilnaa vastaan. Turhaan. Otollinen hetki
oli mennyt; kymmenkertainen vihollinen sulki häneltä tien. Kolme kertaa
teki Bertelsköld hyökkäyksen, kolme kertaa syöstiin hänet takaisin,
joka kerta yhä suuremman tappion kärsineenä, ja joka kerralla kasvoi
vihollisten rohkeus, samalla kuin ruotsalaisten luottamus johtajansa
onneen väheni. Eivät mitkään temput, ei mikään viekkaus ja rohkeus enää
auttanut tuota pelotonta päällikköä; jokainen uusi yritys päättyi
uuteen tappioon. Vajaassa kuudessa päivässä oli ruotsalaisten sotaväki
sulanut puoleen määräänsä, ja seitsemäntenä päivänä sillan
räjähyttämisestä huomasi Bertelsköld olevansa kostonhimoisen vihollisen
saarroksessa.
Asema oli epätoivoinen. Ruotsalaisten lähimpään varustukseen oli
viisitoista penikulmaa; mitä hyödytti murtautua läpi, kun muutamien
tuntien kuluttua tulisi olemaan samanlaisessa tai vielä tukalammassa
asemassa?
Kenraali tarkasti urhoollista, harventunutta miehistöään. Ei mitään
nurinaa, ei mitään valitusta kuulunut uupuneiden sotamiesten huulilta,
mutta mieli oli synkkä, rinta toivoton. Bertelsköld koetti heitä
rohkaista. -- Pelkäisimmekö noita kurjia talonpoikaislaumoja, joita
niin usein olemme sirottaneet kuin akanoita tuuleen? -- huudahti hän
koettaen herättää luottamusta muinaisia aikoja muistelemalla.
-- Ei, kenraali, -- vastasi muuan harmaantunut sotavanhus Kustaa
Aadolfin ajoilta; -- me emme pelkää vihollista, mutta me pelkäämme
Jumalaa. Me yksinkertaiset sotamiehet emme ymmärrä ihmisten viisautta.
Me olemme aina kuulleet sanottavan, että _väärä vala ottaa pois onnen_.
Bertelsköld hymähti kummallisesti. -- Olet oikeassa, -- sanoi hän
sukkelasti. -- Vihollinen vannoi pitävänsä välirauhan, ja kuitenkin
vetivät ne roistot miekkansa meitä vastaan. Siitä on meidän
ymmärtäminen, että Jumala on antanut heidät haltuumme, vaikka he nyt
ylpeilköötkin luullusta tappiostamme.
Samalla hetkellä saapui tieto, että vihollinen oli murtanut yhden
ulkovarustuksista ja että tuon pienen sotajoukon oikea sivusta oli
vaarassa. Bertelsköld heittihe hevosensa selkään ja kiiruhti sinne.
Tuskin oli hän saanut hyökkäyksen torjutuksi, kun samanlainen tieto
tuotiin vasemmalta sivustalta. Sinnekin riensi kenraali. Taas
lennätettiin uusia sanomia. Pääjoukkoa ahdistettiin sekä edestä että
takaa. Vaara oli uhkaava. Vihollinen toimi nähtävästi tarkkaan mietityn
suunnitelman mukaan ja siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että se
ahdistaisi yht'aikaa joka taholta ja siten kerrassaan musertaisi
ruotsalaiset.
Leirin keskipaikkeilla oli pieni kukkula, jolle Bertelsköld oli
edellisenä yönä antanut pystyttää seitsemän hirsipuuta niin, että ne
selvään näkyivät vihollistenkin puolelle. -- Hän oli säästänyt tämän
hurjan keinon viimeisen hädän hetkeen, ja nyt oli se hetki tullut. Yhä
ankarammin ahdisti vihollinen, yhä harvemmiksi kävivät puolustajain
rivit.
Nuo kuusi vangittua liettualaista ja heidän tulkkinsa tuotiin
kukkulalle puettuina kauas näkyviin, komeihin pukuihinsa, jotka heillä
oli ollut neuvottelussa yllään. Torvensoittaja lähetettiin viemään
viholliselle se uhkaus, että elleivät he lakkaisi ahdistamasta ja
suostuisi neuvottelemaan kohtuullisista ehdoista, heidän ylhäiset
kansalaisensa heti paikalla hirtettäisiin heidän silmiensä edessä.
Liekö nyt käynyt niin, ettei torvensoittajan puhetta ymmärretty, tai
että vihollinen raivoissaan ei enää tahtonut mistään sovitteluista
tietääkään -- mutta mitään helpotusta ei näkynyt. Yhä kauheammin
hyökkäsivät viholliset vain eteenpäin ja ennen pitkää oli kolme
Bertelsköldin vallitusta heidän hallussaan... Tulkki vedettiin hirteen,
ja liettualaiset hyökkäsivät eteenpäin kahta raivokkaammin. Suurin osa
suomalaisista, jotka tavallisuuden mukaan olivat saaneet vaarallisimmat
paikat puolustettavikseen, oli kaatunut; osa liiviläisistä heitti
aseensa ja alkoi ryöstää omaa leiriä.
Nyt käski Bertelsköld tuoda esille etevimmät vangit; nuoransilmukka
pantiin heidän kaulaansa, mutta hirtettävät, jotka hyvin voivat nähdä
kansalaistensa olevan voitolla, pyysivät uhkamielisinä ruotsalaisia
vain liikkumaan nopeasti, että sitä pikemmin itse joutuisivat samaan
hirteen. Verikosto ei kuitenkaan päässyt toteutumaan. Peläten tulevansa
armotta tapetuiksi, jos vangit hirtettäisiin, liittoutuivat muutamat
liiviläiset ja saksalaiset upseerit sotamiesten kanssa ilmi kapinaan,
hyökkäsivät kukkulalle, päästivät vangit vapauteen ja pyysivät heitä
myötävaikuttamaan anteeksiantoon. Koko Bertelsköldin leiri oli
hajoamistilassa; osa väestöstä antautui, toiset hakattiin maahan,
toiset koettivat paeta metsiin, mutta saavutettiin, ja saivat he
kostuttaa kenttiä ja kukkuloita urhoollisella, turhaan vuodatetulla
verellään.
Kenraali itse oli yksi niitä harvoja, jotka pelastuivat tästä suuresta
häviöstä. Tuo kamala ja selittämätön onni, joka tuotti hätää ja
onnettomuutta hänen ympäristöönsä, samalla kun kuitenkin suojeli häntä
itseään, oli tälläkin kertaa ikäänkuin ihmeen kautta antanut hänen
säästyä keskellä sitä täydellistä häviötä, joka hänen väkeään kohtasi.
Ainoatakaan haavaa saamatta oli hän välttynyt kuolemasta, mutta mitä
oli hän sillä voittanut? Hänen sotajoukkonsa oli hävitetty, hänen
poikansa vangittu; unelma Liettuan suuriruhtinaallisesta kruunusta oli
haihtunut pois kuin usmapilvi hänen silmissään; mitä vastaisi hän
kuninkaalleen, kun tämä kerran kysyisi: -- Kenraali, minne ovat
urhoollisimpani joutuneet?
Mutta se sikseen. -- Bertelsköld harhaili erämaissa niinkuin oman
suuruutensa pirstale, yksin jääneenä onnensa kanssa, jota ei kukaan
häneltä kadehtinut, ja saapui lopulta, satojen seikkailujen perästä
Puolaan ja ruotsalaisten alueille.