Voudin talo oli kivenheiton päässä linnasta, järven rannalla olevalla
kukkulalla, niin että siitä voi nähdä kaikki, mitä ympärillä tapahtui.
Se oli monesta syystä tarpeellista mutta varsinkin siitä syystä, että
voutia kaikki vihasivat. Pihan ympärillä oli rautakeihäillä varustettu
lankkuaita, joka oli kuin jonkinmoinen linnan etuvarustus.
Vartioväkenään oli voudilla kolme luotettavaa ja voimakasta miestä.
Rakennuksen päädyssä oli heleä-ääninen kello, jolla vouti voi kutsua
apua linnasta, niin pian kuin hänen kimppuunsa käytiin. Talo oli
sitäpaitsi varustettu kaikenlaisilla aseilla ja oli enemmän
varushuoneen kuin rauhallisen talonhaltijan asunnon näköinen.
Vähän aikaa yllä kerrotun kohtauksen jälkeen nähtiin mestari Aatami
tulevan asunnostaan ja tutkivasti katselevan puistoon päin. Ei kestänyt
kauan, ennenkuin hänen terävä silmänsä keksi kaksi olentoa liikkuvan
puiden välissä; toinen oli Kreeta, hänen tyttärensä, ja hänen
vieressään käveli nuori kreivi Bernhard. Hieno hymy ilmaantui voudin
huulille. -- Ei ole hulluinta! -- mutisi hän. -- Nuori kotka tahtoo
ajoissa valtaansa näyttää; on minulla kuitenkin rihma, joka hänen
lentoaan rajoittaa.
Sen jälkeen hän meni rauhallisin askelin linnaan ja jätti nuoret
häiritsemättä vaeltamaan ja heittämään toisilleen viimeisiä
hyvästejään.
Mestari Aatami ei ollut itsensälainen tänään. Hän käyskenteli
kokoontuneen väkijoukon keskellä, jaeskeli runsaasti ruokaa ja olutta,
sanoi jokaiselle jonkin ystävällisen sanan eikä ollut huomaavinaankaan
työmiesten pilkallisia, epäluuloisia ja samalla ilkkuvia silmäyksiä.
Lampelan poika ei malttanut kieltään hillitä: -- Terveeksi, mestari
Aatami, -- huusi hän tunkeillessaan oluttynnyrin ääreen; -- tämä olut
ei ole kasvanut myllykammiossa! -- Vouti hymyili ja virkkoi: --
Erehdyt, poikaseni; maltaat ovat juuri sieltä.
Nuoret rakastavaiset jatkoivat huvikävelyään viheriässä puistossa.
Loistaen niinkuin hekin terveyttä ja tulta, katseli heitä toukokuun
aurinko läpi lehdittyvien vaahterain. Kainoina, viattomina, tuoreina ja
toivovina kuin ensi lempi, kumartuivat kevään kukkaset heidän
jalkojensa alla, eivätkä he sitä huomanneet. Linnut visertelivät heidän
ympärillään; he eivät sitä kuulleet; ja kuitenkin näkivät ja kuulivat
he kaikki, mitä tapahtui. Sillä kaikki sulautui heidän mielessään
yhdeksi ainoaksi ilmiöksi ja yhdeksi ainoaksi säveleksi: aurinko,
kukkaset ja lintujen laulu kuvautuvat yhdessä ainoassa olennossa ja
yhdessä ainoassa äänessä: lemmityn silmässä ja hänen sanojensa
soinnussa, kun eron hetki lähestyy ja koko elämä päilyy yhdessä
ainoassa kyynelessä, niinkuin luonto päilyy yhdessä ainoassa
vesihelmessä.
Syntyperä, arvo, rikkaus, loistavat nimet, suuret toiveet, onni ja
loisto, kunnia ja valta -- kumartakaa korskea otsanne maahan, sillä
sydämien maailmassa on voima, joka on teitä suurempi, joka tasoittaa
kukkulat ja kuilut, joka murtaa aidat ylhäisen ja alhaisen välillä,
joka on kaikkivoipa siksi, että se uskoo kaikkeen ja toivoo iäti eikä
kuitenkaan mitään pyydä. Sentähden on ensimmäisen rakkauden loisto niin
suloinen ja sentähden se kadottuaankin valaisee menneet muistot niin
ihaniksi ja niin kirkkaiksi, niinkuin runoilija laulaa:
On pilvi valoisa, on synkkäkin
sun kasvos' multa peittänyt,
mutt' aina yhtä kirkkaasti sä loistit.
Aurinko heloitti jo korkealla taivaan kannella, kun nuori kreivi
Bernhard muisti, että hänen vielä samana päivänä oli ratsastettava
Turkuun ja sen jälkeen heti lähdettävä vieraille maille. Hän tarttui
tytön käteen: -- hän, tuo rikas ja jalosukuinen, ei ollut koskaan
uskaltanut painaa suuteloa hänen punaisille huulilleen. Nyt suuteli hän
tuota kättä, joka niin lämpimästi puristi hänen kättään; tyttöparan
päätä huimasi, ja kun hän katsahti taakseen, oli nuorukainen kadonnut
puiston tammien taa.
Kokematon nuorukainen! Hän tuli unelmiensa maailmasta, toivehikkaana ja
epäitsekkäänä; ei aavistanut hän, että häntä kotona linnassa odotti
jääkylmä oman voiton pyynti; sitä vastustaakseen olisi hänellä pitänyt
olla miehen voima ja vanhuksen kokemus, eikä hänellä ollut muuta asetta
kuin sydämensä, joka uhkui alakuloisuutta, onnea ja surua.
Mestari Aatami odotti häntä suuressa salissa. Nuorukainen hänet tuskin
huomasi. Mutta vouti astui nöyränä ja samalla kuitenkin rohkeana suoraa
päätä nuoren isäntänsä eteen, ojensi hänelle kunnioittavalla
kumarruksella pienen, hopearahoilla täytetyn pussin ja virkkoi
tahallisella äänen painolla: -- Tämän enempää en ole voinut saada
kokoon teidän armonne matkarahoiksi.
-- Hyvä on, -- vastasi nuorukainen, katsomattakaan rahoihin; -- pane ne
matkarasiaani, minä kuittaan sitten kaikki yhdellä kertaa.
-- Mutta tässä on vain 450 hopeatalaria, -- huomautti vouti nähtävästi
hiukan pettyneenä. Teidän armonne ei voi niillä suorittaa lähtö- ja
matkakulujaan.
-- Hyvä on, minä ymmärrän, -- vastasi kreivi Bernhard hajamielisesti;
-- sinä tahdot jättää minulle enempi; pane sitten vain kaikki
matkarasiaani.
-- Valitettavasti en voi tällä hetkellä enempää antaa. Vasta huomenna
tai ylihuomenna saapuvat verot pohjoisista tiluksista; ja minä olen
pakotettu jättämään muille niiden kantamisen. Pyydän nöyrimmästi, että
teidän armonne nyt heti myöntää minulle eron palveluksestani, siinä
toivossa, että teidän armonne isä ei ole kieltäytyvä siihen
suostumasta.
-- Mitä te sanotte, mestari Aatami? -- kysyi nuorukainen, jonka huomion
nyt oli herättänyt se omituinen äänen paino, millä vouti lausui
viimeiset sanansa.
-- Teidän armonne lähtee sotaan, -- vastasi vouti. Siellä voi jonakin
päivänä tapahtua, että miehistönne tekee kapinan, ei teitä, vaan
kersanttianne vastaan, joka tahtoo pakottaa heitä velvollisuuttaan
täyttämään. Kersantti rankaisee rikoksen, jonka anteeksianto voisi
perin pohjin hävittää kurinpidon. Teidän armonne tulee silloin
sattumalta saapuville, kuulee kapinoivan joukon valitukset ja armahtaa
rikokselliset, vieläpä palkitsee heidät laittamalla pidot heidän
kunniakseen. Teidän käskyläisenne ei voi vastustaa teitä; hän tottelee,
mutta tekee minkä hänen velvollisuutensa vaatii: pyytää eronsa.
-- Mutta ettehän totta tarkoita, mestari Aatami. Ettehän voi vaatia,
että minun, joka monta vuotta poissa oltuani tulen pariksi päiväksi
vierailemaan isäni kartanoon, pitäisi rangaistuksilla himmentää näitten
päivien muistoni.
-- Ei teidän armonnekaan voine vaatia, että minä, joka viisitoista
vuotta olen uskollisesti teidän isäänne palvellut, pysyn toimessa,
jossa minua tästä lähtien vair pilkataan ja vastustellaan.
-- Mitä hyvitystä sitten vaaditte?
-- Minulla ei ole muuta neuvoa kuin joko tänä päivänä lähteä
palveluksestani tai jo huomenna rangaista syylliset.
-- Mahdotonta on minun suostua siihen, mitä pyydätte. Minun sanaani ei
voi peruuttaa enemmän kuin teidänkään. Mestari Aatami, te ette ole
oikein kohdelleet väkeänne. Puutetta ja kiukkua ilmaisevat heidän
kasvonsa. Minua säälittää heidän tilansa.
-- Teidän armonne ei tunne tätä kansaa. Se on uppiniskaista ja jäykkää
ja ainoastaan ankaruudella voidaan sitä pitää kurissa. Höllentäkää sen
siteitä, antakaa sille tänään anteeksi sen viat, ja se on huomenna
repivä perustuksiaan myöten teidän linnanne. Kreivi, teidän isänne
tarvitsee vuosittain kolmekymmentä tuhatta talaria menoihinsa. Teidän
armonne itse tarvitsee vähintäin kymmenen tuhatta. Linnan ylläpitoon
tarvitaan saman verran. Mistä otetaan nuo rahat, jos ei kansaa pidetä
tarpeellisessa kurissa? Kuusitoista teidän tiloistanne on kiinnitetty,
kolmekymmentä on autiona sotakulunkien vuoksi. Tänään on aateli saanut
varustautua kaksinkertaisesti; joka kahdeksas talonpoika puetaan
sotatakkiin; täällä saaristossa otetaan viidestä talonpojasta kaksi
miestä meriväkeen. Rutto on alkanut liikkua Turussa, rahvas huutaa jo,
että kaivot on myrkytetty. Velhot ja noita-akat kiertelevät
kiihoitellen mieliä kaikenlaisilla pirun konsteilla. Antakaa anteeksi
vanhalle uskolliselle palvelijalle, jos hän kysyy: onko nyt aika
osoittaa lempeyttä ja sääliä? En tahdo salata teiltä, että jos tänään
höllitän ohjia, saattaa huomenna syttyä julkikapina. Mutta ... jos te
tahdotte kernaammin seurata sydämenne tunteita kuin niitä neuvoja,
joita äly ja välttämättömyys käskevät noudattamaan, niin ei minulla ole
mitään muuta lisättävänä. Tilini ovat järjestyksessä, ja minä olen
valmis milloin tahansa, yhtä köyhänä kuin tänne tulinkin, muuttamaan
täältä tyttärineni Ruotsiin...
-- Osoittakaa minulle jokin keino, kunhan se ei vain ole rangaistus, --
virkkoi nuorukainen, johon voudin synkkä kuvaus oli vaikuttanut, ja
joka myöskin tuli ajatelleeksi, että kaunis Kreetakin siis tulisi
muuttamaan pois.
-- Teidän armonne ei tarvitse rangaista, -- vastasi vouti
salaperäisesti hymähtäen. -- Teidän armonne matkustaa tänään Turkuun
kansan siunauksien ja riemuhuutojen seuraamana. Ainoastaan minua
syytetään huomenna siitä, että olen toiminut vastoin teidän tahtoanne.
Minua tullaan vihaamaan vielä enemmän kuin ennen; nähdään ainoastaan
käsi, joka rankaisee, mutta ei päätä, joka käskee. Mutta minä olen
tottunut siihen, että minua ymmärretään väärin; mitä välitän minä
heidän vihastaan? Minä palvelen herraani, se riittää, ja minä olen
valmis hänen tähtensä uhraamaan kaikki.
Kreivi Bernhard taisteli itsensä kanssa. Viimein voitti hänessä ylpeys
ja kunniantunto. -- Ei, -- sanoi hän, -- käyköön miten tahansa, teidän
täytyy keksiä jokin muu keino. Minä en syö sanaani.
Vouti oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän: -- Luvatkaa minulle,
että ennenkun lähdette, kutsutte kaikki työmiehet kokoon ja kehoitatte
heitä olemaan minulle kaikessa yhtä kuuliaiset kuin he olisivat
kuuliaiset teille itsellenne.
-- Jäättekö silloin paikoillenne?
-- Jään, teidän armonne.
-- Hyvä. Minä lupaan sen.
Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoivat kaikki linnan asukkaat
nuoren herransa ympärillä, jonka hevonen jo hirnahteli linnan portilla.
Kreivi Bernhard oli suostunut voudin pyyntöön ja käskenyt kaikkia
alustalaisiaan osoittamaan ehdotonta kuuliaisuutta mestari Aatamille.
Synkkää nurinaa sekautui hurraahuutoihin; nuori kreivi ei sitä
huomannut, vaan laski täyttä laukkaa Turkuun päin. Yksi ainoa oli, joka
itkettynein silmin katseli, kuinka hänen sininen hattunsa töyhtö
vilahteli puitten välissä ja viimein tien käänteeseen katosi; se ainoa
oli ankaran voudin tytär, tuo lempeä ja valkotukkainen Kreeta.
Tuskin oli kreivi poissa, kun mestari Aatami huusi esiin
työnjohtajansa. -- Korjatkaa pois olut! -- huusi hän. Vetäkää esille
vankirattaat, ja viekää Niilo linnaan. Kahdeksan uppiniskaisinta
otetaan sotamieheksi. Lampelan poika telkitään myllytyrmään, ja hänen
äitinsä häädetään heti paikalla torpastaan.
Pelko ja kauhistus valtasi läsnäolijat. Ainoastaan Lampelan vaimo
uskalsi korottaa äänensä. -- Voi, voi! -- huusi hän valittavalla
äänellä. -- Voi uskotonta palvelijaa, voi uskotonta voutia!
Vuonna 1656 oli Suomessa monessa suhteessa surulliset ajat. Vihollinen
oli hyökännyt ryöstäen Karjalaan; siinä sodassa ne Viipurin lukiolaiset
ryhtyivät niin urhoollisesti Viipuria puolustamaan. Sato oli useissa
paikoin ollut huono, rutto oli tulossa, Puolan sotaan tarvittiin kaikki
sotakuntoiset miehet. Kuningas oli vastoin lakia otattanut sekä sen
että seuraavan vuoden nostokkaat; rahvas nurisi ja sen mieltä
kiihottivat salaiset urkkijat. Kansan uskollisuus kuningasta kohtaan
pysyi järkähtämätönnä, mutta puutteensa ahdistamana kallisti se
muutamin paikoin, varsinkin Turun tienoilla, korvansa puheille, joiden
pitäjät koettivat uskotella, että viimeinen sotamiesten otto tapahtui
kuninkaan tietämättä itsekkäiden virkamiesten toimesta, jotka sitten
muka tahtoivat myydä otetut sotamiehet tanskalaisille ja venäläisille.
Niinpä tapahtui, että siellä ja täällä syntyi melua, että rahvas
vastusti sotamiehenottoa ja ainoastaan väkivallalla ja houkutuksilla
saatiin tottelemaan esivallan käskyjä.
Mainiemen ympärillä asuva väestö, jota oli useiden vuosien kuluessa
kiusattu ja köyhdytetty, oli herkkähermoisinta. Myöhään illalla samana
päivänä kuin kreivi Bernhard oli matkustanut Turkuun, nähtiin kaksi
miestä ja yksi vaimo soutavan nopeata vauhtia salmen yli mustan Jaanan
majalle päin. Vanhus nukkui tai oli nukkuvinaan, mutta herätettiin ja
pakotettiin avaamaan ovensa noille myöhäisille vieraille. -- Onko
paholainen teihin mennyt, -- kiroili hän, -- kun ette anna ihmisten
olla yölläkään rauhassa. Ettekö tiedä, että voudin piiska vinkuu päänne
päällä jo kello neljältä aamulla?
-- Tiedämme kyllä, ja senpätähden me olemmekin tänne tulleet, --
vastasi Lampelan vaimo, joka oli seurannut miehiä. -- Mutta ei se tästä
puoleen enää vingu, ja siihen on teidän, Jaana, meitä auttaminen.
-- Minunko? -- huudahti vanhus, ollen käyvinään ihmeisiinsä, vaikka hän
varmaankin hyvin kyllä ymmärsi heidän asiansa.
-- Juuri sinun, -- virkkoi vaimo. -- Tässä ei ole aikaa pitkiin
puheisiin. Arvion Niilo lyötiin rautoihin tänä iltana, Pekka on
heitetty myllytyrmään, minut on häädetty mökistäni, ja kun aurinko
nousee, niin lähetetään nämä kaksi miestä ja kuusi muuta Turkuun ja
sieltä Puolan sotaan.
-- Mutta mitä tämä minuun kuuluu? Saan kiittää onneani niin kauan kuin
saan rauhassa asua täällä töllissäni.
-- Kuuluu se, -- vastasi vaimo varmasti ja salaperäisesti, -- sinun
täytyy tuhota mestari Aatami vielä tänä yönä.
-- Oletteko hulluja? Tuhota vouti?
-- Kuulehan nyt, musta Jaana, älä nyt heittäydykään viattomaksi. Koko
maailma tietää, että sinulla on salaiset keinosi sekä hyvään että
pahaan. Maineesi on melkein yhtä suuri kuin Puu-Jumalan, ja monet
pitävät sinua Tyrvään Kyni-Valpuriakin taitavampana. Älä siinä nyt
tekeydy itseäsi tyhmemmäksi, sinun pitää valmistaa noidannuoli ja heti
paikalla, ja kun se tänä yönä ammutaan voudin ikkunasta sisään, niin
kuolee hän ennen aamun koittoa vuoteeseensa.
-- Menkää tiehenne, olette liiaksi olutta särpineet, huomaan ma, --
virkkoi Jaana ärtyisesti.
-- Ohoh! -- huudahtivat miehet, -- luuletko sinä meidän tulleen tänne
pilkattaviksesi? Eihän mitä, ämmä, nyt on hätä käskemässä ja nyt et
sinä pääse käsistämme. Ellet heti paikalla tee mitä pyydämme, niin
sytytämme me tuleen tämän sinun kurjan hökkelisi ja kärvennämme sinut,
vanha noita-akka, omain nurkkaisi roviossa.
Jaana tarkasteli tutkivasti vieraitaan ja näytti ymmärtävän, että he
hädän ja taikauskon ajamina voisivat pitää sanansa. -- Vai niin, --
sanoi hän hetken aikaa mietittyään, -- minä teen mieliksenne mitä
tahdotte, mutta tänä yönä se ei voi tapahtua. Luuletteko, että ihmisen
voi tuhota niinkuin kissan tappaisi? Luuletteko, että täällä tuvassa
kasvaa kalmanheiniä, ukkosen kaatamia puita ja lohikäärmeen verta?
Kuolleitten luita saattaisi minulla ehkä olla, ehkä myöskin sisiliskon
päitä ja sammakon varpaita; mutta mistä tulee nyt yht'äkkiä
kirkkomullat, huuhkajan sydämet ja käärmeen kielet? Ei sitä niin vain
mennä. Täytyy odottaa alakuuta, sillä yläkuussa menettävät heinät
voimansa eivätkä voi vahingoittaa, vaikkakin voivat parantaa. Tulkaa
takaisin kahden viikon päästä!
Miehet näyttivät menevän hämilleen. -- Kahden viikon kuluttua olemme
matkalla Puolaan, -- sanoivat he.
-- Ei tässä nyt ole itkuun aikaa! -- huudahti Lampelan vaimo; joka oli
heitä kaikkia rohkeampi ja kiukkuisempi. -- Jos eivät taiat auta, niin
auttaa kai käsivoima. Pian takaisin venheeseen; meillä on vielä tunti
puoliyöhön. Ennenkuin kukko kiekuu, käymme voudin kimppuun
neljänkymmenen miehen voimalla ja revimme hänet ja hänen talonsa
pieniksi palasiksi.
Miehet vielä epäröivät; yritys näytti heistä liian uhkarohkealta. Jaana
koetti lauhduttaa heidän mieliään. -- Minusta nähden olisi parasta,
sanoi hän, -- että muutamat teistä kiiruhtaisivat yötä myöten Turkuun
valittamaan maaherralle hätäänne. Ehkä tapaatte siellä vielä nuoren
kreivinkin ja niin voitte te saada oikeutta ja vouti saada
rangaistuksen julmuudestaan.
-- Oikeutta? -- matki Lampelan vaimo katkerasti. -- Valita yhtä hyvin
rakeiden tuhotöistä tai hallan vahingosta! Ennen voit niiltä saada
oikeuden kuin että korkea herra toiseen korkeaan herraan koskee. Ei
koira koiran hännälle polje. Ei meille tyhmille talonpojille oikeutta
anneta. Mitenkäs kävi muutamia vuosia sitten sen rehellisen viskaali
Croëllin, joka valitti kruunun käskynhaltijoita vastaan ja sai kiittää
onneaan, että pääsi elävänä vankilasta, mutta talonpojat eivät
hyötyneet siitä äyriäkään. Ei ne semmoiset auta, ja raukka on se mies,
joka tämmöisinä aikoina ei osaa itse auttaa itseään; parasta onkin,
että leipäpala hänen hampaistaan kiskaistaan ja lapsensa temmataan
hänen sylistään; voi teitä kurjia pelkureita, jotka semmoista sortoa
suvaitsette, uskaltamatta antaa takaisin sille, joka teille vääryyttä
tekee!
-- Jos me saisimme koko Arvion kylän ja kaikki Lampelan miehet
liikkeelle tänä yönä, pitäisi meitä olla viiden- ja kuudenkymmenen
miehen vaiheille, -- huomautti miehistä toinen.
-- Kolme työnjohtajaa ja vouti itse neljäs, paitsi Kreetaa ja
piikatyttöä, -- laski toinen; -- mutta jos hätäkello alkaa soida, saa
hän linnasta kymmenen tai kaksitoista miestä avukseen.
-- Neljä ja kaksitoista, se on kaikkiaan kuusitoista, -- luki vaimo. --
Heitä kuusitoista ja teitä vähintäin viisikymmentä; oletteko te miehiä
vai akkoja? Haukkukaa minua noita-akaksi, jos en ensi pyhänä
kirkonmäellä kerro kaikelle kansalle, millaisia pelkureita te olette,
ja lapsetkin tulevat teitä nauramaan vasten naamaa.
-- Pian veneeseen! -- huusivat miehet, joiden hidas, suomalainen luonto
vähitellen alkoi tulla liikkeelle vaimon kiivaista puheista ja joiden
mieli vihdoinkin oli tullut siihen tilaan, jolloin vähemmän välitetään
vaarasta kuin asiansa oikeudesta. Ennen pitkää olivat he kaikki kolme
soutaneet vastaiselle rannalle.
Jaana katseli poistuvien jälkeen ja pudisti huolestuneesti päätään. --
Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu, -- sanoi hän itsekseen. --
Eikö Suomessa sitten olekaan enää muuta oikeutta kuin verisen
väkivallan? Mutta Kreeta on pelastettava; olkoon Jumala sitten hänen
isälleen armollinen, jos he todellakin saavat hänet käsiinsä.
Niin sanoen irroitti Jaana veneen, joka oli piilotettu rannan kivien
väliin, ja kiiruhti nopeasti, mutta kuulumattomasti soutaen samanne
päin, minne voudin vihamiehet äsken olivat menneet. Ja yö oli aivan
hiljainen, loitompaa metsästä kuului lahorastaan laulu, jota säesteli
laineen soitto uinailevia rantoja vasten.