Vettä! Paljasta vettä! -- huusi ääni nuorten takana. -- Kyyneliä, jotka
kuivuvat, ennenkuin vesi takista haihtuu! Rakkautta, joka häviää,
ennenkuin nämä lehdet lakastuvat! -- Nuoruutta, joka unohtaa pitkän
tulevaisuutensa kuunnellessaan hetkellisesti hurmaantuneen sydämen
lyöntejä!
Nuoret hypähtivät erilleen hämmästyneinä ja noloina, koettaen salata
kyyneliään. Heidän takanaan seisoi vanha, oudon näköinen nainen;
kulunut, musta päähine peitti hänen harmaat hiuksensa ja osan
kuihtuneita kasvoja; yhtä kuluneet ja mustat olivat nuttu ja hame,
joita vastaan valkeat kasvot ja ryppyiset kädet näyttivät vieläkin
kalpeammilta. Vaikka puku olikin noin kurja, ei siinä näkynyt reikiä
eikä repeämiä. Päättäen siitä siroudesta ja suuresta puhtaudesta ja
järjestyksestä, jota hänen pukunsa osoitti, oli vanhus varmaankin
nähnyt parempiakin päiviä, joita vielä muisteli.
Musta Jaana, joksi häntä pukunsa mukaan yleensä kutsuttiin, ei ollut
muuta kuin köyhän, eronsa saaneen sotamiehen leski, joka monta vuotta
sitten oli tänne muuttanut ja Mainiemen rikkaalta kreiviltä saanut
tämän pienen saaren ja siihen kuuluvan torpan maan asuakseen. Ei
kellään ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänestä; elatuksensa
sai hän enimmäkseen linnasta, mutta oli hänellä myöskin tapana pieniä
sivutuloja hankkiakseen povata kädestä ja toimittaa varastettuja
tavaroita takaisin ynnä muuta semmoista. Taikauskoiset ihmiset
katselivat häntä näiden pienten temppujen tähden syrjäsilmällä,
varsinkin kun hän oli saksatar synnyltään ja luulon mukaan vielä
katolilainen uskoltaan. Kuiskailtiin, että hänen miehensä
kolmekymmenvuotisen sodan aikana oli ottanut osaa verisiin tekoihin,
että hän oli kätkenyt maahan aarteen, joka oli julmilla ryöstöretkillä
anastettu, ja että Jaana siitä syystä ja omaatuntoaan rauhoittaakseen
vietti aikaansa ankarissa katumuksen harjoituksissa. Mutta kaikki nämä
olivat huhuja, joista ei kukaan voinut varmuudella virkkaa mitään;
tiedettiin vain, että oli yksi ainoa elävä olento, joka oli päässyt
vanhuksen ystävyyteen ja suosioon ja että se oli linnan hoitajan kaunis
Kreeta, joka aina pienuudestaan pitäen oli ollut vanhuksen silmäterä ja
samalla ainoa, jonka hän salli astua yksinäiseen majaansa. Vaan sitä ei
kukaan tiennyt, että nuori kreivi lapsellisen rakkautensa tähden
Kreetaan oli hänkin päässyt hiukan osalliseksi Jaanan ystävyydestä ja
että hän usein Kreetan kanssa salaa pistäytyi Jaanan majaan.
-- Ei nyt muorin kannata torua, -- virkkoi Kreeta, katsoen pitävänsä
heittäytyä iloisemmalle tuulelle. -- Vie meidät nyt vain koreasti
tupaasi; tokihan pitää edes sen verran vierailleen kohteliaisuutta
osoittaa. -- Ja samalla tarttui hän vanhusta vyötäisiin ja pyöräytti
häntä vallattomasti ympäri.
-- Nuoruus ja hulluus! -- mutisi Jaana, joka oli tottunut vallattoman
tytön kujeihin. -- Tulkaahan sitten, tulkaa vapaasti; saattaahan se
olla yhtä hyvä kuin että täällä ulkona olette haukkasilla. Tarkoitan
sitä, ettei mahtaisi isäsi päätäsi silittää, jos tietäisi, -- lisäsi
muori, katsahtaen Kreetaan.
-- Isä on matkustanut Turkuun eikä varmaankaan tule kotiin ennenkuin
myöhään illalla, -- vastasi tyttö.
-- No, niinpä tulkaa sitten. Pikku kreivihän on märkä kuin kuikka.
Luulenpa, että hänen korvansa taustatkin vielä ovat märät.
"Pikku kreivi" katseli vain Kreetaa eikä kuullut sanaakaan siitä, mitä
Jaana sanoi. Mentiin tupaan, joka oli rakennettu kukkulalle tuuheiden
lehtipuiden keskeen. Sisästä oli se yhtä köyhän näköinen kuin ulkoakin.
Siellä oli sänky, pöytä, kaksi tuolia ja suuri, tamminen kirstu; mutta
seinällä oli kaksi arvokasta kuparipiirrosta, joista toinen kuvasi
hevosen selässä olevaa Pappenheimia, toinen oli Kustaa Aadolfin
rintakuva. Tämä jälkimmäinen oli mainion Pontiuksen tekemä
kuparipiirros von Dykin taulun mukaan. Heitä vastapäätä oli huono,
nürnbergiläinen neitsyt Mariaa ja Kristusta kuvaava puupiirros.
Jaana toi vierailleen virvokkeita, jotka olivat kokonaan kotitekoisia,
nimittäin katajasiirappiin pantuja karpaloita ja kiviastiaan
juoksutettua koivun mahlaa. Sen tehtyään sanoi hän menevänsä
polttopuita hakemaan.
-- Mitä luulet, -- sanoi kreivi Bertelsköld katsahtaen vanhuksen
jälkeen; -- luuletko, että voimme häneen luottaa? Oletko varma, ettei
hän anna ilmi meitä sinun isällesi tai minun isälleni. Se olisi sama
kuin jos kupari- tai kivimuuri pystytettäisiin välillemme.
-- Minä luulen, -- sanoi tyttö, -- että Jaanalla on hyvät syynsä suoda
meille kaikkea hyvää. Hän suosii meitä; minä tiedän kyllä asioita,
joita ei kukaan muu tiedä. Häntä pidetään noita-akkana ja kuitenkin on
hän vain ihminen, joka on paljon kärsinyt ja paljon maailmaa nähnyt ja
kokenut ja joka sentähden näkee pitemmälle tulevaisuuteen kuin muut.
Isä on hänelle hyvin vihainen, minä en uskalla tulla tänne muulloin
kuin hänen poissa ollessaan. Hän voisi poltattaa Jaanan noita-akkana,
jos tietäisi, että me täällä tapaamme toisemme.
-- Mutta rakastatko sinä minua todellakin, Kreeta? keskeytti hänet
nuorukainen ollen yhä omissa mietteissään. -- Huomenna matkustan minä
täältä monen sadan penikulman päähän; minun pitää saada tietää, kenen
edestä elän ja taistelen.
-- Bernhardin pitää unohtaa minut, -- sanoi tyttö miettiväisenä,
samalla kun tietämättään musersi karpalomarjan sormiensa välissä. --
En, en ikinä maailmassa voi minä tulla hänen vaimokseen -- minä!
-- Jos sinä noin puhut, niin menen minä heti paikalla tieheni. Isäni
oli talonpoikaistytön poika, ja kuitenkin sai hän ruhtinattaren
vaimokseen, miksi olisi ero sinun ja minun välillä suurempi kuin isäni
ja äitini? Etkö sinä ole kaikista ihanin ruusu ja...
Kreeta hymyili, mutta niin omituisella tavalla, että kyyneleitä
kimalteli hänen silmäkulmissaan. -- Olisipa sekin laitaa! -- sanoi hän.
-- Ei koskaan ennen ole hän, Bernhard, puhunut tuolla tavalla. Se on
kummallista; Tukholmassako hän on sellaista oppinut? Sanonko hänelle
jotakin. Ajatelkoon minua niinkuin sisartaan; muutoin ei maksa vaivaa,
ja minä ajattelen häntä niinkuin lintu talvella ajattelee sitä kesää,
joka katosi.
-- Sinä et usko, sinä, mutta saatpa nähdä, Jaana osaa povata. Jaana
povatkoon meille. Lyödäänkö vetoa?
-- Mistä lyömme?
-- Näetkö tämän sormuksen sormessani? Se salamoipi auringon paisteessa
niinkuin olisi taottu tähtien loistosta ja aaltojen kimaltelusta. Kun
kuningatar Kristiina matkusti vieraille maille, antoi hän lahjan
kaikille paaseilleen. Minulle hän antoi tämän sormuksen ja se on
vähintään tuhannen talarin arvoinen. Nyt me lyömme vetoa. Jos Jaana
povaa niin, että minä joskus tulen rakastamaan ketään muuta kuin sinua,
saat sinä tämän sormuksen. Mutta jos hän povaa niinkuin tiedän hänen
povaavan, niin pitää sinun antaa minulle ... odota, pitää antaa tuo
ruiskukka, jonka olet neulalla kiinnittänyt huiviisi, ja se merkitsee,
että me elämme toivossa.
-- Olisipa sekin veto! Luuleeko hän, että minä uskaltaisin ottaa
vastaan timantteja ja kuningatarten lahjoja? Luvatkoon hän ennemminkin
antaa minulle sen kuparisormuksen, jonka aina olen nähnyt hänen isänsä
sormessa; se olisi omansa minulle.
-- Et tiedä, mitä pyydät, Kreeta! Isäni pitää hyvin suuressa arvossa
sitä kuparisormusta, vaikkei kukaan tiedä miksi. Bernhard, sanoi hän
minulle kerran, minä kuolen äkillisellä kuolemalla, niinkuin äitisikin.
Silloin tulee sinun ennen kaikkea hyvin tarkasti säilyttää tätä
sormusta; koko onnesi siitä riippuu. Enempää en saanut tietää ... mutta
mitä välitän minä onnesta ilman sinua! Kun kerran saan käsiini tuon
kuparisormuksen, niin annan minä sen sinulle, jos näet vetoni menetän.
Tässä on käteni sen asian vakuudeksi.
-- Mutta jos hän katuu...
-- Minä olen antanut käteni siihen. Mutta sinun pitää puolestasi luvata
minulle ruiskukka.
-- Olkoon menneeksi. Kas niin ... siin' on karpalo; syö se!
Nyt tuli Jaana puita tuoden ja kohta roihusi soma kesävalkea takassa.
Vanhus otti kreivin samettikauhtanan ja ripusti sen kuivamaan. Sitten
pani hän hänen tuolinsa takan eteen ja pakotti hänet istumaan. -- Kas
niin, nyt me kuivaamme ensiksi nämä hienot saappaat. Onkos tuo nyt
laitaa, että kuljetaan talviteitä keskellä kesää ja tullaan sitten
ahvenena maihin? Taitaa hän olla aika hulivili; mutta täällä ei hienoja
herroja kumarrella liioin.
-- Tehkää niinkuin tahdotte, Jaana muori, minä tottelen teitä kuin
siivo poika, mutta yksi asia täytyy teidän luvata minulle. Povatkaa
vähän Kreetalle ja minulle!
-- Povatako teille? Ei toki, antakaa sen asian olla. Ei se ihmistä
mitään hyödytä, vaan on sille vain synniksi ja vahingoksi, jos hän saa
tulevaisuudestaan tietää.
-- Ja sen sanotte te, Jaana, joka povaatte koko pitäjälle!
-- Se on eri asia. Tyttärille povaan minä sulhasia ja sitten antavat ne
minulle sukkaparin. Vaimoille povaan minä pitkiä pellavia, ukoille
hyvää vuodentuloa, ja palkakseni saan heiltä leipäkakkaran tai
tuopillisen maitoa. Mutta teille ... ei, antakaa olla sinänsä ... sen
neuvon antaa teille muuan, joka tarkoittaa parastanne.
-- Mutta minä tahdon, että teidän pitää povata, Jaana. Jos ette povaa,
niin menen minä pois, enkä tule enää koskaan takaisin.
-- No, no, hyvä herra ... kuuma kuin tulen liekki! Näyttäkää kätenne ja
syyttäkää itseänne!
Kreivi Bernhard ojensi hänelle kätensä, joka, vaikka olikin hieno,
kuitenkin oli melkolailla päivettynyt. Vanhus tutki sitä tarkkaan ja
luki sen viivoja ja poimuja, samalla kuin hänen kasvonsa vuoroin
kirkastuivat, vuoroin synkkenivät. -- Onnea! -- huudahteli hän
katkonaisin sanoin, -- menestystä yhtä paljon kuin isällännekin, nuori
herra, enemmänkin kuin hänellä... Korkealle te kohoatte ... hyvin
korkealle ... ruhtinaat ja prinssit kutsuvat teitä vertaisikseen ... ja
kuitenkin tulette te kerran kukistumaan, kukistumaan itsenne kautta...
-- Hyvä, hyvä, -- virkkoi nuorukainen kärsimättömästi. -- Jatkakaa.
Sanokaa minulle, Jaana, voinko minä antaa ja tulenko minä antamaan
sydämeni useammalle kuin yhdelle koko elämässäni?
Jaana katseli häntä kysyen ja melkein pilkallisesti. -- Hän on
seitsentoistavuotias, -- sanoi hän ... -- minä ymmärrän. Mutta koska
hän kysyy minulta suoraan, niin minä vastaan yhtä suoraan. Kyllä hän
voi ja kyllä hän tuleekin rakastamaan montakin, hyvinkin monta.
-- Se on mahdotonta, sen sanot sinä vain kiusataksesi minua, --
keskeytti hänet nuorukainen kiivaasti.
-- Mutta se näkyy selvään käden viivoista. Yksi, kaksi, kolme ... tuo
viiva merkitsee ruhtinatarta ... neljä, viisi ... tässä on meillä
kuninkaallinen henkilö ... kuusi, seitsemän ... toisen vaimo, hyi,
herra Bernhard! ... kahdeksan, yhdeksän ... näyttelijätär, ja silloin
olette te jo itse naimisissa ... kymmenen, yksitoista, kaksitoista ...
enhän näe teidän lemmityistänne loppua tulevankaan.
-- Hän antaa sydämensä kahdelletoista! -- huudahti tyttö omituisella
äänen painolla, jossa oli sekä leikkiä että surumielisyyttä. --
Kuuleeko hän, Bernhard, kahdelletoista!
-- Se ei ole totta, se on valhetta, se on valhetta yksitoista kertaa!
-- virkkoi nuori kreivi hämillään.
-- Tahtooko hän kuulla lisää, -- jatkoi Jaana säälimättä, -- kolme-,
neljä- ja viisitoista ... silloin olette häviönne partaalla. Kuusi- ja
seitsemäntoista ... se viiva yhtyy ensimmäiseen ... hän on kerran saava
jälleen ensimmäisen rakkautensa, mutta minä pelkään, että heillä
molemmilla on silloin harmaat hiukset.
-- Viisitoista valhetta! Kuusitoista valhetta! -- huusi kreivi Bernhard
raivostuneena. -- Nielkööt kaikki paholaiset sinut kitaasi, vanha
noita-akka! -- Ja sen sanottuaan hyökkäsi hän ovelle.
-- Hyvästi, Kreeta, huomen aamulla varhain tapaamme toisemme linnan
puistossa. Kuparisormus olkoon sinun! -- huusi hän mennessään, juoksi
veneeseen ja souti niin kiivaasti salmen yli, että pieni vene näytti
joka hetki olevan kaatumaisillaan. Rantaan tultuaan päästi hän
hevosensa, nakkasihe satulaan ja riensi pois.
Jaana ja tyttö olivat katselleet hänen hurjaa kulkuaan. -- Kuuma veri,
kuuma veri! -- huokasi vanhus päätään pudistaen. -- Täynnä taisteluita
on hänen elämänsä oleva.
-- Minä olen vihainen teille, Jaana! -- sanoi tyttö vetistellen. --
Olisitte ennustaneet edes kahta ... sen olisin voinut antaa anteeksi;
mutta seitsemäntoista ... se oli hyvin ilkeästi sanottu.
-- Minkäs minä sille mahdan? -- vastasi vanhus olkapäitään kohauttaen.
-- Mutta nyt se vei veneen. Sinun täytyy jäädä tänne huomiseen.
-- Se on mahdotonta, sitä en uskalla mitenkään tehdä. Isä tulee kotiin
ehtoolla, ja jos hän saa tietää minun täällä käyneen, ei hyvä peri.
-- Mutta kuinka aiot päästä salmen yli?
-- Sen saatte kohta nähdä, -- vastasi tyttö reippaasti. Sen sanottuaan
riisui hän nopeasti vaatteensa ja sitoi ne tiukkaan myttyyn päänsä
päälle. Kohta sen jälkeen oli kirkas aalto sulkenut syliinsä hänen
valkeat hartiansa. Hän ui kuin vesilintu ... kimaltelevat pikku aallot
lipattelivat hänen kaulansa ympärillä ja veden pinnalla näkyi vain tuo
kaunis, valkokiharainen pää. Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli hän
onnellisesti saapunut vastaiselle rannalle.