Eräänä päivänä elokuun lopulla v. 1656 oli noin 1,200 miehen suuruinen
joukko, jossa oli sekä suomalaisia että liiviläisiä, puoleksi
ratsuväkeä, puoleksi jalkaväkeä, matkalla sateen liottamia teitä myöten
Liettuan erämaihin auttamaan siellä olevia linnoituksia ja pysyttämään
maata ruotsalaisten vallassa. Ainoastaan tämän vähäisen sotavoiman voi
Kaarle Kustaa tällä hetkellä lähettää tuota kostonhimoista ja
raivostunutta kansaa vastaan, joka noin sadantuhannen asekuntoisen
miehen voimalla oli noussut puolustamaan isänmaataan ulkomaalaisten
sortoa vastaan. Hulluudelta, urhoollisten soturien veren hyödyttömältä
tuhlaukselta tuntui tämä retki kaikkien kokeneiden sotapäällikköiden
mielestä. Mutta luultavasti oli juuri tämä yrityksen uhkarohkeus
viehättänyt kuningasta, ja mahdollisesti toivoi hän myöskin jotakin
vihollistensa erimielisyydestä, heidän tottumattomuudestaan sotaa
käymään ja heidän huonoista aseistaan. Ja olisivatkin ne olleet hänelle
eduksi kaikki nämä asianhaarat, kunhan vain sotavoimain suhde olisi
ollut hiukan tasaisempi ja jos ei maa olisi ollut ruotsalaisille niin
epäedullinen. Sillä ruotsalaisten oli kuljettava poikki virtavien
jokien ja läpi äärettömien metsien, suurien rämeiden ja autioiden
seutujen, joissa muonaa voitiin hankkia ainoastaan suurella vaivalla ja
jossa sitäpaitsi oli mahdotonta kuljettaa enemmän kuin neljä tai kuusi
kevyttä kenttäkanuunaa.
Tämän joukon etunenässä ratsasti nykyinen kenraalimajuri, kreivi Kustaa
Bertelsköld, vanha tuttavamme Kustaa Aadolfin ajoilta. Tuo ennen niin
solakka nuorukainen oli nyt suurikasvuinen ja vähän lihavahko mies,
iältään noin viidenviidettä; hänen tukkansa oli vaalea, silmät siniset,
ja hänen kasvoissaan, jotka olivat ruskettuneet Puolan auringossa,
näkyi arpi siitä iskusta, minkä hän oli saanut Lech-virran luona.
Monessa suhteessa muistutti hän kuningas Kustaa Aadolfia, ja varsinkin
muistutti häntä silmien ilme, korkea, kaareva otsa ja roteva vartalo;
puuttui kuitenkin sankarin yksinkertainen arvokkuus, hänen rauhallinen,
vaatimaton suuruutensa, joka aina vaikutti niin voimakkaasti juuri
siksi, että se oli luonnollista ja syntyperäistä. Muinoisen nuorukaisen
lempeät piirteet olivat kuusikolmatta vuotta kestäneissä alituisissa
taisteluissa ja vaaroissa kovettuneet enemmän uhkaa kuin uljuutta
muistuttavaksi ilmeeksi; tuo käskevä katse vaati ehdotonta
kuuliaisuutta, tuo terävä piirre ylähuulen viiksien alla ilmaisi
järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Kenraalin koko olento oli enemmän
omansa herättämään pelkoa kuin rakkautta ja luottamusta.
Kaikesta tästä huolimatta oli kreivi Bertelsköld kuitenkin,
ratsastaessaan lujatekoisella, suurella raudikko-oriillaan, komea
sotilas, jonka kiiltelevä haarniska ja töyhtöhattu jo kaukaa näkyi
sotamiehen silmään siellä, missä vaara oli suurin ja taistelu tulisin.
Muutamia askelia hänen takanaan ratsasti solakka, mustatukkainen ja
mustasilmäinen nuorukainen, joka tuskin oli vielä seitsemäntoista
vuotta täyttänyt ja jonka miettivästä ulkomuodosta voi päättää, että
hän kernaasti vaipui haaveellisiin unelmiin. Bernhard Bertelsköld --
sillä se oli hän -- ei näyttänyt yksinäistä metsätaivalta kulkiessa
ympäristöstään suuresti välittävän. Hänen sivullaan ratsasti hänen
isänsä henkivartija, tuo sata-arpinen vanha ratsumies Pekka, jonka
lukija muistanee tavanneensa Breitenfeldissä ja Baierissa. Silloin
tällöin avasi hän suunsa vanhan, uskollisen palvelijan oikeudella
virkkaakseen jonkin sanan yksitoikkoista matkantekoa hauskuuttaakseen,
mutta kun hän ei saanut vastausta, sulki vanhus huulensa, eikä sitten
enää kuulunut muuta kuin hevosten tasaista astuntaa tai jonkun
ratsumiehen huuto, kun hän ohjasi hevostaan pois tiepuolesta.
Sillä tavoin kulki ratsumiesten jono hetken aikaa äänetönnä eteenpäin.
Pekka ei kuitenkaan voinut olla itsekseen mutisematta katsellessaan
nuorta herraansa suuttumuksen ja isällisen hellyyden sekaisilla
tunteilla: -- Hullu poika, ei näe eikä kuule mitään. Voisi vaikka
suohon ajaa sitä huomaamatta. Jumala paratkoon, sen on hän äidiltään
perinyt; kreivitär vainaja oli tuollainen, joka näki unia selvällä
päivällä; taisi näkyjäkin nähdä, luulen ma. Lempo semmoista väkeä, en
minä heitä jaksa ymmärtää.
-- Pekka, -- huudahti kreivi Bernhard, jonka ajatukset yht'äkkiä olivat
joutuneet toiselle tolalle, -- sano minulle, mitä juttuja ne ovat,
joita täällä kerrotaan isäni kuparisormuksesta?
-- Lienevätkö nuo mitään? -- vastasi Pekka vältellen.
-- Suomessa oli muuan, joka tahtoi saada sen sormuksen ja minä lupasin
sen hänelle, kun kerran perin isäni. En sitä silloin sen enempi
ajatellut, mutta kun eilen näin sen isäni sormessa, kysyin häneltä,
miksi hän pitää niin halpaa sormusta. Silloin rypistyi hänen otsansa,
hän katseli minua silmiin läpitunkevasti ja synkästi ja kysyi: --
Tiedätkö mitään sen vaiheista? -- En, -- vastasin minä. -- Kun minä
kerran kuolen, -- sanoi hän, löydät testamenttini Turun hovioikeuden
säilöistä; siitä saat tietää mitä tarvitset. -- Sitten varoitti hän
minua koskaan panemasta pois sormusta, kun sen kerran olin saanut.
Sano, Pekka, mitä tämä merkitsee?
-- Enhän minä tiedä, jatkoi ratsumies äskeiseen tapaansa. -- Liekö mikä
rakkauden muisto kreivin lapsuuden ajoilta.
Kreivi Bernhard tempasi kärsimättömästi ratsastimia.
-- Onko se laitaa? -- huudahti hän. -- Ei koskaan sano isäni minulle
luottamuksen sanaa! Ei koskaan osoita minulle rakkauttaan! Pelätä ja
totella, ja taas pelätä ja totella, ja sillä välin alituisia
nöyryytyksiä -- se on _minun_ kohtaloni! Jokainen sotamieskin tietää
enemmän isäni salaisuuksista kuin minä.
-- Kenraali on onnen suosikki, -- virkkoi ratsumies kuin ajatuksissaan.
-- Kustaa Bertelsköldin onni oli käynyt sananparreksi koko armeijassa.
-- Hänkö onnellinen! -- huudahti nuorukainen miltei katkerasti. --
Onnellinen tosiaan, jos onni on siinä, että yhä saadaan lisää valtaa,
kunniaa ja rikkautta. Mutta tiedätkö sinä, että äitini kuoli
kuudenkolmatta vanhana, että kaksi nuorempaa veljeäni meni ennen häntä
hautaan, että onnettomuus seuraa kaikkia niitä, joita rakastamme, että
alustalaisemme kuolevat nälkään ja kiroavat meitä ja että koko Ruotsin
aateli vihaa ja kadehtii meitä! Ja tiedätkö, ettei isän ja pojan
välillä koskaan ole ollut muuta kuin epäluuloa ja välistä tuntuu siltä
kuin enemmän vihaisimme kuin rakastaisimme toisiamme. Voi, minä olen
hyvin onneton ja isänikin on onneton. Meillä on kaiken ulkonaisen
loiston siunaus...
-- Se on isoäitinne siunaus, virkkoi ratsumies pyyhkien kyynelen
silmästään lempeää Meriä muistellessaan.
-- Niin, mutta kirous tallaa kantapäitämme ja heittää jalkaimme eteen
kurjuutta, vihaa ja kyynelettömiä hautoja!
-- Se on isoäitinne isän kirous! -- virkkoi Pekka surullisesti päätään
pudistaen.
Kreivi Bernhard vaipui ajatuksiinsa eikä vastannut mitään. Laskeva
aurinko valaisi viimeisillä säteillään tiheän lehmus- ja pyökkimetsän
rintaa, jonka läpi sotajoukon oli kuljettava. Useita tienristeyksiä
sivuutettiin ja kaikki ne olivat yhtä kurjassa tilassa; mutta se, jota
myöten sotaväki kulki, alkoi käydä yhä kapeammaksi, rämeisemmäksi ja
kurjemmaksi. Kenraali komensi pysähtymään, kutsui oppaan luokseen ja
kysyi häneltä uhkaavin sanoin, veikö tie todellakin Birzenin linnaan,
missä oli matkan ensimmäinen määrä. Mies, joka oli juutalainen,
vakuutti pyhällä valalla niin olevan ja kumartui maahan saakka ankaran
päällikön edessä. Kulkua jatkettiin.
Mutta aurinko laski puitten latvojen taa, lähestyvä ukkosilma peitti
taivaan mustaan pilveen ja joudutti yön tuloa. Tavallisessa menossa
olisi jo ennen yön tuloa pitänyt ehtiä linnaan, ja sekä miehistö että
päälliköt ajattelivat sen tähden huolestuneina yön viettoa
asumattomassa seudussa, jossa viholliset väijyivät joka taholla.
Kenraali käski kiiruhtaa kulkua ja lähetti kolmekymmentä ratsumiestä
ottamaan etuvartiona selkoa siitä, eikö metsä jo kohta päättyisi ja
eikö voitaisi saapua kentälle, ennenkuin yö täydelleen pimenisi.
Vartio viipyi kauan poissa. Opasta vartioitiin tarkkaan ja uhattiin
hirttonuoralla, jos hän näyttäisi pienintäkään kavalluksen merkkiä.
Ukkonen alkoi käydä, salamat leimahtelivat pyökkipuiden latvoissa.
Sotaväki oli pakotettu marssimaan tulisoihtujen valossa ja asettumaan
rintamaan, ollakseen valmiina taisteluun.
Silloin kuului ukkosen jyrinän lomassa pyssyjen pauketta aivan läheltä
ja vastaan ajoi täyttä laukkaa muutamia ratsumiehiä etujoukosta
ilmoittamaan, että metsä ei suinkaan loppunut, vaan kävi yhä
sakeammaksi ja että tie päättyi suureen murtoon. Vihollista ei ollut
vielä näkynyt, mutta ratsumiehet olivat laukaisseet pistoolinsa
varoittaakseen jäljestä tulevia.
Toisen kerran komensi kenraali pysähtymään ja tuomaan luoksensa
vapisevan oppaan. -- Roisto, -- karjaisi Bertelsköld, -- sinä olet
pettänyt meidät. Valitse toinen tai toinen! -- Ja toisessa kädessään
kilisteli hän tukaateilla täytettyä kukkaroa, toisella osoitti hän
hirttonuoraa.
Opas itki ja rukoili armoa. Turhaan. Kreivi pysyi järkähtämätönnä.
Nuora kiinnitettiin korkean lehmuksen oksaan ja ansa pantiin onnettoman
kaulaan, samalla kuin täyttä kukkaroa kilistettiin hänen korvissaan.
Myrsky kiihtyi.
Sotajoukon asema oli todella hyvin vaarallinen. Petettynä ja eksyneenä
tuntemattomaan erämaahan ja vihollisten ympäröimänä oli se alttiina
hyökkäyksille takaapäin, voimatta soiden ja pimeän tähden muodostaa
säännöllistä rintamaa. Eikä sateen vuoksi voitu edes ampuma-aseitakaan
käyttää. Mutta luottamus johtajan onneen oli niin suuri, ettei kukaan
vielä ollut kadottanut toivoa pelastuksesta -- ja juuri tämä luottamus
oli epäilemättä sotajoukon pelastus, sillä ilman sitä olisi kaikki
ollut hukassa.
Kreivi Bertelsköld osoitti, että hän oli tämän luottamuksen ansainnut.
Ei hetkeksikään kadottanut hänen äänensä käskevää rauhaansa; kaikki
hänen antamansa käskyt osoittivat selväjärkistä mielenmalttia ja
järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Ainoastaan kaksi keinoa näkyi olevan
jäljellä. Joko oli peräydyttävä samaa tietä kuin oli tultukin, ja
sitten sijoituttava johonkin varustettuun paikkaan, jossa ainakin selkä
olisi turvattu; taikka oli jäätävä yöksi siihen, varustus tehtävä
ympärille ja niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista aamun
valkenemista odotettava. Molemmat ehdotukset näyttivät yhtä
vaarallisilta ja yhtä mahdottomilta toteuttaa, mutta mitään muuta
keinoa ei näyttänyt olevan jäljellä.
Mutta kenraali tuumi kolmatta ja vielä rohkeampaa keinoa. Kun eivät
uhkaukset eivätkä houkutukset näkyneet auttavan, antoi hän irroittaa
hirttonuoran oppaan kaulasta, vei hänet syrjään ja keskusteli hänen
kanssaan kahden kesken, kenenkään kuulematta. Muutamat ovat
olleet tietävinään, että kreivi oli kohottanut rahatarjouksensa
kahdenkertaiseksi ja uhannut kiduttaa kavaltajaa tulisten hiilten
päällä. Toiset taas luulevat varmuudella tietävänsä, että juutalainen
oli saanut kreivin lupaamaan hänen uskonveljilleen suuria vapautuksia,
ja että hän oli valalla vannonut hankkivansa heille vapaan pääsyn
kaikkiin Ruotsin alusmaihin, joka heiltä tähän saakka oli ollut lain
kautta kielletty.
Tämän keskustelun seuraus oli joka tapauksessa aivan odottamaton.
Kenraali antoi sytyttää tulia ja kuljettaa kanuunat, hevoset ja
kuormaston niille tien kohdille, missä maa oli kovempaa, jättäen näiden
vartijoiksi noin 300 miestä, jonka jälkeen hän piti miehilleen
kehoittavan puheen, luvaten voittoa, saalista ja lepoa, kunhan vain nyt
täsmälleen hänen käskyjään tottelisivat. Mutta itse hän koko muun
väkensä kanssa vetäytyi vain keveillä aseilla varustettuna muutamia
satoja askelia jäljelle päin, sammutti soihdut, antoi uuden tunnussanan
ja poikkesi sen tehtyään oppaan kanssa kaitaiselle syrjäpolulle, joka
vei oikealle kädelle metsän sisään. Sotamiehet, jotka olivat tottuneet
häntä sokeasti tottelemaan, seurasivat häntä sanaakaan sanomatta
kolmimiehisinä riveinä.
Kulku oli ylen vaivalloista. Joka askelella kompastuivat miehet tuulen
kaatamiin puihin tai vaipuivat vyötäisiään myöten suohon; puheleminen
oli ankarasti kielletty, yö oli sysimusta, ainoastaan silloin tällöin
leimahti jokin salama ja vettä valui virtanaan. Moni uupui ja jäi
jälkeen, moni eksyi, mutta kaikki muut astuivat uupumatta vaikeaa
tietä. Noin tunnin kuluttua päästiin ulos metsästä. Oli kierretty
vihollisen ympäri ja vaikka olikin pimeä, voitiin erottaa suuri kenttä,
ja kaukaa kuului ihmisääniä.
Kreivi Bertelsköld tarkasteli nyt väkeään niin hyvin kuin pimeässä
taisi, antoi miesten hiukan hengähtää ja vahvistaa voimiaan viinillä.
Sen jälkeen uudisti hän lupauksensa voitosta ja saaliista. -- Tuolla,
pojat, -- ja hän osoitti vasemmalle, mistä äänet kuuluivat, -- tuolla
on vihollisemme. Hän väijyy meitä murroksensa takana niinkuin susi
saalistaan; hän on niin varma voitostaan, ettei edes huoli tulla sitä
ottamaan. Me säästämme hänen jalkavaivojaan ja tervehdimme häntä
tavalla, jota hän kaikista vähimmin odottaa. Älkää luulko, että nuo
roistot ovat tulleet tyhjin käsin. Aateli on täällä lähtenyt sotaan
talonpoikien kanssa; niillä on sekä ruokaa että viiniä, joka tulee
meille mainiosti maistumaan. Ja tässä on meillä edessämme lakeus täynnä
rikkaita aateliskartanolta; päivän koittaessa ovat ne meidän ja minä
sallin teidän niitä ryöstää. Jos voitamme, tulee teistä jokaisesta
rikas mies, mutta jos häikäilemme, ei kukaan meistä pääse täältä
hengissä.
Suostumuksen hyminä kuului miesten riveistä. Vaara, kosto ja saaliin
himo, kaikki vaikutti heidän mieliään rohkaisevasti. Nyt lähdettiin
taas liikkeelle mitä suurimmalla varovaisuudella. Puro tuli eteen; sen
poikki kahlattiin; puoleksi korjattu viljapelto tallattiin. Niin
viisaasti ja varovasti liikkui väki, etteivät liettualaiset tienneet
vaarasta ennenkuin se jo oli liika myöhäistä. Kiinnittäen kaiken
huomionsa metsään ja murrokseen, odottivat he joka hetki ruotsalaisia
siltä taholta, ja huvittelivat itseään myrskyn aikana viinillä ja
ruualla, jota olivat tuoneet mukanaan aateliskartanoista.
Kiväärien sijasta, jotka eivät sateessa mihinkään kelvanneet, oli
Bertelsköld varustanut väkensä osaksi keihäillä osaksi miekoilla.
Tultuaan aivan vihollisen selän taa, karkasivat suomalaiset ja
liiviläiset hurraata huutaen liettualaisten leiriin. Ennemmin olisivat
nämä luulleet taivaan voivan maahan pudota. Syntyi mitä kauhein
sekasorto. Vaikka vihollinen olikin kahtakymmentä kertaa voimakkaampi,
joutui se, ollen osaksi aseitakin vailla, niin hämmästyksiinsä, että
hajaantui heti paikalla kaikille haaroille. Kauheasti, lakkaamatta ja
säälittä tekivät suomalaisten keihäät ja miekat tuhoaan; se ei ollut
enää taistelua, se oli teurastusta, raakaa, säälimätöntä murhaamista;
kolmatta tuhatta henkeä kaatui voimatta puolustautuakaan, loput
pakenivat minne pääsivät; verinen, kuolleiden ja haavoitettujen
peittämä leiri, joka sitäpaitsi oli täynnä aseita, ruokavaroja ja
kaikenlaista muuta saalista, oli vajaan tunnin kuluttua ruotsalaisten
hallussa.
Voitto oli saavutettu, mutta vaara ei ollut vielä ohitse. Oli vielä
kaksi tai kolme tuntia aamuun. Peläten odottamatonta hyökkäystä
tointuneen vihollisen puolelta, asetti Bertelsköld osan väestään
rintamaan leirin eteen, sill'aikaa kuin toiset suurella vaivalla
alkoivat raivata murrosta avatakseen tien jälkeen jääneille. Pitkästä
matkasta, sateesta, taistelusta ja murhaamisesta ylen määrin uupuneet
sotamiehet olisivat tahtoneet heti paikalla käydä ryöstämään. Johtajan
voimakas ääni esti epäjärjestystä syntymästä; hänet nähtiin kaikkialla,
väsymätönnä, järkähtämätönnä; hän palkitsi ja rankaisi yhtä pian; tällä
hetkellä osoitti Bertelsköld, että hän oli kunnolla käynyt oppinsa
suuren Kustaa Aadolfin koulussa. Rautaisen tahtonsa avulla onnistui
hänen taas lujentaa sotakurin höltyneet siteet; vihollisella ei ollut
tilaisuutta eikä haluakaan kostoon, ja kun viimeinkin tuo toivottu
päivä koitti, huomattiin, että ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt
vain puolensataa miestä, joista osa oli eksynyt, osa kuollut tai
haavoitettu. Hyvässä kunnossa, vaikkakin aivan voivuksissaan kokoontui
sotajoukko valloitettuun leiriin.