Noin kaksi tuntia ennen yllä kerrottua, Jaanan töllissä tapahtunutta
kohtausta seisoi mestari Aatami talonsa korkeilla portailla, joilta voi
nähdä kauas kukkulan ympärille. Hänen terävät katseensa tarkastelivat
seutua milloin vasemmalle linnaan päin, milloin Arvion kylään päin,
josta oikealla puolen olevien peltojen yli häämöitti matalien huoneiden
kattoja noin neljänneksen peninkulman päässä talosta. Hän seurasi
tarkkaan kotiinsa palaavien työmiesten askelia ja näytti olevan
tyytyväinen, kun miehet eivät käyneet ryhmittäin, vaan astelivat
yksitellen polkuja ja pientaria pitkin vieviä oikoteitä myöten.
Linnasta tulevaa suurta tietä myöten nähtiin yksinäinen matkamies reppu
selässä pyrkivän taloa kohti. Hänen käyntinsä kävi sitä ravakammaksi,
kuta lähemmä hän tuli, ja ennenkuin vouti oli ehtinyt rappusiltaan
poistua, seisoi matkamies jo suljetun portin takana, kolkutti siihen ja
pyysi päästäkseen sisään. Mestari Aatami meni avaamaan.
-- Ka, Johannesko se on? -- sanoi hän karsaasti, vaikkei ääni ollutkaan
niin tyly kuin tavallisesti. -- Mistä sinä nyt tulet tähän aikaan?
Parempi olisi ollut istua Turussa kieliopin ääressä kuin reppu selässä
maita mantereita kierrellä.
-- Ka, mikäs auttaa, kun täytyy? -- vastasi vieras, joka oli alun
kolmannella kymmenellä oleva nuorukainen, kalpean näköinen ja laiha,
mutta jonka jo aikaisin rypistyneissä kasvoissa oli älykkäisyyden ja
hyväntahtoisen leikillisyyden ilme. -- Mikäs auttaa, kun täytyy?
Eväskonttini tyhjeni, ja Turussa on monta muutakin köyhää teiniä,
eivätkä laupiaat ihmiset voi kaikkia elättää. Sentähden ajattelin minä,
että hätä ei lakia lue. Helluntaikin on tulossa ja niin ajattelin minä,
että lähden pitäjiä kiertämään ja kerään muutamia äyrejä rahaa ja pari
leipäkannikkaa, niin jaksan taas mittumaariaan asti päntätä päähäni
logiikkaa ja metafysiikkaa. Ettehän minulta yösijaa kieltäne; mestari
Aatami? Kuinkas Kreeta voi? On jo kauan siitä kuin viimeksi näin pikku
morsiameni.
-- No, no, hyvä herra, ei ole vielä kuulutuksille kiirettä; luehan
ensin itsesi maisteriksi ja hanki hiukan enemmän leipää konttiisi, niin
saammehan sitten siitäkin puhua. Mutta tulehan sentään nyt huoneeseen
ja pistä poskeesi jotakin. On kai hyvä ruokahalu, arvaan ma?
-- Onpa tavallinen. Olen astunut kaksi penikulmaa yhtä kyytiä ja
miettinyt uutta väitöslausetta, joka on tuottava suurta iloa oppineelle
Martinus Miltopaeukselle. _An homo bestia sit?_ Vastaus: _Certe, quia
comedit similes suos_[1] -- ja silloin, -- lisäsi ylioppilas
ongelmainen hymy huulillaan, -- ajattelin minä sitä mainiota
siankinkkua, jota tulisitte minulle illalliseksi tarjoamaan.
Vouti ei näkynyt olevan kuulevinaankaan tuota oppinutta viittausta,
vaan vei vieraansa avaraan saliin, jonka takana vielä oli kaksi
kamaria. -- Levähdä nyt, -- sanoi hän, -- minä käsken Kreetan tuomaan
ruokaa.
Kreeta tuli. Ylioppilas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti,
mutta tyttö loi kulmansa alas, varmaankin peittääkseen itkettyneitä
silmiään.
-- Mitäs nyt? -- sanoi Johannes ystävällisesti. -- Oletko itkenyt,
_pullula mea_?[2] Enpä olisi ikinä voinut aavistaa, että sinulla olisi
ollut minua noin ikävä?
-- Hänen koiraskyyhkynsä on lentänyt tiehensä tänään, -- kiiruhti isä
vastaamaan, ennenkuin Kreeta vielä oli ehtinyt oikein avata kauniit
silmänsä. Oletpa hupakko, tyttöseni, kun kuljet alla päin tuollaisen
koreapyrstöisen keikarin vuoksi. Kas niin, sano nyt vain pian
ystävällinen sana Johannekselle ja jouduta sitten viilipyttyä pöytään.
Etkö näe, että hän nälissään näkyisi saattavan vaikka sinutkin suuhunsa
niellä.
Ja tuo ankara vouti hymyili ystävällisesti. Olihan hänelläkin ihmisen
sydän rinnassaan; ja se lämpeni aina, kun hän ajatteli rakasta lastaan
ja kuvaili, kuinka tyttärensä kerran istuisi ruustinnana kotipitäjän
pappilassa. Mutta Kreeta ei uskaltanut nostaa silmiään eikä vastata;
hän kiiruhti ulos ja toi sieltä pian ruokaa pöytään. Ylioppilas, joka
varmaankin tunsi paremmin kirjansa kuin ihmiset, uskoi täydelleen, että
syynä Kreetan kyyneliin oli ollut se, minkä vouti oli ilmaissut, ja
istuutui pöydän ääreen alkaen levollisesti tyhjentää edessään olevaa
viilipyttyä. -- Totta totisesti, mestari Aatami, -- sanoi hän, -- te
olette kadehdittava mies: teillä on lämmin tupa, katettu pöytä,
pehmoinen naisen käsi -- _numen domesticum_, niinkuin me sanomme
kohteliaammin kuin _dominus_ Bång, joka aina puhuu _mala herbastaan_,
rikkaruohostaan eli ohdakkeestaan -- ja sitten on teillä maaseudun
rauha, _otium mentis_ ja ympärillänne joukko paimenpoikia ja
paimentyttöjä, jotka ruusuisista nauhoista taluttavat teille vuonansa
ja joiden paimenkuningas te olette...
-- Sano minulle, Johannes, -- sanoi vouti, joka luultavasti ei ollut
aivan samaa mieltä maaseudun paimenelämästä kuin ylioppilas, --
riidelläänkö siellä akatemiassa vielä yhtä äkäisesti kuin ennen?
-- Minä annan teille anteeksi, mestari Aatami, -- vastasi ylioppilas,
tehden lusikallaan suuren loven viilipyttyyn; -- minä annan teille
anteeksi, että olette käyttänyt niin jokapäiväistä sanaa kuin
"riidellä" siitä, mitä me sanomme väittelemiseksi. Kyllähän me yhä
vielä ankarasti ottelemme; _dominus_ Miltopaeus todistaa, että
_dominus_ Bång on aasi ja _dominus_ Bång todistaa, että _dominus_
Miltopaeus on pakana. Mitä minuun itseeni tulee, tahdon mieluummin olla
pakana kuin aasi, ja kehumatta voin sanoa, että minä viime viikolla,
ollessani _posterior opponens_, perin pohjin nolasin _dominus_ Bångin,
sekä _majorem_ että _minorem_ kuin myöskin _conclusionem. Dominus_ Bång
tuli silloin sellaiseksi jota sanotaan _furibundus_ ja uhkasi vetää
minut oikeuteen sekä taikuudesta että vääräuskoisuudesta, kun muka
luuli saavansa näytetyksi toteen, että minä kauan sitten olin lainannut
kirjoja _dominus_ Stodiukselta, jota, kuten tiedätte, on ankarasti
ahdistettu taikuudesta. Mutta ... kah, minnekä se mestari Aatami
hävisi?
Vouti oli mennyt ulos, ja tarkasteli vielä kerran pimenevää seutua,
katsoi, että portti oli lukittuna ja hätäkellon nuora reilassa. Sitten
antoi hän työnjohtajille määräyksiä yön varalta ja tutki, olivatko
kahden puolen tuvan ovea riippuvien väkipyssyjen sankit kunnossa.
Nämä varokeinot tehtyään palasi hän taas rauhoittuneena tupaan.
Kreeta oli käyttänyt isänsä poissaoloa ikäänkuin ohimennen kysyäkseen,
oliko Johannes tavannut ketään vastaantulijaa Turusta tullessaan, ja
oli ylioppilas, suu täynnä voileipää, vastannut, että Mainiemen nuori
kreivi oli kyllä ratsastanut vastaan kahden palvelijansa kanssa, ja
että ne olivat ohi ajaessaan räiskyttäneet likaa hänen silmilleen.
Onneksi oli huone jo melkoisesti pimennyt, sillä taivas oli vetäytynyt
pilveen ja yöksi näytti tekevän sadetta. Eivät sentähden vouti eikä
Johannes voineet erottaa sitä hehkuvaa punaa, joka niinkuin leimaus
pimeässä yössä välähti Kreetan ihanille poskipäille.
-- Kello on kymmenen, -- sanoi vouti käskevällä äänellä, jota hän oli
tottunut kotonaankin käyttämään. -- Hyvää yötä, lapset! Huomennapahan
sitten nähdään, Johannes, mitä tässä voidaan hyväksesi tehdä.
-- Koreat kiitokset teille, mestari Aatami! -- vastasi ylioppilas. --
Enpä toden totta ole ollut näin kylläinen sen jälkeen kuin viimeksi
olin luonanne, ja jos te olisitte _dominus_ Bång, niin kutsuisin teitä
väittelemään aivan uuden uutukaisesta päätelmästä: _num homo Deus sit_?
Vastaus: _certe, quia Deus nihil desiderat. Ego autem nihil desidero
(scilicet post coenam copiosam). Ergo, Deus sum. Quod erat
probandum_.[3] Hyvää yötä, mestari Aatami!
Kreeta suuteli isäänsä kädelle, ojensi oman kätensä Johannekselle
hyvästiksi ja poistui tuohon n.s. luhtiin, missä oli pari kolme pientä
yliskamaria, ja jossa hän kesäiseen aikaan nukkui piikatytön kanssa.
Luhtiin mentiin rakennuksen ulkopuolelle tehtyä käytävää myöten.
Vouti pani levolle toiseen kamariin, mutta ylioppilas oikasihe
mukavasti toiseen niistä olkivuoteista, jotka oli asetettu päällekkäin
vastapäätä suurta uunia. Siinä vaipui hän kohta unen helmaan, nähden
kunnianhimoisia unia niistä väitöksistä, joissa hän oikein tulisi
nolaamaan _dominus_ Bångia.
Mutta luultavasti oli tuo rehellinen, vaikka vähän riitaisa
kateederisankarimme ahminut vähän liiaksi siankinkkua ja viiliä, koska
hän, uupumuksestaan huolimatta, nukkui levottomasti ja näki pahoja
unia. Hän oli istuvinaan _auditorium majusin_ alemmassa kateederissa,
hänen takanaan ja yläpuolellaan istui Miltopaeus, valkoinen ja pitkä
tukka keskeltä jakauksella, ja hänen edessään seisoi _ex officio_
opponenttina, tuo jättiläisen kokoinen, mustaverinen jumaluusopin
professori Bång, säihkyen _odium theologicumia_. Turhaan turvautui
respondentti ongelmoihinsa, kaunopuheliaisuuteensa; tuo suurikasvuinen
vastustaja pölytti hänen päälleen mustana pilvenä kirkkoisien lauseita
ja heprealaisia sanoja, ja Johannes parka meni aivan masennuksiinsa, ei
saanut sanaa suustaan. Yhä mustemmaksi muuttui Bångin vartalo, se
laajeni, pullistui, kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja katseli häntä
sanomattomalla ylenkatseella; ja kun Johannes tarkasti kateederia, niin
oli se muuttunut äärettömän suureksi polttorovioksi ja sen ympärillä
juoksenteli sitä sytytellen nokisia olentoja, niin että liekit rätisten
leimusivat ylös tuhkanharmaalle taivaalle.
Siinä silmänräpäyksessä heräsi ystävämme ylioppilas kauhistuksissaan ja
asettui istualleen sänkyyn. Huone oli pilkkopimeä, sillä luukut oli
teljetty ulkoapäin, mutta hänestä tuntui kuin olisivat unen kauhut
päättäneet ahdistaa häntä vielä valveillakin ollen. Yön hiljaisuudessa
oli hän kuulevinaan outoa ritinää ja suhinaa, joka tuli kuin räystään
kohdalta. -- Pöllö minuakin! sanoi hän rauhoittaen itseään, -- ulkona
on vaan ruvennut tuulemaan; se on myrsky, joka suhisee puistossa. -- Ja
hän paneutui uudelleen vuoteelleen varmasti päättäen, ettei enää anna
kauhean _dominus_ Bångin untaan häiritä.
Ei tänä yönä helläluontoinen unetar kuitenkaan antanut rauhaa
uupuneelle ylioppilaalle. Yhä vain hänen korvissaan sihisi ja suhisi ja
välistä oli hän kuulevinaan kaukaista hälinää ja kuin kellojen soittoa.
Toistamiseen nousi hän istumaan. Räystään rajassa, yläpuolella muuatta
ikkunaa alkoi näkyä pieni kiiltävä piste, joka yhä isoni ja
kirkastui ... ja huoneeseen tunki palaneen hajua.
Ylioppilas kavahti pystyyn. -- Tuli on irti! huusi hän ja kiiruhti
kolkuttamaan voudin kamarin suljettua ovea. Kohta kuului sieltä
liikettä ja häärinää.
Vouti syöksyi ulos vähissä vaatteissa ja koetti avata porstuan ovea. Se
oli suljettu -- telkitty ulkoapäin. Heti paikalla älysi mestari Aatami
vaaranalaisen asemansa. -- Ne roistot! -- huusi hän. -- Ne ovat
kiivenneet lankun yli, teljenneet oven ja sytyttäneet katon
tulipalloilla. Ne kurjat konnat, joilla oli vartijatoimi tänä yönä, ne
ovat juoneet liiaksi olutta ja saattaneet nukkuessaan meidät kaikki
turmioon.
Vouti oli, totta puhuen, arvannut aivan oikein. Kapinalliset talonpojat
olivat piirittäneet talon, tavanneet vartijat nukkumasta ja jousilla
ampuneet katolle palavia tappuroista ja piestä tehtyjä palloja, kunnes
muutamat niistä olivat tartuttaneet tulen kattoon. Vaikka seinät ja
katto olivat sateesta kosteat, oli vaara kuitenkin sangen suuri sillä
tuuli kovasti. Oli noin kello 2:n aika yöllä ja taivas oli paksujen,
usvaisten pilvien peitossa, joka viivytti muuten niin aikaista aamun
koittoa.
Mutta mestari Aatamin pää ei joutunut helposti pyörälle. Heti paikalla
muisti hän hätäkellon; hän riuhtasi nauhaa, mutta ei mitään ääntä
kuulunut; -- sen sijaan tuli vain nuora alas. -- Tule, Johannes! --
huudahti hän. -- Ne ovat leikanneet poikki kellon nuoran, mutta on
meillä vielä toinen keino merkitä noita lurjuksia ja herättää väkemme.
Kiireesti otti hän väkipyssyt seinältä, antoi toisen ylioppilaalle ja
pisti mukaansa ruutia, luoteja ja sytyttimiä. Sen tehtyään riensi hän
jyrkkiä rappuja myöten ylisille, joiden ahtaasta, ainoastaan luukuilla
varustetusta ikkunasta oli laaja näköala. Katossa palava tuli ei vielä
voinut seutua valaista, eivätkä talonpojatkaan, joilla ei ollut
tuohuksia mukanaan, hiiskuneet sanaakaan, arvattavasti odotellen, että
tuli heidän kostotyönsä suorittaisi. -- Näetkö mitään? -- kysyi vouti
kuiskaten.
-- En erota muuta kuin puiston puut ja navetan katon. Mutta hiljaa ...
tuolla, aivan lähellä lankkuaitaa näen varjon liikkuvan.
-- Ne ovat asettaneet vartijoita ylt'ympäri, ettemme pääsisi heitä
pakoon. Ellen erehdy, ovat murhapolttajat piiloutuneet portin pieleen.
Niitä on ainakin kolme- tai neljäkymmentä henkeä; koko Arvion kylä on
liittoutunut lampelaisten kanssa minua tuhoamaan. Mutta odotahan, minä
annan niille roistoille läksytyksen, jonka tulevat kuolinpäiväänsä asti
muistamaan.
Näin sanoen pisti vouti väkipyssynsä raskaan piipun luukusta ulos ja
tähtäsi hyvin huolellisesti, kohotti sytyttimen ja laukaisi. Pyssy
laukesi pamahtaen ja sen salama valaisi koko talon ja sen läheisen
ympäristön. Portilla seisovain talonpoikain joukossa syntyi
hämmennystä, ja kuului sieltä surkeita huutoja. Vouti hykersi riemuiten
käsiään ja kiiruhti lataamaan kauheata asettaan uudelleen.
-- Onneksenne olkoon! -- huusi hän. -- Pyssyssä oli 15 luotia! Ammu
Johannes, ammu, ennenkuin roistot ehtivät hajaantua. Ammu keskelle
parvea -- oikealle puolelle porttia.
Tuo kunnon ylioppilas ei vastannut mitään, mutta hänen kätensä vapisi.
Hän tähtäsi kauan ja oli huolellisesti tähtäävinään; sitten ampui hän
-- ja ampui ilmaan.
-- Huono ampuja! -- huusi vouti äreästi; -- ei kelpaa muuhun kuin
suutaan soittamaan. Lataa uudelleen!
-- Kah, mitenkäs sitä pilkkopimeässä osaa ampua? -- vastasi ylioppilas,
muka suutuksissaan, ja tavoitteli kömpelöllä kädellä latasinta pyssyn
kupeelta. Itsekseen teki ja lausui hän näin kuuluvan logiikkansa
sääntöjen mukaisen johtopäätöksen: -- nuo kanaljat tuolla, ne ovat
ihmisiä ja kansalaisiani; ihmisiä ja kansalaisia ei ammuta; _ergo_ minä
en ammu kanaljoita.
Hui, samassa suhahti ilmassa, mutta mitään pamausta ei kuulunut;
samassa silmänräpäyksessä vingahti jotakin luukun läpi aivan
ylioppilaan korvan juuritse ja iskeytyi kiinni vastapäiseen seinään. --
Mitä se oli? -- huudahti Johannes.
-- Mitäkö oli? -- virkkoi vouti. -- Nuoli se oli. Tuolla kirotulla
joukkiolla ei ole varaa hankkia itselleen pyssyjä, ruutia ja luoteja:
se on sitäpaitsi ankarasti kielletty. Sentähden ampuvat he vielä
esi-isäinsä jousilla ja nuolilla ja ampuvat niin varmasti kuin paraskin
tarkk'ampuja. Se on oikeata sala-ampumista tuo; ei mitään paukausta
kuulu, hiljainen suhaus vaan ja kuolo on saaliinsa saavuttanut. Varo
itseäsi, älä seiso luukussa! Annahan, kun vielä kerran herätän heitä ja
noita nukkuvia vartijoita.
Samassa suhahti taas kaksi nuolta ilmassa; toinen sattui ulkoseinään
luukun viereen, toinen hipasi luukun pihtipieltä, raastoi puuta
palasen, sattui voudin käteen, repäsi vähän sarkaa hihasta ja teki
syvän naarmun käsivarteen. Mestari Aatami kirosi hampaissaan, ojensi
uudelleen aseensa, jota oli jo ollut laukaisemaisillaan, ja laukaisi.
Uusi valitushuuto portilta päin ilmaisi, ettei tämäkään laukaus ollut
hukkaan mennyt. Sillävälin oli kuitenkin tuo jo kauan nousemassa ollut
sade alkanut valaa virtanaan vettä maahan. Se oli onnellinen sattuma
piiritetyille, sillä räystäässä palava tuli pääsi täten vain hiljalleen
leviämään, vaikkakin tuuli sitä kiihdytteli. Alhaalta pihalta kuului
nyt melua, huutoja ja kirouksia, vaikkei voinut vielä saada selkoa
siitä, olivatko talonpojat kiukuissaan päättäneet hyökätä pihan sisään,
vaiko työnjohtajat ampumisesta heränneet ja ryhtyneet vastarintaan.
Taistelu tuolla alhaalla kävi yhä kiihkeämmäksi, ja vähän väliä kuului
ylisten luukusta väkipyssyn jymäkkä pamahdus; peläten omia miehiään
ampuvansa ei vouti enää uskaltanut kohti laukaista, vaan ampui
kuitenkin ilmaan siten kutsuakseen apua linnasta.
Päivä valkeni vähitellen. Talonpojat olivat nähtävästi erehtyneet,
toivoessaan saavansa huomaamatta polttaa voudin taloineen. Alkaen
pelätä, että he, jos vielä vitkastelisivat, päästäisivät kostettavan
käsistään, päättivät he muitta mutkitta lopettaa taistelun, jossa
heikäläisiä jo oli neljä tai viisi kuollut ja haavoittunut. Sillaikaa
kun lampelaiset yhä ampuivat tulipalloja katolle, tunkivat Arvion
miehet kirveet kädessä pihaan. Yksi voudin työnjohtajista uskalsi mennä
heitä vastaan, mutta kaatui hetikohta talonpoikain koston uhrina; hänen
pelästyneet toverinsa sulkeutuivat tupaan, telkiten sisäpuolelta ovet
ja ikkunat. Kun ei Arvion miehillä enää ollut mitään vaaraa
pelättävänä, hyökkäsivät he päärakennusta kohti, mursivat ovet ja
tunkivat sisään. Sillä hetkellä ei mestari Aatamin pää ollut paljonkaan
arvoinen.
Mutta ei voutikaan ollut hätäpoikia, vaan odotti yhä apua tulevaksi.
Tuskin oli hän huomannut talonpoikien tarkoituksen, kun hän, verta
vuotaen ja käsi riepuun käärittynä, kiiruhti portaitten päähän ja sulki
aukon tyhjillä oluttynnyreillä, joita oli varastossa ylisillä.
Ylioppilas auttoi rehellisesti, minkä voi siinä työssä; ennenkuin ovi
oli murrettu, oli portaatkin suljettu. -- Tiedättekö mitä, mestari
Aatami, -- sanoi ylioppilas; -- kaikki on niin kuin olla pitääkin, te
tässä olette _praeses_ ja minä olen vain _respondens_; mutta minusta
näyttää, että toinen tai toinen kahdesta asiasta tulee tapahtumaan.
Joko murtautuvat _opponentes_ oluttynnyrien läpi, joita minä tahtoisin
nimittää nimellä _argumenta fundamentalia_, ja siinä tapauksessa saamme
me nopeamman lähdön kuin rappiolle joutunut kappalaisparka
pastoraalitutkinnossa, tai annamme me opponenteille repposet, ja siinä
tapauksessa paistetaan meidät elävältä täällä ylisillä; jota minä
sanoisin disjunktiiviseksi johtopäätökseksi, jos vain tietäisin, että
te, mestari Aatami, vähänkään logiikkaa ymmärrätte.
Mestari Aatami ei huolinut vastata tähän logiikkaan sanaakaan, vaan
kuunteli yhä kiihtyvällä kiukulla talonpoikien melua tuolla alhaalla,
jossa he kulkivat huoneesta huoneeseen ja ryöstivät ja rikkoivat
kaikki, mitä eteen sattui, suutuksissaan siitä, kun eivät löytäneet
sitä, jota etsivät. Vihdoin juoksivat muutamat heistä portaita ylös ja
iskivät päänsä oluttynnyreihin. Kohta kiiruhti koko lauma sinne; mutta
niin ahtaat olivat portaat, että vain kaksi tai kolme voi kirveillään
kuontua tynnyrejä rikkomaan. Se työ oli turhaa työtä. Tuskin oli yksi
tynnyri särjetty ja saatu poistetuksi, kun toinen vyöryi alas ylhäältä
ja sulki tien. Talonpojat koettivat vuorotellen auttaa toisiaan ja
kiroilivat lakkaamatta; turhaan sen tekivät: tynnyri tynnyrin perästä
vyöryi lakkaamatta portaiden aukkoon kuin avonaiseen kitaan. Aika
kului; päivä oli valjennut; joka hetki voi saapua apua linnasta...
Silloin kuului melun seasta uhkaava ääni huutavan: -- antaa suden
kärventyä omaan luolaansa! Hän ei ole pääsevä käsistämme!
Samassa tunki huoneihin paksua savua, joka osoitti, että tuli
vihdoinkin oli ulkopuolelta huoneen sisäosiinkin tunkenut. Huutaen
vetäytyivät talonpojat ulos ja odottivat riemuissaan vihamiehensä
varmaa häviötä.
On jo aika katsoa, mihinkä vouti ja hänen oppinut toverinsa ovat
joutuneet. Niin pian kuin mestari Aatami yhä sakenevasta savusta oli
ymmärtänyt, että vaara kasvoi joka hetki ja ettei apua mistään
kuulunut, tarttui hän ylioppilaan käteen ja sanoi: -- Kiitä nyt
Jumalaasi, Johannes, että olet nähnyt nälkää Turussa ja käynyt
vyötäisiltäsi hienoksi kuin hämähäkki. Tuo luukku tuolla antaa puistoon
päin; tunkeudu ulos sen läpi; minä olen liika paksu siitä päästäkseni.
Niin pian kuin olet laskeutunut siitä alas tätä nuoraa myöten, juokse
Kreetan luo luhtiin, pelasta hänet liekeistä ja vie hänet sisareni,
leipurin lesken luo Turkuun. Kun sitten saat oman leipäsi, niin nai
tyttö -- pidä hänestä rehellisesti huolta, ja ole hänelle hellä
puoliso! Kas niin, Herran haltuun, poikaseni!
Ja tuo ankara vouti pyyhki salaa kyynelen silmästään.
-- Mutta mihinkäs te joudutte? -- kysyi Johannes levottomasti. -- Minä
en jätä teitä.
-- Ei mitään mukinata, poika! -- vastasi vouti äreästi ja työnsi
Johanneksen puoli väkisin ulos luukusta. Sen tehtyään latasi hän vielä
kerran raskaan kiväärinsä, ojensi sen talonpoikia kohti, jotka vaaraa
aavistamatta olivat kokoontuneet yhteen ryhmään pihamaalle, ja
laukaisi. Vaikutus oli kauhea; neljä tai viisi suistui maahan, muut
hajaantuivat kauhistuksissaan joka haaralle luullen, että linnan väki
oli tullut apuun ... silmänräpäyksessä oli koko piha tyhjä. Mestari
Aatami käytti tilaisuutta hyväkseen, kiiruhti ulos ja onnistui
kenenkään näkemättä piilottautua kellariin, jossa ei ainakaan tuli
häntä voinut vahingoittaa.
Sillä välin oli Johannes kiiruhtanut luhtiin. Se oli tyhjä. Kreeta oli
kadonnut. Johannes, joka ei tiennyt, että Jaana oli hänet pelastanut,
joutui ensi kerran eläessään sanattomaksi.
Voudin talo paloi ilmitulessa ylt'ympäri. Mutta vihdoin viimeinkin oli
humalassaan maannut linnan väki herännyt melusta. Kaksitoista
aseellista ja voudille uskollista palvelijaa kiiruhti hänen apuunsa.
Vaikka talonpoikain miesluku olikin suurempi, eivät he uskaltaneet
asettua vastarintaan, kun heillä ei ollut muita aseita kuin kirveitä ja
jousia, ja hajaantuivat kaikille haaroille. Mestari Aatami astui esiin
piilostaan; hän oli kadottanut talonsa ja tavaransa, mutta henkensä hän
oli pelastunut.
Pitemmittä puheitta mainittakoon vain, että tämä tapaus tuotti yhä
suurempaa kurjuutta koko Mainiemen ympäristöön. Sotaväkeä tilattiin
Turusta ja sijoitettiin osaksi linnaan, osaksi kapinallisten
alustalaisten luo. Sen sijaan, että olisi otettu 8, otettiin nyt 24
miestä nostokkaiksi ja lähetettiin Puolaan. Toisia vietiin raudoissa
Turun linnaan. Kaksi pahinta rauhan häiritsijää tuomittiin kuolemaan ja
mestattiin. Lukuisat lähiseuduilla asuvat aateliset katsoivat Mainiemen
kreivin asiata kuin omaansa ja ryhtyivät kaikin tavoin tukehuttamaan
kansan kapinallista henkeä. Siitä tuli surullinen, tuhoa tuottava
kevät. Monista taloista lähtivät asukkaat tiehensä; Arvion kylä joutui
melkein autioksi ja Lammin taloihin jäi vain naisia, ukkoja ja lapsia.
Ja kaikki tämä tapahtui Suomenmaan siihen aikaan varakkaimmassa ja
tiheimmin asutussa seudussa.