kansi, saaret, kalliot, karit ja kivet kuvastuivat kirkkaaseen veden
kalvoon, jotta jäi kahden vaiheille siitä kuuluivatko maahan vai
taivaaseen. Mantereen puoleiset saaret kasvoivat koivuja ja leppiä,
ja rantamilla loikoi koskeloita, meriteiriä, jouhikoskeloita ja
kalalokkeja; etempänä näkyi vaan jokuinen lylymänty kasvavan ja
rannoilta riskilöitä ja ruokkeja, jotka väliin liitelivät aivan
veneen läheisyydessä vetääkseen metsästäjän huomion vuoren rotkossa
piilevistä pesistään. Vielä ulompana luodot muodostuivat pitkiksi
matalikoiksi, minne joku mänty oli jätetty pesäkourua pitelemään;
siitä sai haahkatelkän munia kesäisaikana noutaa. Sieltä täältä
nosti päätään joku pihlajakin, jonka kohdalla sääskipilvi huojui
tuulessa. Tästä aukesi aava meri, missä räiskä, tiira ja lokki
kilvan ryöstelevät, ja missä merikotka lentelee raskain siivin,
hautovia haahkoja vaanien. Tuonne viimeiseen saareen Kusti suuntasi
veneensä. Piippu hampaissa hän huoletonna venyi purtensa perässä,
vienon etelätuulen vetämänä läheten Norstenia, jonne saapui yhdeksän
tienoissa. Pieni ja kivinen oli saari. Pari lehdetöntä pihlajaa
eli viheliäistä elämäänsä kivien lokeroissa. Kuusain tulipunaisine
marjoineen rehotti siellä täällä vuoren onkaloissa. Alangossa
kukoistivat kanerva, variksenvarvas ja maaraimen varret, jotka
viimemainitut jo alkoivat kellastua. Paikka paikoin kasvoi kuin
jalkain alle lätistynyttä katajata, joka kynsin hampain pyysi
pysytellä kalliossa kiinni. Kuin kotonaan oli Kusti täällä, hän
tunsi joka kiven, tiesi minkä karahkan alta hän löytäisi muniaan
hautovan haahkan, joka lentoon lähtemättä salli selkäänsä silitellä,
korvaukseksi tarttuen housun lahkeeseen. Aikaa oli yltäkyllin tehdä
noita samoja vanhoja kokeita kuin ennen poikasenakin. Haahkatelkät
eivät olleet entisestään aristuneet, ja vanhalla taatulla
haarukallaan hän otti ruokkeja kallion komeroista, taittoi niskat
ja valmisti aamiaiseksi. Tuolla vähän loitompana oli hemsöläisten
silakka-apajat; tuossa lahdelmassa heidän ja Qvarnölaisten yhteinen
kalasauna. Sinne lähti Kusti nytkin, otti avaimen sovitusta paikasta,
katon rajasta, ja kantoi tamineensa saunaan. Yksinkertainen oli
tämä suojus. Ikkunoita ei ollut ensinkään; seinämillä makuulavat,
lattialla pöytä ja istuimeksi käytettävä kolmijalka; yhdessä
salvaimessa tulisija.
Kannettuaan tavaransa kojuun Kusti kipusi katolle, avasi savupiipun
tukon ja hyppäsi maahan. Nyt oli taloudellisiin askareihin
ryhdyttävä. Vanhan hyvän tavan mukaan edellinen kävijä oli kantanut
sylyyksellisen puita tulisijalle. Tulitikutkin olivat sovitulla
paikalla, kattoparrun alla. Pian toitotti tuli takassa ja perunapata
porisi tulella. Kusti poltteli odotellen perunain pehmenemistä.
Syötyään ja juotuaan hän otti pyssynsä ja lähti veneellä viemään
kaavikkaita sopivaan paikkaan, saaren rantaan. Hän pani ne ankkuriin
niemen päähän. Vaan eipä haahkoja kuulunut, vaikka kaavikkaat niin
elävinä niemen käressä keinuivat. Hän ikävystyi aikojansa. Jos
olisi lähteä saukkoja tuolta rantakivikosta rapistelemaan. Vaan
eivätpä saukotkaan olleet saatavissa. Jokuinen kyykäärme vain sieltä
paaterostaan hänelle sapestuen sähähti.
Eikä hän pilan saaliinhimoisella päällä ollutkaan. Hän oli kotoa
lähtenyt sieltä vaan poissa ollakseen. Yhdentekevä oli miten
aika kului, kunhan sai olla täällä luonnon helmassa, rauhassa,
näkymättömissä ja kuulumattomissa.
Syötyään päivällisen ja maattuaan ruokalevot seinälavoilla, lähti
hän illan suussa uistinonneaan koettamaan. Meri oli rasvatyyni, ja
auteriset maat hohtivat kullalle ja purppuralle. Ei kuulunut mitään
muuta ääntä kuin airojen vinguntaa puolen peninkulman päästä. Hylkeet
mylläköivät tuonnempana, mölisten ja kohotellen pyyleitä päitään
veden pintaan, tuota pikaa takaisin meren syliin sukeltaakseen.
Valkovatsainen turska oli hyvällä syöntituulella. Mielihyväkseen
Kusti pimeästä pohjasta hinaili noita kelpo otuksia, jotka kidat
auki ja uhvettuen sätkyttelivät vastaan ja vihdoin perin väsyneinä
joutuivat väkevämpänsä saaliiksi.
Päivä oli jo laskenut ja Kustinkin oli jo aika yömajalleen lähteä.
Jo ennen maihin nousemistaan hän huomasi savua suitsuavan kalasaunan
piipusta. Saavuttuaan rantaan hän juosta silpaisi törmälle.
-- Sinäkö siellä oletkin? kuului saunasta pastorin ääni.
-- Kah, pastorihan siellä on, ihmetteli Kusti nähdessään papin
nokkapaisteilla kaloja tulessa kypsyttelemässä. -- Ja ypösen yksin
täällä asti?
-- Tietysti, lähdin turskia pyytämään. Olin tuolla eteläpuolella,
joten en sinua nähnyt. Vaan miksi et ole kotosalla häitä hommaamassa
sinäkin?
-- Kas niihin häihin meidän poika ei tulekkaan, uhmaili Kusti.
-- Mitä, mitä joutavia julkenet minulle lörpötellä? Miks'et muka
tulisi?
Kusti koki selvitellä syitänsä. Ensiksikin hän ei tahtonut olla
kemuissa, jotka hänen mieltänsä tylkäisivät, ja toiseksi hän täten
tahtoi "merkitä" erään henkilön, joka häntä vastaan oli rikkonut.
-- No entäs äitisi? Et suinkaan häntä ilkiä häväistä?
-- No, enpä oikein tiedä. Suuremmaksi häpeäksi on itselleni, kun
täytyy ottaa tuommoinen ärmätti isäpuoleksi. Enhän ikinä pääse
talolliseksi, kun se rutale sinne kerta tulee.
-- Katsos, poikani, eihän sille nyt mitään voi, ehken aika sitten
neuvon antaa. Huomisaamuna sinä kauniisti lähdet kotiin soutamaan.
Häissä sinun olla pitää!
-- Kyllähän siitä ei taida mitään tulla, kun se kerran niin on tullut
päätetyksi, arveli Kusti.
Pastori rupesi nyt syömään sillejänsä, lieden laidalla istuen.
-- Ei suinkaan sinulla ole ryyppyä, jatkoi hän kotvasen kuluttua. --
Katsos meidän muorilla on se paha tapa, että hän pitää lukon takana
kaikki väkevät, joten ani harvoin pääsee viinan makuun.
Kustilla oli viinaa, ja siitä ehtyi pastorille siksi, että pääsi
puhetuulelle ja juttusi kaikki pitäjän asiat. Rantakivillä istuen
kalastajat näkivät päivän majoilleen menevän ja hämärän harsoonsa
verhoavan saaret ja vedet. Lokit laskeutuivat liekoa kasvaville
kareille nukkumaan, ja varikset tavottelivat sisäsaarien metsiin
yöksi.
Tuli levon aika, ja makuun varalle oli muutamia valmistuksia tehtävä.
Saunan ovi suljettiin, ja suoja tuprutettiin "mustaa ankkuria" täpö
täyteen. Sitten ovi äkkiä avattiin, ja savun mukana ajettiin itikat
pihlajan oksilla ulos. Kalamiehet riisuivat takkinsa ja kapusivat
lavoille yöksi.
-- Anna minulle vielä kirppuryyppy, pyyteli pastori, joka jo sitä
ennen oli ottanut hyvät paukut. Kusti antoi nyt vielä "viimeisen
voitelun", ja sitten oli maattava.
Maja oli pimeä, vaan yhtäkaikki pääsi valoa seinän raoista vähän
sisälle ja valon mukana itikat, jotka säälimättä kävivät unisia
uhrejansa jältämään. Ja vaikka erämiehet kuinka vääntelivät ja
kääntelivät itseään lavoilla, eivät itikat sittenkään heitä
armahtaneet.
-- Tämäpä on pirullista, vaikeroi vihdoin epätoivoisena pastori. --
Joko nukut, Kusti?
-- Vielä mitä, ei unesta tänä yönä puhettakaan. Mutta minkäpä sille
taitaa?
-- Ylös kaiketi tästä täytyy nousta ja tehdä tuli, ei ainakaan
minulla muuta neuvoa ole. Olisipa edes kortit! Tietysti sinulla ei
ole mukanasi?
-- Ei ole minulla, mutta luulenpa tietäväni missä Qvarnön asujamet
korttinsa pitävät, vastasi Kusti ja kömpi alimman makuulavan alle.
Hän löysi seinvierestä kuluneet "neljän kuninkaan kirjat".
Pastori teki katajoista tulen takkaan ja sytytti kynttilänpätkän.
Kusti pani kahvipannun tulelle ja vieritti vanhan hailitynnyrin
lattialle. Siitä tuli aimo pöytä. Tupakoimalla ja korttia lyöden
kulutettiin yön tunnit.
-- Kolme kovaa! passia! valttia! kuului manausten höystäminä, kun
joku sääski tavallista kovemmin imi niskaa tai rystysiä.
Mutta pastorin ajatukset näyttivät harhailevan kaukana korteista ja
hyttysistä.
-- Kuules Kusti, lausui hän vihdoin, -- voisithan sille antaa vähän
nenälle, silti häistä poisjäämättä. Pelkurimaiseltahan näyttäisi, jos
tuommoista viikaria väistäisit. Jos haluat häntä oikein suututtaa,
niin tiedän minä paremman keinon.
-- No mitenkä se sitten kävisi päinsä? kysyi Kusti, jonka mieleen nyt
johtui hääherkut, jotka sitä paitsi vielä hänen omista peruistaan
maksettaisiin.
-- Tule kotia heti vihkimisen päätyttyä. Voithan sanoa viivästyneesi
järvellä. Siinä on jo haveria yltäkyllin. Sitten juotamme hänet
yksissä neuvoin humalaan, jott'ei morsiusvuoteelle pääsekkään.
Pojilla teetetään hänelle jotain kuria sen lisäksi. Eiköhän tuo jo
riittäne?
Pastorin tuuma alkoi Kustia miellyttää. Yksinäinen elämä ja öinen
taistelu hyttysten kanssa ei ajan mittaan huvittanut, ja sitä paitsi
alkoi yhä enemmän mieli tehdä hääruokia, joita kotoa lähtiessä oli
nähnyt valmistettavan. Pitkittä tuumitta hän siis hyväksyi pastorin
suunnitelman, jonka hän päätti panna toimeen, niin totta kuin eli.
Sangen tyytyväisinä itseensä ja toisiinsa he päivän noustessa
kapusivat lavoillensa nukkumaan, kun hyttysetkin vihdoin olivat
väsyneet yölliseen tanssiinsa.
* * * * *
Kotiin palaavilta hailinpyytäjiltä Karlsson oli kuullut pastorin ja
Kustin olleen matkalla Norstenille päin. Jotain koirankuria siis
varmaankin oli tekeillä, arveli Karlsson. Hän vihasi pastoria sekä
kuusikuukautisen esteen että yleensä halveksivan kohtelun vuoksi.
Karlsson oli imarrellut, liehakoinut, nöyristellyt, lahjonut, sanalla
sanoen, koettanut kaikkia keinoja pastorin suosiota saavuttaakseen,
mutta turhaan. Kun sattuivat samaan huoneeseen, kääntyi pastori
aina selin Karlssoniin pistellen ja laskien kokkapuheita, jotka
vallan hyvin soveltuivat rengin yksityisiin suhteisiin. Kuultuaan
yhtymisestä ulkoluodoilla, arvasi renki sillä olevan erityisen
tarkoituksen sekä että hänen varalleen salavehkeitä tehtiin. Hän
päätti sentähden olla varuillaan ja etukynnessä häätää heidän
hankkeensa. Ranniston pursimies oli sattumalta virkalomalla. Hän oli
otettu juomanlaskijaksi ja apumieheksi Hemsöhön, missä hän vanhastaan
oli taitavaksi huvien ja tanssien toimeenpanijaksi tunnettu. Tämä
mies oli Karlssonin puolelle voitettava. Se kävikin helpommin kuin
oli luullut. Pastori oli aikanaan viivyttänyt pursimies Rappia
rippikoulussa kokonaisen vuoden siitä syystä, että tämä enemmän
rakasti tyttöjen kuin kirjojensa seuraa. Tämä tietysti hidastutti
Rapin edistymistä laivaston virassa ja tuotti hänelle muitakin
haittoja. Kahvipuolikkaan ääressä suunniteltiin kostotuumaa pastorin
pään varalle. Naurun ja pilkan alaiseksi hän oli saatettava, joka
paraiten kävisi päinsä siten, että pappi juotettaisiin humalaan. Tämä
oli pääjuoni, sivuseikat ajallaan itsestään selviäisivät.
Molemmin puolin paulat siis oli viritetty, sattumus oli ratkaiseva
ken voittajana saaliin korjaisi.
Jo sarasti hääpäivän aamu. Kiukkuisina ja häähommista ylen
uuvuksissa sinä aamuna herättiin. Koska vesimatkoja on vaikea
tarkoin laskea, saapuivat ensimäiset vieraat ennen aikojaan, vaan
niitä ei kukaan ollut huomaavinaankaan. He kuhnivat sentähden pitkin
mäkiä kuin kuokkavieraat. Karlsson hulmusi paitahihasillaan laseja
pyyhkien, pulloja availlen, kynttilöitä jalkoihin asetellen ja
milloin missäkin askareessa. Morsianta vasta puettiin. Huonekalut
ryhmöttivät tuvan peräseinämällä kuin huutokaupan varalle. Tupa oli
lehvillä koristeltu, lattia puhtaaksi pesty. Viirisaikassa liehui
pursimieheltä lainattu tullilippu. Koivut olivat kahdenpuolen tuvan
ovea, ja yläpuolella seinämällä puolan varsista ja päivänkakkaroista
tehty seppele ja kruunu. Ikkunoissa loisti kauniine leimoineen pitkät
pullorivit kuin parhaassa väkijuomamyymälässä. Karlssonin toimesta
täten oli järjestetty, sillä hän rakasti koreita värejä. Päivän
säteiden tavoin loisti kullankarvainen punssi vihreiden ikkunalasien
läpi, ja konjakin purppura paistoi kuin hiilituli ahjossa, korkkien
hopeanhohtoiset koterot säkenöivät kuin uudet neljänkolmatta äyrin
kappaleet. Vastustamattomalla voimalla akkunat vetivät muutamia
nuoria miehiä puoleensa. Ihmetellen ja ihaellen he siinä seisoivat
kuin suuren kaupungin puodin ikkunassa. Oikeinpa kurkkulakea rupesi
repimään.
Kahden puolen ovea oli kaksi kuudenkymmenen kannun astiaa. Siinä ne
törröttivät kuin tykit linnan portilla, toisessa viinaa, toisessa
sahtia. Näiden taa oli kaksisataa olutpulloa kartioiksi kasattu
kuin tykkien luodit. Uhka-uljaalta tuo näytti, ja korkinavain
vyöllä pursimies Rapp siinä käveli, ylvästellen ja kuin hyväkin
sotakapteini huostaansa uskottua sotavarastoa järjestellen. Tynnyrit
hän oli koristellut kuusen oksilla ja varustanut rautahanikoilla.
Tuon tuostakin hän löi pamahutti tulppavasaralla astioita, jotka
kumisten vastasivat olevansa täpö täynnä jaloja nesteitä. Pulska
tuo juomanlaskija juhlapukineissaan olikin. Sininen verkatakki
suli somasti solakan vartalon ympärille, valkoiset housut olivat
jalassa, kiiltonahkainen lakki päässä. Miekkaa hän vaan puuttui.
Moukat kunnioittivat ja pelkäsivät häntä, joten hänelle hyvin sopi
toinenkin luottamusvirka näissä pidoissa. Järjestysmiehenä hänen tuli
ehkäistä mahdollisesti sattuvia tappeluja, estää vallattomuutta ja
tarvittaessa heittää kinastelijoita ulos. Vauraampien talollisten
pojat olivat häntä halveksuvinaan, mutta silkkaa kateutta se oli.
Olisivat kyllä itsekin halusta virkatakissa upeilleet, jos eivät
pamppua ja ärhäköitä meritykkimiehiä olisi pelänneet.
Kaksi isoa pataa lekotti kyökin liedellä kahvissa, ja kahvia
jauhoivat rämisten ja niristen lainatut myllyt. Sokeritopat
paloiteltiin pienemmäksi käsikirveellä, ja kahvileipää oli isot
kasat ikkunalaudoilla. Milloin mitäkin noutaen piiat tepsuttelivat
tuvan ja ruoka-aitan väliä. Viime mainittu huone oli täpösen täynnä
jos jonkinlaisia leivoksia ja paisteja, vehnäsiä oli suuret säkit.
Kammarin ikkunasta välähtelivät vähäväliä morsiamen valkoiset
paidanhihat ja läpäjävät tekoletit, kun hän palvelustytöille ohjeita
ja neuvoja huuteli.
Purjeitten luku lahdella karttui. Toinen vene toisensa perään laski,
kiertäen pitkän mutkan laiturin ohitse, pyssyjen paukkuessa rantaan.
Kotvanen vielä kuhnailtiin ja nahjusteltiin talon likitienoissa,
ennen kuin lähdettiin suojaan.
Professorin perhe oli edellisenä päivänä joutunut lähtemään jonnekin
vieraisille. Professori itse oli kotosalla ja oli uhannut olla
häissäkin saapuvilla. Olipa vielä suosiollisesti luvannut luovuttaa
salinsa juhlamenoihin ja nurmikot tammien alla häävieraiden
kestitsemiseen. Pitkät pöytärivit olivat jo valmiina valkoisine
liinoineen, sokeriastioineen, kahvikuppineen ja talehikkoineen
vieraita odottamassa.
Pihamaalle ryhmittyi vähitellen hääväki. Joukosta näkyi Rundqvistkin,
tukka juhlan kunniaksi hylkeenrasvalla voideltuna, parta ajettuna
ja musta nuttu yllä. Hän piti velvollisuutenaan huvitella vieraita
laskettelemalla ivallista leikkiä kulloin kustakin. Normanille
ja pursimies Rapille oli tervehdyslaukausten ampuminen uskottu.
Harjaantuakseen toimeen Norman par'aikaa tuvan nurkan takana ahkeraan
opetteli vanhalla pistoolilla, ruutipatruuneja räjähytellen.
Paljepelistään hänen täksi juhlaa oli täytynyt luopua, sillä
paikkakunnan mahtavin viuluniekka, eräs räätäli Fifångin kylästä, oli
pyydetty soittajaksi, eikä tämä lainkaan suvainnut poropeukaloiden
tunkeutumista hänen taiteensa alalle.
Nyt tuli pastori ja ylen iloisella häätuulella tuntui olevankin,
vanhan hyvän tavan mukaan valmiina pilan tekoon morsiusparin kanssa.
Karlsson otti hänet vastaan kynnyksellä ja lausui tervetulleeksi.
-- No otetaanko kirkkoon samalla? tervehti ilveillen pastori.
-- Oh hitto! -- Ei niin kiirettä kirkkoon! vastasi sulhanen
ujostelematta.
-- Oletko siihen niin varma? irvisteli pappi vieraiden nauraa
hohottaessa. -- Minä olen aikanani vihkinyt, ristinyt ja kirkotellut
samoissa häissä, mutta nepä olivatkin ripeätä väkeä, todella perin
kykeneviä toimeensa. Pilaa puhumatta, miten on morsiamen laita?
-- Tuota, ei ainakaan vielä mitään hätää ole, vaan ei tuo kuinkaan
kaukana sentään liene, vastasi Karlsson, ja vei sielunpaimenen
kirkkoväärtin emännän ja Avassan lesken väliin istumaan, joiden
kanssa pastori rupesi lopikoimaan ilmasuhteista, kalastuksesta ynnä
muusta.
Professorikin liittyy häävierasten joukkoon. Hänellä on musta
silkkilakki päässä, valkoinen huivi kaulassa ja musta hännystakki
yllä. Pastori anastaa heti hänet vertaisenaan säätyhenkilönä
seuraansa. Heidän keskusteluaan ämmät pörhössä korvin kuuntelevat
perinvakuutettuna siitä, että professori on korkeasti oppinut mies.
Nyt Karlsson tuli ilmoittamaan, että toimitus voisi alkaa, jahka vaan
Kusti saataisiin käsiin.
-- Kusti hoi! huudettiin ulkona täyttä kurkkua.
Ei kukaan vastannut. Ei häntä kukaan ollut nähnyt.
-- Minäpä tiedän missä hän on, ilmoitti Karlsson.
-- No missä hän on? ilkkui pastori.
-- Eräs lintu lauloi häntä nähdyn Norstenilla. Ja muuan ryökäle
kuuluu olleen hänen parissaan, joka luultavasti on pojan vietellyt
juomaan!
-- Noh ei häntä sitten maksa odottaa, arveli pastori, -- jos hän on
huonoja tovereita yhdyttänyt! Poika parka ei ymmärrä pysyä kotona,
missä hänellä olisi hyviä opastajia, tukea ja turvaa! Mitäs morsian
sanoo? Alotetaanko jo, vai vieläkö varrotaan?
Morsiamen oli paha mieli, mutta alotettava oli kumminkin, arveli
hän, koska kahvit muutoin piloille jäähtyisivät. Juhlasaatto siis
lähti kulkemaan pyssyjen paukkuessa kalliolla. Soittoniekka pihkasi
ja kierreskeli viulunsa kieliä, pastori sai kaapun hartioilleen,
morsiusrengit olivat etujoukkona. Pappi talutti morsianta, joka
kuhisi mustassa silkissä, valkoinen huntu ja myrttiseppel päässä,
pinnistettynä ahtaisiin kureliiveihin, jotka yhä enemmän saattoivat
näkyviin sen, mikä salattava oli. Ja professorin saliin suuntasi
juhlasaatto kulkunsa viulun vinkuessa, ja pyssyjen yhtämittaa
paukkuessa.
Muori vilkui kaikkianne ympärilleen viimeisiin asti toivoen kateissa
olevan poikansa lopulta keksivänsä. Töin tuskin pastori sai hänet
salin kynnyksen yli hinatuksi. Salissa nyt yhtäkaikki oltiin, ja
sinne kokoontui vähitellen kaikki hääkansa. Seinvieriin vieraat
asettuivat seisomaan kuin mestauspaikalle vartijapiiriksi, ja
keskellä lattiaa seisoi morsiuspari sekä pappi ja heidän välillään
rekiryijyillä verhotut jakkarat. Pastori sovitteli kauluksensa
suoraan, selaili kirjaa, ryähteli ja hoki. Silloin morsian laski
kätensä hänen käsivarrelleen, pyytäen pastorin vartomaan vielä
siunaaman hetken, jos Kusti yhtä hyvin vielä tulisi.
Melkein äänetön hiljaisuus vallitsi kotvasen aikaa. Jonkun keikarin
uudet saappaat narahtelivat, jonkun kaunottaren kangistetut
alushameet kahahtivat -- muuta ääntä ei kuulunut. Neuvottomina
vieraat katsoivat toisiinsa turvautuen pastoriin ainoana auttajanaan.
Tämä lausui vihdoin juhlallisesti:
-- Pitkästyttämään jo rupee tämä vartoominen. Kun hän ei jo ole
tullut, niin ei hän tulekkaan.
Pappi alkoi lukea: Rakkaat ystävät, avioliitto on Jumalan asettama...
Toimitus oli jo hyvällä alulla. Vanhemmat naishenkilöt itkivät
koiruohoa haistellen; miehet ryähtelivät tuon tuostakin. Silloin
kartanolta äkkiä kuului pamaus ja ikään kuin pullojen pirstautumista.
Kuunneltiin kotvanen, sitten toimitus jatkui entiseen tapaan.
Karlsson yksin näytti levottomalta, vähäväliä syrjäsilmällä vilkuen
ikkunaan. Pam! pam! pam! kuului toistamiseen pihamaalta, aivan
kuin samppanipulloja olisi avattu, ja pojat rupesivat ovensuussa
hykättämään. Tästä huolimatta menot jatkuivat. Minä kysyn sinulta
Juhana Eerikki Karlsson Jumalan ja tämän pyhän seurakunnan läsnä
ollessa tahdotko ottaa tämän Anna Eeva Flodin aviovaimoksesi
rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoinkäymisessä? Mutta vastauksen
sijasta nyt ulkoa kuului hirveätä räikkinää ja lasien murskautumista.
Rakki rupesi hurjasti haukkumaan.
-- Kuka siellä ulkona pulloja avaa, häiriten pyhää toimitusta? huusi
pastori julmistuen.
-- Sitäpä minäkin tässä juuri arvelin kysyä säesti Karlsson kovin
levottomana. -- Pursimieskö se siellä koiran kuria tekee?
-- Mitä, eläpäs syytöntä säti! nuhteli Rapp ovensuusta.
Pam! pam! pam! kuului yhtä mittaa.
-- Menkää herran nimessä katsomaan mikä siellä on! Eihän vaan mitään
onnettomuutta liene tapahtunut, huusi pastori. -- Jatketaan sitten.
Toiset syöksyivät ulos, toiset ahtautuivat oven suulle.
-- Oluthan siellä paukkaa! Olut on ruvennut happanemaan! huusi joku.
-- Ollu, ollu halkke, toisti professori.
-- No mutta kuka tomppeli on pannut oluen auringon paisteeseen?
Kuin kuularuiskut olivat olutpullot sinkoilleet pihamaalle, paukkuen
ja sähisten, ja vaahtona olut nyt virtaili nurmea myöten.
Toimituksen keskeytyminen, joka arvatenkaan ei hyvää tiennyt, teki
morsiameen kovin kiusallisen vaikutuksen; sulhasta vähin moitittiin
huonosta järjestyksestä, mutta Karlsson syytti Rappia, joten näiden
välillä oli syntyä tappelu. Pastori oli vihoissaan pyhän toimituksen
keskeytymisestä, mutta pihasalla pojat tyhjentelivät pullojen
pohjia, vieläpä erehdyksissä sellaisiakin, joista vaan tulpat
olivat lauenneet. Vihdoin olivat kaikki toistamiseen koolla, mutta
hartaus oli entisestäänkin heikommaksi haihtunut. Pastori uudisti
äskeisen kysymyksensä, ja toimitus päättyi ilman pahempia häiriöitä,
jos lukuun ei oteta porstuassa rehkiväin poikain tavan takaista
tirskutusta.
Kun vastavihityitä oli onniteltu, lähdettiin tuota pikaa salista ja
käytiin kahville. Raskaana ja sakeana tuvasta tulvaili kuihtuneille
kukille, koiruoholle ja hielle hajahtava ilma.
Papin ja professorin väliin istuutui nyt Karlsson; morsiamella ei
ollut rääpyä istahtaa, täytyi alati valvoa vieraiden kestitsemistä.
Kirkkaana paistoi heinäkuun aurinko, ja yhä raikkaammiksi kävivät
mielet tammien suojassa. Vehnäiskahvit oli jo juotu, oli puolikasten
vuoro, ja viina valui virtanaan.
Pöydän päässä sulhanen tarjosi punssia, jota ei kukaan pahonut. Aimo
kulauksia otti muiden muassa pastori kahvikupistaan; punssi ei ollut
vallan jokapäiväistä juomaa.
Ja kuin tuhka tuuleen hävisivät papin ja Karlssonin väliset vanhat
vihat. Yhtämittaa he kilistelivät; ja pastori kiitteli Karlssonia,
tarinoiden mielin kielin hänen kanssaan siltä professoria
unohtamatta. Nyt oli harvinainen tilaisuus seurusteluun sivistyneen
miehen kanssa. Keskusteluaineista vain pyysi tinka tulla. Pappi ei
lainkaan ymmärtänyt musiikkia, ja professori koki kohtelijaisuudesta
pysytellä jumaluus-opillisella alalla, jolta taas hänen uusi
tuttavansa kynsin hampain pyrki pois. Huolimatta kielisuhteiden
synnyttämistä hankaluuksista, tahtoi keskustelu rakoilla siitäkin
syystä, että professori ei juuri ollut tottunut tunteitaan
ilmaisemaan paljon muuten kuin musiikissa.
Viuluniekkakin, Fifångin räätäli, oli tietysti vahvistellut voimiaan
puolikuppisilla niinkuin muutkin. Nyt hänestä huomaamattomuutensa
alkoi tuntua ikävältä, jonka vuoksi hän lähenteli kunniansijaa
puhuakseen professorin kanssa musiikista.
-- Suokaa anteeksi, herra professori, tervehti hän viuluaan
näpsäytellen -- mehän oikeastaan olemme virkaveljiä, sillä soitanhan
minäkin, tavallani tietysti.
-- Mene helesinkiin, räätäli! rupeatko tässä hävyttömäksi! tiuskasi
Karlsson.
-- Niin, tuota noin, anteeksi, herra professori, -- vaan eipä siltä
että se Karlssoniin koskee, -- koettakaapas tätä viulua, herra
kammaripelimanni, koettakaapas, ja sanokaa sitten eikö se ole hyvä;
Hissiltä minä sen ostin, ja kymmenen riksiä se maksoi.
Professori napsautti räätälin mieliksi yhtä kieltä ja lausui
hymähtäen:
-- Okke hyve, okke hyve!
-- Siinä se nyt nähdään, sitähän minä aina olen hokenut. Kun tapaa
asiantuntijan, niin saa mar' kuulla aivan tarkkoja tosia, vaan jos
näiden kanssa rupeaa taiteesta puhumaan, -- räätäli koetti kuiskata,
mutta sattuikin vahingossa huutamaan -- jos näiden tollojen kanssa...
-- Potkaiskaa räätäli pellolle! huudettiin miehissä.
-- Kuules nyt, räätäli, katso se väli, ettet humallu, sillä kuka
meille sitten soittaa!
-- Rapp, pidä räätäliä silmällä, ettei hän enää saa juoda!
-- Eikö minua juominkeihin muka olekaan kutsuttu, vai joko varot
varasi loppuvan, sen saituri?
-- Istuhan Rietu, eläkä ole milläskään! Rauhoitu, käski pastori, --
muutoin saat selkääsi!
Soittoniekka ei vaan ottanut rauhoittuakseen. Taiteesta piti hänen
kaikin mokomin jutella, ja todistaakseen, että hänen viulunsa toden
perästä oli erinomainen, liirutteli hän kielillä.
-- Kuulkaa, herra kammarisoittoniekka, kuulkaa basson jylkeätä ääntä,
se soi kuin pienet urut!...
-- Tukkikaa sen suu!...
Pöytien ympärillä syntyi liikettä ja jymäkkätä. Silloin joku huutaa:
Kusti on täällä!