Kevät oli kulunut, kesä myöskin, ja syyskuun yöt alkoivat pimenemistään
pimetä. Taas leimusivat iloiset pystyvalkeat vanhan isoäidin huoneissa,
ja välskäri, joka vuosi vuodelta kävi yhä viluisemmaksi, lämmitti
vahvasti yliskamarissaan. Anna Sofia oli kesällä joutunut kihloihin ja
vietti nyt suurimman osan aikaansa kangaspuitten ääressä kapioitaan
kutoen, sillä häihin oli vielä vuosi aikaa. Työ oli hauskaa ja päivät
olivat kulkeneet yhtä nopeasti ja melkein yhtä yksitoikkoisesti kuin
sukkulainen, joka lenteli loimien välissä; valkoinen pyöreä käsivarsi,
joka sukkulaista liikutteli, oli hiukan laihtunut, eikä lyhyt
liinapaidan hiha huolinut sitä peittää. Mutta tuossa nuoressa povessa,
joka alinomaa aaltoili kotikutoisen pumpulihuivin alla, sykki sydän
niin lämpimästi ja uskollisesti kuin ainoastaan yhdeksäntoista vuotiaan
tytön sydän voi sykkiä silloin, kun toiveet kutovat ruusunkukkiaan
tulevaisuuden siniselle kankaalle.
-- No, no, -- sanoi vanha isoäiti, kun silloin tällöin katsahti
kutomahuoneeseen ja asianymmärtävän silmällä tarkasteli rällin
hienoutta, -- viisas mielensä malttelee, lapsoseni; eihän tässä
jäniksenkään selässä ajettane; katso vaan, ettet kudo tautia
keuhkoihisi. Parempi on pitkä ikä kuin pitkät liinat; minä tarkoitan,
että Karl Fredrik välittää enemmän tyttönsä punaisista poskista kuin
hänen valkoisista liinoistaan. Jo riittää tämän päivän osaksi.
-- Mutta kuinka minä voin tulijaispöydän kattaa, jos ei rälli ole
siihen mennessä valmis?
-- Ole huoletta, lapseni. Minun kaapeissani tuolla vaatekamarissa on
kaksi tusinaa kauniita pöytäliinoja hienoimmasta Tukholman rällistä.
Kas niin, nyt menemme puhdistamaan karviaismarjoja.
-- Minulla olisi ehdotus tehtävänä, -- sanoi Anna Sofia eräänä syyskuun
iltapäivänä, kun taaskin oli saanut nuo tavalliset nuhteet isoäidiltä.
-- Meillä on tänään hyvin sopivaa työtä. Te leikkelette turkinpapuja
ja minä siivoan puolukoita, ja lapset saavat huvikseen silpiä
herneenpalkoja. Ehdotan, että me kaikki menemme välskärin kamariin ja
pyydämme häntä jatkamaan kertomuksiaan, jotka keväällä keskeytyivät.
Hänen viimeisen kertomuksensa lopussa oli jotakin, joka näytti jatkoa
lupaavan, ja minun täytyy tunnustaa olevani utelias tietämään, kuinka
sitten kävi. Mitä isoäiti luulee?
-- Niin, mutta mitäs sanoo Bäck? Luulen, että hän vähän hämmästyisi,
jos me kaikkine rojuinemme vaeltaisimme hänen kamariinsa. Ukko ehkä
suuttuisi nähdessään vasumme ja vatimme, veitsemme, saksemme ja
kalalautamme. Hänellä on omituisuutensa ja hän tahtoo elää rauhassa.
-- Sen otan minä vastuulleni, -- huudahti Anna Sofia iloisesti, ja
ennenkuin isoäiti ennätti keksiä uusia esteitä, oli nuori kankuri jo,
iloisena kuin lapsi, kiitänyt koukkuisia portaita myöten ylös vinnille
ja käynyt vanhan Bäckin kimppuun. Tyttö tiesi olevansa vanhuksen
suosikki ja osasi koskettaa häntä hellään paikkaan. Hän oli olevinaan
niinkuin olisi vihdoinkin tullut katsomaan, miten vanha setä jaksaa ja
kuinka kanarialinnut viihtyvät. Sitten alkoi hän puhua jotakin
politiikasta ja sanomalehdistä, niin että ukko aivan lämpeni; ja
viimein tipahti asia esille aivan kuin sattumalta, ja ennenkuin puoli
tuntia oli kulunut, oli hän hankkinut välskärin suostumuksen siihen,
että niin hyvin hän itse ja isoäiti ja lapset kuin myöskin Karl Fredrik
saisivat kaikkine kampsuineen tulla yliskamariin. Luultavaahan on, että
välskäri huomasi, mikä viekkaus tytöllä oli ollut mielessä, mutta ei
hän siitä ollut tietävinään; Anna Sofia oli nyt kerta kaikkiaan hänen
samoinkuin kaiken muunkin talonväen lemmikki, ja niin tyytyi hän
kohtaloonsa, antoi vanhan Saaran kantaa lisää halkoja ja korjasi
kiireimmittäin pois kalleimmat kapineensa: kirjat, sirkkelit, kartat ja
kartuusit, joita lasten olisi eniten tehnyt mieli sormiella. Sitten
odotti hän nurkumatta kohtaloaan, joka oli tuominnut hänet
piiritettäväksi rauhaisaan linnaansa, minne eivät mitkäät muut rauhan
häiritsijät kuin rotat koskaan saaneet jalallaan astua.
Nyt kuului askelia ja melua rappusissa ja sisään astui vähitellen koko
seurue, isoäiti etunenässä ja Karl Fredrik jälkijoukkona. Ennen pitkää
olivat he, vanhuksien ensin vähän kursailtua, asettuneet paikoilleen
niin, että isoäiti istui korkeaselustimisessa nahkanojatuolissa,
edessään pöydällä pavut ja kalalauta, hänen vieressään Anna Sofia
puolukoineen ja lapset hernevasuineen jakkaroilla välskärin ympärillä,
joka istui lähinnä uunia vanhan sohvan nurkassa, minkä niininen sisusta
sieltä täältä pisti esiin kuluneen nahkapäällyksen läpi. Jotta seurue
olisi täysilukuinen, saapuivat vähän myöhemmin vielä koulumestari,
maisteri Svenonius ja postimestari, kapteeni Svanholm, jotka molemmat
vastoin tavallisuutta olivat tällä kertaa kutsumalla kutsutut. Kymmenen
henkeä -- sen suurempaa yleisöä ei olisi yliskamariin voinut
mahtuakaan.
Puheen alkuun ei tahdottu oikein päästä, sillä vanha Bäck oli
nähtävästi hiukan hämillään näin suuresta seurasta. Mutta postimestari
sai tänä iltana kielet kantimistaan irtautumaan. Heti hänen sisään
tultuaan näkyi, että "aviisit" olivat tuoneet joitakin tärkeitä tietoja
mukanaan ja niin oli tapahtunutkin, sillä olihan tullut ensimmäinen
tieto Adrianopolin rauhasta (syyskuun 14. p:nä 1829). Salama ja
leimaus! Eivätpä olleet sitten tuon kuuluisan Karstulan päivän ja
Navarinon tappelun hänen silmänsä loistaneet niin suuresta sotaisesta
uljuudesta kuin tänään. Hän oli aivan pakahtumaisillaan kiukusta, ettei
turkkilaisia oltu suin päin karkoitettu Euroopasta, vaikka tilaisuus
siihen olisi ollut niin mainio; hän raivosi kaikkia Euroopan
valtioviisaita vastaan, hän sadatteli Englantia, joka kateellisena
vielä kerran rupesi tukemaan Ottomaanien portin mädänneitä pihtipieliä.
-- Emmekö taaskin ole, Jumala paratkoon, osoittaneet aivan liika suurta
hellyyttä turkkilaisia kohtaan ... miksemme valloittaneet
Konstantinopolia, kun meidän olisi vain tarvinnut kurkottaa kätemme ja
pistää taskuumme Pyhän Sofian moskeija? Olisivatpa Fieandtin pojat vain
olleet siellä ja karanneet päälle niinkuin karkasivat Karstulassa.
Muistan vielä sen päivän niinkuin eilisen...
-- Hyvä veli, -- keskeytti Svenonius, joka aina oli varuillaan silloin,
kun Karstulaa mainittiin; -- niin on, kuten aina olen sanonut, että
muste se maailmaa hallitsee, muste se on, joka on nyt taas ollut
vallalla Adrianopolissakin ja vetänyt mustan viivan pistimien eteen
sanoen: lapset, olkaa siivosti hiljaa! Muste, tai oikeastaan järki,
sanoo voimalle: nyt sinä saat läimäyttää, tai: nyt saat pistää miekkasi
tuppeen.
-- Mustaile sinä mitä mustailet, -- huusi kapteeni tulistuneena, jos
muste on järkeä, olkoon menneeksi, niin silloin on se järki mustaa...
-- Serkku Svanholm! -- varoitti isoäiti lempeästi, viitaten silmillään
lapsiin, ja kapteeni vaikeni.
Välskärin mieli oli lämminnyt niin pian kuin alettiin politiikasta
puhua, ja hän alkoi totuttuun rauhalliseen tapaansa selitellä, että
turkkilaiset tällä kertaa kyllä olivat päässeet muuttamasta, ja että se
oli oikein ja kohtuullista, mutta että aika kyllä tulisi osoittamaan,
että huone on lahonnut ja on kerran itsestään kaatuva. -- Sillä, --
sanoi välskäri, -- Herramme tietää kyllä, mitä hän tahtoo. Hän näkee,
että kristikunnan on hyvä nähdä ihan likeltä Islamin häviö
ymmärtääkseen, ettei millään muulla uskonnolla kuin totisesti
ilmoitetulla ole ikuisen elämän mahdollisuutta ja etteivät mitkään muut
voi pitää valtioita ja ihmisiä yllä. Ellemme näkisi turkkilaista noin
kurjana aivan omien silmiemme edessä, ajattelisimme ehkä: Muhamedin
opilla on yhtä monta tunnustajaa kuin kristinopillakin; mahtanee se,
kissa vieköön, olla yhtä hyvä se usko kuin mikä muukin.
-- Mutta rakas serkku Bäck, -- virkkoi isoäiti vähän närkästyksissään,
pannen neljä suurta palkoa päällekkäin laudalle, -- emmehän nyt ole
tulleet tänne puhumaan turkkilaisista, vaan kuulemaan jotakin
Bertelistä ja Larssonista ja heidän jälkeentulevistaan. Koska nyt,
Jumalan kiitos, on olemassa rauha Adrianopolissa, niin olkoon rauha
myöskin täällä yliskamarissa! Omasta puolestani luulen minä, että
turkkilaisillakin on hyvät puolensa: turkinpavut, turkkilaiset liinat
ja turkkilaiset rihmat...
-- Entäpä turkintupakka? -- virkkoi välskäri hymyillen ja käytti
tilaisuutta hyväkseen sytyttääkseen lyhyen visapiippunsa, jonka koppa
kuvasi turkkilaisen turbaanipäätä.
-- Rakas, hyvä setä, -- virkkoi Anna Sofia, rientäen sormiaan
säästämättä sytyttämään tikun takkatulessa ja ojentamaan sen
välskärille, -- minä olen kauhean utelias kuulemaan, mitä tuo
merkillinen sormus sai aikaan. Kuinkas sen olikaan? Kaikki ne, joilla
se oli, olivat kovat tulta, terästä, vettä ja kaikenlaisia muita
vaaroja vastaan, jos vain eivät väärää valaa tehneet? He tulisivat
saamaan kaiken maailman vallan ja rikkaudet, eikä heillä olisi muita
vihollisia kuin oma itsensä? Mutta itse olisivat he onnensa
vaarallisimmat vihamiehet ylpeytensä, vallanhimonsa ja keskinäisen
eripuraisuutensa vuoksi? Ja kirous ja siunaus tulisivat taistelemaan
heidän elämästään?
-- _Rex Regi Rebellis_, -- ne sanat oli sormukseen kaiverrettu, --
huomautti Svenonius oppineen näköisenä. -- Omasta puolestani sanoisin
kernaammin _rebellis in eli contra regem_, mutta ymmärränhän minä, että
se on munkkilatinaa.
-- Niin se oli, -- huudahti Antero suu täynnä kuivia herneitä, -- ja
kun sormus on ollut kolmella polvella peräkkäin, niin tulee siitä
suvusta syntymään suuria herroja ja rovasteja; mutta jos se kulkee
kuudessa polvessa isästä poikaan, niin tulee siitä samasta suvusta
syntymään paavi...
-- Antero aikoo papiksi, -- virkkoi välskäri; ja sentähden haaveksii
hän rovasteista ja paaveista. Kolme polvea peräkkäin, niin siitä tulee
suuria sotaherroja ja valtiomiehiä; kuusi polvea peräkkäin, ja siitä
tulee mahtavia ruhtinaita, kuninkaita ja keisareita...
-- Bernadotte ja Napoleon! Nyt minä jo tiedän sen! -- huudahti Anna
Sofia ja löi käsiään yhteen niin, että useita puolukoita pyöri maahan.
Kaarlo Fredrik, joka oli kohtelias kuin sulhasmiehet ainakin, kiiruhti
heti poimimaan marjat -- suuhunsa.
-- Sitä en ole sanonut, -- virkkoi välskäri tyynesti -- noin levoton
suku, jota niin monet vaarat uhkaavat, voipi tuskin pysyä pystyssä ja
säilyttää sellaista perheaarretta kuudessa polvessa peräkkäin.
Sitävastoin tahdon minä Anna Sofialle muistuttaa, että Larssonin
porvarillinen suku, joka on osaansa tyytyväinen ja joka viettää tyyntä
ja ahkeraa elämää, voi paljoa helpommin pysyä pystyssä kauankin
aikaa...
-- Sen sanoo setä vain meitä narratakseen, -- jatkoi Anna Sofia
veitikkamaisesti. -- Niinkuin en minä jo olisi huomannut, että setä
hellittelee noita "tulisia" aatelisia, vaikka setä aina on pitävinään
enemmän meidän, porvarillisen "vesikansan", puolta. No niin, olihan
Larssonillakin jonkinlainen taikakalu, tuo hänen tammivartinen
kirveensä. Saataneenhan nähdä, mitä se sillä toimittaa?
-- Sen kyllä saamme nähdä, -- vastasi välskäri yksikantaan.
-- Hiljaa, lapset, -- varoitti isoäiti, taaskin asettaen neljä suurta
palkoa päällekkäin. -- Jos Jonathan ei herkiä näppäilemästä herneitä
Anna Sofian päälle, niin muista mitä sanon, että käy niinkuin kävi
viimeksikin, kun armollinen herra osoitettiin ulos ovesta. Kas niin,
serkku Bäck, olkaa nyt hyvä ja aloittakaa!
Ja välskäri aloitti neljännen kertomuksensa.