Pois riennämme taas hädänalaisesta Suomestamme kauas eteläisiin maihin,
joissa tämän maan verta ja varoja tuhlattiin kunnianhimoisen kuninkaan
valloitussotiin. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan valtaistuimella istui
tuo urhoollinen soturi, tuo suuri sotapäällikkö, tuo jalomielinen ja
korkealle pyrkivä, mutta kovin vähän valtioviisas sankari Kaarle X
Kustaa. Ollaan heinäkuussa vuonna 1656. Paljon oli tapahtunut tämän
vuoden edellisenä vuotena, suuria oli sinä aikana suunniteltu, loistava
oli aika-ajoin ollut menestys, riemukulussa oli kuljettu, mutta myöskin
nöyrtyneinä peräydytty. Sotaista intoa hehkuen oli Kaarle Kustaa
karannut suuren, mutta eripuraisen, hajaantuneen, itsekkään ja
sentähden voimattoman Puolanmaan kimppuun. Heinäkuun 3. p:nä 1655 oli
tuo urhoollinen ja kuuluisa, suomalainen Arvid Wittenberg 20,000
kolmekymmenvuotisessa sodassa harmaantuneen sotavanhuksen kanssa
lähtenyt liikkeelle Stettinistä ja marssinut Puolaan; nopeana kuin
myrskypilvi kiiruhti kuningas jäljestä ja ennen marraskuun loppua oli
hän valloittanut Puolan avaimet ja pääkaupungit Varsovan, Krakovan ja
Thornin, voittanut tai houkutellut antaumaan valtakunnan hajanaiset
sotajoukot, karkoittanut sen heikon kuninkaan Juhana Kasimirin yli
Karpaattien vuorten Schlesiaan, anastanut enemmät kuin puolet tuosta
laajasta valtakunnasta ja ottanut uskollisuuden valan sen asukkailta.
Ollen valtansa kukkulalla ei Kaarle Kustaa aavistanut vastoinkäymisen
päiviä tulevankaan; "Ruotsin kuningas (niin luettiin eräässä siihen
aikaan ilmestyneessä lentokirjasessa) luulee onnen neliskulmaiseksi,
kun kaikki muut pitävät sitä pyöreänä."
Tämän ajan kuluttua, mitä vaihtelevaa vihaa kansojen välillä -- mitä
uskottomuutta, kavallusta, väijyntää, epätoivoa, salamurhia, kostoa,
intohimoja -- ja näiden rinnalla isänmaan rakkautta, uljuutta, kunniaa,
neroa, -- mitä verisiä tappioita -- kalliisti ostettuja voittoja,
hätää, vaaroja ja kurjuutta, mikä kosto Ruotsin aseille, jotka täällä
kaikessa loistossaan saivat kokea vääryydellä alotetun sodan kauhut ja
isänmaansa pelastuksesta taistelevan kansan raivon! Suuria, loistavia,
mutta kamaloita ovat nämä ihmiskunnan intohimojen ilmiöt! Marras- ja
joulukuussa 1655 olivat puolalaiset vihdoinkin käsittäneet
nöyryytyksensä ja heitä uhkaavan vaaran pohjattomuuden. Hätä oli ajanut
tämän kevytmielisen, mutta samalla ritarillisen kansan kuninkaansa
ympärille yhdistymään; kaikkialla, missä vaan Kaarle Kustaa ja hänen
urhoolliset miehensä liikkuivat, nousivat kylät ja kaupungit
vastarintaan, joka majasta lähti kostaja liikkeelle, jokainen käsi
tempasi miekan, ja Juhana Kasimir palasi kansansa riemuitessa takaisin
onnettomaan maahansa. Petturien houkuttelemana kulki ruotsalainen
sotajoukko eteenpäin, niinkuin joka askelella auringon paisteesta
sulava lumivyöry. Kaarle Kustaa oli kulkenut Kaarle XII:n tulevaa tietä
Jaroslaviin saakka. Täältä täytyi hänen kääntyä takaisin, täytyi
äärettömien vaarojen uhatessa peräytyä Varsovaan, ja hän sai olla
tyytyväinen, kun sai pelastetuksi edes itsensä ja pienet tähteet
valitusta väestään tulevien voittojensa varalle. Mutta suuressa,
vihollismielisessä Varsovassa oli Wittenberg sill'aikaa 3,000:n
luotettavan kantajoukkoon kuuluvan sotilaan avulla, joista puolet
olivat sairaita ja haavoitettuja, kuuden viikon ajan kuolemattomalla
kunnialla torjunut sekä muurien sisällä väijyviä kavaltajia että sen
ulkopuolella olevia kuninkaan joukkoja, joiden lukumäärä välistä nousi
120,000 mieheen. Kesäkuun 20 p:nä 1656 joutui Varsova viimeinkin
puolalaisten käsiin; osaksi valloitettiin se väkirynnäköllä, osaksi
antautui se kunniallisilla ehdoilla. Wittenberg joutui puolalaisten
vihan uhriksi, heitettiin vastoin sopimusta vankeuteen ja päätti
seuraavana vuonna vaiherikkaat päivänsä vankilassa.
Vielä koitti kuitenkin onnen ja voitonkin aika. Juhana Kasimirin
hylkäsivät heti kaupungin valloituksen jälkeen useimmat hänen
joukoistaan; oli hänellä kuitenkin vielä enemmän kuin 40,000 miestä.
Kaarle Kustaa, joka oli pelastunut kuin ihmeen kautta, oli yhtynyt
Brandenburgin vaaliruhtinaan Fredrik Vilhelmin kanssa ja riensi 18,000
kostonhimoisen ja raivokkaan miehen kanssa valloittamaan uudelleen
Varsovaa. Ensi kerran seisoivat molemmat kuninkaat vastakkain, ja
heidän yhteentörmäyksensä muodostui tuoksi kuuluisaksi,
kolmipäiväiseksi tappeluksi Varsovan edustalla.
Ranskan lähettiläs koetti estää tappelua ja välittää rauhaa. Juhana
Kasimir vastasi: "Minä tahdon syöttää ruotsalaiset eineeksi
tatarilaisilleni." Kaarle Kustaa vastasi: "Olisin iloinen, jos minulla
nyt olisi kaikki viholliset vastassani, että voisin heidät kaikki
yhdellä iskulla musertaa." Hänen järkähtämätön päätöksensä oli käydä
monta vertaa voimakkaamman vihollisen kimppuun. Heinäkuun 18. p:nä
iltapäivällä marssivat sotajoukot taisteluun Veiksel-virran itäistä
rantaa pitkin, vastapäätä vapisevaa Varsovaa. Puolalaisten vasemmalla
sivustalla oli virta ja vahvat linnoitukset, oikealla oli Biallalenkan
metsä ja räme. Ruotsalaiset ja preussiläiset etenivät joen ja metsän
välistä kaitaista kenttää myöten; ratsuväki kahakoitsi vihollisen
kanssa, mutta ilta pimeni ja ensimmäisen päivän taistelu oli
vähäpätöinen. Sotajoukot viettivät yönsä paljaan taivaan alla ilman
suojaa ja ilman ruokaa.
Valkeni heinäkuun 19 päivä. Se oli kuuma kesäpäivä, jota vain silloin
tällöin viillytteli luoteinen tuuli, joka ajoi pilvittäin ruudin savua
puolalaisten silmiin. Preussiläiset ahdistivat puolalaisten oikeaa
sivustaa, veivät kanuunansa rämeen poikki ja miehittivät kukkulan,
josta torjuivat takaisin vihollisten ankarat hyökkäykset. Ruotsalainen
sotaväki riensi preussiläisten apuun. Joka taholta ahdisti vihollinen
raivoisalla rohkeudella. Milloin karkasivat puolalaiset ruotsalaisten
keskustaa vastaan, josta heidät karkoitettiin äkäisillä
raehaulilaukauksilla. Milloin tulvahti metsästä esiin suunnattomin
parvin tatarilaisia, keihäät ojossa ja kamalasti kirkuen; mutta
heidänkin täytyi paeta ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen tieltä.
Kuningas teki rohkean päätöksen, tunki Biallalenkan metsän läpi ja
seisoi nyt preussiläisten sivulla muodostaen kaaren puolalaisten oikean
sivustan edessä. Näiden joukosta karkasivat esiin Juhana Kasimirin
kvartiaanit ja husaarit, joiden vertaisia ratsumiehiä harvassa
tavataan. Upplannin, Smoolannin ja Itä-Götanmaan ratsumiehet ottivat
vastaan heidät; mutta isku oli liian voimakas ja ruotsalaiset
laukasivat pistoolinsa liian varhain, rivit alkoivat horjua ja
murtuivat; isolla äänellä huutaen hyökkäsivät puolalaiset husaarit
eteenpäin. Mutta toisessa rivissä olivat heidän vastassaan Fabian
Berndesin suomalaiset, sekä Wittenbergin ja Sinclairin ratsumiehet.
Täällä kohtasi isku iskua ja teräs terästä. Puolalaiset säpsähtivät,
kääntyivät takaisin ja jättivät useita satoja uljaimmistaan jälkeensä.
Samaan aikaan karkasi Kaarle Kustaa uusia tatarilaislaumoja vastaan,
taisteli itse tulisimmassa tuoksinassa kuin tavallinen sotamies, ampui
omalla kädellään kaksi tatarilaista ja iski kolmannen kuoliaaksi;
villien raivo saatiin laimenemaan. Ilta pimeni ja taistelu oli jäänyt
ratkaisematta; toinen yö vietettiin vielä paljaan taivaan alla ilman
ravintoa, ilman suojaa, vihollisen läheisyydessä, kuolleiden ja
kuolevain keskessä, huomispäivän verityötä varmuudella odottaen.
Sellaisella sotaväellä voidaan maailma valloittaa.
Heinäkuun 20 p:n koittaessa olivat ruotsalaiset ja preussiläiset
uudelleen asetetut rintamaan. Nyt oli heidän vuoronsa tehdä hyökkäys.
Ensimmäinen hyökkäys tehtiin muuatta Pragan etukaupungin edessä olevaa
metsikköä vastaan; kiivaan taistelun jälkeen oli asema valloitettu.
Puolalaiset olivat jättäneet tykistönsä puolustamatta; vaaliruhtinas
valloitti sen; puolalaisten oikealla sivustalla oleva jalkaväki lähti
pakoon, kiiruhti sillan yli Varsovaan ja repi tien. Vasen sivusta
huomasi sen ja kävi siitä levottomaksi. Turhaan ratsasti Juhana Kasimir
väkensä keskessä uhkaillen ja rahoja tarjoten; turhaan hänen
jalomielinen puolisonsa kuningatar Maria Loviisa kyynelsilmin kehoitti
heitä muistamaan maatansa ja kunniaansa. Kaarle Kustaa hyökkäsi
eteenpäin, hänen kanuunansa pyyhkivät rantaa pitkin, puolalaiset
hajaantuivat hurjasti paeten ja tappelu oli menetetty.
Puolalaiset menettivät tässä kuuluisassa taistelussa yli 4,000
kuollutta ja haavoitettua, 50 kanuunaa, kaiken kuormastonsa sekä
pääkaupunkinsa Varsovan, joka antautui seuraavana päivänä vastarintaa
tekemättä. Ruotsalaisten ja preussiläisten tappio laskettiin noin
700-800 mieheen. Mutta taistelun seuraukset eivät vastanneet
sen loistavaa menestystä. Ylpeät ja kiukustuneet puolalaiset
kokoontuivat uudelleen valmiina vastarintaan; preussiläiset ja heidän
vaaliruhtinaansa tekivät vaatimuksia, joihin Kaarle Kustaa ei voinut
suostua, ja menivät tyytymättöminä tiehensä. 8-10,000 miehensä kanssa
ei kuningas voinut jäädä Varsovaan, jossa häntä vihasta hehkuva
vihollinen uhkasi koko sotavoimallaan. Hitaasti ja varovasti vetäytyi
hän takaisin pysyen puolustusasemassa, ja niin oli tappelun seurauksena
Puolan vapautus eikä sen kukistuminen.
Mutta kun kuuma heinäkuun aurinko paahteli hieta-aavikoita Varsovan
ympärillä, jossa monta tuhatta ruumista loikoi mätänemässä, syntyi
siitä kauhean epäterveellinen ja inhottava ilma, niin että sitä tuskin
voi hengittää kaupungissa tai sen läheisyydessä. Samalla oli koko
kaupunki täynnä kuolevia, sairaita ja haavoitettuja, ja lopulta puhkesi
tässä mahdottoman suuressa sairaalassa raivoamaan tuhoava rutto, joka
säälimättä tempasi pois satoja ja tuhansia, joita miekka oli säästänyt;
ja näiltä myrkytetyiltä pesäpaikoiltaan lähti murhanenkeli kiertämään
kaikkia Itämeren rannikoita, riehuen lakkaamatta vuosina 1656 ja 1657
sekä Skandinaviassa ja Suomessa että Venäjällä.
Kaarle Kustaan kuuluisalla paluumatkalla Jaroslavista oli kuninkaan ja
sotaväen asema useinkin aivan epätoivoinen. Suljettuna siihen
niemekkeeseen, jossa San-joki laskee Veikseliin, näytti Ruotsin
sotajoukko jo hävinneeltä ja olisi todella hävinnytkin, ellei kuninkaan
nero, rohkeus ia onni olisi auttanut sitä pääsemään Sanin yli ja
ahdistamaan ja valloittamaan liettualaisten vastaisella rannalla
olevaa leiriä. Mutta vihollinen riensi hänen edellään aikoen ahdistaa
ja saavuttaa hänet toisessa samanlaisessa nurkkauksessa, missä
Vieperts-joki laskee Veikseliin. Kuningas kutsui sotapäällikkönsä
neuvotteluun; ainoa pelastus oli johtaa vihollisten huomio harhaan
sotaväen oikeasta matkasuunnasta. Osasto sotaväkeä olisi lähetettävä
Lubliniin päin uskottelemaan vihollista, että oli aikomus rientää
siellä olevan ruotsalaisen linnaväen avuksi. Tämä joukko oli jo
ennakolta kuolemaan tuomittu; sen tehtävänä oli houkutella vihollisten
koko sotavoima kimppuunsa ja häviönsä kautta pelastaa pääjoukko.
Tämä aie salattiin sotamiehiltä, mutta korkeampi päällystö sai sen
kyllä tietoonsa. Ken tulisi tämän joukon johtajaksi? Urhoollisimmatkin
olivat kahdella päällä. Silloin tarjoutui eversti Kustaa Bertelsköld
vapaaehtoisesti johtamaan tuota kuololle pyhitettyä parvea, johon
kuului noin 300 liiviläistä ja suomalaista. Tarjoukseen suostuttiin;
tuo vähäinen joukkio lähti liikkeelle ja houkutteli, niinkuin oli
aavistettukin, koko liettualaisen sotajoukon jälkeensä. Kolme päivää
taistelivat he viisikymmenkertaista ylivoimaa vastaan. Viimein
väsähtivät sen voimat, kuolleina kaatuivat miehet tiepuoleen, vuotivat
verta ja hävisivät näkymättömiin alinomaa yöt ja päivät taistellessaan.
Ennenkuin oli ehditty puolimatkaankaan Lubliniin päin, olivat kaikki
kaatuneet ... ainoastaan neljä tai viisi miestä pelastui uskomattomien
Varsovan metsissä kestettyjen seikkailujen jälkeen, ja niiden harvain
joukossa oli myöskin kreivi Bertelsköld.
Kohta Varsovan tappelun jälkeen vetäytyi Kaarle Kustaa Länsi-Preussiin.
Kuninkaan mieli oli synkkä; onni, joka äsken oli näyttänyt hänestä
"neliskulmaiselta", oli yht'äkkiä muuttunut pyöriväksi palloksi.
Saavutetusta voitosta huolimatta menetti hän kaupungin toisensa
perästä, maan toisensa perästä. Eniten suututti kuningasta Liettuan
menettäminen, jossa de la Gardie ja Lewenhaupt yhä toivottomammin
taistelivat kavaltajia ja vihollisten kiukkua vastaan. -- Haa! --
huudahti Kaarle Kustaa kiukuissaan, -- antakaa minulle Liettua
takaisin, ja minä annan sen valloittajalle herttuan kruunun.
-- Teidän majesteettinne, -- vastasi yksi eversteistä, jotka olivat
kokoontuneet sotaneuvotteluun kuninkaan telttaan, -- antakaa minulle
kaksi rykmenttiä ja minä takaan hengelläni, että Liettua on oleva
teidän.
Kuningas pyörähti ympäri ihmeissään tuosta vastauksesta, jota ei ollut
odottanut. -- Ja kuka -- sanoi hän, -- antaa minulle varmat takeet
siitä, etten suotta uhraa sekä rykmenttejäni että teidän henkeänne?
-- Onneni, -- vastasi eversti rohkeasti.
Kuningas hymyili ja käännähti kreivi Schlippenbachin puoleen, joka
seisoi hänen vieressään. -- On siis vielä ainakin yksi kuolevainen,
joka luottaa onneen, -- sanoi hän.
-- Se on teidän majesteettinne, joka on saanut maailman siihen
luottamaan, -- vastasi Schlippenbach.
Vastaus oli kyllä mielittelevä, mutta ei juuri tässä tilaisuudessa
varsin sopiva. Kaarle Kustaa rypisti otsaansa ja hänen pitkät, hienot
viiksensä ja tavattoman paksu ylähuulensa vetäytyivät ivalliseen,
katkeraan hymyyn, hänen muistaessaan kaikkia toteutumattomia
toiveitaan. -- Te odotatte määräyksiäni varhain huomenaamuna, -- sanoi
hän Bertelsköldille, joka turhaan koetti kuninkaan muuten niin
avonaisista, sinisistä silmistä arvata, millaiset tehtävät häntä
odottivat.
Kaarle Kustaan levoton luonne vihasi lepoa ja alinomaa mietti hän uusia
suunnitelmia, jotka olivat toinen toistaan uhkarohkeampia. Oli niinkuin
hän olisi aavistanut, että hänen elämänsä kunnian ja vallan kukkuloilla
tulisi lyhyeksi ja että hänen sen vuoksi tuli käyttää jokaista
silmänräpäystä hyväkseen. Hän nukkui aivan vähän. Usein herätettiin
hänet keskellä yötä -- hän oli antanut ankaran käskyn, että hänet
pienimmänkin vaaran uhatessa välttämättä täytyi herättää -- ja ollen
varhain aamulla ylhäällä meni hän useinkin levolle vasta myöhään
illalla -- jollei vain viini ollut tehnyt hänen päätään raskaaksi.
Niinpä istui hän nytkin pöytänsä ääressä vielä kauan sen jälkeen kuin
päälliköt ja sotamiehet olivat menneet levolle. Ollen kahden kesken
suosikkinsa Schlippenbachin kanssa tarkasteli kuningas synkkämielisenä
ja ajatuksiinsa vaipuneena Puolan karttaa, tuota hänen unelmainsa
valtakuntaa, joka oli levällään hänen edessään pöydällä --
paperipalanen vain, paljas nimi, sisällötön ja tyhjä niinkuin
todellisuuskin tällä hetkellä. -- Kirottu brandenburgilainen! --
huudahti hän, silmäillen Itä-Preussia, tuota maapalstaa, jota Fredrik
Vilhelm oli pyytänyt, mutta jota Kaarle Kustaa oli kieltäytynyt
luovuttamasta ja josta oli ollut seurauksena vaaliruhtinaan poislähtö.
-- Anna kerjäläiselle voita leivälle, niin vaatii se vielä juustoa.
Saakeli! Hän luulee siis, tuo sakaali, että kun hän vain seuraa
leijonan jälkiä, hänen täytyy saada osa hänen saaliistaan, ja kuitenkin
voi hän milloin tahansa olla valmis raastamaan rikki kaatuneen herransa
jäsenet!
Schlippenbach, tuo viekas kuurinmaalainen, seurasi kuninkaan katseita
ja pysähtyi, niinkuin tämäkin, Itä-Preussin kohdalle. -- Sakaali on
koiran sukua, -- sanoi hän, huulillaan tuo epämääräinen hymyily, joka
oli omituinen sen ajan vehkeileville valtiomiehille. -- Pitäkää
lihapalaa koiran kuonon edessä, ja se seuraa teitä, minne teidän
majesteettinne vain haluaa. Ludvig XI oli suuri valtiomies. Hän
noudatti koko hallituskautensa aikana periaatetta: -- "luvataan, mutta
ei täytetä." Ja Ludvig XI kukisti koko Ranskan.
-- Olet oikeassa, -- virkkoi kuningas, jonka valtiotaidossa todellakin
oli paljon jälkiä Schlippenbachin antamista neuvoista. -- Petos
petosta, kavaluus kavaluutta vastaan ... ah, hyvät herrat ja ruhtinaat,
odottakaa, kerran kostonne koituu! Te luulette minua vain kädeksi, joka
on puristautunut kiinni miekan kahvaan; mutta minä tahdon näyttää
teille, että tämä käsi ei ainoastaan kykene iskemään, mutta voipi
myöskin tanssittaa teitä kuin nukkeja nuorieni mukaan.
Se oli tuota sen ajan petollista valtioviisautta, joka ei voinut
käsittää eikä seurata sitä ylevämielistä rehellisyyttä, joka kammoo
käyttämästä alhaisia keinoja korkeiden tarkoitusperien saavuttamiseksi.
Mustin pilkku sankarin Kaarle Kustaan historiassa on se, ettei hän
tässä kohden ollut aikalaisiaan parempi -- ja se vaikutti hänen
kukistumiseensakin.
-- Mutta, -- huudahti kuningas sitten, kun hän vielä kerran oli
silmäillyt Puolan karttaa, -- mitä hyödyttää viisaus, äly ja sukkela
nero, ellei onni seuraa kuolevaisen askeleita! Olet viisain ihmisistä;
olet sankareista suurin, mutta jos joudut taistelemaan tuota
itsepäistä, oikullista voimaa vastaan, jota onneksi sanotaan -- niin
turha on taistelosi, turhaan vuodatat veresi, et mitään saavuta. Sano
minulle, Schlippenbach, onko sitä kuolevaista, joka voisi käskeä onnen
häntä ikuisesti seuraamaan?
-- Teidän majesteettinne, -- sanoi suosikki, -- en usko tähtien
ennustuksiin, -- voimallinen mies uskoo ainoastaan itseensä, -- mutta
on niitä kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka niin kauan ovat olleet onnen
suosiossa, että vastoin tahtoaankin tulee ajatelleeksi tähtien
vaikutusta. Teidän majesteettinne on noita tähtien suosituita. Vaikka
tähti hetkeksi pimenisikin, loistaa se kuitenkin kohta taas kahta
kirkkaampana.
-- Tuo Bertelsköld, -- jatkoi kuningas, kuulematta kuurinmaalaisen
puhetta, -- hän kehuu onnestaan ja sitä minä en enää voi sietää. Mikä
oikeuttaa hänet noin puhumaan?
-- Todellakin, -- virkkoi Schlippenbach, -- kreivi Bertelsköld on
omituinen mies. Olematta erittäin älykäs, niin, ollen milteipä vailla
kaikkia muita suurempia lahjoja kuin uhkarohkeuttansa, on hän kuitenkin
aina nuoruudestaan saakka purjehtinut myötätuuleen. Hän on taistellut
sadoissa tappeluissa, on pelastunut lukemattomista vaaroista, saamatta
haavaa ainoatakaan sen jälkeen kuin kerran tuli haavoitetuksi Lechin
luona. Yhtämittaa on hän arvossa ylennyt, saanut rikkautta ja voittanut
kunniaa; hänen syntyperästään ei mitään varmuudella tiedetä, se vain on
varma, että hän on nousukas, jolle teidän majesteettinne korkea
edeltäjätär tuhlaamalla tuhlasi armonosoituksiaan. Hänen alustansa ovat
nyt suurimmat koko valtakunnassa eikä minua suinkaan ihmetyttäisi, jos
kaiken tämän jälkeen teidän majesteettinne armollinen pilanteko
Liettuan herttuakruunustakin hänen suhteensa vielä toteutuisi.
-- Olet oikeassa, -- vastasi kuningas hetken vaiettuaan; tällä miehellä
on jonkin verran oikeutta uskoa onneensa. Sellaisia miehiä minä
tarvitsen. Ja kuitenkin, -- tällä hetkellä minä halveksin heitä.
-- Nuo miehet ovat pieniä verrattuna neroon, joka itse onnensa takoo.
Ja nero käyttää heitä kuin sokeita välikappaleita tarkoituksiinsa; kun
ovat kuluneet, heitetään ne tiepuoleen. Mutta koska on puhe
Bertelsköldistä, niin sallikaa minun huomauttaa, että hänen ylpeytensä
on yhtä suuri kuin hänen onnensa. Ei kukaan teidän majesteettinne
aatelismiehistä suvaitse häntä läheisyydessään; hänen oikea paikkansa
on valloitetussa maassa, jonka ennakkoluuloja ei enää tarvitse säästää.
-- Mutta kuitenkin on minun vielä koetettava saada liettualaiset
puolelleni.
-- Luvataan, mutta ei täytetä. Hyväillään heitä ensiksi kädellä,
pehmeällä kuin naisen käsi, ja kuritetaan heitä sitten ruoskalla niin
ankaralla kuin Bertelsköld. Jos teidän majesteettinne todella tahtoo
pidättää Liettuan itselleen, parantaa sen haavat ja edistää sen
vaurastumista, silloin lähettäkää sinne Würtz tai Dahlberg. Mutta jos
teidän majesteettinne tahtoo vain jonkin aikaa pitää tätä maata
voittonsa panttina, silloin lähettäkää sinne Bertelsköld kenraalin
valtakirja taskussaan, ja ummessa silmin hän on valloittava maan. Tällä
miehellä on merkillinen taito saada toisia lankeamaan samalla, kuin hän
itse nousee. Onni vaatii aina korvausta. Se tuhlaa antimiaan
Bertelsköldille, mutta saattaa samalla hänen ympäristönsä onnettomaksi.
-- Liettua on miltei menetetty ja on voitettava takaisin, tapahtuipa se
sitten tavalla millä tahansa, -- virkkoi kuningas synkästi. --
Lewenhauptin olen kutsunut pois Karjalaa suojelemaan; De la Gardie on
melkein kukistumaisillaan raivoisien talonpoikaisjoukkojen käsiin. Mitä
välitän minä tulevaisuudesta? Liettualaiset ovat jo kaksikymmentä
kertaa pettäneet minut. Syyttäkööt itseään: minä lähetän kuin
lähetänkin heidän niskaansa Bertelsköldin.