neljätoista päivää oli jo vankina oltu naapuria näkemättä, kirjettä
tai sanomalehteä saamatta. Yksinäisyys ja lumen paljous painosti
mieltä, ja pitkältä yöltä sai vaan vähäsen valmista. Väki oli
kyökissä ja muiden mukana Kusti. Loimottavan pesätulen valossa pojat
kutoivat nuottaa, tytöt kehräsivät ja Rundqvist vuoleskeli lapion
vartta. Päivän pitkään kasaantuneet kinokset olivat jo ylimmäiset
ikkunalasit peittämäisillään, jotta keittiö oli kuin ruumishuone,
ja joka neljännestunti jonkun miehen oli lähdettävä lunta ovelta
luomaan, ett'ei jäätäisi lumen alle. Tietäkin täytyi sen verran
tehdä, että pääsi navettaan lehmiä lypsämään ja vaalimaan.
Nyt oli Kustin vuoro lähteä lumen luontiin. Hän pani saukonnahkalakin
päähänsä ja öljyvaatteesta tehdyn sadetakin ylleen. Hän kingotti
kinosten peittämän porstuan oven auki ja tuli paraaseen pyryyn.
Oli melkein pimeä, kananhöyhenen kokoiset lumihiutaleet liitelivät
harmahtavina maahan; lakkaamatta ne lisääntyivät, äänetönnä toinen
putosi toisensa niskaan, ensiksi hellavaraa, sitten vähitellen
upoten syvempään, toisten painamana. Kinokset kohosivat jo ikkunain
yläruutujen tasalle; ne jättivät kumminkin vielä kaitaisen
kulkuväylän tuvasta pilkottavalle valolle. Tuvassa, missä hän tiesi
äitinsä ja Karlssonin olevan, valvottiin siis vielä. Äkillisen
uteliaisuuden valtaamana hän lapionsa terällä lasin ylireunasta
liipaisi lunta sen verran, että pieni läpi syntyi, josta saattoi
tirkistää sisään. Karlsson istui tapansa mukaan avatun sifonjeerin
edessä, nenän alla iso paperi, jonka laitaan suuri sininen leima oli
painettu. Se oli kuin valtiopankin setelin luonnos. Hän keskusteli
innokkaasti vieressään seisovan muorin kanssa, ja hän näkyi olevan
antamassa hänelle kynää jotain kirjoitusta varten. Kusti painoi
korvansa ruutuun, mutta kaksinkertaiselta lasilta ei erottanut muuta
kuin sekavata jupinaa.
Hän halusi hartaasti tietoa asiasta, sillä hän aavisti sen koskevan
häntä sangen likeisesti, ja hän tiesi kokemuksesta, että kun
leimattua paperia käytettiin, niin silloin oli leikki kaukana.
Hän aukaisi varovasti porstuan oven, riisui olkivirsut jalastaan ja
kiipesi portaita ylös, kunnes tuli vinnin porstuaan. Hän laskeusi
vatsalleen lattialle, ja kallistaen korvaansa ovelle, erotti hän
selvään mitä tuvassa puhuttiin.
-- Anna Eeva, lausui Karlsson juhlallisella äänellä, -- joka
yhtä paljon ilmaisi kaupustelijan liehakoivaa hävyttömyyttä kuin
kunnanmiehen mahtia, -- elämä on lyhyt, ja kuolema saattaa meidät
yllättää milloin hyvänsä. Meidän siis tulee olla valmiina täältä
lähtemään, sattuipa se sitten tänään tahi huomenna, se on ihan
yhdentekevä! Kirjoita siis heti, ei se toistaiseksi lykkäämisellä
parane.
Nuo alituiset kuoleman ennustukset eivät olleet muorin mieleen, vaan
kun Karlsson moneen kuukauteen muusta ei ollut puhunut, oli hänen
vastustuskykynsä vähitellen kilpistynyt.
-- Onhan tuo tuotakin, mutta katsokaas, Karlsson, minulle kumminkaan
ei ole ihan yhdentekevätä kuolenko tänään vai kymmenen vuoden päästä,
ja minä voin vielä kauvankin pysyä hengissä.
-- No, näetsen nyt, enhän minä ole sanonut, että sinun pitää kuolla,
olen vaan sanonut, että noutaja saattaa tulla, ja tulipa hän sitten
tänään, huomenna tahi kymmenen vuoden päästä, niin se on aivan
yhdentekevä, kun hän kumminkin kerran on tuleva. No, kirjoita pois!
-- Niin, niin, mutta tuota minä en saa päähäni -- koki eukko
sittenkin panna vastaan, -- ikään kuin kuolema jo olisi tulossa, ei
suinkaan se...
-- Niin, mutta yhdentekevähän se on, kun se yhtäkaikki on tapahtuva!
Ehkei niin ole! Enhän minä tiedä! Piirrä kumminkin!
-- Karlssonin loppuponsi: enhän minä tiedä, vaikutti muori parkaan
aivan kuin nuora olisi vedetty hänen kaulaansa, eikä hän enää kyennyt
vastarintaan.
-- No mitä Karlsson tällä sitten oikeastaan tarkoittaa? kysyi muori
kyllästyneenä ja tuskistuneena pitkiin puheisiin.
-- Anna Eeva, sinun tulee ajatella perillisiäsi, sillä se on ihmisen
ensimäinen velvollisuus, ja sen vuoksi sinun pitää kirjoittaa.
Silloin Liisa lengotti kyökin ovea ja kysyi Kustia vaan tämä ei
vastannut, koska tahtoi pitää hankkeensa salassa. Nyt hän ei enää
voinut erottaa mitä tuvassa juteltiin.
Liisa vetäytyi kyökkiin, Kusti laskeutui alas, pysähtyi tuvan oven
ulkopuolelle kuuntelemaan ja erotti Karlssonin viimeiset ratkaisevat
sanat, joista päätti kirjoituksen suoritetuksi ja testamentin
tehdyksi.
Kun hän palasi kyökkiin, huomattiin, että jokin häntä vaivasi. Hän
puhui kautta rantain ja vertauksilla miten hän ampuisi ketun, jonka
oli kuullut huutavan, että olisi parempi lähteä vesille kuin ätköttää
kotosalla syöpäläisten syöttinä, että hiukkanen "valkoista" rehuun
sekoitettuna panisi hevoskonit pystyssä kapahumaan, vaan saattaisi
heidät tappaakin, jos sitä liiaksi tulisi.
Karlsson puolestaan oli illallispöydässä sangen ystävällisellä
tuulella, puheli Kustin kanssa ulkotöistä ja metsästyksestä, otti
"tuntilasin" ja antoi valkoisen hiekan valua tyhjiin, sillä, -- hän
sanoi, -- aika on kallis, syökäämme, juokaamme ja mässätkäämme, sillä
huomenna meidän täytyy kuolla! Niin on, niin on, vähä on viinaa!
Kusti ei ollut saada unta silmiinsä sinä yönä, ja ilkeitä hankkeita
hän mielessään hauteli; mutta häneltä puuttui mielen pontevuutta
ja tahdon tarmoa, hän ei kyennyt oloja mielensä mukaan muuttamaan
eikä muuntamaan ajatuksiaan toimintaan, vaan kun hän oli asian
ajatuksissaan pohtinut, niin hän sen piti suoritettuna ja jätti sen
sikseen.
Muutamia tunteja nukuttuaan ja muista seikoista unta nähtyään,
nousi hän yhtä iloisena kuin ennenkin vuoteeltaan, luottaen siihen,
että kyllä aika neuvon keksii, että rehellisyys maan perii ja niin
edespäin.
* * * * *
Tuli uusi kevät, pääskyset parantelivat pesiään, ja professori palasi
paikkakuntaan.
Hänen tupansa ympärille Karlsson oli vuotten vaihdellessa muokannut
puutarhan, istutellut sireenejä, joiden taimia oli saanut pappilasta,
hedelmäpuita ja marjapensaita, hiekoittanut käytävät ja laatinut
lehtimajoja. Talo muuttui muuttumistaan herrastyyliin.
Talon nykyinen isäntä oli tuonut hauskuuden ja vaurauden mukanaan,
hän oli parantanut maanviljelyksen ja karjanhoidon, pannut kuntoon
rakennukset ja aidat; kalahinnatkin hän oli saanut nousemaan ja
sopinut laivan kapteinin kanssa kalain viennistä, joten päästiin
noista aikaa kuluttavista kaupunkimatkoista.
Nyt kun hän alkoi herpoontua ja väsyä eikä paljon muuhun joutanut
kuin tupaansa salvamaan, rupesivat muut nurkumaan.
-- Raatakaapas nyt te, -- hän sanoi, niin saatte kokea miltä se
tuntuu. Kukin omasta puolestaan ja Jumala meidän kaikkien!
Uusi tupa oli katon alla. Karlsson rupesi perkaamaan puutarhaa ja
siihen puita istuttamaan. Ja tupa oli niin somasti rakennettu, että
toiset huoneukset joutuivat häpeään. Siinä oli vaan kaksi kammaria
ja kyökki, mutta muhkeammalta se vain näytti entisiä, mikä lienee
syynä ollutkaan. Lieneekö sitten ollut korkeissa kannattimissa, vai
pitkissä räystäissä vai hyvinkin vuorilautain koristuksissa, vai
oveneteisessä verannassa, johon portaita myöten noustiin. Huvilalle
se vivahti, jos kohta koruja oli niukalti. Tupa oli punainen kuin
lehmä, mutta laudoitettujen, pitkällä törröttävien nurkkahirsien
päät oli mustaksi maalattu; ikkunalaudat olivat valkoiset ja
kevytkattoinen, nelipylväinen veranta oli sininen. Ja verraton oli
asema. Pihaan sattui kaksi ikätammea kuni puiston tai lehtokujan
aluksi. Tuvan taustalta kohosi vuoren seinämä. Verannalla istujan
silmää viehätti mitä ihanin näköala: lahti ruohokkoineen, pitkä,
viheriä lähdeniitty ja lehmiha'an notko, josta näki ulapalla
liikkuvat veneet.
Kusti katseli kaikkea tätä kulmainsa alta ja olisi suonut sen
olemattomaksi. Karlsson oli kuin mehiläinen, joka itsepintaisesti
pesii katon kannattimien alle, ja jonka mielellään ravistaisi alas,
ennen kuin se laskee munansa ja perehtyy siihen sikiöineen. Vaan
Kusti ei kyennyt tungeskelijaa häätämään, ja siksi hän siihen jäi.
Muori sairasteli, ja hänen mielestään oli kaikki niinkuin piti.
Hyvin arvaten mikä melakka hänen manalan majoille mentyään oli
syntyvä, hänestä oli ihan paikallaan, ett'ei miehensä, -- hänen
miehensä Karlsson kaikissa tapauksissa oli, -- joutuisi mierontielle.
Lakiasioihin hän ei mitään ymmärtänyt, mutta hän aavisti, ettei
kalunkirjoituksessa, perinnön jaossa ja testamenttia tehdessä ollut
kaikin puolin laillisesti menetelty, vaan vähät hän siitä, kunhan
vaan kerran pääsisi kaikesta erilleen. Viimeistäänkin Kustin naidessa
selkkauksia syntyisi, ja se hetki olikin jo kenties kohta käsissä,
koska poika viime aikoina oli entisestään isosti muuttunut. Alla päin
ja miettiväisenä hän käveli päivät pitkät.
Eräänä toukokuun päivänä Karlsson muurasi uuden keittiön uunia, kun
Liisa astui huoneeseen huutaen:
-- Karlsson, Karlsson, professori on tullut ja hänen mukanaan Saksan
herra, joka kaipaa Teitä.
Tämä riisui paarvansa, pyyhki kätensä, hankkiutuen vastaanottamaan.
Sitten hän lähti utelemaan.
Tultuaan verannalle yhytti hän professorin ja mustapartaisen,
teräväsilmäisen vieraan herran.
-- Tirehtööri Diethoff tahtoo puhutella Karlssonia, lausui
professori, viitaten kumppaliinsa.
Karlsson pyyhki verannan penkkiä ja pyysi vierasta istumaan.
Tirehtöörillä ei ollut aikaa istua, vaan hän kysyi seisoaltaan eikö
Rågholmen ollut myytävänä.
Karlsson oudoksui kysymystä, koska hän ei jaksanut ymmärtää mitä
mokomalla saarella tekisi, jossa ei ollut kolmeakaan tynnyrinalaa
maata, sekin kivikkoa, ja ainoastaan pikkuruinen tilkku lampaan
laidunta.
-- Teollisuutta varten, vastasi tirehtööri ja kysyi paljonko siitä
pyydettiin.
Karlsson joutui kahden vaiheelle ja pyysi miettimisaikaa päästäkseen
siitä perille mikä ihme saarelle arvoa antoi. Vaan tirehtööri
ei tahtonut, että Karlsson siitä heti saisi tiedon ja hän kysyi
toistamiseen mikä saarella pidettäisiin hintana, tunnustellen
povitaskuaan, jossa paksu lompakko pullotti.
-- Eihän tuo taida hinnalla olla pilattu, arveli Karlsson, -- mutta
muijaa ja poikaa minun ensinnä täytyy puhutella.
Hän näkyi olevan hiukkasen hämillään eikä ollut saada ilmaistuksi
vaatimustaan.
-- Kyllähän tirehtööri itse tietää mitä hän tahtoo antaa, sai hän
viimein sanotuksi.
Mutta se ei ollut tirehtöörin mieleen.
-- Noh, jos sanoisin viisi, niin ettehän sitä paljoksune, sai
Karlsson, hikihelmet otsassa, vihoviimein soperretuksi.
Tirehtööri Diethoff aukaisi takkinsa, veti lompakon taskustaan ja
laski Karlssonin kouraan kymmenen kappaletta sadan kruunun seteliä.
-- Täss' on käsirahaa, loput syksyllä. Onko oikein?
Karlsson oli vähällä hämmentyä, mutta sai kuohuvat tunteensa
hillityksi, joltisenkin tyynesti vastaten, että oikein oli, vaikka
hän oli viittä sataa kruunua tarkoittanut ja saanut tuhat. Sitten
lähdettiin muorin ja pojan luo kauppakirjan alle puumerkkiä
piirtämään ja rahoja kuittaamaan. Karlsson vilkui ja irvisteli
molemmille kauppakumppanilleen, etteivät olisi niinä miehinäkään,
vaan he eivät oivaltaneet, mitä hän irmasteli.
Vihdoin muori nosti nokkakakkulat nenälleen ja luki, kun ensin oli
kirjoittanut alle.
-- Viisi tuhatta! hän huusi. -- Mitä ihmettä? Karlssonhan puhui
sadasta.
-- Elä vetele! Enhän minä niin sanonut. Sinä kuulit väärin, Anna
Eeva. Enkös sanonut tuhat, Kusti?
Nyt hän iski silmää vallan kamalasti, jotta tirehtöörikin huomasi.
-- Kyllä minun korvissani kaikui tuhat! säesti Kusti, niin
vakuuttavasti kuin suinkin.
Kun paperit olivat reilassa, ilmoitti tirehtööri aikovansa ruveta
vuolukiveä kaivamaan Rågholmenista.
Vuolukiveä ei tunnettu nimeksikään, eikä tuota aarretta kukaan ollut
ajatellut paitsi Karlsson, joka kyllä sanoi samaa aprikoineensa, vaan
pääoman puutteessa hän ei ollut pystynyt tuumaansa toteuttamaan.
Tirehtööri selitti vuolukiven olevan erästä punaista kivilajia,
jota porsliinitehtaissa käytetään. Kahdeksan päivän kuluessa
tehtaankäyttäjän talo piti olla valmis, neljäntoista päivän päästä
työkasarmin, jossa kolmekymmentä miestä aamusta iltaan piti olla
täydessä touhussa. Ja sitten hän lähti.
Kultaa oli niin äkkiarvaamatta satanut hemsöläisten niskaan, etteivät
vielä hetikään kaikkia seurauksia ennättäneet laskea. Tuhat kruunua
laatikossa, neljä tuhatta ensi syksynä arvottomasta saaresta, se
oli vähän liikaa yhdellä haavaa. Siksi he istuivat kaiken iltaa
hyvässä sovussa arvaellen ja tuumiskellen mitä uusia etuja heille
vielä kaupan päällisiksi kertyisi. Kalat ja maalaistuotteet tietysti
menisivät kaupan tuolle työmiesjoukolle ja tehtaan käyttäjälle ja
puut samoin, se oli tietty; ja tirehtöörikin ehkä tulisi maalle,
arvattavasti perheineen ja pyrkisi heille kesävieraaksi, ja
silloinhan sopisi professorinkin vuokraa korottaa. Ja Karlssoninkin
uusi tupa joutuisi vuokrattavaksi -- kaikki kävisi kuin rasvattu.
Karlsson pani omin käsin rahat sifonjeeriin ja istui puoleen yöhön
sen oven edessä kolikoitaan laskemassa.
* * * * *
Seuraavalla viikolla Karlsson kävi moneen kertaan Dalarössä, toi
sieltä puuseppiä ja maalareita, kestitsi vieraitaan verannalla, johon
nyt pöytä oli asetettu. Sen ääressä hän tupakoitsi ja joi konjakkia,
pitäen silmällä nyt mainiosti edistyvätä työtä.
Kohta oli kaikissa huoneissa seinäpaperit, yksinpä keittiössäkin,
johon uudenaikainen uuni oli laitettu. Ikkunoihin tehtiin viheriät
luukut, jotka loistivat loitolle, veranta maalattiin toistamiseen,
valkoiseksi ja ruusunpunaiseksi, ja varustettiin siniraitaisilla
patjanpäällisvaatteesta tehdyillä uutimilla; ja pihaa ja puutarhaa
kiersi valkonuppuinen, harmaaksi maalatuista liistareista tehty
piirtoaita. Ihmiset ällistyivät komeutta pitkiksi ajoiksi
ihastelemaan, mutta Kusti pälyili mieluimmin lymysillä nurkkain
takana tahi tiheissä pensaikoissa ja saapui aniharvoin Karlssonin
kemuihin.
Kirkkaina kesäöinä Karlsson joskus oli uneksinut siitä miten hän
professorin tavoin istuskeleisi verannallaan huolettomasti tuolinsa
selustimeen nojautuen ja huultensa päitä jalallisessa konjakkilasissa
kostutellen, näköalasta nauttien ja vedellen savuja piipustaan --
tahi mieluummin sikarista, -- joka kumminkin oli hänelle liian väkevä.
Ja kun hän siinä istui eräänä aamuna kahdeksan päivää myöhemmin,
sattui höyrylaivan vihellys Rågholmenin salmelta hänen korvaansa.
-- Nyt ne tulevat, hän ajatteli, ja koska hän oli tilan hallitsija,
täytyi hänen tietysti lähteä tulijoita vastaan ottamaan.
Hän meni tupaan pukeumaan, lähetti sanan Rundqvistille ja Normanille,
että tulisivat häntä Rågholmeniin soutamaan.
Puolen tunnin kuluttua ruuhi solui valkaman teloilta vesille, ja
Karlsson istuutui perää pitämään. Poikia hän tuon tuostakin muistutti
pysymään tahdissa, jotta ihmisten tavoin tultaisiin määräpaikalle.
Kun he olivat päässeet viimeisen niemen taa, aukeni Storön ja
Rågholmenin salmi heidän silmäinsä eteen. Ankkurissa lelli koreaksi
liputettu höyrylaiva, ja laivan ja rannan väliä soutelivat pieniä
veneitään vaaleansinisiin röijyihin puetut matruusit. Punaisena
paistoi paljastettu vuolukivi rantakalliosta. Kallion huipulla
seisoi herrasmiehiä; vähän tuonnempana oli soittokunta kiiltävine
valkovaskitorvineen. Havumetsän tumma tausta lisäsi kuvan
viehätysvoimaa.
Hemsöläiset oudoksuivat moista loistoa ja soutivat kallion alle.
Täten he kenenkään huomaamatta pääsivät ihan likelle kuuntelemaan.
Äkkiarvaamatta alkoi ilmasta kuulua suhinaa, aivan kuin satoja
haahkoja olisi lentoon lehahtanut, sitten pamaus kuin vuoren
sydämestä ja viimein niin kova räjähdys, että olisi luullut koko
saaren halenneen.
-- Mitä pentelettä! Karlsson vaan ennätti huudahtaa, sillä nyt
ropsahti satamaan suuria kiviä kuin korvosta kaataen. Sitten ruhaa ja
viimein pientä kiveä kuin rakeita.
Ja vuorelta kuului ääni, joka puhui veistämisestä ja elinkeinoista,
jostakin uudenaikaisesta työtavasta, jolla oli vieraskielinen
nimikin, ja jota hemsöläiset eivät lainkaan ymmärtäneet.
Rundqvist paljasti päänsä luullen puhujaa joksikin saarnamieheksi,
mutta Karlsson ymmärsi, että johtokunnan keskustelua se vain oli.
-- Niin, hyvät herrat, lopetteli tirehtööri, "kivistä" meille ei
puutetta tule, ja minä päätän puheeni toivomalla, että ne kaikki
leiviksi muuttuisivat.
-- Hyvä! hyvä!
Ja nyt soittokunta puhalsi marssin. Herrat tulivat meluten ja nauraen
rantaan, joka miehellä kiviliuska kädessä.
-- Mitä te siellä veneessä teette? huusi airoillaan lepääville
hemsöläisille eräs laivaston virkapukuun verhottu herra.
Nämät eivät osanneet mitään vastata, vaan arvelivat, että saaneehan
tuota prameutta nyt ainakin katsella.
-- Hm, sehän on patruuna Karlsson itse, ilmoitti tirehtööri Diethoff,
keksittyään tulijat. -- Hän on isäntämme, lausui hän Karlssonia
esitellen. -- Tulkaa aterioimaan kanssamme heti!
Karlsson ei ensisti ollut korviaan uskoa, mutta huomasi pian täyttä
totta tarkoitettavan eikä aikaakaan, ennen kuin hän istui laivan
peräkannella, katetussa pöydässä. Mokomaa Karlsson ei vielä eläessään
ollut nähnyt. Hän kursaili alussa, mutta herrat laskeutuivat aivan
hänen kannalleen, eivät sallineet hänen nahkavyöliinaansakaan riisua.
Mutta Rundqvist ja Norman söivät miehistön kanssa etukeulassa.
Karlsson ei ikinään ollut itse paratiisia sen ihanammaksi kuvaellut.
Siinä oli ruokaa jos jonkin laista ja jos jonkin nimistä. Se suli
suussa kuin hunaja, ja repi kurkkua kuin viinaryyppy. Ja kuusi lasia
oli hänen niinkuin muidenkin herrain edessä; ja viinejä juotiin,
jotka tuoksuivat kuin kukkaset ja maistuivat kuin kauniin tytön
suutelo, viinejä, jotka pistivät nenään, kutkuttivat jäseniä ja
panivat nauramaan. Ja soitto helkkyi niin viehkeästi, että nenän
juurta kihelmöitsi ja itketti, toisinaan taas, että ohimoita kylmi,
ja väliin teki koko ruumiin niin hyvää, että oli kuolla.
Tirehtööri piti puheen tilan omistajalle, kiitteli häntä siitä,
että hän kunnosti säätyään eikä hylännyt pääelinkeinoa hakien
epävarmaa hyötyä muilta aloilta, missä köyhyys ja kurjuus ovat
ylellisyyden seurakumppalina. Ja sitten he tyhjensivät maljan hänen
menestyksekseen. Karlsson ei tietänyt milloin hänen tuli nauraa,
milloin olla totinen. Mutta hän näki herrain nauravan, kun hänen
mielestään keskustelu oli hyvin vakaata laatua, ja silloin tietysti
hänkin muiden mukana nauroi.
Kahvia odotettaessa noustiin ruokapöydästä. Onni oli Karlssonin
tehnyt jalomieliseksi, ja hän lähti etukeulaan katsastamaan saivatko
pojatkin suunavausta. Mutta tirehtööri pyysi häntä hetkiseksi
puheilleen hyttiin.
Sinne tultua ehdotteli herra Diethoff, että Karlsson, vahvistaaksensa
asemataan ja saavuttaaksensa joskus kenties hyvinkin tarpeellista
vaikutusvaltaa saaren työmiehistössä, kirjoittaisi muutamia osakkeita.
-- Niin, noihin asioihinhan minä en ymmärrä niin mitään, pahoitteli
Karlsson, jolla kumminkin oli hieman vihiä raha-asioistakin ja tiesi,
ettei ikinä kauppoja juotuaan pitänyt tehdä.
Mutta tirehtöörin käsistä hän ei niin vähällä päässyt. Hänen täytyi
kirjoittaa neljäkymmentä osaketta à sata kruunua Vuolukivi-Osakeyhtiö
Eaglessa. Hänestä tulisi sitä paitsi tilintarkastajan varajäsen.
(Karlsson pyysi tirehtöörin kirjoittamaan hänelle muistiin sen
sanan). Maksuista ei muuta puhuttu, kuin että ne saisi vähittäin
suorittaa.
Sitten juotiin kahvia ja konjakkia ja punssia ja biliner-vettä, jotta
Karlsson vasta kello kuudelta pääsi lähtemään.
Hän pisti kättä kaikille laskutikkaiden päässä seisoville
laivamiehille ja pyysi käymään talossa vasta maihin tullessa.
Neljäkymmentä osakekirjaa taskussa, hän soudatti itsensä kotirantaan
pitäen perää, hieno sikari suussa, ja punssikori polvien välissä.
Kotiin tullessa paisui hän autuuttaan, tarjoten punssia piioillekin,
näytteli osakekirjoja, jotka olivat kuin hyvin isoja valtiopankin
seteleitä; tahtoi kutsua professorinkin kemuihin, vastaten toisten
väitteisiin, että hän, tilintarkastajan varajäsenenä, ehkä oli yhtä
iso herra kuin joku saksalainen viuluniekka, joka ei ollut oppinut
eikä siis mikään oikea professorikaan. Hänen päässänsä pyöri pilven
pitäviä tuumia. Hän aikoi perustaa ison, koko saaristolle yhteisen
hailinsuolaamisyhtiön, kutsua tynnyrin vannehtijoita Englannista,
rahdata laivan, joka toisi hänelle suoloja suoraan Espanjasta asti!
Samassa henkäyksessä hän puhui pääelinkeinosta, sen edustajista ja
tulevaisuudesta, lausui arveluita ja toiveita. Hänen punssiansa
juotiin, hukuttiin savupilviin ja vaivuttiin elähyttäviin unelmiin
Hemsön loistavasta tulevaisuudesta.
Karlssonin päätä rupesi viipottamaan kun hän näin oli kohonnut
ylimmäiselle harjalle. Rågholmenissa tuli niin taajaan käytyä, että
pääelinkeino laiminlyötiin. Karlsson tutustui tehtaankäyttäjään ja
joi kahvia ja konjakkia hänen verannallaan, katsellen työmiesten
touhuntaa saarella. Tehtaankäyttäjä oli entinen vuorivouti,
joka ymmärsi asettautua ystävälliselle kannalle osakkaan ja
tilintarkastajan varajäsenen kanssa; ja hän osasi senkin laskea
kauvanko liike kannattaisi.
Mutta kaivosviljelys vaikutti melkoisesti hemsöläisten ruumiilliseen
ja hengelliseen hyvinvointiin. Kolmisenkymmenen naimattoman työmiehen
läsnäolo alkoi näyttää vaikutuksiaan.
Rauha oli häiritty. Päivän umpeen kuului laukauksia ja pauketta
vuorelta; höyryalukset vihelsivät salmessa, jahtilaivoja tuli,
jotka syytivät suuria merimiesjoukkoja maihin. Illoin työmiehet
saapuivat taloon, kiertelivät kaivoa ja navettaa, urkkivat tyttöjä,
panivat toimeen tansseja; joivat poikien kanssa ja tappelivat tavan
takaa. Talon väkikin elämöi yökaudet, ja päivin sujui työ miten
kuten; niityllä nukuttiin, arinan ääressä torkuttiin. Ja vähä väliä
tehtaankäyttäjä vieraili talossa. Silloin kahvipannu tulelle, ja kun
sille herralle ei saattanut viinaa tarjota, niin konjakkia aina piti
olla talossa. Mutta koska kala ja voi meni hyvin kaupaksi, tulvaili
rahoja taloon niin kosolti, että voitiin elää laajasti ja syödä lihaa
entistä useammin.
Karlsson alkoi lihoa ja oli hienossa hutikassa pitkin päivää
kuitenkaan juopumatta, ja kesä oli yhtämittaista juhlaa hänelle,
jonka aika meni osaksi kunnallistoimiin ja vuoriviljelykseen, osaksi
kartanon ympäristön kaunistamiseen.
Kun Karlsson eräänä syysaamuna varhain kotiutui palosyynistä,
joka oli kestänyt kahdeksan päivää, otti muori hänet vastaan,
kertoen huolestuttavia uutisia. Rågholmenissa varmaankin jotain
oli tapahtunut. Neljään päivään sieltä ei ollut laukauksia eikä
höyrylaivain vihellystä kuulunut. Talosta oltiin riihellä, niin ettei
kukaan ollut saareen päässyt asiata tutkimaan. Tehtaan käyttäjätäkään
ei ollut näkynyt eikä työmiehiäkään liioin tuvan nurkissa. Jotain
olisi siis tapahtunut. Päästäkseen asian perille Karlsson käski
"valjastaa" kuten hänellä oli tapana sanoa, kun tahtoi soudattaa
itseään vuoriviljelykselle. Ruuhen hän oli maalauttanut valkoiseksi,
ja jotta hän perässä istuessaan näyttäisi enemmän patruunamaiselle,
oli hän peräsimeen laatinut taljan vanhasta uutimen nauhasta, joten
hän saattoi istua selkä kenossa viilettämässä. Sitä paitsi hän oli
opettanut Rundqvistin ja Normanin soutamaan laivamiesten tapaan,
jotta komealta näytti, kun hän vesillä liikkui.
Utelijaisuus ja pelko pani miehet soutamaan voimainsa takaa. Piakkoin
oltiin Rågholmenin kohdalla. Autiona ammotti saari.
Hautakammion hiljaisuus siellä vallitsi, eikä ainoatakaan ihmistä
näkynyt. Noustiin maalle ja astuttiin särmäisten kiviliuskakasojen
yli kaivokselle. Käyttäjän tupa oli hävinnyt, kaikki työkalut samoin;
ainoastaan kasarmi, joksi vihelijäistä puuhökkeliä nimitettiin,
oli paikoillaan, mutta autiona ja ränstyneenä. Kaikki irtain oli
poisviety: ovet, ikkunat, lavitsat, lauteet.
-- Eivätkö liene laputtaneet tiehensä, arveli Rundqvist.
-- Siitäpä näyttää, vastasi Karlsson ja käski valjastaa uudelleen,
mutta tällä kertaa Dalarön matkaa varten. Siellä varmaankin oli
hänelle kirje.