Liisa ilmoittaa nähneensä hänet halkovajan luona.
-- Ilmoita minulle heti koska hän saapuu, käskee pastori, -- elä
ennemmin eläkä myöhemmin, muista se!
Totilasit ovat jo reilassa, ja pursimies Rapp availee konjakkipulloja.
-- Kutakuinkin nopeaanpa tässä riennetään, kursaili pappi, mutta
Karlssonin mielestä kävi kaikki niinkuin piti.
Rapp luikki miehestä mieheen, salavihkaa vieraita yllytellen
kilistelemään pastorin kanssa. Pian olikin pastori tyhjentänyt
ensimäisen lasinsa ja oli jo toista tekemässä.
Silmät pyörivät hänen päässään ja suu matustaa. Karlssonia tähystää
hän tarkoin päästäkseen siitä selville eikö mies jo alkanut olla
vähän niinkuin hienossa tikussa. Mutta näköä rupesi hämärtämään,
jonka vuoksi hän vaan kilisteli vanhan vihollisensa kanssa.
Nyt Liisa huutaa:
-- Hän on siellä, hän on siellä!
-- Mitä hittoja, joko hän on siellä!
Pastori oli peräti unohtanut mistä oli kysymys!
-- Kuka siellä on, Liisa? huudettiin miehissä.
-- No kah, Kusti! Kukas muu!
Pastori nousi, astua hynttäili tupaan ja toi sieltä ujostelevan
Kustin, jonka väkisten istutti pöydän päähän. Pojan malja juotiin
"eläköön" huutojen kaikuessa. Kusti muutti sitten Karlssonin luo ja
kilisti sanoen: -- no, onneksi sitten!
Karlsson muuttui nyt tunteelliseksi, joi maljansa pohjaan
laususkellen mielihyväänsä siitä, että Kusti yhtäkaikki, jos kohta
myöhäänkin, oli saapunut. Kahta vanhaa sydäntä se äärettömästi
ilahutti.
-- Ja usko pois, päätti hän puheensa, -- sille, joka oikein tahtoo
vanhaa Karlssonia ymmärtää, sille hän on vankkana tukena ja turvana.
Kusti tuosta ei juuri näkynyt riemastuvan, vaan kehotti kumminkin
Karlssonin juomaan erityisen lasin hänen kanssaan.
Ilta hämärsi, hyttyset survoivat, kansa sorisi; lasit kilisivät,
räikeätä naurun remakkata ja pieniä hätähuutoja kajahteli sieltä
täältä pensaikoista, naisten kikatusta, eläköönhuutoja ja pyssyn
laukauksia. Niityllä narkutti ruisrääkkä, heinissä sihisi sirkka.
Pöydät tyhjennettiin ja katettiin iltaista varten; Rapp ripusteli
tammien oksiin professorilta lainatuita monivärisiä lyhtyjä. Lautasia
kanteli Norman kasottain pöytään, ja Rundqvist laski viinaa ja
kaljaa; tytöt olivat toimittaneet pöytään pinottain pannukakkuja ja
läjittäin lihapullia; kalaa siinä myös oli kosolta ja voita suuret
saatot. Nyt pöytä oli täpötäynnä. Sulhanen lausuu paukuttaen käsiään:
-- Vieraat tekevät hyvin ja käyvät ruualle!
-- Mutta missäs pastori on? kursailivat emännät. -- Emmehän me ennen
kuin pastori...
-- Ja entäs professori? Mihin he ovat hävinneet? Toden totta, perin
mahdotonta on ilman heitä alkaa!
Huudettiin ja hoilailtiin, vaan vastausta ei mistään. Kuin nälkäinen
koiralauma seisoi siinä kiiltävin silmin häävierasten häilyvä parvi,
hyökkäykseen valmiina, vaan ei yksikään käsi kohonnut, ja äänettömyys
painosti.
-- Kunhan pastori vaan ei olisi huusissa, kuului Rundqvistin viaton
ääni.
Pitemmittä mutkitta lähti Karlsson oitis mainitulle huoneelle ja
aivan oikein -- täällä istuivat kaivatut herrat, sanomalehdet käsissä
ja vilkkaasti keskustellen. Lattialta loi lyhty sovelijaan valon
asianomaisiin.
-- Anteeksi, hyvät herrat, mutta voileipä jäähtyy!
-- Sinäkö siellä olet, Karlsson! Hyväh! Sano että alkavat, kyllä me
täältä aikanamme joudumme!
-- Niin mutta kaikki vartoovat siellä. Tuota noin, antakaa anteeksi,
hyvät herrat, eikö herrat siuvaitseisi vähän niinkuin kiiruhtaa!
-- Tullaan, tullaan! Menehän nyt sinä vaan!
Tyytyväisenä Karlsson palasi vieraiden luo, huomattuaan pastorin jo
olevan hyvällä alulla.
Odottavia hän lohdutteli vakuuttaen, että pappi jo laittaitui ja
tuota pikaa oli saapuva. Piakkoin näkyikin lyhty mäen rintamalla ja
pöytiä lähenteli kaksi hoippuvaa varjoa.
Pöydän ylipäähän ilmestyivät pastorin kalpeat kasvot, ja morsian tuli
leipää tarjoamaan. Odotuksen aika näytti siis vihdoinkin lähenevän
loppuaan. Vieläkös mitä! Karlsson oli toisin päättänyt. Hän kilkkasi
veitsellä lihavadin laitaan ja huusi kauvaksi kuuluvalla äänellä:
-- Hiljaa, hyvät vieraat; pastori haluaa lausua pari sanaa!
Pappi tuijotti Karlssoniin eikä näyttänyt ymmärtävän mitään; sen hän
kumminkin oivalsi, että joku loistava esine oli hänen kädessään,
muistipa vielä senkin, että viime jouluna oli pitänyt puheen iso
hopeainen malja kädessään. Hän kohotti lyhtyä, lausuen:
-- Hyvät ystävät! Me vietämme tänään iloista juhlaa.
Puhuja rupesi siirottamaan Karlssoniin päästäkseen juhlan laadun
ja tarkoituksen perille. Hänen henkensä näytti harhailevan kaukana
avaruudessa, vuodenaika, paikka, syyt, vaikuttimet, kaikki sulivat
yhteen sumuiseksi varjokuvaksi. Karlssonin irvistelevistä kasvoista
ei hänelle lainkaan ollut ohjaavaa apua. Hän tuijotti avaruuteen
ikään kuin johtavaa aatetta sieltä tavoitellen. Vihdoin välkkyvä
katse kiintyi tammien oksilla killuviin lyhtyihin. Aivan niin,
joulukuusi, arveli pastori, nyt ollaan tolalla.
-- Tämä valon riemujuhla, hän alkoi, -- jolloin päivä pakkasta
pakenee, ja lumi -- hän näki valkoisen pöytäliinan leviävän suureksi,
äärettömiin ulottuvaksi lumivaipaksi... -- hyvät ystävät, kun
ensimäinen lumi laskeutuu verhoamaan syksyn likaa... ei, luulenpa
teidän tekevän minulle kuria...! Pastori kääntyi vieraisiin selin.
Herpoontunut ruumis runnahti, väsähtänyt vartalo lyngistyi, ja puhuja
oli pöydästä poistettava.
-- Pastori on hieman vilustunut! lausui Karlsson -- hän suvaitsee
lähteä levolle! Vieraat tekevät hyvin ja alkavat!
Pitkästyttävästä odottamisesta tuskistuneet, nälkäiset vieraat
karkasivat ruuan kimppuun ja pastori jätettiin omille hoteilleen.
Tämä teki lähtöä yösijalleen, professorin vinnikammariin.
Todistaakseen olevansa selvä hän ei huolinut apua, jopa uhkasi
hyvänsuontoisille auttajille selkäänkin, joll'eivät jättäisi
häntä omiin rauhoihinsa. Ikkunasta kiiluvaa valoa kohti hän lähti
hoipertelemaan, lyhty lerkkuen polvien kohdalla, selkä kumarassa
kuin olisi etsinyt kastematoja kosteasta nurmesta. Mutta veräjälle
saavuttuaan hän kaatui ja suistui niin pahasti sen pieleen, että
lyhty särkyi ja valo sammui. Hän pyrki takaisin seisoalleen, mutta
oli nyt kuin säkissä, ei omaa kättänsä nähnyt. Hän lyykistyi
polvilleen. Ikkunassa palava kynttilä johti kuin tulitorni, ja hän
luuli astuvansa eteenpäin. Mustat housut kastuivat polvista ja
polviluita pakotti aivan kuin ne olisivat kiviin kolahdelleet.
Vihdoin hänen kätensä alkavat hapuilla jotain suurta, pyöreätä ja
kosteata; hän tunnustelee ja hapuroi. Käteen pistää joku naula tai
muu, siihen sattuu veneen hankatappi tahi sen semmoinen; samassa
hän kuulee veden kohinaa ja kastuu pahanpäiväiseksi. Luullen
pudonneensa järveen hän kavahtaa mastoon kiinni, jonka sanomattomaksi
mielihyväkseen sittemmin huomaa ovenpieleksi, kaatuu nurin niskoin
porstuaan, loukkaa polvensa portaisiin ja kuulee piian huutavan: --
Herra Kiesus! sahti! Ja himmeästi tuntien tehneensä jotain pahaa
hän kömpii voimainsa tiestä portaita ylös, avain sattuu käteen, ovi
aukenee sisään päin, ja hän romahtaa huoneeseen, johon on tehty vuode
isoon kahden maattavaan sänkyyn. Vielä oli voimia siksi, että pääsi
sänkyyn. Siihen hän suistui saappaineen päivineen, veti peitteen
korvilleen, joten luuli pääsevänsä vainoojiansa piiloon, jotka
huutaen etsivät häntä tuolta alhaalta; vielä hän oli kuulevinansa
huutoa sahdista, mutta sitten tuntui siltä, että hän sammui tai
kuoli tai hukkui. Välipäin hän tointui, oli syttyvinään, nousevinaan
vedestä, elävinään ja seisovinaan joulupöydän ääressä, mutta
uudelleen hänet puhallettiin sammuksiin kuni kynttilä, hän sammui,
kuoli, kastui ja upposi.
Tammien suojassa illastettiin raikkaan mielialan vallitessa ja oluen
ja viinan viljoin vuotaessa. Pastoria ei muistanut enää kukaan. Kun
kulhot ja kupit oli tyhjennetty, lähdettiin tupaan tanssimaan.
Morsian olisi lähettänyt maistiaisia hääpöydältä pastorille
kammariin, mutta Karlsson vakuutti, että sielunpaimen tällä erää ei
ollut mitään muuta kuin lepoa vailla.
Kusti oli jättänyt liittolaisensa oman onnensa nojaan, nähdessään,
että yhteinen vihollinen heidät jo viekkaudellaan oli voittanut.
Harvoin häisiä päiviä, hän ajatteli ja huvitteliin tarmonsa takaa,
sammuttaen vihansa liekkejä Bakkos-jumalan ilomehuilla.
Riehkeä tanssi pani lattian palkit ryskien huojumaan, ja tosissaan
soittoniekkakin työtänsä teki pesävalkean luona; avoimissa ikkunoissa
jäähdytteliivät hiestyneimmät yön raittiista ilmasta nauttien.
Pihatöyryllä vanhat iloitsivat, hurakasta tupakoiden, juoden ja
leikkiä laskien.
Mutta niittyjen ja kumpujen kosteita heinikoita poljeskeltiin,
parittain kulkien tummasilmäisten tähtien suruvoittoisesti
tuikkiessa. Hyvähajuisten heinäin sylissä ja sirkan siksuttaessa
sammuivat tuvan lämpimän, ohraviinan ja soiton sytyttämät lieskat.
Sydänyön kerkeät tunnit luiskahtelivat tiehensä, ja itäinen
taivas jo rusotti; otavaa ei näkynyt enää, jo häipymistään häipyi
seitsentähtinenkin, kunnes kokonaan katosi, sorsat käkersivät
kaislikossa ja lahden laineettomaan kalvoon kajastui kimallellen
aamukoi. Kotvasen kuluttua pilvet pimittivät ruskon ja taasen oli yö.
Nyt kajahti kyökistä kuin sotahuuto: keittoviina! keittoviina!
Kulkujärjestyksessä tulivat miehet kantaen kattilata, jossa palava
viina liekehti, viulunvinguttajan marssia soitellessa.
-- Ja ensimäinen lasi pastorille! huusi Karlsson, joka aikoi
kostonsa loistavasti lopettaa. Myrskyisillä suosionosotuksilla
ehdotus hyväksyttiin. Nyt lähdettiin professorille ja kavuttiin
portaita ylös mikä minkin verran hoippuen. Avain oli ovella.
Miehet kömpivät sisään, vaikka olivat melkein varmat siitä, että
pastori lyöden ja piesten heille tervetuliaisia tekisi. Huone oli
tyhjänä. Viinakattilan väikkyvä valo valaisi sängyn, joka oli
koskematta. Onea aavistus pöyristytti Karlssonia, mutta hän salasi
epäluulonsa ja ilmoitti nyt muistavansa pastorin hänelle sanoneen,
että hän itikoiden vuoksi aikoi nukkua navetan ylisellä. Karlssonin
kesken kiireen tekaisema selitys lopetti arvailemiset ja hajoitti
epätietoisuuden kuin tuhkan tuuleen. Kun heinäparveen ei saanut tulta
viedä, luovuttiin alkuperäisestä suunnitelmasta ja juhlasaatto lähti
mäelle, missä uhri pantaisiin toimeen.
Jätettyään isännyyden Kustille ja jouduttuaan Rapin kanssa
kahden kesken Karlsson ilmoitti juomanlaskijalleen hirvittävät
aavistuksensa. Kenenkään tietämättä salaliittolaiset hiipivät
portaita ylös morsiuskammariin, tulitikut ja kynttilän tynkä taskussa.
Kun Rapp sai tulen viritetyksi, kohtasi miehiä morsiusvuoteelta niin
ilettävä näky, että se voitti Karlssonin synkeimmätkin kuvitelmat.
Reikäneuloksilla koristetulla, valkoisella päänaluksella lepäsi, suu
sepiselällään, pörröinen pää.
-- Katso nyt tuota riiviötä, tirskui Karlsson. -- En sentään olisi
uskonut, että tuo roisto niin siaksi heittäytyisi. No, Jumala
nähköön! Ja saappaatkin sillä konnalla on jalassa!
Mikäs nyt neuvoksi? Miten potilas saataisiin huoneesta häneen
koskematta, vieraiden siitä vihiä saamatta, ja ennen kaikkea
morsiamen mitään huomaamatta.
-- Se on ikkunan kautta hinattava! keksi Rapp. -- Me kiinnitämme
hänet taljaan ja laahaamme hänet veteen. Sammuta kynttilä! Minä
noudan luuvasta kalut.
Ovi lukittiin ulkoa, avain otettiin ovelta; sitten kierrellen ja
kaarrellen luuvaan. Karlsson vakuutti ja vannoi, että hän antaisi
riitaveljellensä "kuin isän kädestä", jahka hänet ensin saisi
kunnialla ulos.
Löydettyään riu'ut, nuoran ja väkipyörän he saapuivat kiertäen tuvan
taitse, ison-tuvan päätyseinämälle, pastorin ikkunan alle. Rapp
pystytti tikapuut, sitoi riu'ut ristiin, yhdisti päät ruoteella,
jonka kiinnitti räystääseen. Sitten hän laati raksin, sitoi kiinni
väkipyörän, ja puikahti itse ikkunasta huoneeseen. Karlsson odotteli
alhaalla, keksi kädessä.
Vähän aikaa ähkäen ja puhkaen kammarissa työtä tehtyään, Rapp pisti
päänsä ulos komentaen: hinaa!
Karlsson hinasi eikä aikaakaan, ennen kuin musta esine ilmaantui
ikkunaan.
-- Hinaa tiukkaan, komensi Rapp. Karlsson teki niinkuin käskettiin.
Riukujen haarassa roikkui jo pastorin hervoton ruumis, kuin hirtetyn
pitkäksi venyneenä.
-- Hellitä! komensi Rapp. Pitele!
Mutta Karlsson oli jo laskenut nuoran kädestään, ja pastori oli
tupsahtanut kuin mallassäkki polttiaisiin ääntäkään päästämättä.
Samassa tuokiossa pursimies kiipesi tikapuitansa myöten maahan,
korjasi pois telineet, ja sitten pappi taas yksissä neuvoin
laapustettiin rantaan pesulaiturille.
Kun tultiin veden äyräälle, ähmi Karlsson:
-- Nyt saat kylpeäksesi, senkin raato!
Ranta oli laito, mutapohjainen ja vuosikausien kalan sotkut olivat
siihen keräytyneet. Rapp tarttui hänen vyötäistensä ympärille
tekemäänsä silmukkaan ja viskasi hänet järveen. Pastori rupesi
äläjämään kuin tapettava porsas.
-- Hinaa! komensi Rapp, kun väkeä alkoi kokoontua mäelle ja muutamia
rantaan päin juosta.
Mutta Karlsson laskeusi polvilleen nukkunutta liejussa
vierittelemään; hän ryvetteli mustat vaatteet saveen, jott'ei enää
jälkiäkään näkynyt morsiusvuoteella tapahtuneesta onnettomuudesta.
-- Mikä siellä on? Mikä kumma! huusivat paikalle saapuvat miehet.
-- Pastori on kaatunut järveen! Ohoi! vastasi Rapp, vetäen maalle
huutavaa pappia.
Siihen kokoontuivat kaikki häävieraat. Karlsson rupesi nyt
jalomielisen pelastajan ja armelijaan samariitan osaa näyttelemään.
Hän oihkaili ja päivitteli käyttäen kotipuolensa murretta, niin kuin
ainakin kun oikein uskottavalta tuli näyttäytyä:
-- Outtako kummempoo kuulleet! Kun sattumalta tulen rantaan, kuulen
ve'estä pulikoimista ja puipotusta, jotta luulin hylkeen siellä
elämöivän; mutta ihmeekseni löyvän sieltä meijän oman pienen
pastorin. Herra Jiessus, huusin minä purs'miehelle, -- sehän taitaa
olla ite Nordströmin pastori, joka siinä siipiään räpyttelee! Ja
siittä minä sanoin Rapille: Juokseppas nuoran peä! Ja Rapp toi
nuoran. Mutta kun tuo lihava ruumis pingoitettiin raksiin, niin
tämäkös älähymään kuin tapettava porsas. Kahtokoo nyt missä siivossa
se on!
Pastori oli todellakin tuiki ruokottoman näköinen, ja miehet
katselivat sielunpaimentaan häviämättömän kunnioituksen sekaisella
inholla ja kokivat kiireimmän kautta korjata hänet suojaan.
Tätä tarkoitusta varten pastori nostettiin kahdesta airoparista
tekaistuille sapilaille, ja neljä tukevata miestä kantoi hänet
luuvaan kuiviin puettavaksi.
Viulunsoittaja joka oli aivan päissään ja luuli, että hauskoja
kujeita oli tekeillä, vingutteli viulullaan:
Veikot, veikot väistykää
Vanhan Smit'in tieltä!
Urhon aimon Bakkuksen
Kalma korjas' meiltä!
Pensaikoista laukkasi poikia liittäytyen joukkoon, professori, joka
hetkiseksi oli nuorentunut, rupesi johtajaksi laulaa loilottaen, ja
Norman, jonka oli mahdoton pysyä soittamatta, oli hakenut klaveerin
käsiinsä.
Pihaan saavuttaessa töytäsivät kaikki vaimot vastaan. Sääli ja
surku valtasi heidät. He armahtivat viheliäistä. Miehensä kiellosta
huolimatta Karlssonin emäntä haki peitteen, etteivät ihmiset tuota
iletystä näkisi. Vettä pantiin varistumaan, ja professorilta
lainattiin paita ja vaatetus. Luuvaan tultua laskettiin sairas --
ei kukaan ollut niin hävytön, että olisi myöntänyt hänen olevan
juovuksissa -- hyvin hellävaraa kuiville olille. Rundqvist tarjousi
suoneniskijäksi, mutta hänet ajettiin pois. Hän palasi ja pyysi, että
hänen ainakin sallittaisiin "lukea" jotain sairaalle, sillä hänen
mieleensä muistui vesitautia poteville lampaille luettava loihtu,
vaan hänen ei sallittu ryhtyä mihinkään toimiin papin parantamiseksi,
eikä siihen ketään muutakaan miespuolta huolittu.
Mutta Karlsson nousi kammariinsa, nyt yksin, nöyrtymyksensä jälkiä
hävittämään. Tultuaan sisään ja nähtyään siellä vallitsevan
"hävityksen kauhistuksen" tuntui hänen olonsa hetkiseksi ruti
ryytyneeltä. Häntä ramasi viime päiväin ja viime yön vaivat ja
valvonta. Toista olisi ollut, jos hän Iidan olisi saanut. Hän meni
ikkunan luo ja loi lahdelle pitkän, suruvoittoisen katseen. Pilvet
olivat hajonneet ja sumu venyi sakeana veden pinnalla; aurinko nousi
ja kurkisti morsiushuoneeseen, valostaen väsyneen miehen kalpeita
kasvoja ja sameita silmiä. Tukka oli käynyt vanukkeihin hikiselle
otsalle, valkoinen kaulus oli tahraantunut, takki riippui löyhänä
hartioilla, niinkuin väsyneellä ainakin. Auringon säteet häntä
värisyttivät, ja kokien kädellään pyyhkiä kiusat ja huolet otsastaan
hän kääntyi huoneeseen.
-- Toden totta, tämä on kumminkin lopen tavatonta, jupisi hän
itseksensä, ja terästäen mieltänsä rupesi hän kiskomaan vaatteita
sängystä.
Kuudes luku.
Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu takapajulle,
ja kaivosviljelys pääsee etukynteen.
Karlsson puisteli pahoittavat mielivaikuutteet tajunnastaan kuin
väljät turkit olkapäiltään. Hän kesti rankkojakin sateita ja kuivi
niistä hyvinkin pian. Tilalliseksi hänet olivat saattaneet tietonsa
ja muu kuntonsa, ja naimistansa Flodin matamin kanssa piti hän yhtä
edullisena emännälle kuin itselleen. Kun hääruokain käry kyökistä
oli haihtunut, alkoi Karlssonin työinto laimentua; hän oli varma
naimaosasta ja perinnöstä, sillä lapsi arvatenkin tulisi jo kahden
kuukauden päästä. Hän heitti herrastelemisen sikseen huomattuaan,
ettei se häneltä luonnistunut, ja koska hän kerran oli ävertynyt,
päätti hän tekeytyä aimo talonpoikaispukariksi. Hän pukeutui
muhkeaan villanuttuun, vankkaan paarvaan ja veti reimat pitkävartiset
saappaat jalkaansa. Paljon aikaa kului häneltä sifonjeerin
läheisyydessä, joka nyt oli hänen mielipaikkansa; siinä hän istuskeli
lehtiä lukemassa, vaan kirjoitti ja laski entistä harvemmin ja näkyi
välittävän maatyöstä entistään paljoa vähemmin, parhaasta päästä
piippu hampaissa sitä valvoen.
-- Maanviljelys ei enää miestä elätä, sanoi hän; -- sen olen lehdistä
lukenut; ja helpommaksi käy ostoviljalla eläminen.
-- Mielipiteet tuntuvat muuttuvan oloja myöten, pisteli Kusti,
joka tarkoin muisti kaikki, mitä Karlsson oli sanonut ja tehnyt ja
tylsämielisesti alistui anastajan isännyyden alle, vaikkei häntä
isäkseen tunnustanut.
-- Ajat muuttuvat ja me aikain mukana! Minä kiitän luojaani siitä,
että hän suo minun viisastua päivä päivältä!
Karlsson rupesi käymään kirkossa sunnuntaisin ja ottamaan osaa
yleisiin kysymyksiin. Hän valittiin kunnallislautakuntaan. Täten hän
joutui likeisempään yhteyteen pastorin kanssa, ja vihdoin koitti
se ilonpäivä, jona hän pääsi tämän lähempään tuttavuuteen ja sai
sinutella sielunpaimentansa. Hänen kunnianhimoisista unelmistaan
kauniin ja suurin oli täten toteutunut, ja kaiken vuotta hän kotona
oli jankuttanut sitä, mitä hän oli sanonut ja mitä Nordström oli
vastannut.
-- Kuuleshan, veli Nordström, sanoin minä; -- tällä kertaa sinun
pitää antaa minun määrätä! Ja silloin Nordström sanoi: -- Karlsson,
hän sanoi, -- elä ole itsepintainen, vaikka oletkin viisas ja kaikin
puolin järkimies, hän sanoi.
Sitten Hemsön uusi isäntä ajoi jos joitakin kunnan asioita.
Palosyynien toimittaminen häntä enin huvitti. Hätäkös oli kunnan
kustannuksella pitäjätä ajaa ja tuttavien luona viinakahvia juoda.
Valtiopäivävaaleistakin hänelle oli sekä huvia että hyötyä.
Vaaliaikana ja pariin kertaan vuodessa muutoinkin tuli parooni
jahtitovereineen pienellä höyrylaivalla. Silloin maksettiin
viisikymmentä kruunua kahden päivän metsästysoikeudesta; punssi
ja konjakki tulvi yöt ja päivät pääksytysten, ja aina noista
metsästäjistä erosi siinä vakaumuksessa, että ne ne olivat aulista ja
pulskaa väkeä.
Karlssonista oli täten tullut talon älyniekka: hän oli perehtynyt
semmoisiinkin asioihin, joihin muut eivät ensinkään pystyneet. Hänen
ainoana heikkona puolenaan pysyi auttamatta hänen kykenemättömyytensä
kaikkeen, mikä merta koski.
Nyt hän uskosta alkoi harrastaa meriasioita poistaakseen tämän
viimeisenkin arvonerotuksen. Hän kiirasti pyssynsä, jotta se välkkyi,
kävi metsällä, otti osaa nuotan vetoon ja muuhun kalanpyyntiin ja
teki pitkiä purjehdusmatkoja.
-- Maanviljelys antaa huonosti, ja meidän on tästä pitäen
etupäässä turvautuminen kalastukseen, vastasi hän vaimolleen, kun
tämä mielipahakseen huomasi karjanhoidon ja maanviljelyksen yhä
rappeutuvan.
-- Kalastusta etupäässä! Kalastus kuuluu kalamiehelle, maa
maanviljelijälle! hän vastustamattomasti julisti; hän oli
kirkolliskokouksissa kansakoulunopettajalta oppinut laatimaan
lauseensa kuin säätykokousten puhujat.
-- Jos tulot eivät riitä, niin täytyy tarttua halkokirveeseen.
-- Metsä on harvennettava, jos mieli sillä hyötyä! Sitä mieltä on
ainakin järkiperäinen maanviljelijä. En minä muuta tiedä.
Karlssonilla ei ollut muuta neuvoa. Kuinkas sitten muilla!
Maanviljelys jäi Rundqvistin huostaan, karjanhoito Liisalle.
Ja Rundqvist pani pellot heinää kasvamaan, veteli pientareilla
aamiaisruokalepoja puolille päiville asti, nautti toiset ruokalevot
pensaikossa puolilta päivin iltaiseen ja teki taikoja, kun lehmät
alkoivat ehtyä.
Kusti liikkui vesillä entistään uuraammin ja solmitsi uuden
metsästysliiton Normanin kanssa. Kotvan oli kestänyt tuota
harrastusta, joka kaikki kädet ja jalat oli pannut liikkeelle, nyt
se oli kokonaan haihtunut; toiselle raataminen ei ajan pitkään
ketään tyydyttänyt, ja sentähden talouden toimia tehtiin veltosti ja
ätöstämällä.
Syksymmällä, pari kuukautta häistä, synnytti Karlssonin vaimo
ennenaikuisen, kuolleen sikiön. Tämä pikku tapahtuma oli vähällä
kaataa Karlssonin purren, jonka purjeet hiljattain olivat olleet
pulleana myötätuulesta. Seuraukset olivat sitä paitsi arveluttavat,
ja lääkäri vakuutti, että nyt oli loppu; toisia ei enää syntyisi.
Asiain näin ollen Karlsson aikojen takaa joutuisi eläkkeelle. Kun
muori sitä paitsi lapsivuoteestaan oli raihnastunut, niin aseman
muutos miestä jo ennenaikojaan uhkasi. Nyt oli siis aika tyystin
käytettävä, hankittava "ystäviä väärästä mammonasta", koottava
riiheen ja huomispäivästä surtava.
Karlsson tuli taas entisille evilleen. Maanviljelys oli tuota pikaa
parannettava; minkä tähden, se ei kehenkään koskenut. Rakennuspuita
kaadettiin, sillä uusi tupa oli rakennettava; minkä tähden, siitä hän
ei kenellekään huolinut tiliä tehdä.
Normanin metsästyshalu oli kiireen kautta kukistettava ja kumppani
hänestä vieroitettava; ja Rundqvist saatiin satimeen ja narrattiin
työhön uusia etuja lupaamalla. Kynnettiin, kylvettiin, kalastettiin
ja tupaa salvettiin; kunnallistoimet jäivät sikseen.
Perhe-elämää Karlsson sen ohessa viljeli; oleskeli eukkonsa
luona kotosalla, luki tuon tuostakin ääneen sanasen raamatusta
ja virsikirjasta; puhutteli häntä sydämellisesti ja vetosi hänen
jaloimpiin tunteihinsa, itsekään oikeastaan tietämättä mitä tuolla
tarkoitti. Muori piti seurasta ja kuunteli mielellään valmista;
pani arvoa pieneen kohteliaisuuteen ollenkaan huomaamatta mitä nämä
kuolemanvalmistukset tiesivät.