osottaa, olisi tyttö tuota pikaa sylissäni, mutta katsokaas, täti,
hänellä ei ole oikeata mielenlaatua, hän on maailmanmielinen ja
turhapäinen, ja eiköpä tyttö parka jo harhateillekin lie eksynyt.
Minulla alkaa jo olla ikää, eikä minua enää haluta hupsutteleminen;
minä sanon sen suoraan, että _jos minä_ naimista hommaisin, niin
minä ottaisin vanhanpuoleisen, ymmärtäväisen ihmisen, jolla on oikea
mieli. En oikein tiedä miten tuon sanoisin, mutta täti sen kenties
ilmankin hoksaa, sillä tätillä on pää ja aatteet, on niin, kautta
kunniani.
Akka oli istautunut pöydän ääreen paremmin päästäkseen Karlssonin
koukkujen perille ja ollakseen valmis antamaan myöntävän vastauksen,
niin pian kuin Karlsson vähänkin ikään kuin kosijaksi kallisteleisi.
-- No mutta kuulkaahan Karlsson, eukko etsi vyyhdestä uuden langan
pään, -- eikö Karlsson ole ajatellut ypöyksinäistä ja upporikasta
Åvassan leskeä, joka ei muuta halaja kuin toista miestä entisen
sijaan?
-- Hyi tuo, kyllä minä sen vanhan hupakon tunnen, hänelläkään ei
ole _oikeata_ luontoa eikä oikeata mielenlaatua, joka yksin minua
tyydyttää. Rahoista, ulkonaisesta prameudesta ja koreista vaatteista
minä en välitä; ja se, joka minut tuntee, voi sen todeksi todistaa.
Nyt oli luu nirhattu niin pilan pieneksi, ettei siitä enää paljon
mihinkään ollut. Nyt täytyi puhua valehia viimeisiä.
-- No ketä Karlsson sitten on ajatellut, tokaisi muori uskalijaasti.
-- Ajatellut tai ajattelematta ollut -- kyllähän jotkut paljonkin
ajattelevat, vaan minä en vielä ole sinnepäin miettinyt miposen
mitään; mutta se, joka lie ajatellut, puhukoon suunsa puhtaaksi. Minä
en virka luotuista sanaa, ettei sitten kukaan tarvitse hokea minun
houkutelleeni ja viekoitelleeni, sillä minulla ei ole se luonto.
Eukko oli nyt joutua pyörälle; täytyi tunnustella toistamiseen.
-- No mutta hyvä Karlsson, jos Iita on valittunne, niin ettehän
silloin ketään toista todenperästä voi ajatella...
-- Iita, senkin hiiden narttu, sitä en huolisi, -- vaikka syliini
heittäisivät. Ehompi se olla pitää ja vaatteet päällä, ja lie hänellä
vähän muutakin, niin terve tuloa, vaikk'en minä siitä välitä, sillä
semmoinen minä olen ja semmoinen minun luontoni.
Ja taas oltiin kuin tervassa eikä siitä olisi mihinkään päästy,
jollei eukko olisi noussut työntämään.
-- Noo, Karlsson, mitäs Karlsson siitä sanoisi, jos me lyötäisiin
ryysymme yhteen?
Renki kohotteli olkapäitään, ikään kuin häntä olisi puistattanut noin
halpamainen ajatus.
-- No siitä nyt ei ikinä mitään tule! vakuutti hän. Siitä emme
koskaan enää sanaakaan hiisku. Kyllähän sen arvaa mitä sitten
ruvettaisiin hokemaan, että minä muka nain rahain vuoksi, vaan
semmoinen minä en ole enkä kuuna päivänä semmoiseksi muutu. Emme sinä
ilmoisna ikänä enää siitä sanaakaan virka. Lupaahan täti sen minulle
ja kättä paiskaten -- (hän ojensi kätensä) -- ettei siitä enää
milloinkaan puhuta. Tarttukaa käteeni.
Mutta muori ei ollut siihen niinkään nopsa. Hän päinvastoin halusi
juurta jaksain asiaa pohtia.
-- Ja miks'ei siitä puhuttaisi, josta arvoltaan jotain saattaa tulla?
Minä en enää ole nuori, tietäähän Karlsson sen, eikä Kusti vielä
kykene taloa hoitamaan; minä olen tukea vailla ja ymmärrän hyvin,
ettei Karlsson tahdo kuluttaa paraita voimiaan toisen palveluksessa
eikä raataa palkatta. Mutta minä en tälle vialle muuta voidetta
tiedä kuin naimista. Joutaa ihmisten lörpötellä mitä ikinä haluavat,
pälpättää niiden kumminkin pitää. Minä todellakaan en käsitä miksi
emme menisi yhteen.
-- Enhän minäkään muusta -- -- mutta tuo turkasen pärpätys, joka
siitä syntyy, minun sydäntäni kaivelee, ja sitten tuo Kusti, se kai
meihin silmittömästi suuttuu.
-- No jos todellakaan ette itse jaksa poikaa torjua, niin teen sen
sitten minä. Onhan minulla jo ikää, vaan sopenkuluksi en vielä jouda,
ja -- näin kahden kesken sanoen: kyllä vielä saatan olla yhtä hurja
rakkaudessa kuin hyväkin kutka, jos niiksi tulee.
Nyt jää oli murtunut, ja tuumat, suunnitelmat ja keskustelut
paisuivat tulvivaksi tyrskyksi -- -- siten ja siten Kustille tieto
annettaisiin, niin ja niin häät vietettäisiin ja niin edespäin.
Keskustelun lanka venyi pitkäksi vyyhdeksi, jotta sitä keriessä,
vaikk'ei se suinkaan sotkeuksissa ollut, kahvipannu tulelle siirtyi
ja tulelta pöydälle, viinapullo sen viereen; ilta kului ja yö loppui,
aamuakin luiskahti palanen.
Viides luku.
Kolmantena kuulutuspäivänä tapellaan, sitten mennään rippikirkkoon ja
vietetään häitä, vaan morsiusvuoteelle ei sittenkään päästä.
Vasta kuoltuaan on kukin hyvä, naimisiin mennessään huonointakin
huonompi. Sen sai Karlssonkin nyt kokea. Kuin harmaa hylje nälissään
oli Kusti karjunut, kolme päivää umpeen rähissyt ja riehunut
kuin mielipuoli, mutta Karlsson käväsi sill'aikaa kaupungissa.
Flod-vainaja pengottiin haudastaan, häntä käänneltiin ja väänneltiin,
ja paras oli hän Jumalan luomista, jota vastoin Karlssonissa
huomattiin sisällisiä likapilkkuja kuin vanhoissa, käännetyissä
vaatteissa. Senkin rantajätkä ja renkutusten kaupustelija! Kolmesti
oli hänet palveluksesta ajettu, kerran hän oli karannut ja
yhdesti jo oikeuteenkin vedetty tappelemisesta. Flodin matamille
paiskattiin kaikki nämät totuudet vasten naamaa, vaan kerran
syttynyt lemmen liekki tuosta ei ottanut sammuakseen. Leskeys oli
nyt loppumaisillaan, ja sarastava avio-onni näytti hänen mieltään
melkoisesti virkistyttävän ja hänen nenänahkansa entisestään
vankemmaksi kovottavan, jotta se halkeilematta sieti sekä sitä että
tätä.
Karlsson oli ulkopitäjistä syntyisin, ja siinäpä se häntä kohtaavan
vihan pääjuuri piilikin. Naimaoikeudella hän vast'edes oli omistava
maat ja kalavedet, joita pitäjäläiset tähän asti olivat tottuneet
pitämään milt'ei yhteisinä. Flodin matami hallitsi jakamatonta pesää,
ja siltä näytti, että hän terveyteensä nähden vielä vuosikaudet oli
sitä hallitseva. Kusti siis ei kaukaan aikaan pääsisi omaisuutensa
hallintoon ja tuli sen lisäksi entisen renkinsä isännyyden
alaiseksi. Ei siis sovi oudoksua, että kovia kiukun sanoja Kustin
huulilta tulvaili. Ja hän uhkasi rupeavansa hakemaan häätötuomiota
tuolle anastajalle, jota hänelle isäpuoleksi toimitettiin.
Korkeimmilleen Kustin viha ja kiukku kiehahti, kun Karlsson
palasi kaupunki-matkaltaan Flod-vainajan mustassa juhlatakissa,
hylkeennahkalakki päässä. Nämät hän oli saanut huomenlahjaksi
ensimmäisen hellän kohtauksen perästä. -- Kusti hillitsi, vaikka
vaivoin, läikkyvän mielensä, mutta harkitsi kostoa. Hän kielotteli
ja lahjosi Rundqvistin tekemään vihatulle kunnon kepposet. Ja eräänä
aamuna aamiaista alotettaessa Karlssonin sijalla oli verho, joka
näkyi peittävän koko joukon tavaraa. Pahaa aavistamatta Karlsson
nosti verhoa, löytäen pöydältä romukasan, jota oli säilyttänyt
sänkynsä alla säkissä. Siinä oli rapumalkkeja, portteripulloja,
korkkeja, rikkinäinen kukkarasia y.m.
Vihreän vaaleaksi kalpeni Karlsson, mutta kenellepä tässä vihaansa
purki? Rundqvist koki hänen vimmaansa suistaa. Tämmöiset pienet
kolttoset tehtiin, näet, kaikille naimisiin aikoville. Tähän
asia kenties olisi rauennutkin, mutta kovaksi onneksi Kusti
sattui paikalle, ja hän rupesi heti päivittelemään ryysynajajan
aikaista saapumista tänä vuonna. Ennen hän oli tullut vasta uuden
vuoden vaiheilla. Mutta silloin Norman ehätti ilmoittamaan, ettei
ryysykauppiasta täällä vielä lainkaan oltu nähty; tähän oli vaan
Iidan jättämät muistit näytteille kerätty, koska Karlssonin ja Iidan
välit nyt olivat puretut.
Nuolenpäisiä sanoja sateli kotvasen vielä, kunnes Kusti teki riidasta
lopun lähtemällä pappilaan, jossa sai toimeen häiden lykkäämisen
tuonnemmaksi, kun Karlssonin paperit muka eivät olleet selvät. Kuusi
kuukautta Karlssonin vielä tätä ilopäivää täytyi odottaa. Se isku
koski kipeästi häneen, mutta minkäpä sille taisi. Voimainsa takaa
hän pyysi väliaikaa hyväkseen käyttää. Hän puheli leikillisesti
lykkäyksestä ja voitti puolelleen talon väen, paitsi Kustia, jossa
ei sovinnon oireitakaan näkynyt. Karvasta mielialaa ja salamähkäistä
riitaisuutta koki poika kaiken aikaa vireillä pitää.
Siten meni talvi hiljaista menoaan. Hirren hakkuu ja jäänuotan veto
vaihtelivat linnustamisen, korttipelin, puolikupin juonnin tai
pienempäin kemujen kanssa. Talvi meni mailleen, ja jälleen oli kevät.
Pitkissä jonoissa palasivat haahkatelkät ja houkuttelivat järvelle,
mutta maatyöhön Karlsson kiinnitti kaikki voimat. Runsas sato oli,
näet, tarpeen, jott'eivät hääkulungit lopen suurta läpeä kukkaroon
kaivaisi. Häät muutoin pidettäisiin oikein rahahäät, niin upeat, että
niiden täytyi painua jokaisen osanottajan ikimuistiin.
Muuttolintujen keralla saapuivat suvivieraatkin. Professori lausui
kaikesta niinkuin ennenkin: "hyve, hyve!". Suuresti näyttivät häntä
huvittavan naimapuuhat ja tekeillä olevat häät. Ida onneksi ei ollut
mukana. Huhtikuulla hän oli luopunut palveluksesta, arvatenkin
naimista hommaten. Hänen jälkeläisensä ei ollut suinkaan viehättävä,
ja Karlssonilla oli tätä nykyä siksi paljon touhua, ett'ei hän
lainkaan joutanut piikain armastelijaksi; sitä paitsi hänellä oli
varmat valtit kourassa, joita tietenkään ei halunnut hyötähyviään
alttiiksi panna.
Juhannuspäivänä kuulutettiin ensi kertaa, ja heinän teon ja leikkuun
välillä häät olivat pidettävät, silloin kun on hiukkanen työlomaa.
Jo ensi aikoina kuulutuksen otettua saattoi Karlssonissa jonkinlaisen
mielenmuutoksen huomata. Flodin matami sen tietysti ensimäisenä
oivalsi. Maan tavan mukaan he tosin aina kihlauksesta saakka olivat
eläneet kuin aviopari ikään, mutta kun Kustin pappilassa ilmoittama
este yhä uhkasi Karlssonin tulevaisuutta, niin hän tällä ajalla oli
ollut varovainen ja sävyisä. Nyt kun sotkuinen vyyhti oli selvennyt,
nosti hän nokkansa pystyyn, rupesipa vielä kynsiäänkin näyttämään.
Muoriin tämä käytös silti ei sanottavasti vaikuttanut, kun hän tunsi
asemansa ja vallan hyvin tiesi kenen omaisuus oli. Hampaitaan näytti
kumminkin tarvittaessa hänkin, vaikka niitä tosin ei montakaan ollut.
Kolmantena kuulutuspäivänä sattui ensimäinen pieni kahakka.
Paitsi Lottaa oli saaresta joka kynsi lähtenyt rippikirkkoon. Tavan
mukaan otettiin pienin vene tälle matkalle. Jos, näet, sattuisi
tyyntymäänkin, olisi tämä kevyt soutaa. Tilasta sentähden pyysi
tinka tulla, erittäinkin kun matkatarpeita liiemmaksikin oli mukana;
papille kaloja ja lukkarille kynttilöitä, sekä oman tarpeen varaksi
vaatteita, joita muutettaisiin kirkkorannassa; painoa lisäsi veneen
runsas kalustokin, purjeet, airot, viskaimet, istuinlaudat, jakkarat.
Vanhan tavan mukaan suurusteltiin näin sunnuntai-aamuna tavallista
hiukkasen ylellisemmin; taskumateista ja lekkereistä tarjoiltiin
virvoketta. Järvellä pani paahtava helle miehet hikoilemaan, eikä
soutu tuntunut yhtäkään miellyttävän. Päinvastoin tehtiin tenää, ja
pikku kiistakin syntyi, sillä ei ketään haluttanut hikipäässä saapua
kirkolle. Naiset välittämään ja sovittamaan. Onneksi jo jouduttiin
kirkkolahdelle, jonne kirkonkellot rupesivat kuulumaan. Tämä rauhaa
ja sovintoa tietävä ääni, jota vuosikausiin ei oltu kuultu, sai
kiihtyneet mielet asettumaan. Aamukellot ne vasta olivat; ei siis
kiireestä vielä tietoakaan.
Flodin matami lähti pappilaan kaloja viemään. Pastori oli
parranajo-puuhissa ja nurpealla päällä. --
-- Harvinaisia, perinharvinaisia vieraita kirkolla tänään, tervehti
hän. -- Hemsöläiset eivät juuri heti huomenna kirkkoon tule. Pastori
pyyhki saippuan vaahtoa veitsestä etusormeensa.
Karlsson, joka oli kantanut kalat, käskettiin kyökkiin, jossa sai
ryypyn kanto-vaivoistaan.
Lähdettiin sitten lukkarille kynttilöitä viemään, ja siellä annettiin
niinikään ryyppy.
Vihdoin yhdyttiin jälleen kirkonmäellä, missä aikaa kulutettiin
mahtimiesten hevosia tarkastamalla ja tuttujen parissa pakinoimalla.
Flodin matami kävi pikimältään miesvainajansa haudalla. Kellot
rupesivat soimaan yhteen, ja seurakunta samosi kirkkoon. Ihmisvirta
kiskaisi hemsöläisetkin mukaansa. Heidän täytyi seisattua käytävälle,
sillä vanhan kirkon palon jälkeen he olivat jääneet penkittä.
Ristikäytävällä täytyi vieretellä, vaan kovin ovelalta tuntui
siinä olo. Ujoina, neuvottomina, pelkkää nolouttansa hioten, he
siinä toljottivat kuin pakkotyöläislauma. Eipä siis ihmekään että
herneenkokoiset hikihelmet otsasta herahtelivat, kun vielä päivä
heleän kuumana kirkon ikkunoista rupesi paistamaan. Hemsöläiset
olivat kuin pihdissä, eikä kalveiseen paikkaan siirtymisestä
ollut puhettakaan. Kello lähenteliin yhtätoista, ennen kuin
saarnavirsi alkoi. Monta monituista kertaa hemsöläiset jo olivat
muuttaneet jalkaa kuin kanaparvi kylmän kynsissä lumella. Vihdoin
ilmestyi suntio ja merkitsi taululle virren 158. Urut vinguttavat
alkusoittelua, ja lukkari alkaa virren. Seurakunta yhtyy innolla
ensimäiseen värssyyn, siinä toivossa että saarna jo tämän perästä
alkaa. Mutta se toivo petti. Sillä nyt tuli toinen ja kolmas värssy.
-- Eihän tuo vaan laulattane kaikkia kahdeksaatoista, kuiskasi
Rundqvist Normanille.
Niin kumminkin kävi. Ja sakariston ovelta näkyi aika ajoin pastori
Nordström itse. Vaativana, uhkaavana hän siinä seisoi. Hän oli
päättänyt kerran antaa aika ripityksen, koska seurakuntalaisia
tuonkin verran oli koolla.
Kaikki kahdeksantoista värssyä laulettiin, joten kello pääsi
puoliväliin kahtatoista, ennen kuin pappi nousi saarnatuoliin.
Pitkälliset valmistavat toimet olivat sekä ruumiillisesti että
henkisesti sanankuulijat pehmittäneet. Lukuisa joukko oli vipunut
kasvoilleen mitä sikeimpään uneen. Vaan pitkää lepoa ei suotu. Äkkiä
kirkaisi pastori saarnatuolista. Nukkuneet säpsähtivät, ällistyneinä
katsoen toinen toiseensa, ikään kuin kysyen mikä kumma nyt oli hätänä.
Likimmäksi saarnatuolia olivat vähitellen ja vastoin tahtoaan
joutuneet Karlsson ja Flodin matami. Palaamista ei siis ollut
ajatteleminenkaan, jos mieli häiriötä, vieläpä pahennustakin
välttää. Muori rukka itki, sillä paitsi sitä että hän ilmankin oli
väsyksissä, puristivat uudet ahtaat kengät jalkoja yhä enemmän,
mikäli jalat varistuivat ja turposivat. Tuon tuostakin hän loi
rukoilevia silmäyksiä sulhaseensa, aivan kuin olisi pyytänyt tämän
kantamaan hänet järveen. Vaan Karlsson ei ollut niinä miehinäänkään,
siinä Flod-vainajan kiiltonahkasaappaissa ylvästellessään ja
saarnaa tarkkaan kuunnellessaan. Uhittelevin katsein hän rankaisi
valvattiansa, joka moista sopimatonta rauhattomuutta Herran huoneessa
julkeni osottaa. Toiset olivat vähittäin siirtyneet kirkon perälle,
urkulehterien alle, jonne aurinko ei päässyt paistamaan. Kusti istui
paloruiskun kannella ja oli ottanut Liisan polvelleen.
Rundqvist nojausi urkulehtehterin pilariin, ja hänen vieressään
seisoi Norman. Saarnaa kesti puolentoista tuntia, ja siinä annettiin
jokaiselle, ilman muodon katsomatta, oikein Porvoon mitalla.
Tekstinä oli vertaus taitavista ja tyhmistä neitsyistä, jota ei
yksikään miesväestä ottanut onkeensa, koska se ei mitenkään voinut
heille kuulua. Siitäpä miehet nukkuivatkin, mikä seisoallaan, mikä
istuallaan, mikä riippuen, mikä missäkin asennossa.
Puolen tunnin kuluttua työkkäsi Norman, joka eteenpäin köykistyneenä
kuin pahoinvoipa varjosti silmiään kädellä, Rundqvistiä kylkeen,
silmää iskien ja osottaen Kustia. Varovasti Rundqvist käänsi päätään,
ja häntä pöyristytti, aivan kuin hän olisi nähnyt kadotuksen
ruhtinaan. Siellä istui Liisa ummistunein silmin, kieli pitkällä
suusta, ja Kusti tuijottamassa pappiin nielläkseen muka joka ikisen
sanan.
-- Kammottaviapa ovat, kuiskasi Rundqvist siirtyen varovasti
takaperin, kantapäillään tiilikivien epätasaisia syrjiä tunnustellen,
ettei vaan kolinata synnyttäisi. Norman oli jo arvannut toverinsa
aikeet, ja livahti ovesta ulos nuljakkaasti kuin ankerias. He
kiiruhtivat yksissä tuumin veneelle.
Vilvakka tuulen henki leyhytteli rannassa. Eväsnyytit avattiin ja
puutuneita voimia virkistettiin kiireen kautta ruualla ja juomalla.
Sitten tuota päätä takaisin kirkkoon, hiljaa kuin oli tultukin. Pari
paloruiskun kannella nukkui nyt sikeätä unta. Kusti piteli tyttöä
vyötäreistä, mutta niin ylhäältä, että Rundqvist arveli sopivaksi
siirtää hänen käsiänsä vähän alemmaksi. Kusti heräsi ja tarttui
uudelleen saaliiseensa, ikään kuin peläten sen häneltä riistettävän.
Puolen tuntia kesti vielä saarnaa ja toisen puolisen virsien
laulantaa. Sitten alkoi rippi. Syvästi liikutettuina nautittiin
armon välikappaleita. Rundqvist itki, mutta Flodin matami, joka
alttaritoimen loputtua vihoviimein toivoi pääsevänsä istumaan, oli
tässä toimessa vähällä riitaantua. Hänet käskettiin poistumaan
penkistä, ja loppuaika hänen täytyi seisoa kirkkoväärtin penkin
kohdalla. Kun kuulutusta luettaessa kaikkien katseet muoriparkaan
kiintyivät, ei tietysti sekään häntä paremmalle tuulelle saattanut.
Toimitus kirkossa oli päättynyt. Nyt palattiin veneille. Jo
onnentoivotuksia kirkonmäellä kuunnellessaan muori riisui kengät
jalastaan, lähti sitten muiden mukana rantaan, jonne tultuaan
heti pisti tuliset jalkansa veteen, kiukutellen Karlssonille.
Eväät purettiin. Missä olivat pannukakut? Rundqvist arveli niiden
unehtuneen kotiin, ja Norman tuumaili, luoden epäluuloisen katseen
Karlssoniin, että eikö joku niitä jo tulomatkalla liene syönyt.
Oltiin vihdoin vesillä ja tehtiin lähtöä, kun Karlsson muisti, että
hänen tervatynnyrinsä oli unehtunut kirkonaittaan. Siitäkös melu
syntyi. Naisväki pani jyrkimmästi vastaan. Tervaa ei millään muotoa
käynyt veneeseen ottaminen, koska he olivat juhlapuvuissaan. Mutta
Karlsson nouti astian ja sijoitti sen veneeseen. Nyt syntyi uusi
artti. Kuka ottaisi istuakseen likinnä tuota vaarallista astiata.
-- Missä tässä nyt istuu? kärnytti Flodin matami.
-- Nosta ylös hameesi ja istu perälläsi, vastasi Karlsson, joka jo
kolmannen kerran kuulutettua tunsi olevansa entistään kahta vertaa
väkevämpi.
-- Mitä Karlsson siinä rähisee? sähähti vanhus.
-- No eipähän erinäistä! Istuhan alallasi, sillä nyt lähdetään.
-- Saisiko kysyä kuka järvellä komentaa, mahtaili Kusti, jonka
mielestä se virka kuului hänelle eikä kenellekään muulle.
Ja astuessaan peräpuoleen nostatti hän purjeen, kiinnitti purjenuoran
ja tarttui peräsimeen. Syvältä kynti vene merta, ja tuuli oli heikko.
Päivä oli kuuma, mielet kiihkeimmillään, ja vene kulki kuin tervassa.
Ei matkaryypystäkään tuntunut suurta apua olevan. Kohta herkesi
rasvatyyneksi, jonka tähden Karlsson ehdotti, että ruvettaisiin
soutamaan. Vaan tähän ei Kusti suostunut. Jahka tultaisiin
ulkopuolelle luotorykelmää, niin kyllä purje rupeaisi vetämään.
Niin kävikin. Kaukaa saarien salmista siinteli sinisiä avovesiä, ja
laineiden jyskettä karien kupeisiin alkoi kuulua. Kova itätuuli oli
tulossa. Purjeet pullistuivat, nuorat pingoittuivat kireälle. Erään
niemen kärkeen tultua vinkka puuska kiskaisi venettä kulkemaan, jotta
kokka koskena kohisi ja perävesi lorisi kuin purot keväällä. Taas
ryypättiin. Mielet hilvistyivät nähtävästi. Tuuli yltyi yltymistään,
veneen toinen laita painui milt'ei veden alle. Kovin pelkäsi
Karlsson. Hän tarttui käsin mastoon ja rukoili purjeita käärimään.
Vaan Kusti tuohon ei vastannut mitään, kiinnitti vaan purjenuoraa,
jotta vettä hulahti veneeseen.
Raivoissaan nousi Karlsson seisoalleen ja koetti saada airot veteen,
mutta Flodin matami tarttui hänen takkinsa kaulukseen, painaen hänet
istumaan.
-- Istu Herran tähden, ihminen! kirkui matami.
Karlsson istuutui paikoilleen, vaikka kalman kalpeana. Vaan
ei aikaakaan, ennen kuin toistamiseen nousee seisoalleen ja
epätoivoisena huitoo käsillään.
-- Herra varjelkoon, vuotaahan se sittenkin! huusi hän takkinsa
liepeitä huiskutellen.
-- Kuka vuotaa? kysyttiin yhteen ääneen.
-- Tynnyri, tynnyri, mikäs muu!
-- Voi, voi, Jesus siunatkoon! kuului nyt kaikkialta. Jokainen koetti
välttää tervaa, jota virtanaan valui veneeseen.
-- Istukaa veneessä! komensi Kusti, -- järveen teidät muuten kaadan
jok'ikisen!
Taasen nousi Karlsson seisalleen, juuri kun tuulispää venettä läheni.
Rundqvist huomasi vaaran, kohottautui varovasti istuiltaan ja veti
Karlssonia korvalle voimainsa tiestä, jotta tämä typertyi istualleen.
Tappelu näytti nyt olevan välttämätön, mutta muori pyysi tarmonsa
takaa sitä ehkäistä.
Hän tarttui lemmittynsä takin kaulukseen, puisteli ja potuutteli
häntä:
-- Mikä olet miehiäsi, raukka, etkö ennen ole vesillä kulkenut! Etkö
saa ihmisiksi veneessä istuttua?
Karlsson vimmastui ja riuhtautui irti, mutta kappale nutun
kauluksesta jäi Flodin matamin käteen.
-- Revitkö vaatteeni, akka! kiljaisi hän ja nosti saappaansa veneen
laidalle tervatulvaa pakoon.
-- Mitä siinä parpatat? kirkaisi vanhus. -- Sinunko takkisi muka!
Keltä sinä takin olet saanut? Vai akka tässä, kaikenlaisten katalain
kutaleitten rinnalla! Senkin keppikerjäläinen, joka olet niin köyhä,
ettei sormi suussa kastu!
-- Suu kiinni! karjaisi Karlsson, jonka siipeen pahasti sattui, --
vai puhunko suuni puhtaaksi?
Nyt tora Kustin mielestä rupesi käymään järin hurjaksi. Hän
alkoi sentähden viheltää saksan polskaa, johon renkimiehetkin
yhtyivät. Kitkerä kiista tyyntyi vähitellen. Sen sijaan nyt käytiin
yhteisen vihollisen pastori Nordströmin kimppuun. Kaikki olivat
yksimieliset siitä, että sanankuulijoita ei niin pitkillä puheilla
pitäisi kiusata. Pullo pantiin kiertämään, tuuli lauhtui, mielet
rauhoittuivat, ja pursi laski kotorantaan.
Nyt alkoivat häävalmistukset. Kolme päivää umpeensa näitä häitä
juotaisiin. Lehmä ja porsas teurastettiin, sata kannua viinaa
ostettiin, silakoita pantiin suolaan; leivottiin, keitettiin,
paistettiin ja kahvia jauhettiin. Kusti oli salamielinen, antoi
muiden puuhata eikä virkkanut mitään. Karlsson istui halusta
sifonjeerin edessä, kirjoitteli, laski, järjesteli ja kävi väliin
Dalarössä.
Koitti viimein hääpäivän aatto. Aamulla ani varahin Kusti alkoi
hommata eväslaukkuansa ja pyssyänsä kuntoon. Hänen äitinsä heräsi ja
uuteli mihin poika teki lähtöä.
-- Tuonne meren rantaan katastelemaan joko siellä säynäät alkavat
nousta, jupisi Kusti tarpoen tiehensä.
Rannassa oli jo vene varustettuna matkaeväillä useamman päivän
varalle. Siinä oli makuukset, kahvipannu, verkot ja muut
tarvittavat tamineet. Purjeen viritti hän heti, ja vähän hän
huoli hietalahdelmista ja sinne nousevista säynäistä. Hän laski
luotorykämien ohi suoraan aavoille ulapoille.