Kuudennentoista sataluvun keskipalkoilla oli Ruotsin ja Suomen aatelin
loistoaika.
Se oli ylpeä syntyperästään, etuoikeuksistaan ja sotaisesta
maineestaan, se oli saanut uusia arvonimiä ja perinnöllisiä tiluksia ja
niittänyt kunniaa ja saalista pitkällisessä, ulkomaisessa sodassa ja
kaikesta siitä paisunut niin, että se kuningatar Kristiinan aikana
esitti vaatimuksia ja hautoi tuumia, jommoisista ei oltu tiedetty sen
jälkeen kuin aatelisto itse asetti kuninkaita valtaistuimelle. Samalla
kun aateli ojensi oikean kätensä kruunua kohden, riisti se vasemmalla
kädellään itselleen maita ja kartanoita. Ollen kuninkaan ja kansan
välissä se painoi yhtä tiukasti sekä ylös- että alaspäin, uhaten
kuningasta vaalivaltakunnan perustamisella, kansaa orjuudella. Turhaan
oli Kristiina, joka tuhlaten jakeli kaikkea muuta paitsi sitä, jota
hänellä ei ollut muille antaa -- sydämensä tunteita -- turhaan oli hän
jaellut aatelisarvoja kaikille sekä arvollisille että arvottomille,
niin että tallirengit, kuskit ja kokitkin saivat ripustaa
vaakunakilpensä Ruotsin ritarihuoneen seinälle. Aika oli edullinen
aatelistolle, se paisui kuin kevättulva niiden sulkujen yli, joita
hallitus ja aatelittomat koettivat rakentaa sen tielle ja uhkasi laskea
valtansa alle koko valtakunnan. Ja tällä vallan ja vaikutuksen
hirviöllä oli kuitenkin kaikkien mahdottomien pyyteittensä ohella niin
paljon todellisia ansioita, niin paljon kunniaa ja jaloutta sekä
vaakunakilvissään että myöskin sydämissään, että vielä kaksisataa
vuotta sen jälkeen Ruotsin kaksi parasta historiankirjoittajaa joutuu
katkeraan kiistaan siitä, mille puolelle vaaka enin kallistui: oliko
kuudennentoista sataluvun ylimystöstä valtakunnalle enemmän hyötyä kuin
vahinkoa.
Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen oli kolmekymmenvuotinen sota käynyt
entistään vielä raaemmaksi ja tuhoavammaksi. Lopussa oli se
sääliväisyys, millä ruotsalaiset ennen olivat voitetuitaan kohdelleet.
Taistellen elämästä ja kuolemasta otti voittaja, minkä vain ottaa voi,
ja palasi ryöstettyine saaliilleen kotimaahan. Melkein kaikki Kustaa
Aadolfin jälkeiset sotapäälliköt, jotka eivät olleet vieraalla maalla
hävittäneet saalistaan, vetäytyivät takaisin Ruotsiin suuret rikkaudet
mukanaan, rakensivat komeita linnoja sekä Tukholmaan että maaseudulle
ja elivät lopun ikäänsä ruhtinaallisen ylellisesti ja sotilasmaisesti.
Jotkut heistä asettuivat kauempana olevaan Suomeen ja rakensivat sen
rannoille ylpeät kivilinnansa; useimmat kyllästyivät kuitenkin pian
maaseudun hiljaisuuteen ja siihen ainoaan huviin, metsästykseen, joka
täällä oli tarjona. Niin kauan kuin voimat siihen riittivät,
mellastivat he Kristiinan hovipidoissa ja Kaarle Kustaan sodissa ja
säästivät Suomea varten vain viimeisen vanhuutensa sammuvan loiston,
joka lopulta suljettiin Turun tuomiokirkon holveihin tai yksinäisen
maalaiskirkon perhehautaan. Ja hävinneet ovat suurimmaksi osaksi heidän
herraskartanonsakin, ne ovat kaatuneet ajan hampaan niitä jäytäessä ja
Isonvihan niitä hävittäessä, mutta sadoissa Suomen kirkoissa on vielä
surullisia jätteitä tuosta loistavasta ylimystöstä -- on hautaholveja
ja vaakunakilpiä, tauluja ja hautakirjoituksia, kruunuja ja
alttarikaluja sekä varsinkin noita loisteliaita hautakiviä, joiden
päällitse nyt astelee välinpitämätön matkamies ja joiden kuluneista
kirjoituksista aina voi varmuudella löytää vuosilukujen alussa numerot
1 ja 6.
Yksi noista herraskartanoista, jotka kertovat niin suuresta ylpeydestä
ja rikkaudesta, ja joiden loisto viime aikoina on vaalennut sitä myöten
kuin aateli on merkityksensä menettänyt, oli Mainiemi. Sen oli
rakentanut kreivi Kustaa Bertelsköld kohta Westfalin rauhan jälkeen ja
nimensä oli se saanut katolilaisten pyhästä Mariasta. Kansan korvaan
kuului Marianiemi oudolta ja muuttui se piankin Marjalaksi ja
Mainiemeksi, joka viimemainittu nimi sitten jäi pysymään. Tämän
kertomuksemme alussa, v. 1656, oli Mainiemi vielä loistavimmillaan; tuo
kolmikerroksinen, korkea kivirakennus, jonka jyrkkä katto oli kuparista
ja jonka korkeat tornit oli kuparilla katettu, muistutti mieleen noita
ylpeitä keskiajan linnoja, jotka niin halveksivasti katselivat
ympärillään olevia mataloita majoja. Portaat olivat leveät ja
marmorilla päällystetyt, salit olivat suuret ja niiden seinillä riippui
kilpiä, aseita ja hirvensarvia; oli siellä kaitaisia, pimeitä
kiertoportaita ja pieniä tornikammioita; katot ja muurit oli koristettu
kummallisilla, vanhaan saksalaiseen malliin tehdyillä koukeroilla;
kaikki oli loisteliasta ja niin haaveellisen vanhanaikaista, että sitä
katsellessaan olisi voinut luulla olevansa Saksanmaan sydämessä,
jossakin muinaisessa ruhtinaallisessa linnassa eikä suinkaan Suomen
raukoilla rannoilla, köyhyyden ja puutteen kaukaisessa kotimaassa.
Kun selaillessaan Dahlbergin teosta _Svecia antiqua et hodierna_
tarkastelee kuudennentoista sataluvun parhaassa komeudessaan,
loistossaan ja suuruudessaan olevia ylimyslinnoja, näyttää siltä kuin
niissä olisi jonkinlaista omituista, syntyperäistä ylpeyttä, joka
meidän päivinämme tuntuu painostavalta ja hyvin vanhentuneelta. Vaikka
Mainiemen linna olikin vielä uusi, teki se katsojaan samanlaisen
vaikutuksen. Vaikkei se vielä ollutkaan seitsentä vuotta vanhempi,
näytti se jo siltä kuin olisi seisonut siinä vuosisatoja. Ehkä johtui
tämä vaikutus siitä, että linnan rakentaja ja sen isäntä, ylpeä kreivi
Bertelsköld, vain muutamia vuosia oli linnassaan asunut, kun uudet
sodat jo kutsuivat häntä käyttämään vielä voimakasta käsivarttaan
kuninkaan ja isänmaan palvelukseen. Ehkä johtui se siitäkin, ettei
kukaan hempeä naisolento ollut vienoudellaan valaissut ja lempeydellään
lauhduttanut sen uhkamielistä suuruutta noiden kurjien majojen
rinnalla, joissa linnan alustalaiset asuivat.
Kello oli viiden ja kuuden välillä aamulla. Mainiemen linnan uhkeat
muurit loistelivat keväisen aamuauringon valossa ja kuvastuivat tyynen
lahden pintaan, jonka vesi sen perustuksia huuhteli. Ihana, yöllinen
sade oli luontoa virvoittanut, koko maisema uhkui terveyttä ja voimaa
ja ilmassa oli tuo tuoreuden ja nuortumisen tunne, joka tekee pohjolan
kevään niin sanomattoman suloiseksi. Leivoset lauloivat taivaalla,
pääskyset kiitelivät halki heleän ilman, ja iloisesti viserteli
peipponen lehdittyvässä koivussa.
Puistoaidan vieressä lähellä linnaa työskenteli joukko kreivin
alustalaisia, miehiä, naisia ja lapsia, repaleisia ja nälkäisten
näköisiä olentoja. Keskiaikana pidettiin linnan rakentamista koko
paikkakunnan onnettomuutena. Ajat olivat paljon muuttuneet, laki koetti
rajoittaa läänitysvallan mielivaltaisuutta, mutta laki oli Suomessa
vielä voimaton. Korkeat herrat ja heidän voutinsa tekivät mitä
tahtoivat ja valituksen tekeminen oli tekijälleen vain turmioksi.
Niinpä tapahtui, että täälläkin, näin lähellä Turkua ja maan korkeinta
tuomioistuinta, vasta perustettua hovioikeutta, mielivalta ja
oikeudettomuus oli nylkenyt melkein puti puhtaaksi koko sitä ympäröivän
seudun, ja linnan kalliiksi ylläpidoksi riistettiin nyt se, minkä sota
ja kato olivat säästäneet. Luultavaa on, ettei kreivi Bertelsköldillä
ollut aavistustakaan alustalaistensa hädästä; sodassa ollessaan ei
hänellä ollut aikaa sitä ajatella, ja hän oli tyytyväinen tiluksiinsa,
kunhan vouti vain määräaikana lähetti hänelle ne suuret summat, jotka
hän sen ajan aatelisten tapaan tuhlasi, ajattelematta, että nuo rahat
oli viimeiseen ropoon asti kiskottu hänen köyhiltä talonpojiltaan.
Työmiesten työ oli raskasta ja pitkällistä. Tuo avara puisto, jossa oli
paljon hirviä ja metsäpeuroja, ja joka ennen oli ollut puuaidalla
ympäröitynä, oli piiritettävä kivimuurilla. Kello neljästä alkaen oli
vedetty kiviä ja ladottu niitä korkeihin röykkiöihin -- voudin
asettamat työnjohtajat seisoivat aina vähän matkan päässä valmiina
sujakoilla pihlajavitsoilla lyömään sitä, joka laiskotteli tai muuten
niskoitteli. Eräs iäkäs ja nälistynyt vaimo ei jaksanut niin nopeaan
kuin työnjohtaja olisi tahtonut työntää esiin mukulakivillä täytettyjä
kärryjään ja sai sentähden muutamia iskuja piiskasta, niin että kaatui
maahan. Sen näki vaimon neljätoistavuotias poika, karkasi raivoissaan
työnjohtajan kimppuun ja repi ja löi häntä minkä jaksoi. Työnjohtaja,
joka oli suuri, rotevatekoinen mies, tarttui poikaa niskaan, nakkasi
hänet maahan ja alkoi armottomasti häntä piestä. Muutamat lähinnä
olevat lakkasivat työstään, asettuivat pojan puolelle ja uhkailivat
työnjohtajaa. Tämä huitoi raivoisasti piiskallaan; muuan työmiehistä,
jonka naamaan piiska sattui, tarttui työnjohtajaa vyötäisiin, heitti
hänet vuorostaan maahan ja antoi hänelle selkään. Nyt sekaantuivat
muutkin riitaan ja siinä syntyi täydellinen kapina. Kauan tukehdutettu
viha puhkesi ilmi. miehet heittivät pois työkalunsa ja katkoivat
itselleen aidan seipäitä aseiksi; kaikki työnjohtajat kaadettiin
maahan, niille annettiin ilman armoa selkään ja olisi siinä voinut
henkiäkin olla vaarassa, ellei erään uuden henkilön ilmautuminen olisi
muuttanut asiain menoa.
-- Mestari Aatami! -- huudahti muuan, ja kuin taikavoima vaikuttivat
nuo sanat. Kiireimmän kautta heitettiin seipäät maahan, piestyt
jätettiin rauhaan ja kukin kiiruhti työhönsä uhkaavaa vaaraa
pelonalaisesti mulkoillen.
Kaikkien pelkäämä vouti, mestari Aatami, lähestyi linnasta tulevaa
polkua myöten. Hän oli pitkä ja tanakka mies, iältään noin
viidenkymmenen ja puku osoitti puoleksi herraa puoleksi talonpoikaa.
Koirannahkainen talvilakki peitti hänen lyhyen, melkein vaalean
tukkansa; kapeat, yhteen puristetut huulensa, pienet harmaat viikset ja
matala, mutta teräväkulmainen otsa osoittivat rohkeutta, viekkautta ja
kovuutta. Hänen vainuva silmänsä oli jo kauas huomannut kahakan, mutta
hän ei kiirehtinyt kulkuaan, vaan läheni aivan rauhallisen näköisenä,
varmana siitä, että hän milloin tahansa hillitsisi tuon väen, joka jo
monta vuotta oli oppinut häntä pelkäämään.
Kärsivällisesti hän kuunteli työnjohtajien valituksia ja pani heti
kohta tutkimuksen toimeen. Niin suuresti häntä työmiehet pelkäsivät,
ettei kukaan heistä uskaltanut avata suutaan puolustautuakseen; ehkä
olivat he jo edeltäpäin varmat siitä, että sen kautta vain pilaisivat
asiansa. Ainoastaan tuo neljätoistavuotias poikanen, joka oli kapinan
alkanut, käyttäytyi raivokkaasti, pui kaikkein kauhuksi nyrkkiään
mestari Aatamille, ja huusi: -- Minä tapan sinut mieheksi tultuani, jos
et anna äidin olla rauhassa. Ensin otit isäni ja hän hukkui sotaan.
Sitten otit vanhemman veljeni eikä hänkään tullut takaisin. Sitten veit
meiltä hevosen ulosteoista. Sitten pakotit toisen veljeni vetämään
tiilikuormaa, kun ei ollut hevosta millä vetää; veljeni veti niin, että
kuoli siihen. Nyt olet pakottanut äidin ja minut tekemään kolme
päivätyötä viikossa ilman palkkaa, vaikkei meillä ole leipäpalaa suuhun
panna. Ja nyt on sinun renkisi lyönyt äitiä ja minua; sinä teet
vääryyttä, mestari Aatami, ja pieksä vaikka kuoliaaksi minut, mutta
sittenkin sanon minä, että sinä teet vääryyttä...
-- Mikä on nimesi? -- kysyi vouti lyhyesti ja melkein pilkallisesti,
katsoen häntä tuimasti silmiin.
-- Niinkuin et muka sitä tietäisi! -- vastasi poika uhkamielisesti. --
Pekka minä olen ja Pekka oli isäni ja Lampelaisiksi meitä sanotaan sen
lammin rannalla olevan mökin mukaan, jossa asumme. Kirjoita se vaan
mustaan kirjaasi, Jumala sen myös kirjoittaa omaansa.
-- On sinulla ilmaa keuhkoissasi, -- jatkoi vouti ivallisesti; --
olisihan vahinko, jos et saisi huutaa. Pistäkää poika myllykammioon, --
virkkoi hän työnjohtajille, -- antakaa hänelle kaksi kertaa päivässä
selkään ja ilmoittakaa sitten minulle, milloin hän pyytää armoa. Viekää
äiti pois tieltä työn jaloista, hän saa suorittaa päivätyönsä huomenna.
Ja te muut, jotka tässä niskoittelette, tiedättekö roistot, mitä se on,
että ollaan uppiniskaisia isäntää vastaan? Hatut päästänne, lurjukset!
Sinä, Niilo, olet ensiksi lyönyt esimiestäsi; minä kyllä tunnen sinut,
junkkari. Viekää hänet piiskurin luo ja sieltä vanginkyydillä Turkuun.
Te muut saatte sopia työnjohtajien kanssa ja palkita heidän kipunsa,
sen jälkeen on teidän keskenne vedettävä arpaa ja kahdeksan teistä on
lähetettävä sotaan Puolanmaalle. Ymmärrättekö, roistot!
Kaksi työnjohtajaa tarttui heti paikalla käsiksi poikaan ja Niiloon,
viedäkseen heidät pois. Pojan äiti, jota oli lyöty, asettui
vastarintaan ja heittihe milloin uhaten, milloin rukoillen miesten
tielle. Kaikki työmiehet, joita siinä oli viidettäkymmentä, olivat
kokoontuneet yhteen kehään ja katselivat nyt vuoroin toisiaan vuoroin
voutia pelon- ja vihansekaisin katsein. Mestari Aatami alkoi aavistaa
pahaa; hetki oli vaarallinen ja hänen valtaansa uhattiin. Mutta sattuma
tuli hänelle avuksi. Puistosta kuului koiran haukuntaa ja kohta sen
jälkeen laukaus. Kaikkien katseet kääntyivät sinne päin, sillä tähän
aikaan vuodesta, kun hirvillä vielä oli pienet vasikat, ei koskaan
ollut tapana metsästää.
Koiran haukunta läheni, oksat ritisivät, ja esiin karkasi nuori hirvi
sitä paikkaa kohden, josta vanha aita oli purettu uuden tieltä. Joku
työmiehistä päästi huudon, hirvi hätkähti, taas pamahti pyssy, ja
verissään syöksyi kaunis eläin tieltä väistyvää väkijoukkoa kohden,
alkoi horjua, kaatui maahan ja heitti henkensä rukoilevasti ympärilleen
katsahtaen. Kohta hirven perässä karkasivat koirat esiin ja heidän
kintereillään tuli nuori kreivi Bernhard hevosen selässä, laukaistu
pyssy olallaan.
Nuorukainen pysähtyi hetkeksi, nähtävästi hiukan hämillään siitä, että
hän sopimattomalla ajalla metsästäessään kohtasi tuon ankaran voudin,
jota hän, vaikka olikin linnan perillinen ja isäntä, lapsuudestaan
pitäen oli tottunut vaistomaisesti pelkäämään. Kohta voitti kuitenkin
hänen ylpeytensä, hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi hirveä,
huomauttaen ikäänkuin vain sivumennen, että se oli härkä eikä siis
ollut tullut mitään vahinkoa vasikoille. Työmiehet kumarsivat
kunnioittavasti, vouti otti koirannahkalakin päästään ja sanoi
nöyrällä, vaikka samalla ivansekaisella äänellä: -- Teidän armollanne
on kyllä lupa hävittää riistaa, milloin vaan tahtoo.
Vouti ei ehtinyt sen enempää virkkaa, kun Lampelaisvaimo heittihe
nuoren kreivin jalkojen juureen ja huusi: -- Armollinen herra,
armahtakaa minun poikaani! Ne tahtovat panna hänet myllykammioon; te
ette tiedä, mikä myllykammio on. Suuren vesirattaan päällä on pimeä
häkki ja sen lattia on liistakoista, vesi pärskyy sinne sisään, ja
siellä pitää vouti vankejaan yötä ja päivää, ruuatta ja juomatta,
pimeässä ja kylmässä, likomärkinä. Armahtakaa poikaani!
-- Onko asia niinkuin hän sanoo? -- kysyi kreivi Bernhard epäilevin
silmin voutia katsellen, joka yht'äkkiä oli muuttunut tuomarista
syytetyksi.
Vouti kertoi kapinasta, osoittaen yhtä suurta ylenkatsetta väkeä
kohtaan kuin äskenkin. Mutta hän oli erehtynyt luullessaan sillä
tavalla vaikuttavansa kreiviin. Hän unohti, että seitsentoistavuotias
on arka arvostaan, hän ei ehkä aavistanut, että kreivillinen
nuorukainen, joka äsken oli ollut pakotettu puolittain pyytämään
anteeksi sopimatonta metsästystään, käytti mielelläänkin tilaisuutta
hyväkseen osoittaakseen, että hän oli herra ja toinen vain palvelija.
Kreivi Bernhard katseli työmiehiä mielihyvällä. -- Te olette pahasti
rikkoneet, -- sanoi hän, -- enkä minä, yhtä vähän kuin isänikään, voisi
jättää sitä rankaisematta, jos se tulisi kerran vielä uudistumaan.
Mutta minä en tahdo, että lyhyttä täällä oloani häiritään
rangaistuksilla. Minä annan teille tällä kertaa anteeksi, toivoen, että
vast'edes tulette olemaan tottelevaisempia palvelijoita. Minä nyt
armahdan teidät kaikista rangaistuksista; minä annan teille tänään
vapaan päivän ja minä tahdon, että vietätte sen hauskasti. Mestari
Aatami, toimittakaa niin, että väki saa ruokaa päivälliseksi ja
iltapäivällä kaksi tynnyriä olutta.
Kreivi meni. Vouti katseli synkästi hänen jälkeensä. Mutta työmiehet
remahtivat riemuisiin hurraa-huutoihin, ja Lammin Pekka huusi
repaleista lakkiaan heiluttaen: -- Eläköön nuori armollinen herra!
Tämän minä aikamiehenä vielä palkitsen!