Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella toukokuuta 1656 nähtiin
yksinäisen ratsastajan rientävän yksinäistä metsäpolkua myöten eräässä
Lounais-Suomen vesirikkaassa pitäjässä. Hänen kasvonsa peittyivät
melkein kokonaan leveälieriseen lakkiin, jonka pieni, sininen töyhtö
liehahteli miellyttävästi tuulessa ja ilmaisi, että mies oli
jalosukuinen tai oli ainakin sotilas. Tätä luuloa vahvistivat kauniisti
kirjailtu satula, hopeaiset jalustimet ja keltaiset, kullatuilla
kannuksilla varustetut metsästyssaappaat. Lyhyt, musta, samettinen
kauhtana riippui ratsastajan hartioilla. Päättäen hänen notkeista
liikkeistään ja siitä levottomuudesta, millä hän väisteli koivujen
oksia, jotka sattuivat hänen tielleen, oli ratsastaja nuorukainen, joka
ei vielä ollut tottunut rauhallisesti ottamaan vastaan niitä pieniä
esteitä, jotka kohtasivat häntä elämän tiellä.
Vesakko sakeni ja koivujen vasta puoleksi lehdittyneet oksat kävivät
niin kiusallisiksi, että ratsastajan lopulta täytyi hypätä satulasta ja
taluttaa hevostaan kaatuneiden puiden yli ja läpi tiheän vesakon.
Vihdoinkin kimalteli vettä lehvien välistä ja kohta oli hänen edessään
tyven, auringon valaisema järven selkä -- yksi noita omituisen ihania
ja meren kuin leikillään luomia vesiä, joita on niin runsaasti tässä
osassa Suomen rannikkoa. Maisema oli yhtä paljon sisäjärvi kuin
merimaisema; poimutellen hiipivät rannat vesien pintoja pitkin,
sulkivat ne kuin leikillä ahtaihin lahdelmiin ja kaitaisiin salmiin,
mutta päästivät kohta taas irralleen ja antoivat niiden avautua
aavemmiksi ulapoiksi.
Ratsastaja silmäili levottomasti ja tutkivasti järvelle päin ja
pysähtyi sitten kuulostamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän
muutaman viheriän niemen takaa kuuli heleän ja kirkkaan äänen laulavan
tuollaista puoleksi iloista, puoleksi surunvoittoista laulua, jommoisia
syntyy kuin vesililjoja meren rannalla ja joita aalto ja yksinäisyys
sepittävät, kenenkään voimatta sanoa missä ja kuinka.
Jo voitiin erottaa laulun sanatkin.
Odotellut olen minä ystävää
Niinkuin aamua lintunen.
Ja aina kun sain sinut nähdäksen,
Oli rintani riemuinen.
Jo tarttui nuorukainen hattuunsa ja heilutti sitä innolla. Hänen sitä
tehdessään paljastui mitä kaunein pää, jota ympäröi pitkä, musta tukka,
ja tulivat esiin tummat, säkenöivät silmät, joissa hehkui mitä lämpimin
etelämainen tuli. Hienot, versovat viikset hämärtivät hänen
ylähuulessaan. Nuo kasvot tulisivat ehkä aikain ja vuosien kuluttua
näyttämään liika mustilta, mutta nyt niitä kirkasti ensimmäisen
nuoruuden lempeä loisto. Niemen takaa kiiti nuolen nopeudella esiin
vene, jossa istui yksinäinen tyttö ja lauloi alun seuraaviin säkeihin:
Suruinen on sydämein ja rinta rauhaton,
kuin kuohuva kosken laine.
Mutta silloin hän huomasi rannalla ratsastajan. Heti paikalla lakkasi
hän laulamasta, mutta airot liikkuivat sitä nopeammin ja veneen kokka
koskena vaahtosi. Keveästi kuin vesilintu kiiti tuo pienonen pursi
salmen yli ja pian oli se laskenut maihin siihen paikkaan, missä nuori
ritari seisoi. Hän oli sitonut hevosensa puun runkoon, vastasi
kädellään veneen kokkaan, työnsi sen heti takaisin ja hyppäsi itse
veneeseen istuutuen kapealle tuhdolle tytön viereen. Nyt tarttui tyttö
toiseen airoon, nuorukainen toiseen ja molemmat alkoivat soutaa
vastapäätä olevaa saarta kohti. Monta sanaa eivät he vaihtaneet, mutta
epätasaisesta soudusta voi päättää, että milloin toinen, välistä
molemmat yhtaikaa unohtivat, minne oli mentävä. He tarvitsivat puolen
tuntia soutaakseen saman salmen yli, jonka yli tyttö oli äsken kulkenut
kymmenessä minuutissa. Sattuipa niinkin, että nuorukainen kerran
lakkasi kokonaan soutamasta ja kun tyttö yhä souti, alkoi vene pyöriä
paikoillaan.
-- Katsokaahan nyt, -- nauroi tyttö, -- eihän tämä nyt ollenkaan
vetele. Eihän nuori herra osaa ollenkaan airoja hoitaa. Miksette souda?
-- Siksi, että sinua katselen, -- vastasi nuorukainen viattomasti,
mutta kuitenkin niin lämpimästi, että neitosen posket sävähtivät
tulipunaisiksi.
-- Antakaa minulle aironne; minä soudan paremmin kahdella.
-- Souda sinä, niin minä pidän perää! -- Ja samassa siirtyi nuorukainen
perään, yhä kiinnittäen säteilevät silmänsä tyttöön, jonka kasvot
olivat vaaleat ja lempeät. Nyt kävi soutaminen paremmin ja matka kului
kuin kiitämällä, sillä soutaja ei uskaltanut kohottaa kulmiaan peläten
kohtaavansa nuo tuliset silmät, jotka häntä lakkaamatta katselivat.
Viimein rohkaisi hän mielensä ja virkkoi suuttuneena:
-- Jos hän noin katselee minua, niin en minä voi soutaa. Minkätähden
hän katsoo minua?
-- Siksi, että olet niin kaunis.
-- Niinkö hän luulee? -- vastasi tyttö niskaansa nakaten. -- Tietääkö
hän, mitä äiti sanoi, kun olin pieni ja katsoin itseäni peilissä? Kissa
on kaunis etkä sinä, sanoi hän.
-- Mutta sinä olet tullut paljoa kauniimmaksi sitten kun viimeksi näin
sinut. Ajatteles, Kreeta, että on kulunut kaksi vuotta siitä, kun
viimeksi kävin Mainiemessä! Enkä nytkään olisi saanut nähdä sinua, jos
ei Jaana tuolla linnassa olisi kuiskannut korvaani, että sinä olit
aikonut tulla tänne tänään niinkuin aina ennenkin. Mutta sinä et sano
minulle yhtään ystävällistä sanaa; sinä olet vihainen, sinä olet paha
tänään. Sinä et enää huoli minusta niinkuin ennen...
-- Minusta ei maksa vaivaa puhua! Nuori herra, joka on ollut niin kauan
Tukholmassa, joka on ollut kuningatar Kirstin paasina ja kuninkaan
hovipoikanakin ... hänkö nyt välittäisi näin tavallisesta tytöstä kuin
minä ... sitä en ikinä usko.
-- Tukholmassa ... niin, siitä on paljon puhuttavaa ja minä kerron
sitten siitäkin. Mutta sinä kai tiedät, että minun jo huomen aamuna
pitää lähteä sotaan Puolanmaalle?
-- Mitä hän puhuu? Pitääkö hänen lähteä sotaan, joka on noin nuori,
vasta seitsentoista vuotias? Aikooko hän tappaa ihmisiä ja tulla
itsekin tapetuksi? Hyi, se on jumalatonta, se on inhoittavaa... --
Kreeta herkesi soutamasta ja vene liukui yhä hitaammin vettä pitkin.
-- Niin, näetkös, -- jatkoi nuorukainen totisesti, -- meillä on nyt
sota sekä kotimaassa että ulkomailla. Lewenhaupt marssii venäläisiä
vastaan Viipuriin, ja ensin oli aikomus, että minä menisin mukaan.
Mutta sitten kirjoitti isäni Puolasta, että minun on tultava sinne;
sinä tiedät, että hän on everstinä kuninkaan esikunnassa. Ylihuomenna
lähtee laiva Turusta Riikaan, ja nyt olen minä tullut tänne heittämään
hyvästiä sinulle ja lapsuuteni kodille. Mutta sinä hylkäät minut, sinä
vihaat minua ... et sano minua enää sinuksikaan!
-- Minäkö nyt sanoisin nuorta herraa sinuksi! Noin korkeata herraa ...
kreiviä, jonka äiti on ruhtinatar...
-- Ja jonka isoäiti oli talonpojan tytär! Sinä et tunne sukuamme, sinä.
Niin, totta kyllä on, että isäni on kohonnut hyvin korkealle kuningatar
Kristiinan suosion avulla sekä urotöittensä ja rikkauksiensa kautta,
jotka hän voitti Saksan sodassa, ja myöskin minun äitini kautta! Totta
on, että hän on ylpeä, hyvin ylpeä, ja saattaahan olla mahdollista,
että minäkin olen yhtä ylpeä kuin hänkin, mutta kun katselen sinua, ja
kun muistelen, mitenkä me lapsina olemme leikkineet ja kuinka me olemme
toisiamme rakastaneet, ja kuinka minä keskellä hovin loistoa olen
ajatellut sinua sydämeni ensimmäisenä, ainoana ja ikuisena lemmittynä,
niin silloin minä, Kreeta, unohdan, että sinä vain olet meidän voutimme
tytär ja että minä olen kreivi Bernhard Bertelsköld; en ajattele
silloin enää, että kerran olen kreivikuntanani perivä kolme kokonaista
pitäjää Suomessa, ja kolme kaupunkia Liivinmaalla, sekä saksalaisen
ruhtinaan arvonimen äitini jälkeen -- mitä välitän minä kaikesta
tuosta, jos et sinä huoli minusta niinkuin ennen etkä kutsu minua
omaksi rakkaaksi Bernhardiksesi niinkuin ennen, ja jos et lupaa olla
minun oma pieni tyttöni niinkuin ennenkin ja rakastaa minua niin kauan
kuin elät? Sano, onko se totta, että olet unohtanut minut poissa
ollessani?
Nuorukainen puhui niin innokkaasti ja hänen silmänsä olivat niin
haaveelliset ja tummat ja hän oli tuolla hetkellä niin hurmaavan
kaunis, että Kreeta parka, sen sijaan että olisi vastannut, alkoi taas
soutaa minkä jaksoi, josta oli seurauksena, että vene samassa kohahti
maihin ja ryyppäsi vettä sisäänsä perän kautta. Nyt kiiruhti tyttö
ojentamaan kättään ritarille avuksi ja nauraen ilmoittamaan, että hänen
kauhtanansa oli aivan märkä. Mutta vaikka hän koettikin nopeasti
pyyhkäistä silmänsä kulmaa esiliinansa helmalla, huomasi kuitenkin
nuori kreivi, että pari kirkasta, petollista kyyneltä oli valahtanut
alas hänen punakoille poskilleen.
-- Tulkaa, mennään tupaan, -- sanoi tyttö kiireesti, osoittaen matalaa
majaa, joka koivujen ja vaahterain takaa pilkotti noin kivenheittämän
päässä rannasta.
Nuorukainen, joka ei vielä ollut noussut maihin, ei häntä pidättänyt,
vaan sysäsi veneen takaisin vesille ja virkkoi: -- Mene sinä vain
Jaanan luo, mene! -- Mitäpä minä sinua seuraan, kun et enää kuitenkaan
minua rakasta!
-- Mitä aikoo hän tehdä? -- huudahti tyttö hämillään, suutuksissaan ja
hämmästyneenä. -- Venehän on vettä puolillaan; tuossa tuokiossa saattaa
se keikahtaa nurin.
-- Sama minulle on, kuolenko täällä vai Puolassa, kun et minusta
kuitenkaan enää välitä, -- ja samassa hän heilutti venettä, liekö
tahallaan vai vahingossa, niin että siihen tuli yhä enemmän vettä ja se
oli aivan uppoamaisillaan.
-- Kuinka te voitte olla noin paha! -- huudahti tyttö koettaen turhaan
olla levollisena. -- Tulkaa nyt takaisin, tulkaa nyt vain, niin sanon
hänelle jotakin.
-- En tule ennen kuin sanot minua _sinuksi_ ja lupaat rakastaa minua
niinkuin ennenkin.
-- No niin, niin ... Bernhard, sinä olet ilkein poika maailmassa, ja
kuitenkin ... kuitenkin täytyy minun sinusta huolia enemmän kuin
kenestäkään muusta...
Nyt survasi nuori kreivi veneen nopeasti maihin ja samassa se keikahti
kumolleen. Tyttö huudahti, mutta vaara ei ollut minkään arvoinen; vettä
oli tuskin kyynäränkään vertaa, nuorukainen hyppäsi maihin ja kavahti
Kreetaa kaulaan. Molemmat vuodattivat he niin runsaita kyyneliä kuin
ainoastaan seitsentoista vuotiaat rakastavaiset voivat.