mielestäni te olette tehneet vääryyttä Karlssonille, enkä minä
käsitä mitä tarkoitat puheellasi hänen "töittensä palkasta". Etkö
muista talon rappiotilaa siihen aikaan kun Karlsson siihen tuli?
Eikö hän ole vaurastuttanut tilaa sinun hyväksesi? Eikö hän ole
hankkinut sinulle kesävieraita ja rakentanut sinulle uutta tupaa?
Ja hän nai lesken. Entä sitten? Leski oli miehelle perso. Karlsson
pakoitti hänet testamentin tekoon; no, tietysti hän parastaan koetti,
mutta olisihan äitisi saanut olla siihen suostumatta. Karlsson oli
terhakka ja toimelijas mies, joka teki sen, mitä itse mielelläsi
olisit tehnyt, vaan johon et kyennyt! Mitä, eikö niin? -- Etkö muka
soisi, että rupeen puhemieheksesi Åvassan rikkaan lesken luona,
jolla on kahdeksan tuhatta riksiä? Elä ole ankara, Kusti, ja katsos:
näkökohtia on useampiakin kuin tuo sinun ainoasi!
-- Niin, niin, mutta hän tappoi äitini, enkä sitä ikinäni unohda.
-- Elähän mitään! Vai et unohda! Minä takaan, ettet sitä muista,
kun laskeudut vaimosi viereen; ja tietymätöntä sitä paitsi on onko
Karlsson hänet todellakin tappanut. Jos muori esimerkiksi olisi
ottanut vähän enemmän vaatetta illalla ulos lähtiessään, niin hän
varmaankaan ei olisi vilustunut. Ja ei hän tuo nyt tuota lie kovin
oudoksunut, että Karlsson, nuori mies, hiukkasen hupsutteli tytön
kanssa. Tänä iltana emme enään pysty mihinkään toimenpiteisiin,
mutta huomenna, jos eletään! Huomenna on sunnuntai, ja kansaa tulee
kirkolle, jottei niitä tarvitse kokoon haalia! Mene nyt huoleti
levolle! Ja usko pois: ei niin pahaa, ettei siitä jotain hyvää
saattaisi koitua.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kun kansaa oli kokoontunut kirkonmäelle, saapui
sinne pastori Nordström Flodin kanssa.
Pappi ei mennyt kirkkoon, vaan pysähtyi joukkoon, jonka kuuluville
yölliset tapahtumat jo näkyivät tulleen. Ilmoitettuaan että
kirkonmenot tänään jäisivät pitämättä, kehotti hän miesväkeä
kokoontumaan veneineen pappilan laiturille, niin pian kuin suinkin,
että viipymättä päästäisiin hädänalaisia auttamaan. Takalikosta tosin
kuului hiljaista nurisemista, ulkolaisen kunnallisten vihamiesten
puolelta, jotka väittivät tahtovansa kuulla Jumalan sanaa.
-- Vieläkös mitä, intteli pastori; -- tokkopa liioin välittänette
vesivellistäni, jollen perin erehdy! Vai mitä? Mitäs Åvassan ukko
arvelee, sinä joka olet niin kirjan oppinut, että arvaat, koska
pöntöstäni pohja alkaa kuultaa.
Myöntyen hymyilivät useimmat, ja epäilykset olivat puoleksi puretut.
-- Sitä paitsi on sunnuntai taas seitsemän päivän takaa. Tulkaa
silloin, niin kyllä minä teitä opetan ja ottakaa muijanne mukaanne;
minä lupaan heitäkin löylyttää, jotta sen muistavat kolmisen
kuukautta! Joko suostutte nostamaan naapurin aasin kaivosta?
-- Suostumme, kohisi kansajoukko, aivan kuin olisi saanut
synninpäästön sapatinrikkomisesta. Ja sitten lähdettiin kotiin;
heittäyttiin arkoisiin ja lähdettiin soutamaan.
Pyry oli tauvonnut, tuuli kääntynyt pohjaiseksi, ja ilma selennyt
kylmäksi. Kymmenkunta jataruuhta lähti pappilan laiturilta
siintävälle selälle, joka kuohupäisnä hyrskyi valkoisten kallioiden
ympärillä. Kirveillä ja naaroilla varustetuilla miehillä oli
liiviturkit yllä, hylkeennahkalakit päässä. Purjehtia ei voinut;
airoihin joka mies. Pastori ja Flod istuivat ensimäisessä veneessä,
neljän rotevan saaristolaisen soutamina, kokassa Rapp tähystäjänä ja
keksimiehenä.
Totisina siinä istuttiin, vaan ei lopen alakuloisina; täällä ei
pidetty ihmeenä eikä minään, että meri silloin tällöin ihmisen
nielaisi.
Aaltoili joltisenkin ankarasti ja löi veneeseen vettä, joka heti
jäätyi; jää oli kiireimmän kautta rikottava ja vesi luotava.
Tuon tuostakin tuli jäälohkareita, ne raapaisivat veneen laitoja;
vajosivat, nousivat jälleen pinnalle. Moneen oli jäätänyt ruovon
korsia, lehtiä, puunpalasia ja törkyä.
Pastori tähysteli kaukoputkellaan Trälskäriä missä Hemsön pojat
olivat saarroksissa, vähä väliä toivottomasti katsoen ulapalle,
johon Karlsson luultavasti oli hukkunut, toisten taas koettaen
ajelehtivilla jäälohkareilla keksiä ihmisjalan jälkiä, jotain
vaatekappaletta tahi itse ruumistakin. Mutta turhaan.
Parin tunnin kuluttua alkoi saarta näkyä. Rundqvist ja Norman olivat
jo kaukaa huomanneet apuvenheistön ja sytyttäneet ilotulia rannalle.
Kun veneet saapuivat, osottivat he pikemmin utelijaisuutta kuin
kiitollisuutta, sillä meri ei vielä ollut heille hätää näyttänyt.
-- Hätäpä tässä kuivalla maalla, iloitsi Rundqvist.
Koska päivä oli lyhyt, ruvettiin ruuhta heti hinaamaan maalle, ja kun
se oli tehty, ruumista naaraamaan.
Rundqvist tiesi täsmälleen ruumiin paikan, sillä hän oli nähnyt
noidantulen veden kalvossa.
Vedettiin naaraa moneen kertaan, vaan eipä sieltä muuta kuulunut
kuin liekolonkeroita, simpukoita ja muita pikku elukoita; naarattiin
puolille päiville ilman menestystä. Miehet alkoivat väsyä ja
kyllästyä. Toiset olivat jo menneet maalle ottamaan ryyppyjä tai
juomaan kahvikuppisen, ja vihdoin Kusti julisti, ettei hänen
mielestään enää muuta asian hyväksi voitu tehdä, koska virta
luultavasti oli kulettanut arkun syvälle.
Ja koska ei ketään erittäin haluttanut nähdä ruumiin nousevan veden
pintaan ja koska asia tarkkaan katsoen mieskohtaisesti ei kehenkään
koskenut, oli siitä kaikille hieman huojennusta, kun pääsivät
näyttäytymästä tunnottomilta toisen huolien suhteen.
Jotta surkea loppu tulisi hiukkasen luontevampi kysyi pastori
Flodilta, tehtäisiinkö jotain vainaan sielun autuudeksi. Kirja
pastorilla oli muassaan ja virren kai joku osasi ulkoa. Kiittäen
Kusti suostui ehdotukseen, joka ilmoitettiin seurakunnalle.
Miehet ryhmittyivät rannalle tilapäisiä peijakaisia viettämään.
Laskevan auringon viimeiset himmenevät säteet panivat kalliot ja
kivet rusottamaan.
Kustin seuraamana pastori astui ruuheen, meni perään ja avasi kirjan.
Sitten hän paljasti päänsä ja miehet tekivät samoin.
-- Ehkä lauletaan virsi 205: Kuolon keskell' elämme Täällä
ollessamme. Osaatteko sen ulkoa? kysyi pastori.
-- Osataan, vastattiin rannalta.
Vilu, nuo omituiset hautausmenot ja vanhan virren syvästi liikuttavat
sävelet, jotka jo olivat saattaneet niin monen viimeiseen lepoon,
panivat äänet värähtelemään.
Kun viimeiset soinnut olivat kaikuneet vettä myöten, kallioihin,
kalsean ilman halki, häiritsi hiljaisuutta vaan lylymäntyjen
latvoissa humiseva pohjatuuli, laineen loiske rantaan, kajavien
kirkuminen ja veneitten jyskytys pohjaan. Pastori käänsi vanhat,
ryppyiset kasvonsa ulapalle päin, ja aurinko paistoi hänen paljaalle
päälaelleen, jonka harvoja hiuksia tuuli ravisteli kuni ikäharmajan
hongan hapenia.
-- Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman,
Jesus Kristus on sinun viimeisenä päivänä herättävä! -- Rukoilkaamme
-- alkoi hän syvällä äänellään, jonka oli tuulen ja laineitten kanssa
taisteleminen, jos mieli kuuluakseen.
Hautajaismenot loppuivat päättyen Isämeitään ja Herran siunaukseen.
Pastori ojensi kätensä merelle päin viimeisiksi jäähyväisiksi.
Lakit pantiin jälleen päähän. Kusti puristi pastorin kättä kiittäen,
mutta vielä hänellä näytti olevan jotain sanottavaa.
-- Pastori, minusta... eiköhän Karlssonillekin olisi sananen luettava.
-- Nämät menot koskivat molempia, poikaseni! Mutta oikein teit siinä,
että häntäkin muistit, vastasi ukko, joka oli enemmän liikutettu kuin
itse olisi suonut.
Aurinko oli laskenut. Oli erottava ja pyrittävä kotiin kiireimmän
kautta.
Kun jäähyväiset oli heitetty, ja kaikki olivat astuneet veneisiinsä,
saatettiin Flodia vielä vähän matkaa, muodostettiin veneistä pitkä
jono kuin jatoja laskettaessa, ja tervehtien airoja nostamalla ja
huutaen hyvästejä, ilmaistiin nuorelle isännälle viimeiset osanoton
tunteet.
Kunnioitettiin surua, vaan samalla myös nuorta miestä, joka nyt pääsi
aikaisten piiriin, jossa jokainen itse on töistään edesvastauksen
alainen.
Oman ruuhensa perässä viiletti Hemsön uusi isäntä kotirantoja kohti.
Itse oli hän tästä lähin ohjaava aluksensa elämänkin myrskyisillä
ulapoilla ja vihreissä salmissa.