lakkauttaneen liikkeensä raaka-aineen sopimattomuuteen nähden.
Ja Karlssonin saatava, neljätuhatta kruunua, teki saman kuin ne
neljäkymmentä osaketta, jotka hän oli kirjoittanut, vaan jättänyt
maksamatta. Suorittamattomia laskuja siis ei enää ollut yhtiön ja
mainitun Karlssonin välillä.
-- Siis minulta on petkutettu neljätuhatta kruunua, ajatteli
Karlsson. -- No, sama se!
Ja koska hänessä oli vesilinnun luontoa, vaikka oli maalaista
kotoperää, puisteli hän vaan höyheniään ja oli yhtä kuiva
kuin ennenkin, ja yhä kuivemmalta tuntui nahka, kun hän luki
jälkilisäyksessä, että kaikki perut jäisivät hemsöläisille, jos heitä
halutti ottaa ne haltuunsa.
Hiukan nolostuneena Karlsson yhtä kaikki siltä matkalta palasi.
Häneltä oli riistetty paljon rahaa ja kunniata tuottava arvonimi.
Kusti koetti lyödä lyödyn mieltä, ottaen asian puheeksi kotiin
tultua, mutta Karlsson pyysi tehdä sen ihan mitättömäksi ja lausui
olkapäitään nostellen:
-- Kaikki se jutun aluksi kelpaakin! Joutavia!
Ja jo seuraavana päivänä hän kolmen miehen kanssa hommasi kotiin
laudat ja tiilit Rågholmenista. Eikä aikaakaan, ennen kuin salmen
suussa kökötti pieni kesäasunto -- huone ja kyökki. Siihen näkyi kylä
ja leveät lahdenselät saarineen.
Kesä viehättävine unelmineen oli vierinyt tiehensä. Talvi oli
tulossa. Ilma kävi raskaammaksi, upelmat synkeämmäksi, ja
todellisuuden kasvot muuttuivat toisille suopeammaksi, toisille
uhkaavammaksi.
Seitsemäs luku.
Karlssonin unet toteutuvat; sifonjeeriä pidetään silmällä, mutta
pesänsuorittaja tulee ja vetää viivan laskujen yli.
Vaikka Karlssonin avioliitto oli ollut lyhyt, ei se ollut kaikin
puolin onnellinen. Eukko oli jo vanha, jos kohta ei vielä ikäloppu,
ja Karlssonin vaaralliset vuodet alkoivat. Menneet nelisenkymmentä
vuotta häneltä olivat kuluneet leipähuoliin, eikä hän sitä tyttöä
ollut saanut, jota rakasti. Nyt perille päästyään ja rauhallisen
vanhuuden koittaessa, rupesi liha ängertelemään, kenties siitä
syystä, että viime vuonna oli vähän työtä, ehkä siitäkin, että sitä
oli ylellisesti ruokittu. Hänen mielikuvituksensa ei enää ottanut
aisoissa pysyäkseen, kun hän istui kyökin lämpimässä, ja hänen
silmänsä tottuivat seuraamaan Liisan nuortean vartalon sulavia
liikkeitä. Katse seisattui väliin, laskeutui lepäämään, retkeili
kahakäteen, liihotti tiehensä, palasi jälleen. Vihdoin jäi tytön kuva
silmään, ja menipä hän minne tahansa, niin alati hän näki vaan hänet.
Mutta oli eräs kolmas, jonka silmät myös olivat näkemässä, ei Liisaa,
vaan niitä silmiä, jotka hänessä riippuivat, ja mitä kauvemmin hän
katsoi, sitä enemmän hän luuli näkevänsä, ja siitä syntyi vuotava
näärännäppylä, jota pakotti, ja joka vuoti.
Joulu oli tulossa. Nouseva kuu pani lumipeitteiset puut, lahden
kierän selän ja valkoisen maan kuulakkaasti kumottamaan. Ahnas
pohjatuuli kokoili kuivaa lunta helmaansa. Kyökissä Liisa lämmitti
leivinuunia, Lotta alusti leipää.
Karlsson istui pöydän päässä, polttaa tuprutellen ja kehräten
kuin kissa lämpimässä; hänen silmänsä liekkuivat jälleen, ja
ne lämmitteliivät ja ahmivat, pysähtyessään Liisan paljaille
käsivarsille.
-- Lähdetkö lypsylle, ennen kuin lakaisemme? kysyi Lotta.
-- Eiköpä sinne liene lähdettävä, vastasi Liisa, pani hiilikoukun
nurkkaan ja puki ylleen lammasnahka sielikkonsa.
Sitten hän sytytti navettalyhdyn ja meni ulos. Ja hänen jälkeensä
lähti Karlsson.
Kotvasen kuluttua muori tuli tupaan ja kysyi Karlssonia.
-- Hän meni navettaan Liisan perään, ilmoitti Lotta.
Muori ei udellut sen enempää, otti lyhdyn ja lähti ulos.
Tuuli oli jokseenkin tuima, vaan hän ei huolinut kääntyä takaisin
lisävaatetta ottamaan, koska oli vain kivenheiton matka kuljettavana.
Livettääpä tahtoivat iljameiset mäennystyrät, ja lunta tuiskuskeli
pikkuisen, mutta pian hän oli lämpimässä navetassa. Lammaskarsinasta
kuului supatusta. Kuutamo valosti hämähäkinverkkojen peittämistä
ikkunoista navettaa siksi, että hän näki kuinka lehmät kääntäen
päitään katsoivat häneen isoilla, pimeässä vihreälle vivahtavilla
silmillään. Lypsinjakkara ja rainta olivat oven suussa. Vaan noita
hän ei ollut katsomaan tullut, perin toista hän tiedusteli, jota hän
suurin surminsa ei ikinään olisi suonut näkevänsä; se houkutteli
häntä kuin mestaus ja oli pelottaa hänet kuolijaaksi.
Hän kulki pehkukokojen yli ja saapui lammaskarsinaan. Se oli pimeä;
lyhty oli sammuksissa, mutta talikynttilän korsi kärysi vielä.
Lampaat kiskoa kahisuttivat kuivia lehväksiä. Vaan tuota hän ei ollut
katsomaan tullut. Hän jatkoi matkaansa ja saapui kanain luo, jotka
yöpuilleen painuneina kotkottivat, aivan kuin heidät vast'ikään olisi
herätetty.
Ovi oli selällään. Hän meni ulos. Kaksi kenkäparia, toinen pienempi,
toinen isompi, oli painanut jälkiä lumeen, ja ne veivät ha'an
veräjälle, jonka ylimmät seipäät oli pudotettu maahan. Hän seurasi,
vaikka tylkistytti, ja ikäänkuin pakosta, jonkun vetämänä; hän
takertui noihin jälkiin kuin vitjoihin, joiden toisesta päästä joku
ha'assa-olija veti.
Ja häntä vedettiin samaan hakaan, samasta veräjästä, samaan
pähkinäpuupensaikkoon, missä hän jo kerran ennen oli viettänyt
kauheita hetkiä, joiden olisi suonut muistostaan ainiaaksi
haihtuneen. Pähkinäpuut olivat nyt paljaina, tammien ruskeat, kovat
lehdet rapisivat tuulessa, ja niiden lomitse näkyivät tähdet ja
tummanvihreä taivas.
Hän ei jaksanut vetämistä vastustaa. Häntä vietiin tuonne kuusien
alle, joiden oksilta putoeli lunta hänen harmaille, harvenneille
hapsilleen, raitaiselle röijylle, ja kaulalle; selkää kasteli ja
kylmi.
Jälet vetivät häntä yhtä mittaa, yhä syvempään korven sydämeen,
missä koppelo yöoksaltaan kohahti lentoon häntä säikäyttäen; ne
veivät hyllyville soille, joihin polvia myöten upposi, kantojen,
kiviröykkelikköjen ja aitojen yli.
Parittain jäljet kulkivat, toiset pienet, toiset isommat,
vieretysten, milloin taas toisiinsa tallaten, milloin muuten
yhteen sovittuen, melkein kuin olisivat tanssineet; sänkipellon
poikki, josta tuuli oli vienyt lumen, aidaskasojen, ryteikköjen,
ruuppuläjien ja ojain yli.
Hän ei tiennyt kauvanko näin oli kulkenut, mutta päätä paleli ja
vanhoja luisevia käsiäkin alkoi kylmää, jotta vähäväliä täytyi niitä
lämmitellä röijyn liepeen alla. Hän olisi tahtonut kääntyä takaisin,
mutta oli jo myöhäistä, perille ei voinut olla pitemmälti taivalta
kuin kotiinkaan. Hän jatkoi siis matkaansa haavikon läpi, jossa
lehdet vapisivat ja värisivät, ikään kuin niitä olisi viluttanut;
tuli viimein porraspuille. Kuutamon valossa hän selvään näki, että
he siinä olivat istuneet. Tuossa Liisan hameen ja hänen lammasnahka
sielikkonsa painamat jälet. Tässä paikka siis oli! Tässä! Polvet
vapisivat, häntä paleli kuin veret olisivat jäätyneet, hän paloi,
kuin kiehuvaa vettä olisi suonissa kihissyt. Sydän sälähti. Hän
vaipui porraspuille, itki, parkui; tyyntyi yht'äkkiä, nousi ja kapusi
aidan yli. Toisella puolella lahti välkkyi kirkkaana, kieränä ja
mustana, ja sen toiselta laidalta pilkottivat tuvan kynttilät ja
tuo yksi navetasta. Hyinen pohjatuuli tunki luihin ja ytimiin, repi
hiussuortuvia ja jääsi sieramiin; juoksujalkaa hän töytäsi ruskavalle
jäälle, kahisten murtuivat kuivaneet ruovot hänen jalkainsa alle,
kunnes hän vihdoin kompastui kiinnijäätyneeseen verkonpuikkariin;
hän nousi, kiihtyi uudelleen juoksemaan kuin kuolemata pakoon, pääsi
toiseen rantaan, mutta sattui sille paikalle, mihin maalta juossut
vesi savipohjalle oli jäätänyt kuin ikkunanruuduiksi, jotka kilisten
ja kalisten särkyivät hänen alleen. Hän tunsi kylmän kohoavan pitkin
sääriään, vaan ei hirvinnyt huutaa, ettei kukaan tulisi utelemaan
missä hän oli ollut. Rykien, jotta rinta haletakseen korahteli,
hän kömpi avannosta, hiipi ahdetta ylös, meni suoraa päätä tupaan,
sänkyyn, laskeusi vuoteelle, käski Lotan tekemään tulta takkaan ja
keittämään seljateetä; ja siihen hän sitten kepertyi. Hän riisutti
vaatteensa, peitätti itsensä ryijyillä ja nahkasilla, antoi lämmittää
rankapuilla, mutta yhä häntä vilutti. Sitten hän kutsutti Kustin
luokseen.
-- Oletko sairas, äiti? kysyi poika vakaasti.
-- Olen, vastasi eukko läähättäen, enkä parane enää. Sulje ovi
ja mene sifonjeerin luo. Avain on hyllyllä, ruutisarven takana,
tiedäthän.
Kustin mieli meni masennuksiin, ja hän teki niin kuin neuvottiin.
-- Avaa laskuluukku, vedä auki kolmas laatikko vasemmalla ja ota iso
paperikirje... Kas niin... Se tuleen!
Kusti totteli, pian paperi leimahti ilmituleen, kipristyi kokoon ja
hiiltyi.
-- Sulje ovi, poikani, ja lukitse piironki! Pistä avain taskuusi!
Istu sängyn laidalla ja kuuntele, sillä huomenna olen sanaton.
Kusti totteli ja itkeä tihutti vähän aikaa, sillä hän kuuli, että
tosi oli käsissä.
-- Kun minä olen silmäni umpeen painanut, niin sinä otat isäsi
pitsierin, joka on hallussasi ja painat sillä sinetin jok'ikiseen
avaimenreikään, kunnekka lakiherrat tulevat.
-- Entäs Karlsson? kysäsi Kusti epäröiden.
-- Hän joutuu eläkkeelle; sitä häneltä sentään ei voitane riistää,
vaan sen enempää hän ei saa; jos jaksat hänet lunastaa pesästä irti,
niin tee se! Jumalan haltuun, poikani! Vihkiäisiin olisit joutanut
tulla, mutta kai sinulla oli syytä poisjäämiseesikin. Ja nyt kun
minä täältä lähden, tulee sinun menetellä järkevästi. Hopeahelaista
arkkua en tahdo; ota yksi noista, joita on valmiina Slussplanissa;
elä kutsu paljon vieraita, vaan kelloja soitata; ja jos pastori
sanasen suvaitsee lausua, niin tehköön sen ja palkitse sinä hänet.
Anna isävainaasi syöskumipiippu, rouvalle lähetä lampaan puolisko.
Ja sitten, Kusti, nai; ota kainaloinen kana, josta pidät ja ota
vertaisesi. Jos hänellä on rahoja, niin ei nekään haitaksi ole. Elä
nai alhaistosta, ne sinusta tekevät lopun kuin syöpäläiset. Lue
minulle nyt pikkuisen, jotta nukkuisin.
Ovi aukeni ja Karlsson astui huoneeseen, liukkaasti, toivoa täynnä.
-- Jos olet sairas, Anna Eeva, niin noudamme tohtorin.
-- En kaipaa, vastasi muori ja kääntyi seinään päin.
Karlsson aavisti, että muori tiesi millä kannalla asiat olivat, ja
hän koki solmita sovintoa.
-- Olet suuttunut minuun, Anna Eeva. -- No jotain! Elä nyt eto
asiasta vihastu! -- Tahdotko, että luen sinulle kirjasta?
-- Elä huoli! vastasi muori.
Kun Karlsson havaitsi, ettei asia enää ollut autettavissa, ja koska
hänellä ei ollut tapana tehdä turhaa työtä, alistui hän kohtaloonsa
ja laskiin kaplassohvalle odottamaan. Kun asiat olivat selvät,
eikä muori tahtonut eikä jaksanut puhua, katkesi keskustelu. Mitä
Karlssonin ja Kustin väliin tuli, niin ennättihän siitä sopia
aikanaan. Lääkärin hankkimista ei kukaan todenperästä ajatellut,
sillä täällä kansa oli tottunut kuolemaan yksinään.
Kaksi vuorokautta umpeen he pitivät potilasta ja toisiaan silmällä.
Kun toinen nukahti tuolille tai sohvalle, uinuili toinenkin
koiranunta. Mutta jos toinen siksi liikahti, että vähäkään risahti,
säpsähti heti toinen.
Jouluaaton aamuna kuoli Karlssonin emäntä. Kustista tuntui siltä,
kuin napasuoni nyt vasta olisi leikattu poikki, kuin hän nyt vasta
olisi äidin kohdusta irroitettu, ja siltä kuin hän nyt vasta olisi
itsenäiseksi mieheksi päässyt. Ummistettuaan vanhuksen silmät ja
pantuaan virsikirjan hänen leukansa alle, ettei suu jäisi auki,
sytytti hän Karlssonin läsnäollessa kynttilän, otti pitsierin ja
lakkaa ja sulki sineteillä sifonjeerin.
Hillityt intohimot ponnahtivat nyt valloilleen; Karlsson astui
sifonjeerin eteen kääntäen kasvonsa Kustiin päin.
-- Kuules jolppi, mitä uskallat? uhkaili Karlsson.
-- Olenko minä mikään jolppi, ärähti Kusti -- minä Hemsön isäntä, --
eläkemiehen rinnalla?
-- Elä inu! sepähän sitten nähdään, ärjyi Karlsson.
Kusti kiskaisi pyssyn naulasta, veti hanan, jotta nalli näkyi,
naputti sormillaan pyssyn perää ja kiljaisi ensi kerran eläessään:
-- Ulos! Muutoin ammun sinut kuin koiran.
-- Uhkaatko sinä?
-- Uhkaanpa uhallakin! kun ei vierasta miestä ole, vastasi Kusti,
joka näkyi seurustelleen lakimiesten kanssa viime aikoina.
Nyt Karlssonkin huomasi, että leikki oli kaukana.
-- Maltahan nyt, jahka pesän jako tulee, mutisi Karlsson pötkien
tiehensä.
Jouluillasta ei sinä vuonna ollut paljon iloa. Ruumis oli talossa ja
arkkua ja hankituksia mahdoton saada, sillä lunta satoi alati, jotta
virrat ja ulapat eivät kestäneet eivätkä upottaneetkaan; venettä ei
saanut vesille, sillä lahdet ja salmet olivat täynnä jäänsohjoa,
jossa ei päässyt kulkemaan veneellä, hevosella eikä jalkaisinkaan.
Karlsson ja Flod, joksi Kusti nyt kutsutti itseään, välttivät
toisiaan, mikäli mahdollista, istuivat tosin yhtenä pöydässä, mutta
sanaakaan vaihtamatta. Talossa ei ollut minkäänlaista järjestystä;
ei ollut johtajata, toinen jätti työn toisen niskoille, joten se
enimmäkseen jäi tekemättä.
Joulupäivä oli harmaa ja sumuinen. Lunta satoi. Kirkkoon lähdöstä
näin kelirikon aikana tietysti ei ollut puhettakaan. Karlsson luki
sen tähden saarnan kyökissä. Jokainen tunsi, että ruumis oli talossa,
ja se karkotti kauvas jouluilon. Ruoka oli huonoa, ei mikään ollut
ajoissa valmisna, eikä kukaan ollut tyytyväinen. Ilma oli tukahuttava
sekä ulkona että sisässä, ja kun vanhus makasi ruumiina tuvassa,
oleskelivat kaikki kyökissä. Oltiin kuin majokkaat, syötiin ja
juotiin; rupeamat maattiin ajan kuluksi. Mikä venyi sohvalla, mikä
sängyssä; ei kenenkään mieleen juolahtanut tarttua klaveeriin tahi
kortteihin.
Toinen joulupäivä oli yhtä raskas ja ikävä kuin ensimäinen; mutta
nyt Flod menetti malttinsa. Hyvin ymmärtäen mitä ikävätä siitä
saattaisi olla, jos toimeen ei ryhdytty, koska ruumis jo alkoi
muuttua, lähti hän Rundqvistin kanssa veistoaittaan ja tekaisi arkun,
joka maalattiin keltaiseksi; käärinliinoiksi täytyi välttää mitä
kotosalla oli. Tuli jo viides päivä. Koska saattoi varmana pitää,
ettei ilma neljääntoista päivään paranisi, täytyi, maksoi mitä maksoi
tuota pikaa toimittaa ruumis kirkolle maahan laskettavaksi. Iso
jataruuhi työnnettiin vesille ja kaikki miesväki hankkiutui matkaan,
tuurilla, kelkoilla, kirveillä ja nuorilla varustettuna. Kuudennen
päivän aamuna lähdettiin tuolle vaaralliselle retkelle. Kun satuttiin
sulaan, niin soudettiin; tuli kierä ulappa eteen, silloin nostettiin
ruuhi kelkoille ja sitten joka mies vetämään; tukalammaksi kävi
kulku jääsohjossa, johon airot huonosti pystyivät, ja ruuhi eteni
vain tuumasen joka vedolta. Toisinaan katsottiin parhaaksi hakata
juova tuurilla ja kirveillä, mutta onneton se joka silloin iski liian
ankarasti tahi joutui juovan ulkopuolelle, missä salainen virta oli
syönyt jään kohvan alta.
Vasta iltapuolella maltettiin haukata vähäsen leipää, sillä isohko
selkä oli vielä taivallettavana. Silmän kantaman alalle levisi laaja,
valkoinen lumivaippa, jonka muutoin tasaisesta pinnasta sieltä täältä
kohosi lumen kattamia kiviä; tummansininen, itäinen taivaanranta
tiesi lumisadetta; varikset tulivat rääkyen mereltä päin painaen
maata kohti yöpuulle päästäkseen; jää kumisi, railot raikuivat, leuto
oli siis tulossa; hylkeetkin möyrysivät meressä. Suivelota ei näkynyt
koko selällä, ja kumminkin kuului allin "allatusta" meren partailta,
mutta kun sieltä neljääntoista päivään muuta ei ollut kuulunut,
eivät hemsöläiset tienneet oliko tulitornin valkeat sammutettu, vaan
pitivät sen varmana näin joulun ja uudenvuoden välillä.
-- Nyt tie taitaa kääntyä pystyyn, virkkoi vihdoin Karlsson, joka
parhaasta päästä oli ollut ääneti.
-- Kääntyköön, mutta kirkolle tästä yhtäkaikki painetaan, lausui
Flod, työntäen kelkkaa. -- Måskläppanissa taas hiukkasen haukataan ja
kurkkujamme kostutetaan.
Ja sitten suunnattiin matka ulapan keskimäistä karia kohti.
Se oli etempänä kuin ensin oli luultu ja muutti muotoansa, mikäli
sitä lähestyttiin; nyt se oli vain sadan sylen päässä.
-- Suivelo edessä! huusi Norman, joka toimitti tähystäjän virkaa. --
Käännä vasemmalle! Kelkat käännettiin vasemmalle, ja alati samaan
suuntaan kääntyen, saatiin kari kierretyksi. Viimeiset auringon
säteet tahi lämpimät pohjavirrat olivat leikanneet jään sen ympäriltä
auki, joten siihen ei päässyt mistään päin. Ilta hämärsi, ei auttanut
aprikoiminen ja Flod, joka oli ruvennut johtajaksi, komensi, että
ruuhi nostettaisiin kelkoilta ja työnnettäisiin suiveloon; samassa
tuokiossa joka kynsi hyppäisi ruuheen ja sitten heti airoihin. Niin
tehtiinkin.
-- Yks, kaks, komensi Flod, ruuhi liukui veteen, keikahti kallelleen,
ja ruumisarkku romahti veteen.
Säikäyksissään Flod ja Karlsson, jotka kulkivat viimeisinä, eivät
hoksanneet hypätä ruuheen ja jäivät jään reunalle, mutta Norman ja
Rundqvist pelastausivat. Arkku oli hatara ja huonosti naulattu, se
täyttyi ja vajosi, ennen kuin kukaan ennätti ajatellakaan muuta kuin
omaa nahkaansa.
-- Nyt meidän on pyrittävä pappilaan heti! komensi Flod, joka tänään
oli kykenevämpi tarmokkaisiin toimiin kuin järkevään harkintaan.
Karlsson koki intellä, mutta kun Kusti kysyi oliko hänen mielestään
parempi yötyä jäälle, niin hän ei osannut siihen myöntyväisestikään
vastata, etenkin kun hän pääsi siitä selville, ettei karille
pääsemisestä enää ollut mitään toivoa.
Rundqvist ja Norman kömpyröivät maihin hoilaten tovereille,
että tulisivat perään, mutta Flod vastasi, kädellään viuhkoen
jäähyväisiksi ja viitaten etelään päin, missä pappila oli.
Karlsson ja Flod käyskelivät kotvasen ääneti; Kusti edeltä, tuuralla
jäätä iskien koettaakseen kestikö se; Karlsson perästä takin kaulus
pystyssä, mieli synkkänä vaimonsa äkillisestä ja surkeasta lopusta,
joka varmaankin lykättäisiin hänen syykseen.
Puolisen tuntia astuttua taukosi Kusti huoahtamaan, sitten hän
katseli kallioita ja rantoja opastuakseen.
-- Perkele, ollaan kun ollaankin eksyksissä, murisi hän; eihän -- se
Måskläppan ollutkaan! Sehän on tuossa, -- hän viittasi itään päin.
Hän osotti soikealla saarella yksinäisenä kasvavaa mäntyä, johon oli
vaan jätetty kaksi oksaa. Se oli aivan kuin optillinen sananlennätin,
ja oli tunnettu purjehdusmerkki.
-- Ja tuossa on Trälskär.
Hän puhuskeli itsekseen, päätään puistaen. Karlssonia alkoi
pelottaa, sillä saaristo oli hänelle ihan outo, ja hän oli luottanut
rajattomasti Kustin tietoihin. Flod tarkasteli merkkejään, muutti
suuntaa ja kääntyi kulkemaan etelämpään päin.
Vaikka jo oli hämärä, heijastui lumesta vielä sen verran valoa, että
näkivät maata. Sanaakaan vaihtamatta johtajansa kanssa pysytteli
Karlsson hänen perässään.
Yhtäkkiä tämä pysähtyi kuuntelemaan. Karlssonin harjaantumaton
korva ei erottanut mitään, mutta Kusti oli kuulostavanaan hiljaista
pauhinaa idästä, mistä näköpiirin peittävää sumuvaippaa paksumpi ja
mustempi pilvipatsas oli noussut.
He pysyivät hievahtamatta paikoillaan, kunnes Karlssonkin erotti
kaukaista kohinaa ja jyskytystä, jotka tuntuivat lähenevän.
-- Mikä se on? hän kysyi luonnellen Kustia.
-- Meri se on, tämä vastasi. -- Puolen tunnin päästä meidät saavuttaa
itätuuli lumipyryineen, ja jos oikein hullusti käy, niin jää särkyy.
Hitto ties miten silloin suoriudumme. Joudu pois vaan!
Hän kiiruhti askeliaan puolijuoksuun ja Karlsson samoin; lumi suhisi
jo kintereissä, ja jymy kuului seuraavan.
-- Nyt surma meidät perii! huusi Kusti ja seisattui, osottaen erään
koillisessa olevan kallion takaa pilkottavaa valoa. Majakassa palaa
tuli! Meri on auki!
Karlsson ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, vaan arvasi asiain olevan
pahoin päin, koska Kustiakin pelotti.
Nyt itätuuli heidät saavutti. Kivenheitto matkaa heistä lumipatsas
näkyi lähenevän kuin musta varjostin, ja samassa he olivat taajaan
putoavan pikimustan lumen ympäröiminä. Pilkkosen pimeässä he nyt
olivat, ja majakasta tulviva tuli, joka vielä kotvaseksi himmeästi
kuin päivän sappi oli viitonnut heille tien, sammui viimein.
Kusti kiihtyi kiivaaseen juoksuun, ja Karlsson kampi perään
voimainsa takaa; mutta lihavahkona hän ei kyennyt perässä pysymään.
Hän hengästyi ja pyysi Kustin helpottaa juoksuaan. Vaan tämän ei
vähääkään tehnyt mieli uhrautua, hän juoksi kuin surman ajamana.
Karlsson tarttui hänen takkinsa liepeeseen, rukoili hartaasti, ettei
Kusti häntä jättäisi lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista,
manuutti häntä kautta autuutensa, vaan ei mikään auttanut.
-- Kukin puolestaan ja Jumala meidän kumpaisenkin! ilkkui Kusti ja
käski Karlssonin pysyä paria askelta taampana, ettei jää halkeaisi.
Niin näkyi käyvänkin, sillä jää hänen takanaan ruski yhä pahemmin,
ja kohina lähestyi nyt lähestymistään, aallokon loiske kallioihin
ja jäänreunaan kuului yhä selvemmin, ja vasta heränneet kalalokit
kirkuivat saaliin haluaan.
Karlsson läähätti ja vohkui, Kustin ja hänen välinsä piteni, ja vähän
päästä hän huomasi jääneensä yksin pimeässä juoksemaan. Hän seisattui
äkkiä, haki jälkiä löytämättä, huusi saamatta vastausta. Yksinäisyys,
pimeä, kylmä ja vesi saavuttivat hänet kuoleman kera.
Kauhistuen ponnisti hän viimeiset voimansa, juoksi niin, että näki
lumihiutaleiden lentävän taaksepäin, vaikka sinkoilivat samaan
suuntaan kuin hän, ja taas hän huusi.
-- Juokse myötätuuleen, niin saavut pian länsirannalle, kaikui
pimeästä pakeneva ääni, ja sitten ei enään hiiskaustakaan kuulunut.
Mutta nyt loppuivat Karlssonin voimat. Toivotonna raukesi hän
astumaan ja käveli melkein verkalleen, jaksamatta väsymystään
vastustaa. Takaapäin hän kuuli meren karkaavan kimppuunsa,
pauhaten, korskuen, huohottaen, juuri kuin se olisi ollut öisellä
ryöstöretkellä.
* * * * *
Pastori Nordström oli mennyt levolle kello kahdeksan illalla ja
hetkisen sanomalehteä luettuaan nukkunut sangen sikeään. Mutta tuossa
yhdentoista korvissa hän heräsi siitä että vaimonsa häntä kylkeen
nykäisten huusi:
-- Eerikki! Eerikki!
-- No mitä nyt? Mikä hätänä? murisi pastori unenpörröksissä.
-- Ei minulla itselläni erinomaista hätää ole! -- -- --
Peläten pitkäveteisiä selityksiä pastori ei enää vastannut, vaan veti
tulta tikulla ja kysäsi toistamiseen mitä tekeillä oli.
-- Joku huutaa puutarhassa! Etkö kuule? Pastori kuunteli ja nosti
nenäkakkulat nokalleen paremmin kuullakseen.
-- Totta tosiaan! Joku siellä on! Kuka sitten lienee -- --
-- Mene katsomaan eläkä vitkastele, vastasi rouva, tuupaten häntä
toistamiseen.
Pastori veti alushousut ja turkit ylleen, päällyskengät jalkaansa,
otti pyssyn seinältä, pisti nallin, puisteli, jotta ruuti valuisi
alas ja lähti ulos.
-- Hei, kuka siellä? huusi hän.
-- Flod! vastasi käheä ääni sireenipensasten takaa.
-- Piruko sinut tänne lähetti tähän aikaan! Tekeekö muori lähtöä?
-- Vielä huonommin on asiat, toisti väsynyt ääni. -- Hän lähti jo.
-- Joko meni? Mihin?
-- Meren pohjaan hän meni.
Kusti oli kuin tyhjiin puhallettu muna, kun hän pitkään päivään ei
ollut syönyt eikä juonut paljosti mitään ja päälle päätteeksi juossut
kilpaa itätuulen kanssa. Yhdessä henkäyksessä hän kertoi koko jutun.
Pastori meni vaimonsa luo ja pikkuisen kinastelun jälkeen talon
emäntä antoi hänelle kyökinkaapin avaimen. Tämä lähti nyt
haaksirikosta pelastuneen vieraansa kanssa kyökkiin. Piakkoin Kusti
istui ison pöydän ääressä, pastorin tuodessa viinaa, ihravoita,
sylttyä ja leipää nälkään nääntyväisen eteen.
Sitten ruvettiin tuumimaan mitä hädänalaisten hyväksi voitaisiin
tehdä. Turha vaiva varmaankin olisi lähteä yön selkään, pilkkopimeään
ihmisiä herättelemään; vaarallista oli virittää nuotiotulia
rannoille, koska ne voisivat viedä laivoja harhaan, jos valo jaksaisi
tunkea usvan halki.
Karille pelastuneilla ei ollut mitään hätää, vaan Karlssonin lienee
käynyt pahemmin. Kusti luuli tietävänsä, että meren selkä oli
murtunut ja että Karlsson näihin aikoihin piti olla Tuonen tuvilla,
ja siltä näytti, arveli hän, että "hän oli saanut töittensä mukaan".